Part 11

Nuori Laverock jatkoi moittimistaan: "Ja niin ankara vuorovesi kuin täällä on! Sehän peittää koko rannan! Katsokaahan noita kallioita! Siinä ei kenenkään ole hyvä uida. Mutta ettekö nyt palele?"

"Palele? Ettekö voisi paahtaa leipää tässä kannella päivänpaisteessa?"

"Mutta kenties ehditte vilustua äkkinäisestä vaihdoksesta? Antakaa minun koettaa kättänne."

Hän kosketti hetken viileätä (mutta ei kylmää) pientä kättä, joka oli lähimpänä häntä. Hänen tehdessään niin välkähti päivänsäde jossain, joka oli yhtä kirkas kuin Dulcien messinkiosat: vihkimäsormuksessa luullun tytön sormessa.

Oliko hän naimisissa?

Hm... Siltä hän ei näyttänyt.

Archie jatkoi yhtä totisena: "Toivottavasti ette uudelleen yritä sellaista! Onni, että minä satuin olemaan lähellä. Ettekö tiedä, että vesi olisi saattanut viedä teidät mukanaan kauas merelle?"

"Kenties oli varomatonta, että tein sen", myönsi tyttö, "mutta minun oli mahdotonta sietää, että koko Englanti ja Ruotsi ja Tanska kuulisivat minun väittävän voivani tehdä jotain, ja sitten kuitenkin jättää se tekemättä! Minun oli suorastaan pakko uida tähän moottoriveneeseen saakka näyttääkseni heille, etten turhaan kerskunut!"

"Yksinänne? Eikö teillä ole ketään omaista, joka —"

"Enhän saattanut ottaa Marcusta mukaani! Marcuksen tulee aina nukkua kaksi tuntia aamiaisensa jälkeen — —"

"Niinkö?" vastasi Archie (miettien mielessään: "Vai niin, hän on siis Fatty Arbucklen tyylinen aviomies?").

"Tietysti, sillä hänhän on vain kolmen vuoden vanha", selitti amerikatar, nyt täydellisesti tointuneena, "ja hän olikin osaksi syynä tähän yritykseen; muutamat arvelivat, ettei nainen, jolla on poika, pystyisi tällaiseen uintiin. Minun täytyi näyttää se heille. Mutta nyt minun täytyy pyytää teitä viemään minut takaisin heidän luokseen."

"Luonnollisesti; missä teidän paikkanne on?"

Hän osoitti niemekettä kullanvärisellä hiekkarannikolla, missä nyt parveili lukemattomia kirkasvärisiä kylpyviittoja ja lakkeja. Mustan- ja valkoisenraidallisia, heleänpunaisia, kullankeltaisia väriläiskiä mustaverhoisten vartaloiden ja tummanruskeiden tai norsunluunväristen jäsenien taustana. Puolisen tusinaa tyttöjä oli vilkkaasti elehtien ja viittoen edennyt vedenrajaan saakka.

"Tuollako teidän seuranne on? Hyvä!"

Surina ja tärinä täytti Dulcien Archien pannessa sen koneen käyntiin. Vihreänhohtoinen kiila kohosi sen kiilloitettuja sivuja myöten ja vene kiisi eteenpäin ikäänkuin innokkaana vapautumaan naisolennosta, joka oli sen kannella ja jonka kasvot kirkastuivat nopeuden kiihtyessä.

"Te pidätte hyvästä vauhdista", hymyili Archie vaieten hetkisen, jota nainen saattoi käyttää hyväkseen, jos hän halusi.

Amerikatar sanoi: "Niin. Ja — minä olen mrs Otis Wilmot."

"Nimeni on Laverock." Ja Archie lisäsi: "Missä asutte täällä?" Ei silti, että hän olisi ollut halukas sitä tietämään. Mitäpä se hänelle merkitsi? Mutta eikö ollut kohteliaampaa osoittaa jonkinlaista mielenkiintoa?

Heidän kiitäessään eteenpäin amerikatar mainitsi hänelle huvilan todellisen nimen — lisäten: "Me nimitämme sitä Ker Babeliksi", — ja tien, minkä varrella se sijaitsi.

"Sekö huvila? Niin — minä tunnen sen. Siellä asuu paljon väkeä, eikö niin? Luultavasti juuri ne englantilaiset ja ruotsalaiset ja tanskalaiset, joista äsken puhuitte?"

"Kyllä, me olemme tavallisesti kaikki yhdessä. Pidämme suunnattoman hauskaa. Minä olen noille tytöille toisena äitinä, koska minä olen ainoa nainut koko joukosta — —"

"Oh, oletteko?"

"Vaikka olenkin leski."

"Oh, oletteko?" sanoi nuori Laverock. Hän ei olisi voinut selittää, miksi hän nyt toistamiseen huudahti "Oh!" suuremmalla innolla kuin äsken.

"Meillä", jatkoi amerikatar, "on tosiaan mainion hauskaa — katsokaahan, tuolla kaikki tytöt kahlaavat meitä vastaan, kai antaakseen tekohengitystä hukkuneelle —"

Hän huiskutti kättään tyttöryhmälle, joka nyt kuvastui meren sinisiin väreihin. Kuinka kauniisti hän liikuttikaan paljasta, ruskettunutta käsivarttaan! Esteettiseltä näkökannalta katsoen hän oli ehdottomasti tämän mainion ranskalaisen rannikkomaiseman keskipiste. Ehdottomasti puhtaasti esteettiseltä näkökannalta katsoen (nuori Laverock takertui tähän ajatukseen yhtä päättävästi kuin nainen oli tarttunut Dulcien laitaan), oli vahinko, että kauniin merenneidon ollenkaan piti mennä maihin.

Mutta nyt he olivat jo äänenkantaman matkan päässä toisista sulottarista. Yksi heistä huusi levottomana selvästi englantilaisella äänellä: "Kuinka on laitanne, Geneviève?"

Archie otti vastatakseen merenneidon puolesta: "Hän voi mainiosti!"

Tyttöryhmästä kuului vastaukseksi iloista loiskutusta ja huutojen sorinaa: "Eläköön!" ja "Suurenmoista!" ja lomasta joku "Kiitos! Paljon kiitoksia!", osoitettuna Archie Laverockille, joka hymyili toiselta toiselle näistä oudoista tytönkasvoista.

Tällä hetkellä hän tiesi olevan mahdotonta toistamiseen tavatessaan tuntea ketään heistä — paitsi ensimmäistä, joka oli kahlannut kauimmaksi venettä vastaan.

Tämä ensimmäinen vedenneito (kuten häntä, voitaisiin nimittää tässä "henkilöluettelossa") oli oikeastaan erittäin kaunis, kuten Archie huomasi hänen kahlatessaan eteenpäin. Ollen naiseksi harvinaisen pitkä, olisi hän kenties mitassa voittanut Archien itsensä, mietti tämä. Mutta kuinka kaunis hän oli! Kuinka lumivalkoiset ja hyvinmuodostuneet olivatkaan käsivarret, joita hän heilutti vedenpinnan yläpuolella! Vakavana ja tietämättömänä omasta kauneudestaan hän katsoi miestä veneessä suurilla silmillään, jotka olivat yhtä siniset kuin vesi, missä hän seisoi. Taustanaan sininen taivas, kultainen hiekka ja kylpyrannan valkoiset tornit, olisi hän saattanut esittää kylpyrannan reklaamitaulua (kasino ja merikylpylä). Viehättävä tyttö — tietysti puhtaasti esteettiseltä näkökannalta.

Hiljentäen veneen vauhtia virkkoi Archie matkustajalleen: "Saanko myöhemmin iltapäivällä käydä kysymässä miten voitte?"

Tiesihän hän, olihan hän vastikään itse sanonut hänen voivan mainiosti; mutta eikö kohteliaisuus vaatinut, että hänen tuli tehdä vieraskäynti hänen luonaan?

"Kernaasti. Olen iloinen saadessani keittää teille kupillisen teetä ja esittää teidät perheelle."

"Paljon kiitoksia. Pelkään, etten voi viedä teitä maihin tässä kohdassa; luuletteko pääsevänne rantaan, jos vien teidät hiukan tuonnemmaksi?"

"Odottakaahan!" Hän nousi pienille, paljaille jaloilleen. Laverock pysähdytti koneen ja vihreä kiila laskeutui lepoon Dulcien laidoilla.

"Selvä on!" huusi amerikatar. "Näkemiin!"

Äkkinäisellä hyppäyksellä hän sukelsi kuin nuoli syvyyteen, nousi vedenpinnalle, käänsi pienet nauravat kasvonsa Archiea kohti ja hävisi loiskivien, sorisevien toveriensa joukkoon.

Archie Laverock kuuli hänen huutavan: "Kas nyt, Selma —" tai jotain samanlaista pitkälle, komealle tytölle...

Selma? Se kuului pohjoismaalaiselta; samoin nuo loistavansiniset silmät...

Nilkkojaan myöten vaahdossa, joka Dulcien laineista kantautui heihin saakka, kääntyivät tytöt vielä kerran huiskuttamaan nuorukaiselle veneessä. Hän viittoi vastaukseksi...

Kunnes hänet viimein saavutti jatkuva, kovaääninen huuto: "Hoi! Archie! Archie!" ei hän edes tiennyt vanhan kunnon Stickin jo kauan aikaa antaneen hänelle merkkejä laiturilta.

Archie oli koko ajan vain katsellut tyttöjä.

Luonnollisesti esteettisestä harrastuksesta.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Monien kielien talo.

Vanha Stick, kuultuaan Archie Laverockin kertomuksen merenneidosta ja kutsusta vieraskäynnille, ilmaisi tuttuun tapaansa mielipiteensä kolmella sanalla:

"Hyvä, siis näkemii-iin!"

"Näkemiin? Mitä roskaa sinä puhut? Et suinkaan luule minun lähtevän noiden naisten luo ilman sinua?" kiivastui Archie. "Vanha veikko, minä lupasin mennä, koska luulin sinun olevan siitä mielissäsi!"

Nämä sanat herättivät kumman, selittämättömän hymyn Stickin kasvoille, mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, kiiruhti Archie jatkamaan:

"Niin, minä luulin, että kernaasti haluaisit hiukan vaihtelua. Ethän sinä tunne ketään täällä, ethän? Olisihan sinunkin hauskaa jutella joidenkin herttaisten tyttöjen kanssa, ajattelin minä. Luulen heidän kaikkien tanssivan ja pelaavan verkkopalloa ja muuta sellaista. Mutta vedä kaikin mokomin valkoiset kengät jalkaasi, mies! Ethän voi tehdä vieraskäyntiä noissa tallukoissa."

"Minulla ei ole valkoisia kenkiä."

"Siis osta sellaiset", määräsi Archie. "Osta sellaiset. Ei mitään ranskalaisia niinipohjaisia kenkiä kylpyrantaa varten. Muista kuinka tärkeää on, että ensimmäinen vaikutus, minkä teet noihin tyttöihin, on edullinen. Pari kunnollisia englantilaisia kenkiä. Minä vien sinut kauppaan, mistä saa niitä. Tule nyt."

Kun valkoiset kengät oli ostettu, kuului jatko: "Ja nyt ehdit juuri vielä leikkauttaa tukkasi ja ajauttaa partasi, Stick. Tule, kasinoa vastapäätä on hyvä parturi."

"Olen jo tänään ajanut partani."

"Sen saa tehdä kahdestikin", väitti nuori Laverock, "kun on koko päivän ulkoilmassa niinkuin tänään. Ensimmäinen, mitä nainen katsoo miehessä, on kuinka hänen partansa on ajettu ja onko hänen tukkansa kunnollisesti harjattu. Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka tarkkoja he siinä suhteessa ovat — —"

Stick murahti: "Kukahan siitä välittäisi?"

"Sinä. Usko minua", vakuutti Archie, johdattaessaan ystäväänsä käsipuolesta suurta valkoista parturinkylttiä kohti, joka riippui kadun toisella puolen. "Nyt saat kääntää lehteä ja ruveta pitämään hauskaa täällä; eikä kannata kuvitella, että siitä voi tulla mitään, jollet aio muuttua ihmismoisen näköiseksi. Saanen lainata sinulle kaulahuivin, joka _on_ kaulahuivi. Niitä ei saa ostaa täältä. Nyt saat täydelleen antautua minun käsiini, sir — —"

Stick suostui alistuen. Ja kerrankin hänen ulkonäköönsä kiinnitettiin yhtä suurta huomiota kuin Archie tuhlasi joka-aamuiseen pukeutumiseensa. Kahta tuntia myöhemmin kuin teekutsu oli annettu, seurasi vanha Stick nuorta Laverockia hänen tutustumismatkalleen noiden herttaisten tyttöjen luo... Oh, se ei suinkaan tapahtunut Archien takia! Hän oli onnellinen muutoinkin. Mutta olisihan Stickin vuoksi ollut vahinko jättää asia puolinaiseksi. Ja sitäpaitsi aikoivat Stickin äiti ja sisar tulla Dinardiin viettämään kesälomaa. Heidän olisi hauska tutustua muutamiin herttaisiin tyttöihin. Jokaisen mielestä on hauskaa tutustua joihinkin uusiin, herttaisiin tyttöihin.

* * * * *

Tässä leikkikaluhuviloiden (joiden koko oli pakkalaatikon, mutta rakennustyyli palatsin) kaupungissa alkoi joka toisen huvilan nimi "Ker", joka Bretagnen murteessa merkitsee taloa. Niinpä näkyi miltei jokaisessa villiviinin ja köynnösruusujen kiertämässä päädyssä puisin kirjaimin "Ker Eugenie", "Ker Gaby" tai "Ker Dick". Mutta huvilalla, jota kohti nuori amerikkalainen leski oli johtanut Archie Laverockin askeleet, oli varsin tavallinen ranskalainen nimi — "Mon Repos". Se olisi ollut varsin väritön, jollei se olisi ollut niin suurenmoisen, niin huvittavan sopimaton juuri tälle talolle. Repos — lepo — oli sen vähimmän luonteenomainen ominaisuus. Jo sitä lähestyttäessä kuului hilpeätä liikettä ja korkean rautaportin lomitse välkkyi huikaiseva väriloiste.

Portilta ja aidan köynnöskoristeisesta säleiköstä johtivat taloa kohden laakeat kiviportaat; niiden sivut peittyivät kokonaan rehoittavaan kasvullisuuteen. Joka neljännelle askelmalle oli sijoitettu suunnaton maljakko sinistä fajanssia, josta pursui esiin röykkiöittäin mitä erivärisimpiä kukkia. Maljakkojen välissä upeilivat täydessä kukassa hortensiapensaat. Niiden vaaleanvihreä ja heikko punerrus, joka vaihtui sinipunaiseen, toi väriloistoon himmeämmän soinnun, mutta sitä lämmitti Ranskan hilpeä päivänpaiste, joka tulvehti tuolle väririkkaalle kudokselle ja sen lomitse maahan. Kummallakin puolella levisi loistavanvihreä nurmikko, jota reunustivat hilpeänväriset raidalliset puutarhavarjostimet mukavine korituoleineen. Niiden takana jälleen seisoi rivi lepattavalehtisiä poppeleita näyttäen milloin lehtiensä hopeanharmaita alapuolia, milloin niiden himmeätä vihreyttä. Ne reunustivat taloa.

Itse rakennus oli korkea ja valkoinen kuin joku rannikon tornimaisista merimerkeistä. Vaaleata julkisivua ja helakanvihreitä akkunaluukkuja vastaan kuvastui kepeitä kesäisiä varjoja; avonaisista ikkunoista saattoi nähdä viileihin ja puolihämäriin huoneisiin. Keskimmäisestä ikkunasta liehui uljaana suuri Ranskan lippu. Toisista ikkunoista riippui pienempiä lippuja: Amerikan lippu raitoineen ja tähtineen, Tanskan punavalkoiset värit ja Ruotsin sinikeltainen lippu; mikä ei ollut lippuja, oli punaisia, mustia ja raidallisia uimapukuja (jotka oli pantu kuivamaan kuumille ikkunalaudoille, ja joita pienet valkoiset rantakengät pitivät paikoillaan) ja mikä ei ollut uimapukuja, oli kiinalaisia lyhtyjä, jotka päivänvalossakin näyttivät hilpeiltä heiluessaan helottavassa auringonpaisteessa.

Eikä vain värien, vaan myöskin äänien moninaisuus tulvehti talosta. Alakerrasta kuului Rachmaninoffin Preluudin säveleitä, joita joku ilmeisesti tottunut soittaja loihti esiin hienosta soittokoneesta; siihen sekaantui hyttysmäistä mandoliininsoittoa lähimmästä parvekeovesta, gramofoonin jossain muualla laulaessa (prestissimo!) uusimman muotitanssin säveleitä, ja koko ajan säesti tätä yhteissoittoa äänekäs puheensorina puutarhasta, jossa innokas keskustelu kuului olevan käynnissä.

Portilla nuori Laverock ajatteli: "Eipä ihmettä, että hän sanoi heidän nimittävän asuntoaan Ker Babeliksi! Laupias taivas, mikä melu!... Mitä tämä oikeastaan muistuttaakaan? Minä tiedän. Aivan kuin Joyn perheessä, mutta pahempaa..."

Hän pudisti mielestään äkkinäisen muiston Sinisestä Bungalowista, jonka kevätkukat olivat olleet paljon kalpeampia kuin nämä keskikesän loistavat värit, ja kääntyi ystävänsä puoleen vieressään.

"Kokoa ajatuksesi, Stick. Valmistaudu huvittamaan uusia ystäviäsi."

"Huh! Minun ystäviäni?"

"Niin, sinun. Sehän on velvollisuutesi. Ole yhtä säkenöivä kuin nuoruudessasi. Muista mitä vaivaa näen ottaessani sinut mukaani — —"

"Eikö sinun pitäisi soittaa kelloa uudelleen?"

"He eivät näy kuulevan; se ei olekaan ihme tuossa hälinässä", sanoi Archie. "Mutta mehän voimme käydä sisään — —"

He nousivat riippuvien puutarhojen välisiä portaita. Ylhäältä puista putoili tanssien oksia ja lehtiä Archien vastapuhdistetulle kesäpuvulle heidän edetessään nurmikkoa kohden. Äkkiä he pysähtyivät nähdessään jotain ihmeellistä ruohossa. Siinä istui poppelien alla kolme tai neljä pitkäkorvaista jänistä erilaisissa asennoissa. Hiukan kauempana seisoi mustan ja valkoisen kirjava terrieri tuijottaen jäniksiin. Mutta se ei liikahtanutkaan!

Kesti kenties parisen sekunttia, ennenkuin vieraat huomasivat, että kaikki eläimet olivat keinotekoisia; sitten molemmat miehet yhtyivät nauruun, joka kuului raidallisen puutarhavarjostimen alta hiukan kauempaa.

"Mainiota! Tervetuloa! Te ette ole ainoat, joita eläintarhamme on erehdyttänyt!" huusi iloinen ääni, jonka Archie tunsi. "Hyvää päivää, mr Laverock!"

Archie oli arvellut olevan vaikeata tuntea ketään noista monivärisiin verkkopallopukuihin puetuista tytöistä, jotka hän oli nähnyt vain solakkoina, mustavartaloisina vedenneitoina avaroiden kylpyviittojensa suojassa; mutta siinähän jo kaunis leski tulikin. Ja nyt Archie ajatteli, että hän koska ja missä hyvänsä olisi tuntenut nuo kirkkaat, ruskeat silmät ja sievän vartalon, joka nyt oli puettu ihastuttavaan orkideanväriseen kesäpukuun ja pitkäkärkisiin amerikkalaisiin kenkiin. Ensimmäistä kertaa hän nyt näki hänen tukkansa, jota vedessä uimalakki oli peittänyt. Mustan tukan — mutta "musta" kuuluu niin elottomalta. Hänen pehmeät, lyhyet kiharansa olivat kaikkea muuta kuin elottomat ympäröidessään hänen pientä päätään koristeellisena kuin tumma viinirypäleterttu; Archie, huomatessaan nämä yksityisseikat tervehtiessään amerikatarta hattu kädessään, sanoi itsekseen, että hän oli aina pitänyt kiharaisesta tukasta. Samanlainen tukka somisti pientä valkopukuista poikaa, joka totisena tepasteli orkideanvärisen puvun vieressä.

"Marcus, anna kättä herralle, joka toi äitisi turvallisesti kotiin moottoriveneessään!"

Lapsi kohotti pienet kasvonsa; hänen silmänsä olivat suuret, uneksivat, mutta älykkäästi tutkivat. Hymy häilähti, mutta ei viipynyt hänen kasvoillaan hänen ojentaessaan pikkuruisen, tummanruskean kätösensä... Hänen äitinsä huiskutti seuralaisilleen, ja pettymys kuvastui hänen sievissä kasvoissaan.

"Tytöt", huusi hän, "luulen, että teidän on lähdettävä ilman minua. Kuka ottaa huolehtiakseen siitä, ettei Marcus syö liiaksi makeisia? Minä en voikaan tulla mukaan. Pyysin mr Laverockia käymään täällä nyt iltapäivällä," — tässä hän jälleen kääntyi vieraaseensa päin — "ja sitten — sitten — voitteko uskoa? — unohdin, että olin kutsunut hänet. Unohdin koko jutun."

Tämä oli uusi kokemus Archien elämässä. Unohdettu? Ensimmäistä kertaa oli hänelle sattunut tällaista, niin paljon kuin hän olikin ollut tekemisissä kauniimman sukupuolen kanssa. Joskus oli sattunut, että tyttö, joka oli luvannut tulla häntä kohtaamaan, oli saanut esteen; tai oli tyttö syystä tai toisesta pitänyt parempana olla tulematta hänen pyytämäänsä kohtaukseen. Mutta ei ainoakaan tyttö ollut vielä unohtanut sopimusta. Tosin oli Archie ennenkin kuullut amerikkalaisten naisten olevan kovin toisenlaisia kuin eurooppalaiset sekä tunteissaan että käyttäytymisessään toista sukupuolta kohtaan.

Mutta täydellisellä kohteliaisuudella Archie nyt nauroi: "Aivan luonnollista, että niin kävi. Onhan teillä täällä niin paljon tekemistä, eikö totta? Enkä minä tietystikään aikonut pidättää teitä hetkeäkään. Tahdoimme vain" — hänen katseensa sulki tilanteeseen myöskin kunnon Stickin, joka seisoi vieressä kuin kivettyneenä uusissa kengissään — "poiketa kysymään kuinka voitte. Hauskaa, että jaksatte hyvin —"

"Mutta! Teidänhän täytyy pitää minua kiittämättömimpänä olentona maan päällä! Tämän aamupäivän jälkeen. Unohdin käyntinne kokonaan, koska olin luvannut pojalleni" — hän hymyili hellästi kääntyen tähän päin — "lähteä hänen kanssaan iltapäivällä St. Maloon."

Laverock keskeytti nopeasti: "Mutta enkö minä — ettekö sallisi meidän tulla mukaanne?"

"Tietysti!" sydämellisesti. "Jos se teitä huvittaa! Aioimme juuri lähteä. Jos olisitte tulleet viittä minuuttia myöhemmin, niin olisimme jo olleet poissa. Tulkaa vain, te ja ystävänne. Tulkaa, tytöt! Missä hattuni on?" Hän painoi nopeasti valkoisen panamahatun viinirypälemäisille kiharoilleen. "Esittelyn saamme suorittaa matkalla laivarantaan — —"

Tässä Stick avasi suunsa ensimmäisen kerran.

"Minulla on moottorivene. Minä voin kuljettaa teidät sinne Dulciellani. Se kantaa viisi henkeä."

"Oi, sepä mainiota! Mutta meitä on paljon enemmän kuin viisi. Meidän täytynee jakaantua, luulen minä. Lautta ei odota meitä", — amerikkalainen sanatulva jatkui vuolaana — "niin että sinä saat juosta edellä, Selma!" — tämä sanottuna skandinaavialaiselle jumalattarelle, joka nyt esiintyi himmeänsinisessä puvussa ja kullankeltaiset palmikot kiedottuina pään ympäri — "ja May ja Eileen ja te kaksi MacDonaldia ja Gwen — odottakaahan, mr Laverock! Tahtoisin esitellä teidät talon kasvatusäidille — —"

"Minä luulin teitä siksi", huomautti Archie.

"Niin kyllä; mutta toiselle, oikealle Pää-äidille. Hän ei tule mukaan huviretkelle. Äiti-i!" huusi hän ikkunoita kohden. "Äiti! Vieraita, äiti!"

Ihanan Preluudin soinnut taukosivat äkkiä. Huvilasta astui verkalleen olento, joka selvästi oli enemmän kunnioitustaherättävä kuin kukaan tämän ruusutarhan muista asujaimista. "Äiti" oli kookas viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen. Hänen päänsä muistutti Beethoven-veistosta. Hänen paksusuortuvainen harmaa tukkansa oli lyhyeksi leikattu jättäen leveän ja matalan otsan vapaaksi ja kiinnitetty ohimoille käsinpakotetusta hopeasta ja hiomattomista turkooseista valmistetuilla soljilla. Hänen pukunsa oli paksua valkoista kangasta ja hänellä oli sandaalit paljaissa jaloissaan, jotka olivat suurenpuoleiset, mutta kaunismuotoiset ja yhtä hyvin hoidetut kuin nuoren amerikattaren.

"Äiti, tässä on englantilainen herrasmies, mr Laverock, josta jo olemme teille kertoneet, ja hänen ystävänsä. Tämä on Madame — — —" Seurasi muukalaiselta soinnahtava nimi, jota ei kumpikaan nuorista englantilaisista ymmärtänyt; ilmeisesti ulkomaalainen; taiteilija, erikoinen nainen, päättäen hänen syvistä harmaista silmistään, jotka niin avoimesti mittailivat nuoria vieraita hänen kumartaessaan vaieten ja juhlallisesti.

Nuori Laverock mietti itsekseen, että tämän kansainvälisen tyttölauman vartija ei varmaankaan osannut paljoakaan englanninkieltä. Nuori amerikatar näytti tekevän parhaansa puhuakseen hitaasti ja selvästi sanoessaan hyvästi vanhemmalle naiselle ja ilmoittaessaan, että he kenties myöhästyisivät jonkunverran päivälliseltä. "Äidin" ainoa vastaus oli Beethovenpään uusi arvokas nyökkäys.

Sitten tyttömäinen nuori äiti juoksi alas kukkien reunustamia portaita näyttäen itse liikkuvalta kukalta kaikkien muiden joukossa; hänen poikansa valkoinen mekko liiteli kuin perhonen hänen hameensa rinnalla. Molemmat nuoret miehet seurasivat hiukan taaempana.

Mutta portilla pikku Marcus äkkiä käänsi pienet kasvonsa mr Laverockia kohti, johon hän jo oli ehtinyt kiintyä lapsen tunteella, joka ei ole ostettavissa eikä houkuteltavissa. Luottavasti hän työnsi pienen kätensä nuoren miehen pitkien sormien lomaan ja toisen äitinsä käteen ja tepasteli siten heidän välissään, antaen "toisen herran" (Stickin) yhtyä tyttöihin, jotka kiiruhtivat epätasaista katua laiturille.

* * * * *

Mon Repos-huvilan hyljätyllä nurmikolla, keinotekoisten jänisten keskellä seisoi Pää-äiti hetkisen mietteliäänä katsellen tielle hävinneen seurueen jälkeen.

Hän mutisi itsekseen lauseen, joka olisi ollut hiukan katkera Archien kuulla, mutta jota tämä onneksi ei olisi ymmärtänyt — koska hän ei osannut tanskankieltä. Tällä kielellä hän huomautti nyrpeästi:

"Nuori mies, joka luulee hurmaavansa kenen naisen hyvänsä kolmessa minuutissa!"

Sitten noihin syviin silmiin levisi huumorinvälke hänen lisätessään: "Huvittavinta on, että siihen hän pystyisikin!"

VIIDESTOISTA LUKU.

Lapsen lumoissa.

Koko seurueesta, joka hälisten ja nauraen vaelsi laituria kohden, mistä lautta lähti Dinardista St. Haloon, oli Archien suurimman mielenkiinnon esineenä — ei kukaan tytöistä, vaan tuo nelivuotias amerikkalainen poika.

Sillä maailmassa ei ole toista niin houkuttelevaa, niin imartelevaa kohteliaisuutta kuin lapsen osoittama suosio. Sen edessä naisten sydämet sulavat. Sen edessä ovat miehetkin aseettomia.

Nuori Laverock katseli pikku poikaa, joka oli tarttunut hänen käteensä. Poikanen (jonka kasvoja unelmat varjostivat ja jonka silmissä loisti aalloissa kimaltelevan päivän kilo) katseli lauttamiesten liikkeitä. Kääntäen pienet kasvonsa Archien puoleen hän kysyi totisena: "Mitä he tekevät?".

Muutamat täysikasvuiset valittavat, etteivät he tiedä, miten pikku pojille on puhuttava. Tuhlaamatta ajatustakaan tälle huolelle ratkaisi Laverock sen aivan vaistomaisesti. Hän jätti kokonaan syrjään kaikki teknilliset yksityiskohdat ja vastasi niin yksinkertaisesti kuin hän olisi vastannut kahdenkymmenenneljänvuotiaalle miehelle:

"He aikovat vetää noilla köysillä lautan lähemmäksi laituria", selitti hän, "niin että me pääsemme siihen."

Lumottuna pikku Marcus mutisi: "Niin..." ja jäi katsomaan jatkoa, käsi Archien kädessä. Marcukselle oli tänä hetkenä hänen äitinsäkin lakannut olemasta olemassa, niinkuin naisten olemassaolo miehelle aina lakkaa asioiden vallatessa hänen mielenkiintonsa. Huvitettuna hän juoksi laituria myöten pienelle höyrylautalle, jonka perämies seisoi sen portaiden yläpäässä, ja lapsen silmät olivat täynnään kysymyksiä hänen toistamiseen kääntyessään seurueen toisen miehisen jäsenen puoleen.

"Kuulkaahan! Mikä tuo suuri reikä veneen pohjassa on?"

"Se vie säiliöön."

"Onko siinä vettä?"

"Ei, siellä pidetään moottoreita; koneita, tiedäthän."

"Niin. Ovatko ne tuossa laatikossa?... Avaavatko he sen nyt? Varmasti he avaavat sen nyt... katsokaa, katsokaa," ja hehkuen innostuksesta lapsi veti Archiea kädestä kurkistaakseen koneihin lauttamiehen kohottaessa kantta...