Part 10
Ja mikä oli miltei pahinta kaikesta, rakastettuna Mauve oli mahdoton, kylmä, luotaantyöntävä!... Niin, niin se oli.
"Arvostelkaa rakastettuanne hyvästellessänne!" kehoittaa viisas ranskalainen sananlasku. Viimeisen hyväilyn muistamme luonteenomaisena.
Ja niin Archie muisteli — ei ensimmäistä leimahtavaa tuokiota, jolloin Mauve säteillen oli tullut puoliväliin hänen avointa syliään vastaan. Tämän tuokion peitti muisto toisesta, viimeisestä hetkestä, jolloin hän oli syleillyt Mauvea hyvästiksi aidan luona. Hän muisti vain, kuinka kiireisesti Mauve oli kääntynyt hänen luotaan, tarjottuaan hänelle vain tätimäisen viileästi poskensa suudeltavaksi.
Mikä kurja näytelmä.
Mauve ei ollut tyttö, jota Archie halusi suudella taikka katsoa tai edes puhutellakaan tai nähdä seuranaan.
Mutta — nyt hän oli loukussa. Hyväksytty kosija. Tänään, muutamien tuntien kuluttua, oli hänen vaellettava Rhosiin vahvistamaan tämä (kauhea) suhde.
* * * * *
Archie nousi harvinaisen aikaisin, tosiasiallisesti niin pian kuin hän näki ensimmäisten savukierteiden nousevan mökeistä heinäniityn päässä pyökkimetsän liepeellä. Sitten hän huomasi, että Mauve ei varmaankaan vielä nousisi kokonaiseen tuntiin.
Jokainen tämän tunnin kuudestakymmenestä minuutista tuntui kokonaiselta viikolta kiirastulessa Archien mielestä, joka mietti, kuinka hän saattaisi esiintyä Mauven onnellisena ja vastakihlautuneena sulhasena — tytön, josta hän ei välittänyt, mutta jonka hän oli saanut rakastamaan itseään tuolla omituisella, kiihkeällä ja ikävystyttävän uskollisella tavalla, jolla hänenlaisensa tytöt "rakastavat".
Nyt hän luuli ymmärtävänsä Mauven perinpohjin. Tosiasia on, että hän ymmärsi häntä vielä paljon vähemmän kuin hän milloinkaan oli ymmärtänyt niitä monia tyttöjä, jotka näköjään olivat paljon ihmeellisempiä kuin Mauve.
Mitä Mauveen tulee, oli tämä Rhosissa viettänyt yhtä levottoman yön kuin Archie käännellessään vuoteellaan matkavaunussa. Hänen ensimmäinen tunteensa — persoonaton ja säteilevä paranemisen riemu — oli ohitse. Hän oli jäänyt tuijottamaan erääseen sydämensä soppeen, jota hän ei tuntenut omakseen. (Se oli kenties sama soppi, josta virtasi tulta ja tunnetta hänen soittoonsa, mutta sitä hän ei liioin tiennyt.) Niin hän hukutti itsensä — tavallisen, jokapäiväisen itsensä — kysymyksiin. Tärkein niistä oli: "Mutta jollen lopultakaan pidä Archie Laverockia niin erikoisena, niin miksi, miksi, miksi sallin hänen suudella itseäni? En voinut sille mitään," tuumi hän. "Miehet hukkaavat aivan suunnatonta vaivaa oppiakseen kuinka tulee pidellä cricketmailaa, onkea, airoa tai pyssyä — kaikkea, paitsi kuinka tulee pidellä tyttöä kädestä tai vyötäisistä. Sen he jättävät sattuman varaan; he eivät luule siihen tarvittavan mitään erityistä tapaa. Mutta hän tiesi sen... Vai eikö minun pitäisi tietää, että hän tiesi. Eikö minun pitäisi ajatella... Ja riittääkö se rakkauden perusteeksi? Onko se kaikki?... Kenties ei, mutta se on tärkeätä. En voi sille mitään, että nyt tiedän sen. Ja kuitenkin —" Hän punastui ja painoi kasvonsa tyynyä vastaan.
Viimein hän ajatteli: "Hyvä! Jos olen kihloissa hänen kanssaan, niin olen kihloissa! (Isoisälle se on mieleen.) Ja se on pääasia, luullakseni!"
Nuori Archie olisi säästynyt yhdestä elämänsä suurimman katumuksen ja harmin hetkistä; jos hän tällä hetkellä olisi aavistanut, mitä Mauven mielessä liikkui.
Mutta siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, ei silloinkaan, kun nämä kaksi nuorta ihmistä seuraavan kerran kohtasivat toisensa — nämä kaksi, joiden tiet olivat yhtyneet yhdeksi ainoaksi kultaiseksi hetkeksi. Archie Laverock ei ole milloinkaan saava tietää, mitä Mauve Rice-Mathews tänä onnettomana aamuna hänestä ajatteli.
Mauve tuli häntä vastaan.
Se oli Archielle ensimmäinen pelonaihe.
Mauve oli paljon aikaisempi kuin Archie oli odottanut. Hitaasti astellessaan kasteisen heinäniityn poikki sumussa, joka saattoi muuttua tai olla muuttumatta sateeksi, hän sai näkyviinsä tytön solakan vartalon vanhassa ruskeassa öljytakissa, villapuserossa ja karkeassa hameessa, joka oli yhtä harmaa kuin synkeä ilma; hänen jalkojaan peittivät kömpelöt kengät.
Archie ei ollut luullut rohkeutensa saattavan vieläkin vähetä. Mutta niin kävi joka tapauksessa hänen viittoessaan Mauvelle ja rientäessään häntä vastaan. Sinä hetkenä hänelle selvisi, että jollei hänellä olisi ollut niin suunnattoman ikävä tässä seudussa ensi hetkestä saakka, niin hän ei olisi milloinkaan tuhlannut ainoatakaan ajatusta Mauve Rice-Mathewsille.
Mutta nyt asia ei ollut enää autettavissa. Hänen täytyi keksiä jotain hilpeätä tilanteen helpoittamiseksi. Brrrr...
"Hyvää huomenta!" huusi, hän mahdollisimman sydämellisesti. "Kylläpä nyt on toista kuin eilen, eikö totta?" Sitten nopeasti: "— nimittäin ilma. Näytti siltä, kuin poutaa olisi kestänyt monta — monta päivää."
Nyt hän oli tullut aidalle saakka ja ojensi kätensä Mauvelle. Mutta tyttö hypähti maahan ilman hänen apuaan. Hän oli tietysti arka, ajatteli Archie harmissaan, koska hän oli niin perinpohjin rakastunut.
Sydän kurkussa hän jatkoi "huoletonta" keskustelua Walesin vuorien petollisuudesta. "Minä luulin, että niiden ollessa heikosti sinipunertavia ja näköjään kaukana, niinkuin eilen, olisi se merkki kauniista ilmasta — —"
Silloin Mauve keskeytti hänet miltei tylysti ja katsomatta häneen. Hän seisoi hiukan kumartuneena ja etsi jotain puseronsa taskusta. "Minä tuon sinulle — —" alkoi hän.
Samassa hetkessä kun hän lausui nämä sanat, välähti nuoren Laverockin mielessä pitkä sarja katkeria ajatuksia naisten ikuisesta, tungettelevasta tavasta aina antaa jotain.
Aina he tahtoivat lahjoittaa jotain! Jonkun pikkuesineen — tai suuren esineen... oikeuden kutsua heitä etunimeltä tai koko kertomuksen heidän viime kihlauksestaan tai oikeuden rakastaa heitä ikuisesti tai — uh! Ja samalla he kiusasivat miestä hukuttamalla hänet lahjoihin, jotka he olivat neuloneet tai kutoneet tai jollain muulla tavalla -eet hänelle; tai toivat he kirjan, joka hänen tosiaan täytyi lukea, tai kirjepaperikon tai parin moottorikäsineitä tai nyrkkeilykintaat tai automaskotin! Se oli sietämätöntä; vaikka ei tahtonut, että he tekivät niin, ja vaikka sen sanoikin heille, niin he tekivät sen kaikesta huolimatta. Ja Archiesta tuntui huonosti vietetyn yön jälkeen ja hänen nykyisessä vihamielisessä tilassaan, että tämä loputon antaminen oli koko epämiellyttävän sukupuolen kaikkein inhoittavin piirre. (Tänä hetkenä hän tosiaan halveksi naisia.)
Nyt aikoi siis taas yksi heistä antaa hänelle jotain. Archie mietti (kaikki nämä ajatukset välähtivät salamannopeasti hänen mielessään) olisiko se kenties taas silkkinenäliina kirjailluin nimikirjaimin; hänellä oli niitä jo neljä tusinaa.
Mauve päätti lauseensa: "— tämän, se tuli eilisiltana," ja ojensi Archielle — sähkösanoman.
"Avaa se", sanoi hän, ja repiessään auki kuorta kuuli nuorukainen hänen selittävän nopeasti: "Tietysti sinun olisi pitänyt saada se eilisiltana, mutta Cook sai sen juuri valmistaessaan päivällistä, ja 'unohti' sen tai jotain muuta samankaltaista. Hänen olisi pitänyt lähettää Megan tai Cerenwen tuomaan se, mutta he olivat eilen vallan mahdottomia. En voi käsittää mistä syystä palvelusväkemme nykyään aina riitelee", selitti Rhosin nuori emäntä — riidan tietämättömälle aiheelle.
Sillä ei Mauve eikä Archie aavistanut, kuinka paljon mustasukkaisuutta ja kuinka paljon kyyneleisiä kohtauksia Rhosin keittiö viime viikkojen aikana oli nähnyt, koska jokainen palveluskunnan naispuolinen jäsen halusi olla ainoa, joka sai palvella mr Laverockia, saadakseen häneltä palkaksi hymyn, kiitoksen tai tervehdyksen. Rauhanhäiritsijä (joka lopultakin oli tietoinen vain murto-osasta aiheuttamistaan häiriöistä) luki sähkösanoman, jonka Cook oli kernaammin pitänyt kokonaisen yön kuin sallinut kenenkään muista palvelijoista koskeakaan siihen.
Ilmoitus oli Archien liikkeeltä ja kuului:
"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."
Äkkiä Mauve näki välähdykseltä kummallisen näyn.
Hän oli aidan luo tullessaan katsonut Archie Laverockia epäröiden ja hämmentyneenä. Epäröinti ja hämmennys oli johtunut sekä hänestä itsestään että tuosta miehestä, joka edellisenä päivänä oli sulkenut hänet syliinsä.
Hänen mielessään oli risteillyt kysymyksiä: "Miksi tuo muutos eilisestä? Miksei hän ole kuten eilisiltana? Ja miksi en minä ole kuten eilen? Miksi emme sano emmekä tee mitään? Miksei hän edes tarttunut käteeni — mutta hänhän tahtoi auttaa minua alas aidalta, vaikka minä en sallinut sitä. Miksi en? Mitä on tapahtunut? Ja mitä tulee tapahtumaan?"
Vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin antoi tuo hetken viivähtävä ilme Archie Laverockin kasvoilla, hänen lukiessaan sähkösanoman.
Hänen kasvonsa kirkastuivat niin äkkiä, että ne näyttivät aivan muuttuneilta. Ne säteilivät. Naamio näytti putoavan niiltä. Niin, niitä oli peittänyt naamio. Teeskentelyn naamio, joka nyt putosi.
Mutta tämä ilme kesti vain hetkisen. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat Archien kasvot entisellään. Mauve saattoi tuskin uskoa tosiaan nähneensä tuon helpotuksen ja ilon ilmeen. Hämmästyksen kuvastuessa hänen äänessään Archie huudahti: "Mitä ihmettä! Onpa tämä uutinen!"
(Samassa hetkessä selvisi kummallekin, ettei kumpikaan heistä ollut vielä käyttänyt toisen nimeä.)
"Katsohan", sanoi Archie ja ojensi sähkösanoman Mauvelle.
"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."
Ensi hetkessä Mauve tuskin oli tietoinen sähkösanoman sisällöstä.
Hän ihmetteli yhä vielä äkkinäistä muutosta Archien kasvoilla. Sitä ei käynyt kieltäminen, hänen katseessaan oli väikkynyt todellinen riemu. Riemu! Hänen takaisinkutsumisensa takia! Nyt teeskenteli hän jälleen asiaankuuluvaa närkästystä, mutta Mauve oli nähnyt tarpeeksi.
Hän oli nähnyt.
Tänä lyhyenä hetkenä hän oli nähnyt enemmän Archiesta kuin koko aikana, minkä tämä oli viettänyt Rhosissa. Hänen mielensä täytti sekava ymmärtämys, pettymys, hilpeys, häpeä, katumus ja myöskin helpotuksen tunne.
Sitten, hänen lukiessaan uudelleen sähkösanoman, tapahtui jotain muuta, tuolla selittämättömällä tavalla, jolla elämämme ihmeellisimmät seikat usein tapahtuvat.
Sillä tänä hetkenä Mauve Rice-Mathews, heräten vihdoin ymmärtämään oman onnensa, myöntyi erään miehen kosintaan, joka ei edes ollut hänen läheisyydessään. Hän ei ollut edes Englannissa. Hän oli yhä vielä laivalla, joka oli matkalla Persiasta kotiinpäin. Hän oli hartiakas sotilas — Mauven ihailemaa tyyppiä — ja hänen sinisistä silmistään loisti rakkaus. Hän oli Mauven vanha ihailija Lionel, joka matkasi Englantiin jälleen koettamaan onneaan.
On turha sanoa, että Lionel itse ei milloinkaan saanut tietää, milloin Mauve suostui hänen kosintaansa; hän kuvitteli sen tapahtuneen vasta useita viikkoja myöhemmin, hänen kosittuaan kuudennen — vai oliko se jo seitsemännen? — kerran. Ja mitä Laverockiin tulee, ei hän milloinkaan olisi aavistanut, että hän poistuessaan tämän tytön elämästä jätti takanaan auki oven, joka muutoin olisi iäksi pysynyt suljettuna niinkin suositulle kosijalle kuin Lionel oli.
Mutta paljon myöhemmin Mauve ajatteli: "Hyvä! Archie Laverock paransi minut suremasta Basilia. Hän avasi silmäni näkemään joukon asioita, omasta itsestäni. Ja nyt tiedän varmaan antavani niin suuren arvon Lionelille — koska olen tuntenut Archien."
Mutta miesten on vaikea uskoa, että tytön on mahdollista hyötyä hetken seikkailusta voitokkaan valloittajan kanssa. Itse valloittajatkin ovat vakuutettuja siitä, että osa, jota he ovat näytelleet entisen rakastettunsa elämässä, on tämän ajatuksissa yksinomaan kipeä ja tuskallinen kohta.
Ja niinpä Archie, seistessään harmaassa sumussa lemmenkohtauksen jälkeisenä aamuna, kärsi ainakin niin paljon kuin hän kaikilla rikoksillaan oli ansainnut. Hän yritti sanoa jotain siitä, kuinka pian hän pelkäsi olevansa pakoitettu lähtemään paluumatkalle.
Mauve Rice-Mathews katkaisi ripeästi kiusallisen solmun. Hän virkkoi nopeasti ja hillityimmällä seurusteluäänellään: "Niin, tietysti. Minä käsitän. Sinun täytyy lähteä viipymättä, eikö niin? Minä vien kyllä terveisesi ja jäähyväisesi perille isoisälle." Sitten, päättävästi ja merkitsevästi: "Nämä ovat tosiaan jäähyväiset. Minä käsitän kaiken. Hyvä näin, Archie."
Archien huulet avautuivat. Hän katsoi hämmästyneenä Mauveen. Hän mietti, että tyttö oli urhoollinen, käsittäessään asian ja kuitenkin menetellessään näin. Sitten häntä harmitti, että hänen oli myönnettävä hänet urhoolliseksi. Mutta näissä olosuhteissa, mitä ihmettä saattoi mies ajatella, tehdä tai sanoa?
Hän karisti kurkkuaan ja yritti sanoa: "Mauve — —"
Mutta tyttö keskeytti hänet hymyillen.
Sitten, aivan kuten Archie oli tehnyt matkavaunun portailla eilen auringonpaisteessa heidän istuessaan yhdessä keskellä heinän ja apilan tuoksua ja tuntiessaan nuoruuden, läheisyyden ja ilon vetävän heitä toistensa puoleen, niin teki Mauve nyt. Hän ojensi hoikan kätensä — mutta kuinka toisin kuin eilen! Ja tällä kertaa hän pakoitti Archien laskemaan kätensä — kuinka toisin kuin eilen! — hänen käteensä.
Mauve puristi Archien kättä lujasti ja vilpittömästi kuin joku toinen poika olisi saattanut tehdä. Kuinka suurenmoisesti tehty Mauvelta, ajatteli Archie, huomaamatta kurjuudessaan lainkaan, kuinka pientä ponnistusta se itse asiassa kysyi tytöltä.
"Hyvästi, Archie", sanoi Mauve Rice-Mathews. "Onnellista matkaa."
Archien vastaus (kuulumaton) tunkeutui kenties sentään Mauven sydämeen: "Jumala siunatkoon sinua..."
Mauve kääntyi, nousi aidan yli ja hävisi sumuun, joka jo olikin muuttunut sateeksi.
Sateessa, joka nyt jälleen valui koko päivän ajan, varusti Archie vaununsa matkaan. Tihkusateessa hän jälleen kääntyi Englantia kohti, kosteiden metsien kautta, virtaavia teitä myöten ja lehtojen tulvivan, läpimärän väriloiston läpi, jota niin moni englantilainen matkailija on tottunut pitämään "tyypillisenä" walesilaismaisemana. Mutta he muistavat vain auringottomat päivät, nuo matkailijat; ja heidän laillaan unohti kiittämätön Archie Laverock ne päivät, jolloin tämä maakunta oli näyttäytynyt hänelle selkeän päivän loisteessa.
Satoi yhä edelleen...
Märkyyden pisaroidessa pitkinä hopeajuovina Navaracin ikkunoihin arveli nuori Laverock ikävystyneenä, että Walesissa ei milloinkaan ollut muuta kuin sadetta.
Sadetta jatkui...
KOLMASTOISTA LUKU.
Hän kohtaa tyttöjä.
Kahta viikkoa myöhemmin lojui Archie keskikesän ihanassa helteessä pienenä, auringon valaisemana, valkoisena pilkkuna turkoosinsinisen taivaan ja paikotellen safiirinvärisen, paikotellen smaragdinhohtoisen vedenpinnan välillä.
Hän lojui paistattaen päivää pienessä valkoiseksi maalatussa moottoriveneessä, joka hiljalleen keinui Bretagnen kultaisilta hiekkarannoilta vetäytyvän luoteen laineilla. Tällä hetkellä olivat hiekkarannat tyhjinä; kirjavien kesähameiden, uimapukujen ja hiekkalinnoja rakentelevien lasten kansainväliset parvet olivat vetäytyneet siroihin ranskalaisiin huviloihin. Nämä olivat pienempiä ja kevyempiä kuin talot Englannin rannikolla; niiden seinät olivat milloin vaaleanharmaata milloin hiekanväristä kiveä tai savetut; nurkat koristetut punaisin tiilein, luukut vihreät tai valkoiset ja koko talot rakennetut vain viileyttä ja kesän siimestä varten.
Mutta Archie Laverock ei kaivannut siimestä; hän nautti keinuessaan meren parmailla heloittavassa päivänpaisteessa pienessä poukamassa parinsadan metrin päässä rannasta. Hän oli avopäin ja auringonpaahtama muutamien kylpien ja päivääpaistattaen vietettyjen päivien jälkeen; hänen kullanruskea ihonsa loisti tummana hänen valkoista pukuaan vastaan. Hän makasi selällään sellaisessa asennossa, että hän ei saattanut nähdä muuta kuin auringonvalaiseman palasen valkoiseksi maalattua veneenlaitaa ja yllään rajattoman ja pilvettömän sinen veden päällä. Sinistä... sinistä... Milloin sitä vastaan kuvastui verkalleen liitelevän kalalokin siipi; milloin liukui ohi jonkun purjeen valkoinen kolmio. Archien puoleksi suljetut silmät tuskin huomasivat näitä yksityiskohtia; hänen ajatuksensa eivät kiintyneet mihinkään muuhun kuin täydellisen joutilaanaolon suloisuuteen ja lämpöön, jossa hänen ruumiinsa lekotteli. Rannalla heinäsirkat sirisivät apilaniityssä, joka reunusti kallioista rantaa; sisiliskot makasivat liikkumattomina kuumilla rantakivillä; keltaiset perhoset levittelivät siipiään ajuruohon lämpimillä patjoilla ja lepäsivät niillä väristen nautinnosta. Kuinka lähellä noita eläimiä olikaan nuori mies maatessaan pitkin pituuttaan veneessä väriloisteisessa lahdenpoukamassa antaen päivänpaisteen ja meri-ilman tunkeutua sisimpiin ytimiinsä saakka! Häntä liikutti yhtä vähän kuin noita onnellisia olentoja ajatus eilisestä tai huomisesta päivästä — enempää kuin mikään muukaan ajatus. Tunne, jota tuskin saattaa kutsua ajatukseksi, ajelehti verkalleen hänen mielessään kalalokkien valittavien huutojen kantautuessa hänen korviinsa uuvuttavan iltapäiväautereen läpi.
Kuinka suloista kaikki tämä olikaan...
Mainio paikka...
Loistava ilma...
Ei mitään huolia...
Täydellinen vapaus vielä muutamia päiviä...
Ei ketään vaivana tai kiusana...
Ja mikä parasta kaikesta, seikka, josta hän kiitti Luojaa — ei ainoatakaan tyttöä...
Täydellinen rauha, seurana vain toinen mies ja vene...
Mikä onni, että tämä siunattu vene olikin sattunut kuulumaan vanhan kunnon Stickin omaisille!
Kuinka ihmeellinen sattuma olikaan tavata kunnon Stick täällä Ranskassa Dinardissa. Kun muisti hänen lähtönsä sotaan vuonna 1917... Stick mitä kehnoimmassa univormussa, hiukset riippuen takinkauluksen yli! Ja nyt istui hän täällä yhtä elävänä kuin kuka hyvänsä kahvilassa vermouthlasi edessään ja huusi äkkiä: "Ter-ve! Eikö tuo vain olekin Archie? Mutta etkö sinä ollutkaan kuollut?"
Ja kuinka mainiota häneltä vaatia Archieta jäämään tänne hänen seurakseen, kunnes koko perhe saapuisi Pinardiin.
Kunnon poika kaikesta huolimatta, tuo vanha Stick (tuumi Archie verkalleen).
Toveri; miestoveri, kaikkine hyveineen. Rehellinen. Ymmärtäväinen. Mies, johon hädän tullen saattoi luottaa. Ja, mikä on yhtä tärkeätä, mies, johon aina saattoi luottaa. Ei kade. Ei teeskentelevä. Ei sellainen, joka sanoi yhtä ja tarkoitti toista. Ei keimaileva. Vain ystävä. Lopultakaan ei mikään ollut sen parempaa kuin miesten välinen ystävyys.
Jos toverina olisi ollut tyttö — no niin, eihän ollut mitään uutta, ettei tytön kanssa sittenkään saattanut olla ystävä. Eikö se ollutkin mieletöntä peliä? Kun kerran oli alkanut sen, niin halusi — tahtoipa tai ei — piankin yhä enemmän. Jumala tiesi mistä syystä. Kun sen oli saavuttanut, ei se ollut minkään arvoista. Taivas tiesi, miksi nainen ei miehelle saattanut olla toveri. He tahtoivat aina jotain muuta. He mietiskelivät aina, mitä he tunsivat miestä kohtaan; mitä hänen tuli tuntea heitä kohtaan, mitä hän teki ja mitä hän ei tehnyt — ja niin loppumattomiin. Naiset...! Huh! Sitäpaitsi he puhuivat, aina ja alituisesti. Kuinka toisenlaisia he olivatkaan kuin miehet!
Kuinka toisenlaisia kuin kunnon Stick vanhoine tuttuine mietteineen! Hän ei vaivannut ketään toveriaan hiuksenhalkomisella tai kinasteluilla abstraktisista kysymyksistä. Vain "Muistatko päivällisiä kasinolla? Hiivatin hauskat, ha, ha", tai "Mitähän tuosta vääpelistä sitten tuli?" tai "Oletko koskaan kuullut —" ja niin edelleen. Ja sitten he yhdessä tarkastivat moottoria ja joivat vielä lasillisen vermouthia ja kävivät maissa.
Aina yhdessä kunnon Stickin kanssa. Se oli mainiota.
Kenen päähän olisi pälkähtänyt kaivata henkevää keskustelua kesälomalla, kun tarkoitus oli nauttia sen jokaisesta hetkestä?
(Taivas, kuinka sinistä... Kuinka lämmintä...)
Kukapa olisi hänen sijassaan kaivannut tyttöjä? Kuinka paljon ihanampaa oli viettää kesälomansa ilman että kukaan tyttö pisti nenänsä siihen pilatakseen kaiken. Tosiaan ihanteellinen kesäloma hyvän miestoverin seurassa.
Kunnon Stick (oli mahdotonta ajatella häntä muutoin kun kenttätoverien antamalla liikanimellä) oli luvannut tulla laiturille neljänneksen tai korkeintaan puolen tunnin kuluttua...
Aikaa loppumattomasti...
Tämä joutilas elämä oli vaihteen vuoksi ihanaa...
Olihan heillä sitäpaitsi yllinkyllin tekemistä hoitaessaan kokonaan itse pikku Dulcien...
Hän — Archie — oli niin kiintynyt pikku Dulcieen kuin hän olisi tuntenut sen lapsuudesta saakka eikä vain viimeisen kymmenen päivän ajan. (Dulcie oli luonnollisesti moottorivene, joka keinutti Archieta tasaisesti ja suloisesti kuin paras kehto.)
Mainio pikku Dulcie, tuumi Archie nyökäten. Kunnon vanha Stick — — —
Mutta tässä keskeytyivät Archie Laverockin haaveet äkkiarvaamatta.
Ensimmäiseksi sen keskeytti veneen äkkinäinen nykäisy hänen allaan. Sitten haparoiminen tai jonkunlainen koputtaminen sen laitaan. Jokainen outo ääni saa miehen veneessä viipymättä hypähtämään jalkeille. Mutta ennenkuin nuori Laverock oli päässyt pystyyn, ilmestyi laidan yli märkä käsi — ja kuinka pieni ja ruskea!
"Monsieur!" huusi naisääni.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Archie Laverock näki uivan tytön, joka yritti päästä veneeseen. Loistavanpunaisen uimalakin alta näkyi kaksi hyvin pelästynyttä silmää. Hän yritti kavuta laidan yli veneeseen ja tämä keikahti pahasti jokaisesta hänen yrityksestään. Hän puri huuliaan...
Archie, jonka toimintahalu oli herännyt samassa hetkessä, huusi: "Odottakaa silmänräpäys! Älkää väsyttäkö itseänne! Tarttukaa minun käsivarsiini ja pitäkää lujasti kiinni, kun sanon. Nyt — —"
Ja Dulcien toinen laita kallistui meren pintaan, toisen noustessa ylös, kun Archie voimakkaalla liikkeellä nosti tytön veneeseen. Vene keikahti ja palasi jälleen tasapainoon läpimärän ja huohottavan merenneidon vaipuessa lämpimälle kannelle, missä kaikkien tyttöjen halveksija äsken oli lojunut...
Mutisten "Laupias taivas!" Archie hävisi kajuuttaan ja palasi mukanaan pinkka pumpuliriepuja.
"Eiköhän teidän olisi parasta kuivata itseänne näihin?" ehdotti hän nopeasti, lainkaan ajattelematta, että nainen, joka oli ranskaksi puhutellut häntä, kenties ei ymmärtänyt hänen sanojaan. "Valitettavasti ei meillä ole tämän parempaa. Mutta ottakaa minun takkini yllenne." Hänellä oli käsivarrellaan vanha purjehdustakkinsa. "Minä autan teitä — —"
Mutta hänen ojentaessaan tytölle takkiaan, päästi tämä — jota ensi silmäyksellä saattoi pitää yhtähyvin viidentoista kuin kahdenkymmenenviiden vuotiaana — pienen naurun. Pelko oli nyt kaikonnut hänen katseestaan; hänen silmänsä olivat kirkkaat ja ruskeat ja niitä varjostivat tummat ripset, jotka vesi (sen Archie huomasi) oli liimannut paksuiksi ryhmiksi ja jotka lisäsivät hänen silmiensä viehätystä — ja nuo silmät olivat lähempänä kahtakymmentäviittä kuin viittätoista. Hänen puheessaan ei nyt ollut huomattavissa ranskalaista eikä liioin englantilaista ääntämistä.
"Te olette englantilainen. Sepä onnellinen sattuma!" huudahti amerikatar yhä väristen, mutta saavuttaen nopeasti jälleen tasapainonsa. "Selittää onnettomuus ja kiittää teitä henkeni pelastamisesta kohteliaasti ja sujuvalla ranskankielellä, se olisi todentotta asia, johon en puolikuolleena" — pieni luonteenomainen hengähdysväli — "pystyisi. Olen teille suunnattoman kiitollinen, englanninkielellä. Ei, en aio kastella teidän takkianne. Tässähän kuivuu muutamassa sekunnissa..."
"Saitteko suonenvedon", kysyi Archie häneltä. Suonenveto on onnettomuus, joka voi kohdata tottuneintakin urheilijaa, ja merenneidon ääriviivat ilmaisivat hänet uudenaikaiseksi ulkoilmaurheiluun kasvatetuksi naiseksi. "Eikö?... Siis uitte kauemmaksi kuin aioitte. Ja sitten tuli vuoksi... Teidän pitäisi olla varovaisempi", lisäsi hän vakavasti.
Archiessa kohosi miesten yleinen halu moittia naista. Etenkin kaunista naista. Ja kaunis tämä tyttö kieltämättä oli, aina uimalakin peittämän päänsä jalosta muodosta moitteettomiin paljaisiin varpaisiinsa saakka. Esteettiseltä kannalta katsoen hän mainiosti täydensi veneen kokonaisvaikutusta. Siroille ääriviivoille (veneen nimittäin), valkoiselle värille ja siniselle taustalle muodosti tämä värisevä, punaisen-, mustan- ja auringonruskettamanvärinen olento koristeellisen vastakohdan: niin, paljon paremman kuin kunnon Stick.