Part 4
Vaihteluna yksitoikkoisuudelle ovat Raivassa käynnit kaupungissa. Olen myöskin saanut suuren halun tavata muita lähempiä entisiä tuttaviani, kuten nykyistä Nurholan väkeä. Tähän asti olen heitä välttämällä välttänyt.
John Nurhosen luulin tässä eräänä päivänä loitommalta nähneeni kaupungin läheisessä maantien risteyksessä. Jos se oli hän, niin kylläpä oli työ jo painanut häneenkin leimansa.
Hän oli noin seitsemäntoista vuotias kun rupesi liikkeen palvelukseen. Keskikokoinen, käytökseltään hieman kömpelö, mutta mielikuvitukseltaan vilkas. Väriä hänessä ei ollut minkäänlaista. Hänen ei voinut sanoa olevan tummanverevän, ei vaaleanverevän, ei ruskean, eikä yleiseen minkään. Hän oli vähän kaikkea, eikä kuitenkaan mitään.
Luonteeltaan hän oli avonainen, mutta kuten useimmat nuorukaiset paljon itseensä luottava. Se käsitys että liike on kaikista ostoista huolimatta oikeastaan heidän ja että minä olen vaan syrjäinen kaikessa, oli häneenkin juurtunut ja toisinaan täydessä avonaisuudessaan ilmenikin. Muuten hän osoitti harrastusta ja taipumusta tehtäväänsä.
Asplundia tapasin niihin aikoihin varsin harvoin. Hän kävi vaan silloin tällöin liikkeessä ja minun käyntini hänen kotonaan olivat vielä harvinaisempia. Kuitenkin huomasin hänellä olevan paljon tietoja kaikellaisista liikkeessä tapahtuneista pikkuseikoista, joita hän sai Kemppaisen ja John Nurhosen välityksellä. Kun nämä kertomukset useinkaan eivät olleet mainittavan hyväntahtoisia minulle, ja kun Asplund ei ottanut niistä lähempää selkoa, jäi häneen joku murunen kertomusten tarkoitettua vaikutusta, vaikkeikaan tämä moniin aikoihin missään muodossa ilmestynyt.
Kerran, pitemmän ajan perästä, tuli hän luokseni, sanoen haluavansa puhella kanssani kahden kesken.
Hän pyysi etten ymmärtäisi häntä väärin enkä loukkaantuisi. Hän olisi halunnut vähän muutosta liikkeemme hoitotavassa, tahtonut kauppaa hoidettavan enemmän lämmöllä ja osanotolla ihmisten kohtaloihin sekä vähennettäväksi toisen asemasta väliäpitämätöntä liikaa kylmyyttä.
— Mistä sinä nyt tämän uuden kauppaharrastuksen olet saanut? kysyin.
Hän sanoi jo kauvan tätä ajatelleensa, mutta nyt hänelle oli ilmestynyt erikoisempi aihe tulla asiasta puhumaan.
— Mitenkä sinä sitten käytännössä olet aikonut tuon lämmön kahvipusseihin sovittaa?
— Pyydän että puhumme vakavasti, vastasi hän.
— Ja mikä on kaikella tällä nyt tarkoitus? kysyin taas.
— Minä olen jo pitemmän ajan huomannut sinussa taipumusta liialliseen tunteettomuuteen.
— Esimerkkiä?
— Olisi useitakin, mutta en ole heitä pitänyt mielessäni. Nyt tahtoisin etupäässä puhua liikkeen saatavien uloshakemisesta. Niissä käytetään liikaa sydämettömyyttä.
— Kaikki uloshakemukset on Helander hoitanut, valita hänelle.
— En tarkoita kuka ne muodollisesti tekee, vaan lähimmäisen olosuhteitten huomioon ottamattomuutta asioita uloshakuun annettaissa.
— Esimerkkiä?
— Kun niin tahdot. Äskettäin on talolliselta Kaihlaselta haettu ulos saatava ja pantu se ryöstöön, vaikka hän nyt ei ole tilaisuudessa sitä suorittamaan. Tuonnempana hän olisi voinut maksaa, nyt hänelle voi tulla pahoja ikävyyksiä.
— Mistä sinä tämän tiedät?
— Kaihlanen kävi siitä minulle puhumassa ja pyytämässä että paperit otettaisiin takaisin ruununvoudilta.
— Miksei Kaihlanen ole käynyt minun puheillani?
— On luullut sitä turhaksi.
— Mutta näitten kiertoteitten kautta pitäisi vaikka minkä onnistuman.
— Ei vaikka minkä, ainoastaan mikä on kohtuullista.
— Mitä kohtuutta sitten on tässä Kaihlasen asiassa? Sinä olet hyväntahtoisuuudessasi valmis uskomaan jokaista, joka sinulle vaan jotain vakuuttaa. Mutta ihmiset eivät aina ole todellisia. Kaihlanenkin olisi jo monta kertaa voinut maksaa, jos olisi tahtonut. Mutta ei. Juoda ressaa kaupungissa käydessään, ei vastaa yhteenkään kirjeesen, on siirtänyt kauppansa Koskiseen — josta en ole pahoillani — kun ei meiltä enää saa velaksi, eikä millään tavalla ole osoittanut olevansa nyt vaikeammassa asemassa kuin ennen tahi tuonnempana. Ja toisekseen, ei kukaan meidänkään velkojistamme kysy koska meille on soveliain aika maksaa, vaan ovat maksut suoritettavat silloin kun ne lankeavat. Totta kai muitten ihmisten velvollisuudet ovat samat.
— Vetoaminen sellaisiin velvollisuuksiin, joita ei voi täyttää, ei ole paikallaan. Sääliä pitää myöskin olla vaa'assa.
— Sääliä! Se on kaunista teoriiassa ja soveltuu naisten hyväntekeväisyysiltamien ohjelmaan. Mutta rupea sitä kauppiaana päivät pitkät harjoittamaan, niin et pitkällekään tule. Onko sinusta parempi ruveta harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ammatissaan, joutua itse aineelliseen vaurioon ja viedä sinne joukko syyttömiä, hyväntahtoisuudessaan meitä auttaneita ihmisiä mukanaan. Onko se kauniimpaa?
— Sinä liiottelet. Minä olen kyllä uudelleen tullut siihen mielipiteesen että kaikki kaupan teoriiat ovat vääriä ja minä haluaisinkin tästä erilleni, jos se olisi mahdollista. Mutta siitähän ei ole kysymys. Kysymys on koettaa päästä menettelyssä kohtuuden keskitielle.
Sen rajat ovat vaikeat määritellä ja riippuvat itsekunkin silmälaseista.
— Hyvällä tahdolla voi paljon.
— Voi, mutta jos sinä hyvällä tahdolla tarkoitat samaa kuin minä oikeutetun etunsavalvomisen laiminlyömisellä, niin tulos sen käyttämisestä on, että saa nähdä toisen vievän mitä etupäässä itselle kuuluisi. Niin juuri tässä Kaihlasenkin tapauksessa. Saatavamme perimisen myöstäminen on sama kuin antaa hänen kylliksi velkaannuttaa itseään muualla ja sitten katsella kuinka nämä toiset, ilman sääliä nutun taskussa, ottavat häneltä omansa. Me kyllä saisimme iloita jalomielisyydestämme, mutta siihen meillä ei ole varaa. Kaikki mitä meillä on, on muilta lainassa. — Sanot kaiken kaupan teoriian olevan väärän. Ehkä, en tunne asiata uudenaikaisten oppien kannalta. Mutta sen tiedän että tämäkin liike on välttämätön jo senkin vuoksi etteivät vieraat ihmiset joutuisi heille kuulumattomiin maksuihin ja että paitsi muuta Nurhosen perhe voisi tulla toimeen.
— Sinä et minua käsitä. Minä nyt ainakin tahtoisin että Kaihlasen ryöstö peruutettaisiin.
— Käyköön Kaihtanen puhumassa siitä konttorissa ja antamassa jonkun vakuuden.
Asplund sytytti tupakan ja vaikeni.
Minä kävelin edestakaisin lattialla.
Hetken vaitiolon jälkeen aloitti hän tyynesti:
— Sinä mainitsit Nurhosen perhettä. Olisi minulta siinäkin suhteessa toivomuksia.
— Vai puristaa kenkä siltäkin taholta.
— Älä ole Nurhosille ilkeä. Tämä liike on kuitenkin alkujaan heidän ja vielä nytkin yhtä paljon kuin meidänkin. Sitäpaitse sinä tiedät minun olevan heidän sukulaisensa ja velvollisuuteni siis on perheen etuja valvoa.
— Kyllä, kyllä, aivan kuin minun velvollisuuteni tämän liikkeen etuja. — No, mistä on kysymys?
— Ne kaksituhatta markkaa ja vähän korkoja, jotka rouva vuosittain saa vanhaa kauppahintaa, eivät hänelle riitä. Minä olen häntä auttanut, mutta en paljoa jaksa minäkään, kun on niin suuret korotkin maksettavana. Johnin palkka on pieni, se menee kaikki hänen yksityismenoihinsa, Selimin täytyy jatkaa kauppakoulua, ja sitten on vielä Miia. Tällainen joukko vie paljon. Minä olen senvuoksi ajatellut, kun yhtiön toiminta nyt kahtena vuotena on mennyt näin hyvästi, että eikö hänelle voitaisi maksaa jotain vuotuista ylläpitoapua?
— Mitenkä se voisi tulta kysymykseen ja mistä varoista?
— Tuossa sinun ynseä mielesi jälleen näyttäytyy. Me kaikki olemme velvollisia häntä auttamaan.
— Kohta sinä saat koko maailman meidän säälimme esineeksi. Mutta mistä varat?
— Esittämääni tarkoitukseen voitaisiin kait käyttää viime vuosien voittovaroja.
— Mutta nehän ovat jo varemmin päätetyt käyttää velkojen lyhennykseen ja uutisrakennukseen.
— Vaikkakin, niin voitaisiin hänen kohdaltaan tehdä poikkeus.
—- En oikein käsitä miten se käytännössä olisi mahdollinen. Joka tapauksessa tarvitaan siitä asiasta päättämässä myös Helander. — Tässä me nyt ollaan. Nyt olisivat rahat toisaalle hyviä, mutta kuitenkaan niitä ei saisi ihmisiltä periä.
— En tahtoisikaan sellaisia rahoja, joitten saaminen on aikaansaanut puutetta muille ihmisille.
— Hm, jos niin syvällisesti otamme, niin eiköhän silloin pitäisi kieltäytyä kaikkia rahoja vastaanottamasta.
— Älkäämme poiketko asiasta. Kutsummeko Helanderin tänne?
Teimme niin.
Helander nauroi meidän kuohullemme.
— Kun aikamiehet viitsivät, sanoi hän. No, ja Asplund, joko sinä olet aivan puhdistanut itsestäsi kaiken sen käytännöllisen ymmärryksen, jonka jo toivoimme itse käytännönmiehenä ollessasi saavuttaneesi?
— Minun ymmärrykseni on minun vakuutukseni oikeasta, oli Asplundin vastaus.
Rouva Nurhosen asiassa ei Helander katsonut voitavan muuta kuin yhtiön puolesta lainata hänelle joku summa vastaisia jako-osuuksia vastaan.
Tähän yhdyin minäkin. Asplundia ei päätös tyydyttänyt. Hänen mielestään ei rouvalle enää annettu tarpeellista huomiota, vaikka oikeastaan toimittiin hänen miehensä entisyydellä.
— Näyttää siltä, jatkoi hän, kuin Saarelakin aivan tahallisesti Nurhosia vihaisi. Johniakin hän kohtelee kovin sopimattomasti.
Uusi sytyke oli heitetty.
— Mitenkä niin? kysyin.
— Sinä käsket ja komennat häntä kuin renkiä. Oletpa uhannut hänet erottaakin. Sinun tulisi vallan päinvastoin osoittaa hellyyttä ja rakkautta vielä kasvatuksen alaista nuorukaista kohtaan.
— Rakkautta ja teidän kasvatusoppianne minä en tunne. Mutta sen huomaan että paljon sinä saat tietoja, vääriä ja väritettyjä, jotka osoittavat että minä alan olla tiellä täällä. Eiköhän tämä kuitenkin ole liian aikaista. — Mitä käskemiseen ja komentamiseen tulee, niin olen minä pitänyt Johnia muitten apulaisten asemassa. Se kasvatusoppi, jonka minä tunnen, on tinkimättä työtä ja tottelevaisuutta. Sillä tavalla minä olen nähnyt työtätekeviä, käytännöllisiä kauppiaita parhaiten kasvatettavan.
— Kaikilla ihmisillä pitää alamaisiinsakin olla rakkautta.
— Mutta joka taskusta ja sormenpäästä sen ei tarvitse roikkua. Sitäpaitse kerrotaan sinulle asiat väritettyinä, kuten jo sanoin.
— Kenties, enkä minä kaikkia sellaisenaan uskokaan. Mutta minä haluaisin ettet sinä niin varmasti aina luottaisi itseesi.
— Sitä liikkeen hoidossa juuri pitää tehdä. Muuten, erottakaa minut, niin kaikki muuttuu hyväksi.
Helander, joka koko ajan oli kuunnellut, sekaantui nyt puheeseen:
— No, no, sanoi hän. Eiköhän se ole parempi että Saarela hoitaa liikettä, ja sinä Asplund teet tehtäväsi koulussa ja sanomalehdessäsi kaikkien uusien aatteittesi mukaan, kenenkään sinua häiritsemättä.
— Pitää sitä sentään mielipiteensä saada sanotuksi, vastasi Asplund. Eikähän nuo ihmiset sitäpaitse anna minunkaan rauhassa tehdä tehtäviäni. Rehtori vähän päästä muistuttelee "vaarallisista opeista", joita minä muka levitän. Ja sanomalehtijohtokunnan puheenjohtajalla on tuon tuostakin yhtä ja toista tyytymättömyyden syytä, useimmiten sellaisista asioista, joista ei ollenkaan ole lehdessä kirjoitettu. Minä en hänen tie- ja tonttiasioitaan tunne, enkä niistä ole huvitettu. Mutta aina niistä pitäisi kirjoittaa. Nyt sillä taitaa olla joku juoni tekeillä, koska on johtokunnan kutsunut huomenillaksi kokoon „erään lehden kirjoituksen takia".
— Luultavasti hän tarkoittaa viime numerossa ollutta kirjoitusta kaupungin poroporvarillisista vallassäätyläisistä.
— Sitä kai, vastasi Asplund, ja täten siirtyi keskustelu äskeisestään aivan toiselle alalle.
— Se on kai rouva Löfbergin kirjoittama? kysyi Helander.
— Niin on, meidän kesken sanottuna.
— No, Granberg aikoo kai antaa sinulle pienen muistutuksen, eikä sen pahempaa tarkoittane. Kyllähän tuo kirjoitus olikin äärimmäistä liioittelua.
—- Oli, mutta sellaista näissä oloissa tarvitaan.
Poislähdettäessä näytti Asplund jo melkein unohtaneen äskeisen väittelymme. Hymyillen kehoitti hän minua huomenillalla saapumaan sanomalehtijohtokunnan kokoukseen "velkaani maksamaan".
IX.
Heinäkuun 1 p.
On kaiken päivää satanut, ja minä olen keinutuolissa tupakkaa poltellen muistellut Asplundin vastoinkäymisiä sanomalehden toimittajana. Pari ensi vuotta häneltä tosin meni ilman mainittavampia ikävyyksiä. Hän kirjoitteli etupäässä suurista uusista aatteista ja väitteli Kansalaisen kanssa. Nämä eivät ketään yksityistä loukanneet, ja paikallispolitiikassa ei lehdellä ollut mitään jyrkempää itsenäistä kantaa. Mutta sikäli kun se tätä alkoi saavuttaa ja sen mukaan esiintyä ja varsinkin Asplundin aatteitten kehityttyä siihen suuntaan, että hän katsoi niitten elämään sovelluttamisen tärkeäksi yksilön velvollisuudeksi, alkoivat keskenäiset ristituulet puhallella. Varsinkin oli kunnallinen politiikka paha loukkauskivi. Valtuusmiesvaalien aikana siitä jo varemminkin merkkiä näyttäytyi, eivätkä muutkaan lähemmin ympäristöä koskevat nuhdekirjoitukset menneet pienettä murinatta.
Asplundin omat kirjoitukset eivät suinkaan olleet pahimpia silmätikkuja, sillä niissä alkoi yhä enemmän pohjasävelenä olla puhe ihmisten velvollisuuksista rakkauden ja omantunnon kannalta, ja tämä alkoi esiintyä yksin katujenhoito kysymyksissäkin. Niille vaan hymyiltiin. Mutta rouva Löfberg, joka näinä ensi aikoina oli uuteen lehteen hyvin innostunut ja tahtoi "paukuttaa", kirjoitteli intohimoja nostattavia kirjoituksia. Pahimpia näistä ei Asplund kuitenkaan ensi aikoina julkaissut, mutta kun hän itsekin alkoi huomata tehokkaamman toiminnan välttämättömyyden, saivat yhä rohkeammin ympäristön keskuuteen tähtäävät kirjoitukset lehdessä enemmän ja enemmän huomiota.
Nyt oli siinä ollut uhotteleva kirjoitus nimeltä "Poroporvarillinen vallassäätymme", joka kohdistui yksinomaan kaupungin yläluokkaan ja jolle tässä annettiin "niin että paukkui". Papit nukuttivat kansaa, opettajat nuorisoa, virkamiesten ainoa harrastus on toti- ja peliseurat, naisten uusien leninkimallien etsiminen muotilehdistä. Ja kuitenkin osoittavat naistemme puvutkin, sanottiin kirjoituksessa, ettei makuaisti heissä ole vähääkään kehittynyt, ei se enempää kuin mikään muukaan. Tämän paikkakunnan n.s. herrasväen pitäisi uudesta syntyä, oppia käsittämään sivistyneen nimissä kulkevilta ihmisiltä vaadittavankin jotain, jo yksin sen esimerkin ja vaikutuksenkin vuoksi, joka heillä aina on kansaan, vaan jota tällä paikkakunnalla ei suinkaan saisi olla, sillä meillä soveltuisi kansa näille nimisivistyneille esimerkiksi. Kansan piireissä on monta, jotka seuraavat aikaansa ja lukevat kirjallisuutta, mutta kuinka monta "sivistynyttä" meillä on jotka jotain tietäisivät esimerkiksi nykyajan suurista miehistä, tuntisivat heitä edes nimiltään, kun nämät eivät ole ollut mainittuja niissä vanhentuneissa oppikirjoissa, joita he nuorena koulussa lienevät lukeneet.
Kirjoitus aiheutui suuttumuksesta, kun vallassäätyläiset eivät ollenkaan ottaneet osaa paikkakunnalle perustetun työväenyhdistyksen toimeenpanemiin arpajaisiin kansanopiston hyväksi, ja loppui sanoilla:
"Tässä kaupungissa on henkisesti alhaiso ylhäisöä, ja päinvastoin."
Hyökkäys sai aikaan tavattoman touhakan ja suuttumusta kaikkialla. Varsinkin olivat naiset loukkaantuneita. Yleiseen arvattiin kirjoituksen kirjoittaja, eikä tuomioita hänestä suinkaan säästetty. Tämän johdosta oli pankinjohtaja Granberg kutsunut sanomalehden johtokunnankin koolle.
Kokouksen alussa selitti Granberg syyn tähän johtokunnan kokoonkutsumiseen. Sanomalehdessä oli tuon tuostakin näkynyt vähemmän hyväksyttäviä kirjoituksia, sanoi hän, ja nyt on lehden viime numerossa artikkeli, josta hän yksilönä ei mitään välittäisi, vaan joka loukkaa häntä kaupunkilaisena, sillä se loukkaa koko meidän yhteiskuntaamme. Se levittää maailmalle vääriä tietoja meidän oloistamme, esittää meidät raakalaisia kauheimpina.
— Minä kyllä tiedän, hän jatkoi, että ulkomailla löytyy kumousopillisia sanomalehtiä, jotka tahtovat kaikki olevat olot kukistaa, mutta täällä Suomessa ja varsinkin meidän rauhallisessa kaupungissamme ei näitä oppeja vielä ole ennen saarnattu. Nyt puheena oleva kirjoitus on suoranainen yllytyskirjoitus, joka ymmärtämätöntä kansaa kiihottaa toisia säätyluokkia vastaan. Eikä se ainoastaan tee sitä, mutta oloja tuntemattomien silmissä vaikuttaa se myöskin, että tämän kaupungin _vallassäätyisten_ täytyy tästä lähtien kulkea häpeän pilkku otsassaan, minne ikänään menevätkin. Ja tämän kunnian on meille hankkinut oman kaupungin sanomalehti, meidän oma lehtemme, jonka me joku aika sitten yhteisesti olemme perustaneet, kun emme voineet tyytyä paikkakunnan entiseen, kunnan asioissa määrämisvaltaan pyrkivään sanomalehteen.
Asplund istui sanaakaan vastaamatta, mutta selvästi huomasi ettei hän ollut tyyni.
Granberg esitti että johtokunta lausuisi kirjoituksen johdosta toimittajalle paheksumisensa, vaikkei kirjoitus olisikaan hänen itsensä kirjoittama, kun hän on sen lehteensä ottanut.
Rouva Löfberg puolusti innokkaasti kirjoitusta. Enempäänkin sanomiseen olisi ollut syytä, väitti hän, ja lisäsi että se oli kuin hänen kädestään. (Kaikki hymyilivät ja rouva Löfberg rupesi itsekin nauramaan). Maisteri Hellfors piti kirjoitusta liioittelevana, mutta katsoi ettei johtokunta sen takia voi toimittajalle mitään muistutusta antaa.
Helander sanoi hänen selkänsä tämän löylyn vielä kestävän, mutta ei hänkään ollut tällaisista palo-artikkeleista suuremmin huvitettu. Vastusti virallista muistutusta ja asian mainitsemista pöytäkirjassa. Yksityinen ystävällinen neuvo hänen mielestään riitti.
Tähän asia jäikin, kun kukaan ei Granbergin ehdotusta kannattanut.
Kokouksen lopussa sanoi Asplund:
— Minä en ole tahtonut selityksilläni vaikuttaa johtokuntaan, mutta nyt kun tuo hirmuinen asia on päätetty, tahdon vaan ilmoittaa olleeni valmis siinä tapauksessa että johtokunta olisi virallisesti minua muistuttanut, eroamaan toimittajan virasta. Yksityiset neuvot ja huomautukset minä sen sijaan aina otan mielelläni vastaan, ja koettelen niitä noudattaa niin paljon kuin ne minun maailmankatsomukseeni soveltuvat.
Granberg murahti kuivasti:
— No, sanoi hän, me siis toivomme ettei samallaisia kirjoituksia vasta ilmesty lehteen.
— Niitä juuri tarvitaankin, vastasi rouva Löfberg.
— Tjaa, sanoi Granberg samalla kuin hyvästeli, kyllähän meillä taitaa olla kovin erilaiset käsitykset sanomalehden tehtävistä.
Poismentäessä saimme rouva Löfbergiltä kiivaanlaisen nuhdesaarnan.
— Semmoisia nahjuksia tekin. Myöntelette ja myöntelette, ja olisitte valmiit laittamaan lehdestä uuden Kansalaisen. Ja tekin Asplund, olette vaiti kuin suuri syyllinen olisitte.
— Minua ei miellytä tällainen väittely, vastasi Asplund.
— Teidän täytyy sanomalehden toimittajana vastustaa vaikka itse paholaista, oli rouva Löfbergin tulinen vastaus, jonka sanottuaan hän nauroi, mutta heti taas jatkoi entiseen tapaansa.
Jäätyämme kolmen kulkemaan, naurahti Helander:
— Granbergin ovat naiset saaneet sotajalalle, sanoi hän. Nehän tätä maailmaa hallitsevat suurien valtakuntien hoveista tänne meidän pikkukaupunkiimme asti, vaikka aina näkymättöminä.
Sitten kääntyi hän erityisesti Asplundiin:
— Vanhana ystävänä annan minä sinulle nyt ajoissa lakimiehen neuvon. Jos olet sanomalehteesi kiintynyt ja haluat sen säilyttää, niin ole kaukaa varoillasi. Myrsky voi pian tulla entistä pahempana. Yhtiön osakkeita on maaseudulla siellä täällä sellaisissakin käsissä, jotka niistä eivät ollenkaan välitä. Ovat vaan agitaattoreista päästäkseen jonkun ostaneet. Keräile niitä itsellesi niin paljon kuin suinkin, että saat yhtiössä enemmistön. Paljoa niistä ei suinkaan maksaa tarvitse. Tee tämä ajoissa, sillä Granberg pankkimiehenä kyllä keksii saman juonen, silloin kun hän näkee sen asialleen tarpeelliseksi.
Asplund sanoi tällaisen homman olevan hänelle vastenmielisen, mutta lupasi kuitenkin sitä miettiä.
Myrsky, josta Helander mainitsi, ei kuitenkaan pitempään aikaan vaaralliseksi noussut.
X.
Heinäkuun 5 p.
Viime päivinä olen melkein joka ilta käynyt kaupungissa. Olen Raivalaisten kanssa ollut veneretkillä ja istunut kaupungin lukusalissa selaillen vanhoja Asplundin lehden vuosikertoja. On ollut hyvin huvittavaa uudestaan lukea näitä sen aikuisen kunnallisen taistelun kirjoituksia. Niitä lukiessa tuntuu aivan kuin eläisi entisissä oloissa, kuin vielä olisi itsekin pyörteessä mukana.
Eilen luin kaikki kirjoitukset, jotka koskivat aikansa kuumaa kysymystä, „ministeristön kukistamista” ja sen edelläkäyneitä väitteitä.
Paikkakunnalla työskenteli jo tähän aikaan raittiusseura, koettaen luentojen ja selontekojen kautta vaikuttaa ihmisten vakuutukseen. Poliitillista ohjelmaa ei seuralla ollut, eikä siihen aikaan muutenkaan väkijuomain kauppiaan ammatti millään tavalla ollut huonossa huudossa eikä huomion esineenä. Mutta uuden asetuksen kautta, joka lakkautti n.k. miedompainkin väkijuomain myynnin vapaana elinkeinona ja antoi kaupunkikunnille oikeuden päättää näitten myömisestä samalla tavalla kuin väkijuomainkin, kiintyi koulunopettajapiirissä huomio asiaan ja päätettiin koettaa saada kaikki juomakauppa-oikeudet siirretyiksi yksityisiltä hyväntekevässä tarkoituksessa toimivalle yhtiölle.
Maistraatti lähetti valtuusmiehille tavallisen kysymyksen, kuinka monelle kauppiaalle on oikeuksia annettava. Ennenkuin tähän ennätettiin vastata, ilmestyi Kansalaiseen kirjoitus, jossa uusi vaatimus esitettiin. Tämä ehdotus herätti suurta huomiota ja liikemiesten taholta vaadittiin Asplundia ryhtymään kiivaaseen taisteluun näitä mielipiteitä vastaan. Tiedettiin että asian valtuustossa tulisivat ratkaisemaan muutamat vähemmän itsenäiset jäsenet, sillä varmoja liikemies- ja lehtori-puolueen miehiä oli jotenkin tasaväkisesti.
Asplund joutui täten tähän kysymykseen suorastaan käytännössä, ilman että hän sitä oli ajatellut. Hän naurahteli ensin asialle. Mutta kun paikkakunnan raittiusseura, jonka puheenjohtaja oli lehtori Renfors, heti kutsui koolle kansalaiskokouksen asiasta neuvottelemaan, päätti hän ensin kuulla yleisempää mielipidettä, ennenkuin omasta puolestaan lehdessä siihen sekaantui. Tällä välillä julkaisi hän pari lähetettyä kirjoitusta, jotka jotenkin jyrkin sanoin selittivät ehdotuksen tahtovan loukata yksityisen vapaata elinkeinoa, ilman että raittiusasia siitä mitään voittaisi, koska yhtiökaupasta ostettuja juomia on sen, joka niin tekee, yhtä helppo väärinkäyttää kuin yksityiseltäkin ostettuja.
Paria päivää ennen kokousta sisälsi lehtorien lehti kiivaan hyökkäyksen Uutta Aikaa ja sen toimittajaa vastaan. Sanottiin että tämä uusien, muka jalojen aatteitten lehti vaikenee tärkeimmän uuden ajan kysymyksen, mikä kunnassamme on moniin aikoihin esillä ollut. Tässä olisi lehdellä nyt tilaisuus käytännössä osoittaa etteivät sen puheet korkeista periaatteista ole olleet vaan vasken helinätä. Mutta tämä lehti, joka aina on pitänyt suurta suuta ulkomaitten sairaloisten ilmiöitten puolesta, onkin tällä paikkakunnalla katsonut tehtävänsä supistuvan sille vastenmielisten henkilöitten parjaamiseen, eikä suinkaan tosi parannusten aikaansaamiseen. Niinpä nytkin. Samalla kun se muka koettaa omasta puolestaan vaieta koko asian, antaa se vastalauseetta tilaa kirjoituksille, jotka ovat juomakauppiaitten sepittämiä ja joitten valtaa pönkittämässä tämä lehti on olemassakin. Tiedettyhän on, että lehden osakkeet ovat etupäässä kauppiaspuolueen miehillä ja että sen johtokunnan enemmistönä ovat saman puolueen miehet. Ja tiedetäänpä vielä muutakin: lehden päätoimittaja on itse juomakauppias, ollen Nurhosen jälk. & Kumpp. juomakaupan omistaja. Näin ollen on ymmärrettävää ettei hänen sovellu ryhtyä omia aineellisia etujaan vastustamaan — niin paljoa eivät uuden ajan "uudet aatteet" sentään vaadi.
Asplundiin kirjoitus vaikutti kovin kiusallisesti, ja oli hän sen johdosta hyvin neuvoton. Olin saman päivän iltana Helanderissa, jonne Asplundikin saapui asiasta neuvottelemaan.
Hän sanoi täytyvänsä myöntää kirjoituksessa olevan paljon oikeutettua ja hänen asemansa ikävän ja kiusallisen. Luonnotonta onkin, — sanoi hän, että sanomalehden toimittaja ja koulunopettaja samalla on juomatavarain kauppias.