Part 3

Kaupantekoa varten olikin tavaravarasto inventeerattu ja pesän tilalasku laadittu. Tämä oli tapahtunut Asplundin valvonnan alla ja hänen toimestaan. Mutta kun Asplundin, joka jo oli Evelina Nurhosen kanssa naimisissa, itse myöskin piti ruveta yhtiömieheksi, on kyllä käsitettävää ettei rouva Nurhonen täysin luottanut etunsa valvomiseen kaupanteossa, tietoa liikkeensä asemasta, hän ainoastaan muisti miesvainajallaan usein olleen suuria maksuja suoritettavana, joitten hän kuvaili jääneen liikkeesen hänen ja perheensä rikkaudeksi.

Vanhan tavan mukaan tarjottiin vieraille totia, joissa asioissa Asplund toimi isäntänä. Meitä olikin koko joukon väkeä läsnä: asianajaja Helander, joka Asplundin hyvänä ystävänä oli mennyt siksi paljon "Nurhosen jälkeläisten" sitoumuksiin, että oli nyt pakotettu rupeamaan tekeillä olevaan yhtiöön hänkin, sen aikaansaamista varten; tehtailija Kahva, joka Nurhos-vainajalle aikanaan lainaamansa kiinnityslainat oli irtisanonut, haluten ne pienentää, konttoristi Kemppainen ja Nurhos-vainaan veljen poika, laivan perämies Elias Saira. Lisäksi Asplund ja minä.

Jonkunaikaa kaikellaista kevyttä, asiaan kuulumatonta puheltua, muuttui Asplund vakavaksi, otti pöydältä kasan papereita käteensä ja siirsi keskustelun varsinaiseen asiaan. Hän selitti että niinkuin rouva tietää olivat liikkeen asiat kauppiaan kuollessa siksi huonot, että lain mukaan olisi pesä ollut asetettava konkurssitilaan, pesäluettelo kun osoitti velkoja yli omaisuuden. Säälistä surevata leskeä kohtaan alaikäisine lapsineen, eivät pesän saamamiehet tätä kuitenkaan silloin tahtoneet, vaativat ainoastaan liikkeen uudestaan järjestettäväksi ja heille oikeutta vuosittain nähdä kannattavaisuustulokset, kuten rouva kyllä tietää.

— Niinhän sitä silloin sanottiin, vastasi rouva Nurhonen huoaten.

Asplund jatkoi:

— Mutta nyt ovat ajat kovin muuttuneet. Rahanpuute on yleinen ja pankit tahtovat supistaa krediittiään. Vanhat saamamiehet haluavat saataviaan, ja ne jotka viime aikoina ovat nimellään meitä auttaneet, esim. Helander, eivät sitä enää mielellään jatka.

Helander puuttui puheesen:

— Niin, nähkääs hyvä rouva, minä menin pariin vekseliin Asplundin pyynnöstä, joista en ole päässyt erilleni, vaan päinvastoin, kerran alun tehtyäni, olen ollut pakotettu yhä samaa jatkamaan, niin että nyt on nimeni kiinni jo parissakymmenessä tuhannessa markassa. Varallisuuteeni ja omiin asioihini nähden en tätä voi jatkaa, vaan täytyy minun saada nimeni vapaaksi, jos se on mahdollista ilman erityisiä ikävyyksiä. Muussa tapauksessa on liike saatava sille kannalle että sitä voidaan jatkaa, joka ei voi tapahtua ilman pääomain lisäämistä ja muuta liikkeen uusimista.

— Niinkuin rouva tietää, sanoi Asplund, tahtovat pankit vähentää luottoa ja tehtailija Kahva haluaa myös saatavaansa.

— Juu, sanoi harvapuheinen vanha Kahva, tarvitsen nyt rahoja, kun olen niin monen takia viime aikoina saanut kärsiä. Ainakin olisi minun saatava puolet saatavastani.

Hetken äänettömyyden perästä jatkoi Asplund:

— Ainakaan en minä nykyisellään voi liikettä eteenpäin hoitaa. Lankeaviin asioihin en mistään saa rahoja, kun yhä pankeissa uutta luottoa supistavat. Varsinkaan sen jälkeen kun saivat tietää viime vuoden huonon tuloksen, ovat he olleet aivan jyrkkiä kielloissaan.

Kaikkea tätä ei rouva Nurhonen jaksanut täysin käsittää, mutta huomautus viime vuoden huonosta tuloksesta aiheutti hänet purkamaan salpautunutta pahaa mieltänsä.

— Niistä viime vuoden huonoista kaupoistahan sitä nyt aina puhutaan, hän sanoi. On se nyt ihmeellistä että ne niin huonot olivat, vaikka tässä nyt on paljon oppineita miehiä ja kaikki pitäisi oleman uudenaikaisella kannalla.

Kun kukaan ei mitään vastannut, jatkoi hän:

— Aina minä olen ajatellutkin, ettei tämä nykyinen kaupanhoitotapa ole oikea. Väkeä on paljon, mutta kukaan ei välitä asioista. Sakari-vainaan aikana oli vähemmän väkeä, vaan toimeen sentään tultiin. Mutta hän hoitikin vaan kauppaa, eikä hommannut kaikellaisia muita asioita, jatkoi hän minuun päin silmäten.

— No, en minä tällä ajalla vielä ole ennättänyt tätä taloa hävittää, vastasin vitkalleen.

— Enhän minä sitä sano, vastasi hän. Mutta niitten sanomalehtipuuhienkin takia ovat monet vanhat kundit siirtyneet Koskiseen.

Asia kyllä niin olikin. Asplundin ja minun suoranainen osanottoni uuden lehden aikaansaamishankkeisiin, ei jäänyt kaupungin vanhalta sanomalehdeltä huomaamatta. Useita pelottamaan tarkotettuja artikkeleja uudesta turmiollisesta suunnasta oli kirjoitettu, ja papinkokelas-toimittaja höysti melkein joka numeroa jollain typerällä sukkeluudella uudesta lehdestä ja sitä puuhaavista henkilöistä. Vaikka minun osani lehtihankkeessa supistui yksinomaan käytännöllisiin asioihin, osakkeitten myömiseen ja muuhun sellaiseen, pääsin kuitenkin minäkin pari kertaa tuollaisen sukkeluuden esineeksi. Kaikki tämä vaan edisti uuden lehden asioita, mutta oli siitä sekin seuraus että lyseon vanhat lehtorit ja muut lehdelle läheiset lopettivat kaupantekonsa Nurholassa. Tämän seikan kuvaili rouva Nurhonen hyvin vaikuttavasti koskeneen liikkeensä asioihin.

Asplund ryhtyi monasti ennen tehtyyn selontekoon:

— Eivät nämä muutamat perheet mitään ole voineet vaikuttaa. Yleiseenhän liike on laajentunut, mutta mitäs sille on voitu että huonon ajan takia on niin paljon hävitty. Useammat vahingot pohjustavatkin kauppiaan aikaisista asioista.

— Ei suinkaan liike lehtorskain pakanalähetys-ompeluseuran kahvien takia kumoon mene, sanoi Helander, siten huomauttaen erästä paljon pilkattua ompeluseuraa ja saaden läsnäolevat nauramaan.

— Eihän sitä suinkaan entiseen aikaan liikemiehet semmoisista asioista kuin sanomalehdistä välittäneet, yhtyi Kahva puheesen, mutta nykyaikanahan tuota kaikissa enemmän rimpuillaan. Ja hyvähän se olisi, että kauppiastenkin puolesta sana sanottaisiin noita maistereita vastaan.

Lehtorien lehti Kansalainen oli varsinkin kunnallisissa vaaliasioissa asettunut kauppiaita vastustavalle kannalle.

— Eikö se olisi parempi että toiset puuhaisivat sanomalehtiä, toiset hoitaisivat muita tehtäviään, sanoi koko ajan vaiennut konttoristi Kemppainen.

— No, joko minäkin, nauroi Helander.

Ja siihen tämä keskustelu loppui. Huomattiin aivan poiketuksi varsinaisesta asiasta.

Hetken kuluttua Asplund kysyi:

— Niin, mitä rouva siitä yhtiöstä nyt sitten lopullisesti arvelee?

— Mitäs minä, en minä häntä ymmärrä. Herrat vaan tekevät niinkuin paras on.

— Vaan te olette alaikäisten lastenne holhoja, sanoi Helander. Jos kauppa syntyy, täytyy sen tapahtua teidän täydellisellä suostumuksellanne, käsittäen sen ainoaksi tavaksi pelastaa lapsillenne mitä pelastettavissa on.

Tehty pesän tilalasku osoitti liikkeen omaisuuden olevan jotenkin tasassa velkojen kanssa, mutta pakkorealisatioonissa arveltiin etuoikeudettomien saamamiesten saavan tuskin puoliakaan saataviaan. Kaupanteossa tarjottiin rouva Nurhoselle kuitenkin 20,000 markkaa, koska vanhan kauppahuoneen nimen katsottiin olevan huomattavasta arvosta. Yhtiön pääomaksi oli ajateltu 50,000 markkaa, siten että Asplund, Helander, rouva Nurhonen ja minä rupeaisimme siihen kukin 10,000 markalla ja loppu jätettäisiin toistaiseksi myömättä siinä tarkoituksessa että joku nuorista Nurhosista tuonnempana haluaisi ja olisi tilaisuudessa omaan lukuunsa rupeamaan yhtiön osakkaaksi. Rouva Nurhoselle näin jääpä summa 10,000 markkaa maksettaisiin viiden vuoden aikana, 2,000 markkaa vuodessa, 6 % korolla.

Perämies Saira ja konttoristi Kemppainen istuivat vieretysten ja kuiskuttelivat. Hetken vaitiolon jälkeen Saira hiljaisella äänellä kysyi:

— Voiko rouva perheineen tulla kahdella tuhannella markalla toimeen?

Rouva ei vastannut mitään. Asplund ilmoitti talouskonton viime vuonna nousseen noin 5,000 markkaan.

— Mutta kun krediittiasiat ovat sillä kannalla kuin Asplund on kertonut, sanoi Helander, niin rouvan tulee muistaa että tässä täytyy tehdä konkurssi, ja silloin muuttuu rouvan asema vielä paljoa huonommaksi. Muuten rouva vaan tekee aivan niinkuin parhaaksi näkee. Sen vahingon, minkä minä tässä saan kärsiä, ehkä jaksan kestää; olen tähän puuhaan ryhtynyt helpottaakseni asiain järjestämistä ja saadakseni minulta vaatimaan tultavat maksut edes tuonnemmaksi lykätyksi.

Hiljaisuus.

— Niin, en suinkaan minä tässä mitään taida, jos herrat sen niin tahtovat, sanoi hetken päästä rouva Nurhonen.

— Ei se meistäkään riipu, vastasi Asplund. Jos raha-asiat eivät olisi muuttuneet näin tiukoiksi, niin olisihan tätä vielä entisellään koeteltu jatkaa.

— Mistäs Saarela sitten saa ne 10,000 markkaa? kysyi rouva minuun kääntyen.

Selitin entisen isäntäni Söderbergin takuulla voivani ne tällaiseen tarkoitukseen hankkia.

— Ja minulle siis jäisi vaan 10,000 markkaa, sanoi hän taas.

— Sekä edeskinpäin osa liikkeestä, huomautti Helander.

Hetken päästä jatkoi rouva:

— Kyllä se kuitenkin on kovin vähän. Voi voi kuinka paljon Sakari-vainaa tähän rahoja tuhlasi, sellaisia suuria summia kun hän aina milloin minnekin lähetteli.

— Tarvitseehan sitä afäärissä rahoja lähetellä, sanoi Kahva, mutta omiakos ne ovat. Ne ovat ostajilta saatuja ja menevät niille, joilta itse tavaransa saapi.

Mieliala seurassa yhä raskaantui ja puhelu harveni. Äänettöminä laitoimme uudet totilasimme ja rouva poistui toisiin huoneisiin. Helanderia ja minua alkoi tämän kaupanteko vaivata, me siitä jo mainitsimmekin, mutta Asplund, joka sukulaisuutensa ja liikkeen isäntänä olonsa takia tahtoi välttää ikävyyksiä, koetteli meitä rauhoittaa.

Hetken kuluttua tuli rouva taas sisään, entistään päättävämmän näköisenä. Hän ei voinut käsittää puheita lisätyn pääoman välttämättömyydestä eikä mahdottomuudesta hoitaa asioita nykyisellään, mutta hän tunsi että liikkeen joutuminen vieraisiin käsiin kokonaan muuttaisi hänen suhteensa siihen ja että elämä tulisi ahtaammaksi kuin tähän asti. Köyhän elämän hän kyllä tunsi entisajoilta.

— Vieläkö minä sitten saisin täällä asuakaan?

Hänelle selitettiin liikkeen huoneiston olevan vanhentuneen ja ahtaan, niin että välttämätöntä olisi saada enemmän tilaa, että yleisöllä olisi hauskempi käydä ostoksillaan. Lisäksi vaatii uusi piakkoin voimaan astuva asetus erityisen myymähuoneiston punssille ja viinille, olipa ajateltu, jos yhtiö aikaan saadaan, laajentaa sitä erityisellä maanviljelyskoneitten kaupallakin. Huoneet tarvittaisiin siis kaikki.

Muuttaminen näistä vanhoista asuinhuoneistaan tuntui rouvasta enimmän erottavan hänet tästä liikkeestä, jonka miehensä oli aikonut poikiensa jatkettavaksi, se tuntui kuin maanpakolaisuuteen lähettämiseltä.

— Kuka täällä sitten puhtauttakaan hoitaa? hän huokasi.

Hyväntahtoinen hymähdys oli meidän vastauksemme.

— Pahin on miten rouva sitten viiden vuoden perästä toimeen tulee, kun jälellä oleva kauppasummakin on loppu, sanoi Saira.

— Niin kylläkin, ja jos minä en silloin enää eläkkään, niin kuitenkin nämä lapset.

Taas selitettiin että viiden vuoden perästä pojat jo ovat siinä ijässä että voivat elättää äitinsäkin. Vanhin voisi jo nyt lopettaa koulunsa ja ruveta tässä kotona liikemieheksi harjoittelemaan.

— Taitava ja tienaava afäärimies elää aina paremmin kuin velkainen maisteri, sanoi Kahva.

— Ja olenhan tässä vähän apuna minäkin, lisäsi Asplund.

Sen että John siirtyisi liikkeesen rouva Nurhonen mielellään hyväksyi, sanoi Sakarinkin aikomuksen niin olleen. Kun minäkin tyytyväisyyteni tähän lausuin ja selitin liikkeelle suureksi hyödyksi että on sellaisia kasvavia nuoria voimia, joista voi toivoa vakituista miestä tuonnempana, ja vakuutin että omissa asioissaan toimiva mies on aina vieraan asioissa työskentelevää innokkaampi, jatkoi rouva kuin ajatuksissaan:

— Niin, olisihan silloin yksi Nurhonen vielä edes vähäsen mukana.

Saira ja Kemppainen salaisesti naurahtivat.

Kun mitään sen lopullisempaa ei asiassa alkanut tapahtua, rupesi Helander tuskaantumaan ja pyysi rouvan selvää vastausta nyt tahi parin päivän perästä, että tietää sen mukaan toimia.

Raskasmielisenä rouva selitti ettei suinkaan asia siitään parane, vaan että jos se nyt kerran välttämätöntä on, niin pitänee kai siihen suostua.

— Eiköhän Jumala meistä huolta pitäne, hän huokasi.

Helander yhä enemmän kiusaantui, ja varmalla äänellä kysyi josko rouva siis jo nyt tahtoo allekirjoittaa kauppakirjan?

Kun ei vastausta tullut, luki Helander laatimansa kaavan ja kysyi josko rouva puolestaan sen tällaisena hyväksyy?

— Kai tuo hyvä on, oli vastaus.

Näin ollen pyysi Helander rouva Nurhosta allekirjoittamaan sen, jos tahtoi kaupan tehtäväksi.

Melkein horjuen, vedet silmissä, nousi rouva tuoliltaan ja kirjoitti vapisevalla kädellä nimensä osoitettuun kohtaan. Painostava tunne valtasi kaikki muutkin.

Sairaa ja Kemppaista pyydettiin todistamaan allekirjoitus. Ennen tätä kysyi Saira josko rouva tämän siis on tehnyt vapaasta tahdostaan?

Nyt ei rouva enää voinut pahaa mieltään pidättää. Viha sai hänessä vallan.

— Herrathan tuon niin tahtovat, hän sanoi. Sinne nyt menee Sakarin työ ja ne paljot rahat, jotka hän on liikkeesen kiinnittänyt, menevät omasta edestään, niin ettei meille jää kuin tyhjät kädet. Mutta minkäs minä sille voin, herrat ovat vaan hyviä ja ottavat. Kyllähän me tästä lähdemme vaikka mieron tielle.

Helanderin maltti loppui. Hän nousi, otti kauppakirjan pöydältä, repi sen pieniksi palasiksi ja heitti nurkkaan.

— Hyvästi, sanoi hän ja lähti pois.

Kahva ja minä seurasimme häntä.

VII.

Kesäkuun 23 p.

Olen eilisen päiväkirjamuistelmani lopettanut siihen kohtaan, jota pitemmälle en yhtiöasiamme silloin luullut kehittyvän. Mutta jo seuraavaan päivään oli rouva Nurhonen tyyntynyt. Varhain aamulla kutsui hän konttoristi Kemppaisen luokseen ja kyseli tämän neuvoja. Kemppainen ei voinut muuta kuin myöntää raha-asiain hoidon viime aikoina olleen kovin vaikeata ja Helanderin nimeä paljon käytetyn.

— Mutta kyllä tästä talosta lähdettävä on itse kunkin, jos Saarela isännäksi tulee, oli Kemppainen sanonut.

— Sehän se on, kuului rouva vastanneen, hän tulee tähän kaikiksi ajoiksi, eikä ole näillä omilla pojilla tulevaisuudessakaan toivoa päästä isänsä liikkeen jatkajiksi.

— Kyllä Saarela vähitellen valtaa kaiken johdon ja määräämisvallankin.

Rouva huokasi, mutta pysyttäen tyyneytensä meni hän Asplundin kanssa Helanderiin, jossa pyysi anteeksi eilistä käytöstään.

Helander sanoi hyvin ymmärtävänsä rouvan mielentilan, olisi vaan toivonut että rouva käsittäisi kaiken tämän tapahtuvan etupäässä vararikkohäpeän poistamiseksi. Kun rouva sanoi sen nyt, asiata ajateltuaan, paremmin kuin eilen ymmärtävänsä, kokoonnuttiin taas illalla uudestaan, jolloin kauppakirjat allekirjoitettiin.

Heti sen jälkeen pidettiin ensimäinen yhtiökokous, jossa tärkeimpiä ja kiireellisempiä asioita järjestettiin sekä päätettiin John Nurhonen ottaa heti liikkeesen, antaen hänelle tilaisuuden rinnakkain perehtyä kauppaan ja konttoripuoleen. Sen jälkeen menimme me ostajat kaupungin Seurahuoneelle sulettuun huoneesen harjakaiskekkereille. Pyysimme sinne myös moniaita liikkeen saamamiehiä, pankinjohtaja Granbergin ja parisen Asplundin ja Helanderin läheisintä tuttavaa.

— Tule nyt sinäkin Kemppainen muitten seuraan, sanoi Helander lähdettäessä.

— En minä nyt — — — on vähän muualle menoa, oli vastaus.

Seurahuoneella oli mieliala huoleton, kuten tämän tapaisissa kekkereissä ainakin. Onniteltiin, toivottiin hyvää menestystä, oltiinpa menestyksestä varmojakin nyt kun liike tulee nuorten miesten omiin käsiin.

Isäntänä toimi Helander ja siksi kaikki kävi tottuneesen tapaan. Illallispöytään ilmestyi samppanjaa, jonka kanssa lyhyet, kuivat onnittelupuheet pidettiin ja hetken merkitystä sanoin mitattiin. Mutta illallisen jälkeen, kahvia ja likööriä juotaessa, puheetkin vasta saivat suurempaa lentoa.

Helander sanoi voivansa tässä puhua sanasen aivan kuin syrjäisenä, koska hän ei tule varsinaisesti työskentelemään yhtiössä eikä se tule olemaan hänen elinkeinonsa. Hän on joutunut yhtiöön syistä, jotka läsnäolevat kyllä tuntevat. Sen vuoksi katsoi hänkin olevansa oikeutettu toivottamaan menestystä minulle, joka nyt saan koko kantamuksen hartioilleni. Mutta hän ei ollenkaan epäillyt ettei minun hartijani kestäisi, „nuorilla voimilla soutaa pahimpainkin selkäin yli".

— Minä siis vaan onnittelen ja toivon että veli Löfbergin eli muilla sen seudun retkillään pian löytää sen kalliin esineen, joka pidetään itse, eikä parhaimmankaan kurssin aikana muille myödä.

Toinen niin sanoakseni yleismaailmallisempikin puolensa on tällä nyt tapahtuneella kaupalla, jatkoi hän yhä vielä. Ystävämme Asplund, joka vastoin kutsumustaan — kuten hän on väittänyt — on täytynyt olla kauppiaana, pääsee taas tästä väärän mammonan palveluksesta ja saa vapaasti alkaa miettiä mitä tässä elämässä on vinossa, mitä muuten mutkallaan. Kun nyt asiat ovat niin kehittyneet että se meidän uusi lehtemme kai ensi vuoden alusta alkaa ilmestymisensä ja kun Asplund asiain nykyiselleen käännyttyä voi meidän kaikkien toivomuksemme täyttää ja lehden päätoimittajan tehtävän vastaanottaa, niin voi nyt tapahtuneen liikkeenkaupan katsoa vaikuttaneen koko meidän yhteiskuntaamme.

Juotiin meidän molempien onneksi ja Helander pyysi Asplundin lehdessään laupeudella kohtelemaan meitä puuttuvaisia ihmisiä, jonka Asplund nauraen lupasi.

Myöskin pankinjohtaja Granberg puhui. Hän onnitteli minua itsenäiseksi kauppiaaksi tulemisesta, toivotti tervetulleeksi kauppiasyhdistykseen, jossa tarvitaan miehiä ja johon hän luuli minusta saatavan siellä kaivatun työteliään nuoremman jäsenen. Sitten kääntyi hän Asplundiin ja jatkoi:

— Se mitä tuomari Helander tässä on sanonut, on kylläkin paikallaan. Se on huomattava tapaus että paikkakunnan liikemies- ja kauppiasluokka saa oman julkisen äänenkannattajansa — sellaiseksi minä olen uuden lehden ymmärtänyt ja sellaisena siihen osakkeeni merkinnyt. Tässä kaupungissa pyrkii hallitsemaan ja toisinaan on enemmistönä ollutkin epäkäytännöllinen lehtoripuolue, joka ei käsitä kunnan asioita, vaan joka kaupungin menot maksavilta liikemiehiltä tahtoisi kieltää kaiken edustusoikeuden, jaa, vieläpä rajoittaa sen vapaan elinkeinonkin. Jos uusi lehti tulee tätä suuntaa vastustamaan, niin katson minäkin nyt tapahtuneen liikkeenkaupan olleen eduksi koko paikkakunnan liikemiessäädylle.

Innostuttiin julkisiin puheisiin, ja niitä piti pian joka mies. Luonnontieteenopettaja Hellfors kielteli lyömästä näin tarkkoja rajapyykkejä uudelle lehdelle jo nyt ennen sen ilmestymistä. Liikemiesalalla voi olla paljon sanomalehden ajettavia ja kannatettavia hyviä asioita, sanoi hän, mutta kyllä uudesta lehdestä kokonaisuudessaan pitäisi tulla paljon muutakin: tuleman aatteiden lehden, henkisesti herättävän ja piintyneen vanhoillisuuden pimeyteen valoa loihtivan. Hän oli lehden päätehtävän ymmärtänyt etupäässä tähän suuntaan.

Me kiitimme onnitteluista. Asplund puhui sanomalehdestä, sanoi nyt, vapauduttuaan liikkeen hoidosta, olevansa halukas vastaanottamaan väliaikaisen toimikunnan hänelle tarjoaman päätoimittajan tehtävän.

— Heikkohan minä tähän toimeen olen, sanoi hän, sen kyllä tiedän. Tässä tarvittaisiin voimakasta miestä, mutta minä tunnen mieltymystä siihen ja tulen koettamaan parastani. Tässä on puhuttu lehden tehtävästä. Tehtävää sillä ymmärtääkseni on paljon ja kaikilla aloilla, tietysti etupäässä henkisellä, mutta myös käytännöllisellä alalla. Sillä aikaa kun minä nyt olen ollut vähäsen kauppiaskin, olen tullut huomaamaan harrastusten käytännöllisillä aloilla olevan yhtä rehellisiä, yhtä oikeutettuja kuin muittenkin harrastusten, ja sen vuoksi kyllä tulen lehdessä näitäkin pyrkimyksiä seuraamaan.

— Sanoinhan minä aikanaan että käytännöllinen työ avaa sinulle uusia, järjellisiä näköaloja, replikeerasi Helander.

Tähän loppuivat yleiset puheet. Sen jälkeen puhuttiin vapaasti, — lopulta kaikki yhtaikaa.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin oli sanomalehtiyhtiön perustava kokous. Se tapahtui aivan virallisesti, ilman puheita lehden ohjelmasta tahi muusta sellaisesta. Toimittajalle, joksi valittiin Asplund, myönnettiin oikeus toimittaa lehteä "vapaamieliseen suuntaan". "Tarpeellisissa erikoistapauksissa" tuli johtokunnan yhdessä toimittajan kanssa lähempi menettelytapa määritellä. Johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin pankinjohtaja Granberg, varapuheenjohtajaksi tuomari Helander ja muiksi jäseniksi rouva Löfberg, luonnontieteen opettaja, maisteri Hellfors ja sopivan vanhemman miehen puutteessa minä. Taloudellisten asiain ja perustettavan pienen kirjapainon hoitajaksi otettiin eräs latoja pääkaupungista. Annettiin kaikki tarpeelliset valtuudet, lausuttiin menestyksen taikasanat uudelle lehdelle, jonka nimeksi oli tuleva Uusi Aika. Kiitettiin kokouksen puheenjohtajaa ja sihteeriä. Sitten tuli herroille nälkä ja he menivät Seurahuoneelle syömään.

Minä en päässyt mukaan.

Yhdyin nimittäin täti Löfbergiin ja hän vei minut heille. Ensin kertoi hän totisuutta teeskennellen kaupungilla kulkeneen kertomuksen tapaan, kuinka me olemme huokealla ostaneet Nurhosen kaupan ja sitten ilosta koko yön juoneet samppanjaa. Myönsin kaikki mitä hän vaan väitti tietävänsä. Mutta sitten hän rupesi vakavaksi. Oli kuullut meidän harjakaiskekkereissä puhutun uuden lehden ohjelmasta, siitä riitaannutun ja koko lehdestä epätoivoisiksi tullun. Täydyin hänelle kaikki tarkasti kertoa.

— Vai semmoista se vaan olikin, häh sanoi. Ja mitäs siinä ohjelmassa mitään epäselvyyttä ja erimielisyyttä voi ollakaan. Lehti tulee tietysti kaikessa olemaan lehtorien lehden ja sen paljaspäisen papinkisällin vastakohta: herättävä ja ruoskiva. Sen pitää kaikille tarvitsijoille antaa niin että paukkuu. Ohjelman ensi kohta pitäisikin kuuluman: niin että paukkuu.

Tätä selittäessään matki rouva kädellään piiskaajan liikkeitä. Me kuulijat nauroimme tädin ohjelmalle ja ilmoitimme pelkäävämme hänen mahdollisesti tässä rupeavan tämän, ohjelmansa toteuttamista harjoittelemaan.

Hilma Raiva oli myös sinä iltana Löfbergilässä. Saatoin hänet poismentäessä kotiin.

Elämä näytti silloin lupaavalta. Olin hyvin toivehikas tuonakin iltana — ja matkalla puhelias Hilmalle. Olinhan juuri päässyt itsenäiseksi työ-alallani, päässyt suoranaisesti yhteiskunnan jäseneksi, niin kuvittelin, sen toimivaksi ja vaikuttavaksi jäseneksi. Kaikki, mitä edessään näki, oli kuin aamuauringon hymyilyä.

Perusteilla oleva uusi sanomalehtikin tuntui olevan kuin meidän jokaisen, kuin minunkin omani. Se tulisi olemaan kuin paimentorvi, joka tässä vanhoillisessa yhteiskunnassa toitottaisi uutta huomenta, huomenta, jolloin nuoret virkeämmät voimat astuvat näyttämölle ja ottavat ohjakset käsiinsä. Tunne, että on yksi nousukkaista, on innostava tunne nuorelle miehelle. En tiedä miltä tuntuu kun nuorena saapi tietää omaavansa rakastettunsa vastarakkauden. En ole sitä kokenut. Mutta minä kuvittelen sen olevan kuin soutelua tyynellä sisälammilla verrattuna siihen mielentilaan, jolloin näkee edessään tulevaisuuden tehtävänsä, ja joka on kuin peräsimeen tarttuneen purjehtijan tunne suurelle merelle lähdettäessä.

Hilma oli yhtä innostunut kuin minäkin. Me puhelimme paljon kaikellaista ja kävelimme enemmän kuin kotiamenoon olisi tarvinnut. Enkä vielä kotona vuoteellanikaan saanut rauhaa ajatuksiltani.

Kyllä minä sittenkin luulen että jo tuohon aikaankin olisin mielelläni ollut tyynen sisälammin soutelijakin.

VIII.

Kesäkuun 30 p.

Useaan päivään en ole tavannut ketään tuttavaa enkä kuullut muuta maailman menosta kuin minkä sanomalehteni minulle kertovat. Olen koettanut kalastella, mutta ilman tulosta, kävely ei ole huvittanut, ja aika on tuntunut pitkältä. Ilman talon pikku Ainoa kuolisin ikävään.

Jotakin työtä ja tointa minun pitää taas saada, niin päämaalitonta kun se kaikki minulle onkin. Työ kuitenkin hälventää ajatuksia. Tämä nykyinen tilani on kuin invaliidi sotamiehen, joka makaa vuoteellaan ja muistelee niitä aikoja, jolloin hänkin oli muitten joukossa. Minä luulenkin täällä eläväni liiaksi vähäisessä entisyydessäni, lyhyessä joukossaolo ajassani, mutta kun se minua huvittaa eikä muuta mielenkiinnikettä ole, niin miksen sitä tekisi. Kun muuta elämää ei ole, niin pääpiirteissään elän muistoissani uudestaan koko entisyyteni täällä.