Part 7

»Oh, ei siinä ole mitään syytä levottomuuteen», selitti Ailie-neiti, nostaen liinasen lattialta, minne se oli solahtanut hänen polveltaan, ja asettaen sen paikoilleen hiukan tuikeasti puistaltaen sitä. »Jollei hän puhuisi paljon, ei hänestä päältä nähden voisi ollenkaan arvata, että hän tietää enemmän kuin — kuin useimmat meistä. Hänen äitinsä, niin uskon, oli jonkinlainen nero — ainakaan se ei ole mitenkään periytynyt Dycein puolelta; me olemme kaikki olleet yksinkertaista väkeä, ei nyt varsinaisesti typeriä, mutta ei toiseltapuolen myöskään niin omituisia, että koirat meitä nurisivat tai tuttavamme menisivät toiselle puolen katua nähdessään meidän tulevan. Hänen äitinsä kuoli kaksi vuotta sitten, ja kun William — kun veljeni kuoli, jäi Lennox hänen ja hänen vaimonsa ystävien ja ammattitoverien huostaan, jotka ovat olleet kyllin hyväntahtoisia luovuttaakseen hänet meille, vaikkakin suuresti vastoin sydämensä halua.»

»Lapsikulta!» sanoi neiti Jean ihastuksissaan.

»Ihan kuin suloisessa romaanissa!» kuhersi neiti Amelia kaihokkaasti.

»Voitte olla varmat, että teemme hänen hyväkseen kaiken mitä voimme», jatkoi neiti Jean, nyppien tietämättään sormillaan muruja vieraansa helmasta, kunnes Ailie tuskin jaksoi pidättää hymyään.

»Hän tulee pian tuntemaan itsensä aivan koteutuneeksi meidän keskuudessamme pienessä koulussamme», sanoi neiti Amelia. »Epäilemättä hän on aluksi ujo —»

»Päinvastoin!» vakuutti Ailie heille, tuntien hiukan ilkikurista iloisuutta sisässään ajatellessaan kuinka todennäköisesti Nuppu hämmästyttäisi heitä muilla ominaisuuksilla kuin ujoudella. »Näyttää siltä kuin kasvatettaisiin lapsia Amerikassa kokonaan toiseen tapaan kuin täällä; tulette huomaamaan hänessä omituista pelotonta itsenäisyyttä.»

Kaksoset kohottivat kätensä hämmästyksissään, naksauttaen kielellään molemmat yht'aikaa. »Mikä vahinko!» sanoi neiti Jean, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku ruumiillinen vamma.

»Mutta epäilemättä se on pois kitkettävissä huolenpidolla ja harjoituksella», sanoi neiti Amelia, tahtoen rohkaista ja pitää toivoa yllä.

Silloin Ailie-neiti menetti kärsivällisyytensä. Hän nousi lähteäkseen niin äkkiä kavahtaen, että se sai kyyhkyset räpyttelemään entistä laajemmissa kaarroksissa rauhattomassa pikku arkihuoneessaan, josta kaikki mukavuus oli niin tyystin pois häädetty koristekylläisten pikkukapineiden paljoudella.

»Mielestäni teidän ei ole tarvis vaivata itseänne paljon tuolla poiskitkemisellä», sanoi hän, hiukan samaan sävyyn kuin veljensä oikeussalissa. »Yksilöllisyys ei ole tuskallista omistajalleen kuten hammassärky, jonka vuoksi on vahinko kitkeä sitä pois tai kuolettaa hermo.»

Sanat olivat lausutut ennenkuin hän ehti estää; hän puraisi huultaan ja punehtui mielipahasta, kun oli ne sanonut, mutta onneksi eivät Kyyhkyset levottomuudessaan olleet niitä tarkanneet.

»Kuten kaikki Dycet, hiukan hupsahtava!» sanoivat he hänestä, kun hän oli mennyt, ja he olivat hyvin erilaisia ihmisiä silloin, ottaessaan esiliinat yllensä, kääriessään hopealusikat silkkipaperiin ja pannessaan ne Amelian sukkaan, ennenkuin ryhtyivät jälleen nypläystyöhönsä.

Iloa ja odotuksen onnea täynnä lähti Nuppu seuraavana aamuna kouluun. Hänen lähtönsä avaran Atlantin yli Skotlantia kohti ei ollut varmaankaan näyttänyt suurimerkityksellisemmältä; katsellessaan hänen jälkeensä, kun hän käveli yksinään katua alaspäin niin luottavasti ja rohkeasti, katuivat tädit omaa toimenpidettään ja kadehtivat Duffin neitejä, jotka saisivat nauttia koko päivän hänen seuransa siunausta. Bellistä tuntui ihan kuin lapsi olisi kävellyt pois heidän koko elämästään sitä leveää tietä myöten, joka johtaa lapsemme omasta tiedostamme johonkin toiseen, toisiin asumuksiin, vieraisiin sydämiin. Kerran kääntyi lapsi kirkon kulmauksessa ja huiskutti kättään; Ailie-neiti kesti sen uljaasti, mutta oi, Bell-neiti! — Bell-neiti! — hän ryntäsi keittiöön ja kävi Katen kimppuun, joka riippui ulkona ikkunasta, katselemassa hänkin.

Kaksikymmentäkolme oppilasta oli Duffien kyyhkystarhassa — kuusitoista tyttöä ja loput poikia, muttei vielä kyllin poikia käydäkseen latinakoulua. Neiti Jean tuli ulos ja soitti tiukua, ja Nuppu kantautui sisään nuorisoaallon mukana, joka oli vielä läpeensä outoa hänelle. Kaksoset seisoivat rinnakkain pulpetin takana; hälisten asettuivat tottuneet lapset paikoilleen, mutta Nuppu käveli opettajien luo ja ojensi kätensä.

»Hyvää huomenta; minä olen Lennox Dyce», sanoi hän, ennenkuin he ehtivät tointua tuon harvinaisen esittelyn aiheuttamasta hämmästyksestä. Hänen äänensä kajahti kirkkaana ja rauhallisena takimmaiselle sijalle saakka ja sai lapset tirskumaan.

»Hiljaa!» huusi neiti Jean punastuen ja vilkaisten rikollisiin, tarttuessaan epäröiden ojennettuun käteen.

»Varsin soma pikku koulu», sanoi Nuppu, »mutta hiukan ummehtunut. Tarvitsee vähän tuulettamista, eikö niin? Mikä tuon suloisen Fauntleroy-pukuisen pikku pojan nimi on? Näyttää siltä kuin se saattaisi olla Percy.»

Hän seisoi kaksosten välissä oppilaita vastapäätä; hän tarkasteli kaikkia kuninkaallisen koulujentarkastajan katseella.

»Hyst-st», mumisi neiti Amelia; neiti Jean oli sanatonna. »Sinä saat istua tuossa», ja hän viittasi hermostuneesti etupenkissä olevaa paikkaa. »Hetken perästä, kultaseni, saamme katsoa mitä osaat.»

Nuppu asettui rauhallisesti paikalleen ja nousi muiden mukana yhtyäkseen Herran rukoukseen. Toiset mumisivat sen; hänelle oli ilon aihe saada lausua se siinä ensi kerran eläessään julkisesti. Sanoihin hän pani harrastusta ja pyyntöä; ensi kerran kuuli kyyhkystarha tuon rukouksen esitettynä sille kuuluvalla arvokkuudella. Ja sitten alkoi päivän työ. Koulu sijaitsi pienen kaupungin vilkkaimman liikeväylän varrella; he kuulivat jokaisen ohikulkevan rattaan ja askeleen äänen, soinnukkaan kalkutuksen pajasta, mistä kantautui kärventyvän lampaanpään käry. Lokit ja naakat torasivat ja riitelivät katuojissa; kaupungin takana olevilta vainioilta kuului kyntömiehen vihellys hänen ajaessaan parivaljakkoansa, leikaten viiluja vihreästä kesannosta niinkuin laiva viiltää meren vihreitä laineita. Kaksikymmentäneljä lasta, kaksikymmentäneljä sielua, tulevaisen polven isiä ja äitejä, kaikki päältänähden hyvin yhdennäköisiä, silmät, nenät, kädet ja korvat samoilla paikoilla, — kuinka saattoivat Duffin neitirukat tietää, mitä heidän käsittelemänsä aines sisälsi? Onneksi heidän mielenrauhalleen ei heille edes juolahtanut päähän, että lapsen ja lapsen välillä saattoi olla iso ero. Toisilla oli siniset mekkoesiliinat ja toisilla valkoiset; toiset olivat pisamaisia ja toisilla oli syyliä ja olivat vallattomia, ja nämä olivat pankinjohtajan pojat. Herra yksin tiesi muut erotukset. Kaksoisten velvollisuus oli saattaa heidät kaikki sielultaan toistensa kaltaisiksi samalle keskitasolle.

Oli onni, että sen päivän luvut alkoivat Lyhyellä katkismuksella, sillä se piti Lennox Dycen tietämättömyyden jonkun aikaa piilossa. Hän kuunteli hämmästyneenä, kun toiset änkyttäen ja elottomasti latelivat varsinaisesta kutsumuksesta ja vanhurskauttamisesta ja viidennen käskyn selityksistä; mutta kun hänen vuoronsa tuli ja neiti Jean häntä koetellakseen kysyi yksinkertaisesti »ihmisen päätarkoitusta», vastasi hän rohkeasti:

»Ihmisen päätarkoitus on kunnioittaa Jumalaa ja iloita Hänessä iankaikkisesti.»

»Hyvä! Oikein hyvä!» sanoi kaksonen rohkaisevasti. Hän oli siirtymäisillään seuraavaan oppilaaseen, kun Nuppu paukautti esiin omat erikoiset selityksensä, jotka hän oli lainannut setänsä haltioituneesta esityksestä.

»Ihminen on kannel», sanoi hän, yhtä juhlallisesti kuin setänsäkin oli sen lausunut, »tuhatkielinen kannel; ja meidän tulee laulaa, laulaa, laulaa, vaikka olisimme tyhjät kuin tynnyri, ja olla aina kiitollisia ja iloisia aamuisin kaikesta.»

Jos viheltävä kyntömies olisi parivaljakkoineen porhaltanut koulusaliin, ei se olisi ollut suurempi ihme eikä synnyttänyt suurempaa hämminkiä pienten opettajien rintoihin. He katsoivat häneen ikäänkuin hän olisi ollut noita. Toiset oppilaat töllöttivät suut auki.

»Mitä sinä sanot, kultaseni?» kysyi neiti Amelia. »Amerikassako sinulle on tuo opetettu?»

»Ei», sanoi Nuppu, »minä opin sen vain Dan-sedältä.»

»Hiljaa!» huusi neiti Jean, sillä luokka tirskui nyt taaskin. Hän meni sisarensa kanssa mustan taulun taakse, missä he hermostuneina neuvottelivat keskenään. Nuppu hymyili suopeasti tovereilleen.

Ihan yhtä suurta hämmennystä aiheutti hänen tiedonnäytteensä maantiedossa. Jos he olisivat kyselleet hänen tietojaan Yhdysvalloista, olisi hän voinut selviytyä loistavasti tavalliseen kaavaan; mutta kovaksi onneksi he näkivät hyväksi kysellä häneltä Skotlannista, ja siinä oli hänen viimeinen opettajansa ollut Kate.

»Mitkä ovat Skotlannin tärkeimmät kaupungit?» kysyi neiti Jean.

»Oban, Glasgow ja Tornoway», vastasi Nuppu, ylämaalaismurteeseen vivahtavalla ääntämistavalla; ja väsyneenä istumaan niin kauan samassa paikassa nousi rauhallisesti ja siirtyi istumaan tyhjälle paikalle Fauntleroy-pukuisen pojan viereen, jonka tällainen mieltymyksen osoitus pani kovasti hämilleen.

»Ei sinun pidä siirtyä paikaltasi tuolla tavoin, Lennox», selitti neiti Amelia, vieden hänet takaisin. »Se ei ole sallittua.»

»Mutta minua ihan ämmänneulat pisteli», sanoi Nuppu ujostelematta, »ja minä halusin puhua Percylle.»

»Lapsi rakas, hänen nimensä ei ole Percy, eikä koulussa saa puhua», huudahti huolestunut Amelia-neiti.

»Eikö puhua! Mutta tehän puhutte yhtenään», sanoi lapsi. »Se ei ole oikeudenmukaista. Enkö saa käydä puhumassa hyvin, pikku hiukkasen tuolle sievälle tytölle tuolla toisella puolen?»

Kaksoset katsoivat toisiinsa kauhistuneina: lapsi oli tuhat kertaa vastuksellisempi kuin mitä he olivat hänen tätinsä puheesta pahimmassakaan tapauksessa osanneet odottaa. He tunsivat molemmat äkisti sellaisen epämieluisan vaikutelman, että heidän tavalliset oppilaansa näyttivät kuin puukuvilta hänen rinnallaan. Mutta heitä huolestutti kovasti, kun he näkivät noiden piinkovien unohtavan moitteettoman käytöksensä tämän nuoren tulokkaan turmelevan vaikutuksen alaisina.

Kerran vielä he pujahtivat luokkataulun taakse neuvottelemaan.

Tällaisia kohtauksia oli päivän kuluessa monta. Nuppu, joka oli kaiken ikänsä tottunut kysymään selityksiä siihen, mitä ei ymmärtänyt, teki vähääkään epäröimättä kysymyksiä opettajilleen, jotka hänen mielestään olivat vain tavallisia naisia, kuten hänen äitinsä ja rouva Molyneux ja Ailie-tätikin, ainoastaan vähän oikukkaita ja ankaria, jossakin määrin eriskummallisia hullunkurisen teennäisine käytöksineen ja nypläyskoukkuineen, joka oli aina heidän käsissään suullisissa harjoituksissa. Menipä hän vielä pitemmällekin, väittäen heitä vastaan kahdesti, ei töykeästi, vaan niinkuin vertaiselleen väitetään.

»Puhu sinä hänelle», sanoi neiti Jean luokkataulun takana, johon he jälleen olivat turvautuneet. »Minä sanon, että minä pyörryn, jos tätä menoa jatkuu! Onko koskaan kuultu mokomasta olennosta?»

Amelia-neiti miltei itki. Kaikki hänen vakiintuneet käsityksensä lapsista olivat menneet murskaksi yhdellä iskulla. Tässä oli sellainen, joka ei vähimmässäkään määrin sopeutunut kyyhkystarhassa käytettyyn menettelykaavaan. Mutta hän astui esiin hyvin ankaran näköisenä.

»Amerikasta tulleena ja niin edespäin, ja siksi ettet ole koskaan ennen ollut koulussa, sinä et sitä tiedä», sanoi hän, »mutta minun täytyy sanoa sinulle, ettet sinä käyttäydy hyvin — et lainkaan niinkuin kiltin pikku tytön tulee, Lennox. Kiltit pikku koulutytöt tässä maassa kuuntelevat eivätkä koskaan sano mitään, jollei heiltä kysytä. He osoittavat kunnioitusta opettajilleen eivätkä koskaan tee kysymyksiä, ja varsinkaan eivät koskaan väitä heitä vastaan, ja —»

»Mutta suokaa anteeksi, neiti Duff, enhän minä väittänyt vastaan», selitti Nuppu hyvin maltillisesti, »ja missä kunnioitusta tarvitaan, siinä minä olen aina valmis. Te sanoitte että 'honor' kirjoitetaan u:lla, ja te varmaankin vain erehdytte, niinkuin minäkin saatan erehtyä, sillä 'honor'issa ei ole u:ta, ei ainakaan Amerikassa.»

»Minä — minä — minä en ole ikinä elämässäni erehtynyt», sanoi Amelia-neiti henkeään haukkoen.

»Oo, Laura!» oli Nupun koko vastaus, mutta se tuli sellaisella äänenpainolla ja niin suuriksi levitetyin silmin, että puolet muista oppilaista alkoivat tirskua.

»Mitä sinä tarkoitat 'Oo Laura'lla?» kysyi Jean-neiti. »Kuka on Laura?»

»Sitä en tiedä aluksikaan», vastasi Nuppu tyynesti. »Jim sanoi usein: 'Oo Laura!' kun hän hämmästyi.»

»Ei ole kaunista sanoa niin», sanoi Jean-neiti. »Se ei ole lainkaan hienoa eikä sivistynyttä. Se on eräänlaista sadattelua, ja sadattelu on 'Herralle kauhistus'.»

»Mutta se oli niin Jimin kaltaista», sanoi Nuppu nauraa hihittäen muistellessaan. »Jos se on katukieltä, niin lakkaan sanomasta niin — ainakin koetan lakata. Minusta pitää tulla arvokas ja moitteeton englantilainen, nähkääs; pappa — isä on sen määrännyt.»

Koulun henki oli epäilemättä aivan pilalla, sillä nyt seisoivat kaksoset hermostuneina Nupun edessä, yhdenvertaisina hänen kanssaan vasten tahtoaankin, ja luokka osoitti peittelemättä mielenkiintoaan ja hilpeyttään — heidän mielenkiintonsa ja hilpeytensä olivat suuremmat kuin koskaan ennen minkään tapahtuman johdosta kyyhkystarhassa. Amelia-neiti se ensimmäisenä älysi, kuinka suuressa määrin hän ja sisarensa olivat luovuttaneet arvovaltansa linnoitusta tämän pienen muukalaisen hyökkäyksen edessä. »Järjestys!» huudahti hän. »Nyt siirrymme runouteen ja lukemiseen.»

Nuppu ilahtui ihmeellisesti kuullessaan puhuttavan runoudesta ja lukemisesta, mutta voi! hänen ihastuksensa oli lyhytikäinen, sillä lukukirja, joka annettiin hänen käteensä, oli oppiasteikossa vain hiukan ylempänä Ailie-tädin kahdenpennyn aapista. Kun tuli hänen vuoronsa lukea: »Ella-sisarellani on kissa, jonka nimi on Mikki. Se on musta ja sillä on kaunis valkoinen rinta. Sillä on pitkät viikset ja tuuhea valkoinen häntä», niin hän luki sen niin huvitetulla äänellä, että se raivostutti kaksosia, vaikkeivät he osanneet itselleenkään selittää miksi. Mutta Nupun kapinallisuuden kukkuroitti lopullisesti kuitenkin runous. »Hätikkö-Liisu» oli sitä lajia runoutta, jonka hän oli hypännyt yli Chicagossa heittäytyessään suoraa päätä teatteri-ilmoitteiden ja Shakespearen ihanuuksiin, ja luettuaan että:

»Yks paha oikku useasti parahimmankin turmeli; oi' Liisu kiltti laps, mut häntä yks' paha oikku rumensi»,

hän purskahti nauramaan.

»En voi sille mitään, neiti Duff», sanoi hän, kun kaksoset osoittivat tuskastumistaan. »Se näyttää kylläkin runolta, kun siinä on epätasaiset reunat, mutta se ei synnytä mitään sähyä minun sisälläni niinkuin runot tekevät. Siitä puuttuu heijausta.»

»Mitä on 'sähy' ja 'heijaus'?» kysyi Amelia-neiti.

»Se on — se on ikäänkuin mieltä kutittaisi», sanoi Nuppu. »Minua niin väsyttää», jatkoi hän, nousten istuimeltaan, »taidan lähteäkin jo kotiapäin.» Ja ennenkuin kaksoset ehtivät tointua typerryksistään, oli hän käytävässä pukemassa päällystakkia ja hilkkaa ylleen.

»Annetaan hänen vain mennä», sanoi Jean-neiti sisarelleen. »Jos hän jää tänne hetkeäkään kauemmaksi, niin minä varmasti pyörryn; minä tunnen itseni jo ihan voimattomaksi.»

Ja niin Nuppu marssi ulos sangen iloisena ja saapui kotiin tuntia ennen kuin määrä oli.

Kate oli häntä vastassa ovella. »Varjelkoon! oletko sinä jo kotona?» huudahti hän, katsoen tornikelloon. »Sinä olet varmaankin etevä oppimaan, kun sinut päästettiin sieltä kuritushuoneesta näin pian.» »Ei se ole mikään kuritushuone», sanoi Nuppu, seisoen huolettomana eteisessä; »lastentarha se vain on.»

Ailie-täti tulla tuprahti häntä vastaan, upottaen hänet hyväilyihin. »Miksi olet nyt jo kotona, Nuppu?» kysyi hän. »Eihän aika ole vielä, vai mitä?»

»Ei», sanoi Nuppu, »mutta minä en suorastaan voinut olla siellä kauempaa. Mieluummin olisin menemättä sinne enää ollenkaan. Ne neidit eivät rakasta minua. He ovat sellaisia sunnuntaityylin neitejä ja panevat minut aivan ämmänneuloille. He hymyilevät ja hymyilevät, ihan kuin hansikkaanpingoittimella kiristettyinä, eivätkä rakasta minua. He sanoivat minun sapettelevan ja — he eivät rakasta minua sillä tavalla kuin äiti ja rouva Molyneux ja sinä ja Bell-täti ja Dan-setä ja Kate ja Tellu rakastavat. He katsoivat minuun silmät pyöreinä, jos minä mitä vähänkin sanoin. He laittoivat kaikki nuo pienet tenavat pitkin salia tekemään pikku tehtäviään, ja he panivat minut lukemaan lastentarharunoja — se meni jo yli äyräitten! Silloin minä nousin ylös ja lähdin kävelemään.»

Molemmat tädit ja Kate seisoivat hänen ympärillään hetken aikaa ymmällään.

»Mitäs nyt on tehtävä?» sanoi Ailie-täti.

»Vielä nyt mitä!» sanoi Bell-täti. »Antakaa lapsukaiselle maitolasi ja vähän voitaleipää.»

Ja niin päättyi Nupun ainoa lukukausi naistenkoulussa.

X LUKU.

Daniel Dycellä oli tapana sanoa, että ihmisen koko maailma oli hänen liiviensä alla. Nuorten kesken meillä pohjoisessa on tapana ennustaa tulevaisuutta siten, että luetaan liivinnapit ylhäältä alas ja lasketaan:

»Suutari, nikkari, sotamies, kippari, iso-rikas, kerjäläinen, juomari, varas.»

Mikä nimi sattuu viimeisen napin kohdalle, se ilmoittaa asianomaisen henkilön kohtalon, ja sen jälkeen kuin kreivikunnan sotilasosasto on kulkenut meidän paikkakuntamme kautta värväysmatkallaan, voin nähdä koulupoikiemme liiveistä puuttuvan kaikki napit paitsi kolme ylimmäistä. Dan Dycellä oli toisenlainen kaava; hän luki: »Onnellinen, autuas, terve, sairas, hyvä maine, paha maine, helvetti, taivas.»

»Ei taivas, Dan!» sanoi Bell. »Sen toisen paikan voin kyllä myöntää, sillä toisinaan minä kiivastun kauheasti jostakin mitättömästä asiasta»; johon Dan vastasi: »Vaimo! taivaan valtakunta on sisällisesti teissä.»

Samoin ajattelen toisinaan, että kaikki mikä maailmassa on minkään arvoista, on tässä pikku kaupungissa, lukuunottamatta jouhikvartettia ja Firenze-nimistä paikkaa, jota jo kauan on tehnyt mieleni nähdä, jos minulla vain joskus on tarpeeksi rahaa. Tässä pienessä kaupungissa on joka viikko niin paljon murhenäytelmää, huvinäytelmää ja ilveilyä, että siitä syntyisi täydellinen romaani täynnä naurua ja kyyneliä, joka menisi kaupaksi kuin kuumille kiville. Olen itse aloittanut niitä parin tusinan verran — saatuani innoittavan sykähdyksen ikkunani ohi kulkevilta ihmisiltä tai jostakin täyttä touhua juoruavien eukkojen satunnaisesta lauseesta. Usein tulen talvi-illoin kotiin tuoden mukanani hyvän apajan sivumennen siepattuja tarinoita, sytytän kiireesti kynttilän ja aloitan uljaasti: »Kapteeni Tärkeys. I luku.» tai »Hurja perintö. I osa. Merkillinen Mary.» Ainoastaan ainesten ylenpalttisuus on hankaluutena: kun olen kirjoittamassa »Kapteeni Tärkeyttä» (josta sukeutuisi loistavan synkkä kertomus huonosta elämästä, jos koskaan selviytyisin I luvusta ja tuon vanhan heittiön hellyydestä äitiään kohtaan), pyörähtää vaimoni sisään tuoden jotakin lämmintä juotavaa ja kertoo, että Jonathan Campbellin vuohi on murtautunut pappilan puutarhaan, ja silloin olen poissa konnuus-vireestä; Jonathanin vuohessa itsessään on shillingin kirja.

Mutta tällä kertaa olen lujasti päättänyt olla hellittämättä Dycen perheen aiheista, saatuani kerran työnnytyksi heidän ovestaan sisälle. Toivon, että olemme tuon huonekunnan ystäviä, joka on minulle kalliimpi kuin kuninkaitten asuinsijat (ei silti että minä niitä montakaan tuntisin). Toivon, että kuinka usein tai kuinka varhain kolkutammekin pronssinyrkillä, tai kuinka arasti, niin Kate tulee ja sanoo samaan hengenvetoon: »Mikäs on asia? Käykää sisään!» Sisällä ollessamme voimme kuulla ihmisten kulkevan ohi kadulla ja villihanhien huutelevan — villihanhet, villihanhet! tällä kertaa en seuraa teitä minne houkuttelette, missä on vain hiljaisuutta ja unelmia — syksysäät ja kesäpäivät kutsukoot meitä ulos puutarhaan ja metsään, mutta jos vain suinkin voin, niin lukitsen oven sisäpuolelta pysyäksemme kauniisti sisällä Daniel Dycen ja hänen huonekuntansa parissa, ja silloin olemme hyvässä tallessa. Niin, niin, silloin olemme hyvässä tallessa.

Villihanhien huuto, joka kajahteli öisin, käsittämättömänä, oli ainoa, mikä Nupusta tuntui vieraalta tässä kodissa. Kaikki muu oli luonnollista, tuttua ja ystävällistä, sillä kaikessa muussa, mitä hän tunsi, oli rakkautta. Mutta hän pelkäsi alussa tuota yksinäisten, villien luontokappaleiden raakuntaa, joka painosti häntä ihmetyksellä ja kammolla. Maatessaan iltaisin ullakkokammiossaan hänestä tuntui, kuin olisivat ne olleet poloisia harhautuneita vaeltajia, tuuliajolle joutuneita, eksyneitä; ja niin ne ovatkin, tiedän mä. Hans Andersen ja Grimm olivat hänen tajunnassaan liittäneet tuonlaatuisiin olentoihin hylättyyden ja kaameuden ajatuksen. Mutta Kate MacNeill oli vielä jossakin määrin edistänyt näitä lapsellisia tunnelmia.

Ylämaalaistyttö oli tuonut Colonsaysta mukanaan ihon, jota karmi pimeässä, aivot, joissa asui haaveellinen mielikuvitus; hän vakuutti joskus pyhästi Nupulle, ettei hän tahtonut tulla ollenkaan aikaan kummituksilta omassa pienessä kyökintaus-kamarissaan. Mutta Nupun ei pitänyt hiiskahtaa siitä mitään tädeilleen. Sitäpaitsi ne tulivat vain Katelle, nuo aaveet; eikö Nuppu kuullut niitä viime yönä? Hanhiako! Ei, ei hanhia, Kate tiesi sen paremmin, ja jos sitä vielä paljon pitemmälti kestäisi, ei hän viipyisi kauempaa tässä kaupungissa; hän ei viipyisi missään, hän palaisi kerrassaan takaisin Colonsayhin. Ei silti että Colonsay olisi sen parempi, Colonsayssakin oli usein aaveita — talvisaikaan, ja silloin täytyi juosta niinkuin paholainen olisi kintereillä, tai olla uljas ja vahva poika saattajana. Jos Amerikassa ei ollut kummituksia, niin se johtui siitä, että tuli liian kalliiksi matkustaa sinne höyrylaivoilla. Kuuntelehan tuotakin — »kook, kook!» — oletko ikinä kuullut sen kaltaista? Kukahan täysijärkinen haluaisi tällaisella ilmalla kummitella? Ja äänekkäänä yli tuulen, joka tuuditti kaupunki-pienoista kukkuloiden kehdossa, äänekkäänä yli sateen roiskeen, ovien narinan ja ikkunaluukkujen kolkutuksen tuossa vanhassa talossa kuulivat Nuppu ja Kate keittiössä yhdessä istuessaan jälleen tuon hanhien »kook, kook!» raakunnan. Silloin tuntui lapsesta, että hän kaipasi Chicagon mahtavaa turvallisuutta, että Skotlanti oli vanha, kolkko paikka, jonka yössä kulki ohi nukkuessaan murhattu Duncan, David Rizzio tikarit rinnassaan ja Kirkconnel Lee'n Helena. Harvoin herättivät yöt hänessä kuitenkaan mitään pelkoa, Kate-paran aaveista huolimatta, sillä huonekunnan lämpö, valoisuus ja rakkaus täyttivät kaikki käytävän ja portaiden loukot ja seurasivat häntä vuoteeseenkin. Kun hän oli lukenut iltarukouksensa, saivat hanhet vapaasti kirkua, vanhan talon hirret paukkua, Nuppu oli kiedottu Jumalan ja ihmisten rakkauteen ja hänen mielensä täytti rauha. Mutta aamut peloittivat häntä usein, kun hän heräsi kellojensoittoon kuuden aikana. Sen lakattua hänestä tuntui siltä, kuin edellisen illan rakkaus ja rukous olisivat menettäneet kaiken tehonsa. Silloin ahdisti häntä hetken aikaa koko Skotlanti omituisine historiansirpaleineen, sellaisina kuin ne olivat hänen mieleensä takertuneet; talo oli kuollut ja tyhjä; hänen kammoaan eivät aiheuttaneet haamut eivätkä hanhet, vaan ihmiskunnan vanhat selittämättömät aavistukset. Kuinka syvältä ja miltä etäisiltä rantamilta saapuvatkaan lapsuuden hurjat aavistukset! Hänellä ei ollut mitään pelättävää, sen hän tiesi, mutta aamunkoiton outous ja elämänkaipuu tekivät hänestä noina aamuina muiden Dycen talon asukkaiden herättäjän.

Hän nousi ylös vuoteesta ja meni viereiseen Ailie-tädin huoneeseen ja pujahti vuoteeseen hänen viereensä suudellakseen hänet hiukan hereille unelmistaan. Tädille olivat nämä aamutervehdykset kallisarvoisia; hän otti lapsen povelleen ja vaipui uneen huoahtaen tyydytyksestä, tuo tahraton äiti. Nuppu itse ei silloin voinut nukkua katsellessaan suloisen tätinsä ilmestystä aamun koittaessa — pieluksella olevaa tummaa pilveä, joka muuttui vaaleanruskeiksi hiuslaineiksi, poskia ja huulia, jotka näyttivät punertuvan kuin kukat päivän valjetessa, hänen povisopukkaansa, hänen ohimovaltimoaan.