Part 6
»Oi, Saaban kuningatar! Luuliko hän minun olevan tosissani?» huudahti Nuppu. »Minähän olin vain olevinani. Minulla on taipumus olla hyvin usein olevinani; Katelle olen uskotellut, että kirjoitan teoksia. Minä osaan lukea mitä hyvänsä; olen lukenut niin suuria kirjoja, että on ihan pyörryttänyt. Sinäkin varmaan vain uskottelit tuosta puutarhasta, eikä sinulla olekaan mitään avainta, mutta samantekevää; en minä potki.»
Ailie pisti kätensä poveensa ja veti esiin kahdenpennyn aapisen, jonka hän oli ostanut avaimeksi kirjallisuuden ihmetarhaan — pienen, ohuen harmaapaperikantisen aapisen, jollaisesta hän itse oli saanut ensi opetuksensa. Hän piti sitä ylhäällä etusormensa ja peukalonsa välissä, jotta Nuppu saattoi lukea kannesta sen nimen. Nuppu ymmärsi heti ja nauroi, mutta hiukan hämillään tällä kertaa.
»Olen hirveän pahoillani, Ailie-täti», sanoi hän. »Oli häijyä olla olevinaan sillä lailla ja tuottaa teille niin paljon vaivaa. Isä ei olisi pitänyt siitä.»
»Oh, en minä potki», sanoi Ailie, lainaten hänen oman lauseensa hälventääkseen häneltä kaiken levottomuuden Ailieen. »Olen päinvastoin hyvin iloinen, ettet ole niin takapajulla kuin Bell-täti kuvitteli. Siis pidät kirjoista! Suurenmoista! Ja vielä Shakespearestä! No, mistä sinä kaikkein enimmän pidät?»
»Runoista», sanoi Nuppu. »Varsinkin sellaisista, joita en ymmärrä kuin vain likimain melkein. En viitsi pysähtyä leikittelemään liian helppojen runojen kanssa; heti kun joku runo on minulle kokonaan tuttu eikä siinä ole enää mitään sen enempää miettimistä, niin — niin tekee mieleni eteenpäin. Minä teen itsekin runoja.»
»Todellako?» sanoi Ailie tuikehtivin silmin.
»Jonkunlaisia runoja», sanoi Nuppu. »Ei niin hyviä kuin 'Miten haluatte' — ei likimainkaan niin hyviä tietenkään! Minulla on jos kuinka paljon oikeaa, ihan oikeaa runoutta sisässäni, mutta se takertuu kiinni käänteissä, ja sitten saan käsiini jonkun toisen tekemiä paloja, jotka sopivat, ja toivon että olisin ollut näppärä ja sanonut ne ensiksi. Toisinaan olen todellinen Winifred Wallace.»
»Winifred Wallace?» virkkoi Ailie-täti kysyvästi.
»Winifred Wallace», toisti Nuppu vakavasti. »Se olen minä. Se on minun — se on minun runoilijanimeni. 'Nuppu Dyce' ei kelpaisi mihinkään aikakauskirjoissa; se ei ole tarpeeksi kilahtava.»
»Siunatkoon, lapsi, et suinkaan tarkoita sanoa, että kirjoitat runoja aikakauskirjoihin?» sanoi hämmästynyt täti.
»En», sanoi Nuppu, »mutta on varsin luultavaa, että tulen sen tekemään sittenkuin olen kyllin vanha pitääkseni rillejä. Siinä tapauksessa nimittäin, etten mene näyttämölle.»
»Näyttämölle!» huudahti Ailie, hurjan levottomuuden täyttämänä.
»Niin», sanoi lapsi. »Rouva Molyneux sanoi, että minä olen synnynnäinen näyttelijätär.»
»Niinköhän, niinköhän», sanoi Ailie-täti tuijottaen tyhjyyteen.
VIII LUKU.
Daniel Dycen toimisto oli Risteykselle antavassa tuulisessa kadunkulmauksessa, ja siinä oli kaksi kirjuria ynnä poika, joka järjesti kirjeitä ja juoksi asioita. Ennen vanhaan oli siinä ollut toinenkin osakas — Cleland & Dyce oli ollut liikkeen toiminimi — mutta Cleland oli hiljainen ja raskasmielinen mies, jonka ainoat avoimet ja iloiset hetket olivat silloin kuin hän oli nauttinut kohtuuttoman määrän ryyppyjä. Oli päivänselvää kaikille, kuinka hän joutui tottumuksensa valtaan, mutta kukaan ei siitä maininnut muuten kuin kuiskaamalla, toisinaan ikäänkuin pienenä vahinkona, sillä kaikessa muussa hän oli mallikelpoinen herrasmies, ja meidän puolessa ei olla koskaan halukkaita näkemään säätyläistä rappiolla. Kaikki pitivät Colin Clelandista, ja oli monta, jotka ottivat osaa hänen iloisiin hetkiinsä, vaikka antoivatkin lakiasiansa muiden kuin Cleland &. Dycen ajattaviksi. Sehän onkin yleisenä tapana maailmassa; useimmat ihmiset pitävät hauskuttelurahansa eri taskussa kuin varsinaisen käteiskassansa. Tuli aika, jolloin herra Clelandin sopi vetäytyä syrjään. Ne, jotka tunsivat olosuhteita, sanoivat Dan Dycen maksaneen jokseenkin kalliin hinnan tuosta syrjäänvetäytymisestä, ja niin saattoi tosiaan ollakin, jos asiaa katsoi puhtaasti kaupalliselta kannalta, mutta tuo lakimies oli kristitty, joka ei ripustanut omaatuntoaan »hurskauskaappiin» pyhävaatteidensa kanssa. Hän antoi liikekumppanilleen hyvän joukon enemmän kuin tämä pyysi.
»Toivon, että poikkeat joskus taloon minuakin katsomaan iltasella ja ryyppäämään totilasin seurakseni», sanoi herra Cleland.
»Kyllä varmasti tulen sinua katsomaan», sanoi Dan Dyce. Ja sitten hän pisti käsivartensa tuttavallisesti entisen liikekumppaninsa kainaloon ja lisäsi: »Minä — minä tulisin varovaiseksi todin suhteen, Colin», päällystäen pillerin lempeään ja hyväntahtoiseen skotlantilaismurteeseen. »Jumalan kiitos, meillä on paikkakunnallamme kaksi kieltä ja me voimme lausua karvaan totuuden sanoilla, jotka ilmaisevat vaatimattomuutta ja rakkautta eikä vanhurskauden tuntoa ja ojennushalua.»
»Hoo! Mitä varten?» sanoi herra Cleland, turhamaisuus heti vastarintaan valmiina.
Dan Dyce katsoi hänen levottomiin ja rauhattomiin silmiinsä hetken verran ja ajatteli: »Mitä se hyödyttää? Hän tietää sen itsekin, ne tietävät sen aina!»
»Muuten vain — lihomisen pelosta», sanoi hän naurahtaen ja taputtaen sormellaan entisen liikekumppaninsa avartuvaa liiviä. »Sinussa on esiinpistävän profiilin oireita, Colin. Jos jatkat nykyiseen tapaan, tulee se sinulle kamalan kalliiksi kellonvitjoissa.»
Colin Cleland tuli heti jälleen levolliseksi ja hymyili. »Lihomista, sanot! ei se ole lihavuutta», sanoi hän taputtaen liiviään, »se on arvokkuutta. Tiedätkö, Dan, luulin äsken hetken verran, että aioit olla töykeä, ja olisi hiton epätavallista, jos sinä olisit töykeä. Luulin sinun tarkoittavan jotakin muuta. Halpamaisen epäluulon henkäys on maininnut juonnista.»
»Sepä on ikävää, se!» sanoi Dan Dyce, »sillä ei kokonainen tynnyrillinen neilikoita voi peittää epäluulon henkäystä.»
Siitä oli nyt viisi vuotta, kun Colin Cleland oli vetäytynyt totilasiensa pariin, ja jos tämä olisi mielikuvitustarina, niin minä kertoisin teille, kuinka hän vaipui vaipumistaan yhä syvemmälle, mutta totuus — miltei surkeata sanoa — on se, että tuo vanha veitikka menestyi erinomaisesti joutilaisuuden ja mehukkaitten illanviettojen vaikutuksesta miesten parissa, jotka nyt olivat varsin alttiit antamaan asiansa Daniel Dycen lakiasiaintoimiston hoidettavaksi, katsoen siihen, että Colin Cleland oli nyt kokonaan heidän hallussaan ja valvonnassaan. Kaikilta piirikunnan kulmilta tuli nyt huolto- ja luottamustoimia torinkulmassa olevaan asianajotoimistoon. Kristitty lakimies, jolla oli huumorin tajua, tahraton nimi maailman silmissä ja sentään voittoisan asianajajan maine, oli juuri sellainen mies, jota kreivikunnassa oli kauan kaivattu. Ja Daniel Dyce rikastui. »Minä rikastun niin nopeasti», sanoi hän eräänä päivänä sisarilleen (se tapahtui ennen Nupun tuloa), »että ihmettelen usein, kutka ihmispoloiset saavat siitä kärsiä.»
Bell virkkoi: »Siitä taakasta voit helposti päästä. Me voimme nyt laittaa uudet verhot perimmäiseen makuuhuoneeseen.»
»Uudet verhot!» sanoi hänen veljensä, hymyillen Ailielle. »Kyllä, vaikka kahdetkymmenet, jos tarvitaan, ja vaikka muodissa olisivat Valenciennes-pitsit. Sinun käsityksesi rikkaudesta, Bell, on vanhan Malabar-ukon: 'Kaksi pennyä vielä, ja aasi on minun!' Tiedä, ihminen, että minä suorastaan piehtaroin rahoissa.»
Hän sanoi tämän jonkinlaisella riemulla, mikä sai hänen sisarensa kasvoille pelästyneen ja paheksuvan ilmeen. »Älä, Dan», huudahti hän — »älä kersku maailman kuonasta; se ei ole sinun kaltaistasi. 'Joka kiirehtii rikkaaksi tullakseen, ei ole pysyvä viattomana', sanotaan Sananlaskuissa. Sinä tarvitset varmaan lääkettä. Meidän pitäisi olla nöyräsydämisiä. Kuinka monet ylpeät ovatkaan langenneet!»
»Pelkäätkö, että Jumala kuulee mitä sanoin ja katuu anteliaisuuttaan?» sanoi veli kuiskaten. »Enhän minä kersku; minä vain kerron sinulle.»
»Toivon, ettet sinä ahnehdi», jatkoi Bell-neiti. »Se ei olisi viisasta —»
»Eikä Dycen-tapaistakaan», sanoi Ailie neiti.
»On monta ihmispoloista tässä kaupungissa tänäkin talvena, jotka ovat tarpeessa.»
»Kyllä kai», sanoi Daniel Dyce kylmästi. »'Vaivaiset ovat aina meidän tykönämme.' Olen kuullut sanottavan, että Kaitselmus on sen niin säätänyt.»
»Mutta Kaitselmus ei aina valvo», sanoi Bell. »Jos sitä pelkäät, niin tahdon minä ruveta almunjakajaksesi.»
»Heidän oma syynsä on, jos he ovat köyhiä, siitä saat olla varma. Huolettomuus ja — ja juoppous. Menenpä vaikka takuuseen, että he juovat oluttuoppinsa joka lauantai. Mitä on olut? Onko siinä jotakin siveellisestä kohottavaa? Sen ravintoarvo on luullakseni vähäisempi kuin kymmenesosa pennyn leipää.»
»Ah, kuinka köyhiä nuo poloiset sentään ovat!» huokasi Bell-neiti.
»Mahdollisesti», sanoi Dan Dyce, »mutta jokaisen ihmisen täytyy pitää huolta itsestään; ja, kuten sanoit, moni hyvinkin toimeentuleva on joutunut häviöön tässä maailmassa. Meidän ei pidä panna mitään alttiiksi. Leipuri Black tuli eilen luokseni pyytämään 20 punnan lainaa selvitäkseen joistakin vaikeuksista jauhokauppiaansa kanssa ja maksaakseen jonkun laskun neiti Mintolle.»
»Kunnollinen mies, jolla on vaimo ja seitsemän lasta», sanoi Bell.
»Kunnollinen tahi kunnoton, ei hän ainakaan ensi kiireessä tule uudestaan minulta lainaamaan. Sanoin hänelle muutamia muistiinpainuvia sanoja laittaessani hänet lähtemään.»
»Emme me tarvitsekaan verhoja», sanoi Bell kiireesti; »entiset ovat ihan erinomaiset.»
Dan lopetti aamiaisensa sinä päivänä hymysuussa, sipaisi muruset pois liiviltään, vilkaisi hiukan rauhattomana Ailie'iin ja lähti työhönsä hyräillen: »On onnellinen maa.»
»Oi sentään, minä pelkään, että hänestä tulee oikea saituri», vaikeroi Bell kuullessaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä. »Ei hän ollut tuollainen nuorempana ja köyhempänä ollessaan. Rahat ovat niinkuin hammastauti, ne eivät jätä sijaa muille ajatuksille.»
Ailie hymyili. »Jos liikkuisit kaupungilla niin paljon kuin minä, Bell», sanoi hän, »niin et antaisi Danin teeskentelyn johtaa itseäsi harhaan. Ja mitä leipuri Blackiin tulee, näin eilen hänen vaimonsa neiti Mintolla ostamassa kenkiä lapsilleen ja hattua itselleen. Hän puhutteli minua Ailie-neidiksi, mikä kunnia tuli hänen puoleltaan osakseni ensi kerran eläessäni.»
»Luuletko — luuletko hänen antaneen Blackille tuon summan?» kysyi Bell kiihkeästi ja hyvillään.
»Tietysti hän antoi. Danin tapa on antaa rahaa joillekin ihmisille vastahakoisuutta teeskennellen, sillä jollei hän murisisi, eivät ne olisi koskaan poissa hänen silmiltään! Hän kertoi meille tuosta rahoja seuranneesta läksytyksestä naisellisuutemme lohdutukseksi. Tiedäthän, että naiset ovat hyvin huonoja lainaamaan eivätkä katso suopein silmin miehiään ja veljiään, jos näillä on tapana sitä tehdä.»
»Ei ainakaan kukaan minun tuntemistani naisista», väitti Bell. »He ovat ihan yhtä auliita kuin miehetkin, jos heillä vain olisi mitä antaa. Toivottavasti Dan sai hyvän vakuuden», lisäsi hän huolestuneesti. »Olikohan se kalliskin hattu, jonka rouva Black osti?»
Ailie nauroi — kummallinen sisar tuo; hän vain nauroi.
Kuusi kertaa jokaisena arkipäivänä kulki Daniel Dyce talonsa ja Risteykselle antavassa avokulmassa sijaitsevan toimistonsa väliä, päivän liiketunnit kun olivat, postinkulkuihin soveltuakseen, jaetut kahteen osaan, neljä tuntia väliä. Kaupunkilaisista oli mieluista nähdä hänen kulkevan ohi; hän antoi kadulle toimeliaisuuden ja iloisuuden leiman, ikäänkuin joku huviretkikunta olisi juuri-ikään saapunut torvisoittokunnan räikyttäessä viimeisintä laulunpätkää. Mennen tai tullen oli hänen tapanaan hyräillä itsekseen jotakin sävelmää harppoessaan eteenpäin kädet ulkotaskuissaan, ja ainoastaan harvoina päivinä sattui, ettei hän pysähtynyt katsomaan sisään jonkun myymälän tai parinkin ikkunasta, vaikkei niiden näössä tapahtunut vähintäkään muutosta edes kerran kuukaudessa. Niille myymälöille, joita hän siten kunnioitti, se oli melkein yhtä hyvä asia kuin suuri päivämyynti. Hänen edellään kulki hänen koiransa mutkia nakellen ja haukahdellen, antaen hyvissä ajoin kirjureille varoituksen pysäyttää pelinsä ja kastaa kynänsä. Vain harvat menivät hänen ohitseen lausumatta jotakin tervehdyssanaa.
Hän oli tulossa toimistostaan sen loppiaismaanantain iltapuolella, jona Nupun oli aloitettava koulunkäyntinsä Kyyhkysten alkeiskoulussa, kun hän tapasi vanhan sairaanhoitajattaren, Betty Baxter'in, kori käsivarrella. Eukko laski sen maahan jalkainsa juureen ja niiata näpsäytti, mitä nykypäivinä harvoin nähdään Skotlannissa.
»Joutavia, hyvä ihminen!» sanoi Dan Dyce hänelle, nostaen korin maasta ja pannen sen hänen käteensä. »Mitä varten teidän tarvitsee tuollaista vaivaa nähdä? Vieläkö nyt niiailemaan! Sehän on poissa muodista, neiti Baxter, poissa muodista, samoinkuin ne säädylliset miehet, jotka sen ansaitsivat kauan sitten, ennen minun aikojani.»
»Ei, se ei ole poissa muodista, herra Dyce», sanoi eukko, »kyllä minä aina senverran äitini muistoa pidän; se maksetaan takaisin vielä kerran.»
»Joutavia!» sanoi Daniel Dyce toistamiseen maltittomasti. »Te olette kauhea lörpöttelijä; kuinkas potilaanne, Duncan Gill, jaksaa?»
»Sitkeä kuin paholainen, sir», sanoi hoitajatar. »Yhä vain elää sinnittelee.»
»Miesparka! miesparka!» sanoi herra Dyce. »Hänen tulee vain panna luottamuksensa Jumalaan.»
»Oh, ei hän sentään vielä niin pitkällä ole», sanoi Betty Baxter. »Hän voi vielä syödä puurotilkkansa istualtaan. Sanotaan, että olette saanut ihmeellisen veljentyttären, herra Dyce, aina Amerikasta asti. Mikä siunattu asia hänelle! Mutta en ole vielä nähnyt häntä vilaukseltakaan. Minulla on niin kiire, etten joutanut seisomaan porttikujassa toisten kanssa katsomassa; minkä näköinen hän on?»
»Aivan kuin Jean Macrae», sanoi herra Dyce, valmistuen jatkamaan matkaansa.
»Ja minkäs näköinen Jean Macrae oli?»
»Oh, aivan kuin muutkin ihmiset», sanoi herra Dyce ja lähti menemään edelleen hiljaa naureskellen, törmätäkseen melkein yhteen kapteeni Tärkeyden kanssa.
»Oletteko kuullut viimeisiä?» sanoi kapteeni Tärkeys, laskien nahkahansikkaisen kätensä asianajajan olalle, josta se tuntui kuin jäämöhkäleeltä, sillä hän ei erikoisemmin pitänyt tuosta miehestä, jonka sikarien haju, kuten hän sanoi ennenkuin tiesi niiden olevan peräisin Hurskaan lesken puodista, todisti hänen kohonneen riveistä.
»En, kapteeni Brodie», sanoi hän kylmästi. »Kukas se nyt on konna tai narri tällä kertaa?» mutta kapteeni oli liian hidasälyinen tätä käsittääkseen. Hän tuijotti ymmällään.
»Puhutaan», sanoi hän, »että tohtori on ahtaissa asioissa.»
»Vai niin — vai on?» sanoi Dan Dyce. »Siinähän on hänen ystävilleen tilaisuus auttaa häntä.»
»Pitäköön hyvänään!» sanoi kapteeni Tärkeys puhkuen. »Eikös hän sanonut minulle kerran: 'Luoja tietää kuinka te elätte.'»
»Kyllä kai se lieneekin Luoja yksinään, sillä kaikki me muut ihmettelemme sitä», sanoi Dan Dyce ja jätti miehen sulattamaan sitä.
Katua pitkin tulivat molemmat neiti Duffit, jotka pitivät alkeiskoulua, ja hän näki epäröintiä heidän käytöksessään, kun he oivalsivat, että kohtaus oli välttämätön. Jos he olisivat olleet hänelle jotakin velkaa, ei hän olisi heidän käytöksestään päättäen kummastellut, vaikka he olisivat koonneet helmansa ja lähteneet juosta pötkimään pitkin sivukatua. He olivat kaksoset — pienen pieni pari, tuskin nuoria enää, aina puettuina huomaamattomaan, kauankestävään ruskeaan, kävelyssään ja värissään jotakin, mikä sai heidät muistuttamaan kyyhkysiä ja oli jo ammoin hankkinut heille tämän nimen Daniel Dycen perhekunnassa. He kohtasivat hänet hänen oman ovensa edustalla ja näyttivät haluavan mennä hätäisen kiireesti ohitse.
Hän nosti heille hattuaan ja jäi seisomaan, täynnä uteliaisuutta Lennoxiin nähden.
»Kuinka suloinen talvipäivä!» sanoi neiti Jean rukoilevan näköisenä, ikäänkuin hänen henkensä olisi riippunut Dan Dycen myönnytyksestä.
»Eikö se ole kerrassaan ihana!» sanoi neiti Amelia, jolla oli tapana ottaa sisarensa lauseiden paljaat tosiseikat ja lisätä niihin hiukan tyylikkäitä koristuksia.
»Ei pahakaan», sanoi herra Dyce, katsoen heihin silmiään räpytellen ja ihmetellen, mikä kullanmuruja tänään vaivasi. He vilkuivat levottomina ympärilleen etsien pakotietä; hän melkein saattoi kuulla heidän sydämiensä tykytyksen, hän huomasi heidän vaikean hengityksensä. Neiti Jeanin silmät kiintyivät pankinjohtajan puutarhan muurien yli kohoaviin puunlatvoihin; Dan Dycestä tuntui, että seuraavassa hetkessä säikähtynyt kyyhkynen levittäisi siipensä ja lehahtaisi lentoon. »Te olette avanneet jälleen koulun», sanoi hän yksinkertaisesti.
»Aloitimme jälleen tänään», kuhersi neiti Jean.
»Niin, ryhdyimme jälleen toimintaamme», sanoi neiti Amelia. »Tuttuun uurastukseen, arki-aherrukseen. Ja, oi! herra Dyce —»
Hän pysähtyi äkisti sisaren kyynärpään painaltaessa hänen omaansa ja loi alas silmänsä, joissa sekunnin ajan oli näkynyt peloittavan laajalti valkuaista. Oli selvää, että he olivat lähtemäisillään lentoon. Dan Dycen teki mieli sanoa: »Tipu, tipu!» ja pidättää heitä hiukan vielä.
»Teillähän on tänään luonanne veljentyttärenikin?» huomautti hän. »Mitä arvelette hänestä?»
Kauhistunut katse, jonka kyyhkyset vaihtoivat keskenään, jäi häneltä huomaamatta.
»Hän — hän on ihmeellinen lapsi», sanoi neiti Jean, hermostuneesti punoen käsilaukkunsa nauhoja.
»Erikoisen mielenkiintoinen ja — ja arvaamaton olento», sanoi neiti Amelia.
»Jokseenkin älykäs, vai mitä?» sanoi Dan Dyce.
»Oh, älykäs!» toisti neiti Jean. »Älykäs ei ole sattuva sana tässä — vai miten, Amelia?»
»Minä sanoisin mieluummin nerokas», sanoi Amelia yskien ja ottaen nenäliinan taskustaan hengittääkseen sen tuoksua ja karkoittaakseen uhkaavan pyörtymyksen. »Toivon — toivomme molemmat, herra Dyce, että hän saa elää tuottaakseen teille kunniaa. Eihän sitä voi koskaan tietää?»
»Siinäpä se juuri on», myönsi Dan Dyce iloisesti. »Jotkut tytöt kasvavat ja tuottavat kunniaa vanhemmilleen ja holhoojilleen, toisista tulee ulkolukijoita, jotka pilaavat monta hauskaa seuraa lausumalla iäti samoja runon-rallatuksia.»
»Toivottavasti ei», sanoi neiti Jean, tuskin ymmärtäen tarkoitusta; kiusallinen mahdollisuus näytti olevan liian paljon neiti Amelialle, hän ei sanonut mitään, vaan kiinnitti katseensa etäisiin puunlatvoihin ja räpytti hiukan hartiakappansa siipiä.
»Tipu, tipu!» jupisi Dan Dyce tietämättään, koettaen pidättää heitä kauemmin saadakseen puhua veljentyttärestään.
»Anteeksi, mitä sanoitte?» huudahti neiti Jean, ja asianajaja punastui kovasti.
»Toivon ainakin, että tulette pitämään Nupusta», sanoi hän. »Hän on omituinen, mutta — mutta —» hän pysähtyi etsien sanaa.
»— vilpitön», ehdotti neiti Jean.
»Niin, sanoisinko vilpitön — tai ehkä suorasukainen sopisi paremmin», sanoi neiti Amelia.
»Ja niin teräväpäinenkin», lisäsi neiti Jean.
»Yliluonnollisen!» kuhersi neiti Amelia.
»Niin miellyttävä ääntämistapa», sanoi neiti Jean.
»Kuin sointuketju soljuvainen», lausuili neiti Amelia.
»Mutta —» epäröi neiti Jean.
»Kuitenkin —» yritti vielä epäröivämmin hänen sisarensa, ja sitten syntyi pitkä vaitiolo.
»Oh, pahus olkoon!» sanoi Dan Dyce itsekseen, nosti sitten hattuaan uudelleen, sanoi: »Hyvästi siis!» ja kääntyi oveaan kohti.
Ailie tuli häntä vastaan eteisessä; hän oli ikkunasta nähnyt hänen puhelevan Duffien kanssa. »Mitä he sanoivat sinulle?» kysyi hän, enemmän uteliaisuutta esiintymisessään kuin tavallisesti.
»Ei niin mitään», sanoi Dan Dyce. »Seisoivat vain ja kuhersivat. En ole varma, onko kyyhkyskoppi paras paikka missä kasvattaa kotkaa. Kuinka Nuppu menestyi heidän kanssaan koulussa tänään?»
»Mikäli minä voin saada selvää, ei hän menestynyt lainkaan; hän tuntuu turmelleen koko koulun kurin ja saattaneen Duffin neidit kauhun valtaan, ja hän lähti pois omin valloin ja tuli kotiin tuntia ennen koulun loppua. Ja — ja hän ei aio mennä sinne takaisin!»
Dan Dyce seisoi tuokion ällistyksissään, sitten hykersi käsiään iloisesti. »Sitähän on hauska kuulla», sanoi hän. »Nuo tipu-raukat eivät saaneet kahteen mieheen rohkeutta kertoa minulle, millä tolalla asiat olivat. Olen pahoillani heidän puolestaan; jollei hän mene takaisin, on meidän lähetettävä heille jokin lahja.»
IX LUKU.
Että lasta lainkaan pantiin naistenkouluun, oli täti Bellin ansiota. Ailie-neiti oli alunpitäen ollut epäröivällä kannalla alkeiskouluun nähden, mutta Bell oli hirmuisen jyrkkä vaatimuksessaan; sanalla sanoen, häntä ei voinut hillitä mikään, kyyhkyshäkki sen piti olla. Ollen itse vanhan naistenkoulun tuotteita Barbara Mushetin kuuluilta päiviltä, jonka oppilaat liinavaateompelussa ja vinossa kaunokirjoituksessa olivat nykyjään naimisissa parhaiden miesten kanssa ja arvossapidettyjä emäntinä, oli se hänen mielestään yhäkin ainoa kulkuväylä niiden ominaisuuksien ja taitojen saavuttamiseen, jotka pidättävät tuota omituista miesväkeä, heidän naimisiin mentyään, omien takkahiilostensa ääressä. Mitä tulee Daniel Dyceen, oli hän, pelkään mä, välinpitämätön siitä miten Nuppu koulunkäyntinsä suoritti, koska hänen filosofiansa oli sellainen, että luonnonlahjojen portit suljetaan meiltä sinä päivänä, jona synnymme maailmaan, ja että oppikurssin tärkeimmät osat, hyvät tai huonot, opitaan kotisalla, kuten skottilainen tai ylämaalainen puheenmurre.
Niinpä oli Ailie mennyt vastahakoisesti Duffin neitien luo ja sanonut heille, että huomenna uusi oppilas aloittaisi opintonsa heidän akatemiassaan. He kuhersivat mielissään tästä uutisesta, panivat nypläyksensä pois, ottivat esiin kuuluisat hopealusikkana ja tekivät iltapäiväteestään kekkerit aniskaakun avulla, joka kaikessa kiireessä noudettiin P. & A. Mac-Glashanilta. Heidän kotinsa oli kuin myyjäiskoju ja tuoksui tärpätille. Ailie, joka rakasti avaroita tiloja, istui kokoonpuristettuna täyteen ahdetun hyllykön ja valkoiseksi-emaljoidun rukin välissä, hatun sulat töykkien hänen tuolinsa takana seinällä olevaan koruveistoshyllyyn, ja, ajattelematta mitään epäystävällistä noista olennoista, toivoi, että voisi ravistella heitä kelpotavalla. Oh! he olivat niin sievisteleviä, sirostelevia ja erehtyivät niin toivottomasti kaikissa asioissa! Hän ei ollut itsekään kovin suuri vartaloltaan, mutta heidän seurassaan hän tunsi itsensä jättiläiseksi, ja oudosti heräsi hänessä myöskin ilon tunne siitä, että hän oli uudempaa lajia naista kuin nuo arat orjat, jotka olivat sirostelevaisuutensa vankeja, typerien vanhojen kuvitelmien kahlehtimia. Hän iloitsi siitä, että oli vapaa, että hänen joutohetkensä eivät tuhlautuneet sellaisiin turhanpäiväisyyksiin, että hänen katseensa kantoi kauemmaksi, ettei hänellä ollut mitään peloittavia yhteiskunnallisia ennakkoluuloja, ettei totunnaisuus ollut musertanut hänen sieluaan, ja kuitenkin hän tavallaan pitikin heistä ja sääli heitä.
»Te tulette huomaamaan hänet jossakin määrin omituiseksi», selitti hän nopostellessaan aniskaakkua, Jean-neidin keksimä typerä pikku lautasliina polvellaan ja kyyhkyset räpytellen hänen ympärillään niin arkoina istumaan, kuin olisivat he olleet todellisia höyhenniekkoja ja hän kissa. »Hänellä on huomattavan terävä äly; hän on aivan epätavallinen — aivan toisenlainen kuin muut lapset monessa suhteessa, ja häntä on kukaties alussa vaikea ohjata.»
»Hyväinen aika!» sanoi neiti Jean. »Mikä vahinko että hän on niin omituinen! Se on varmaankin amerikkalaisen järjestelmän seurauksia; mutta ehkäpä hän paranee.»