Part 3

»Mutta ystäväni — vie sun mokomasi! — sai palkinnon. Otaksun, että Jumala tähysteli alas sinä iltana ja näki, kuinka parempi Dan Dyce koetti parhaansa sitä toista paholaisen-Dania vastaan, joka mumisi rukouksensa siinä toivossa, ettei Hän sattuisi kiinnittämään siihen huomiotaan. Millään muulla tavalla sitä ei voi selittää, sillä tuo riivatun poika sai palkinnon, vaikkei hän ollut puoleksikaan niin etevä kuin minä, ja se oli Alick Maitland. Älä puhu mitään kateudesta, Ailie; pelkään, että meillä on sitä jokaisella jonkunverran, kunnes ehkä olemme ehtineet hyvin korkeaan ikään ja ymmärrämme, että kateutemme esineiden ja oman osamme välillä ei ole niin paljon eroa, että kannattaisi valikoida. Jos minä itse saisin kaikki mitä mieleni tekee, niin pitäisi maailmaa paljon suurentaa. Se ei ole kuivan lehdenkään arvoinen. No niin, kuten olin sanomassa silloinkuin oppinut ystäväni keskeytti minut, tahtoisin tuosta nuoresta miehestä tulevan terveen ja onnellisen ja kaikesta huvitetun. Olen nähnyt ihmisiä, jotka kulkisivat nurpalla nenin ja kyllästyneinä keskellä maalaismarkkinoita — Jumala heitä auttakoon! Minun haluttaisi pistellä heitä neuloilla toisinaan ja saada heidät hypähtämään. Heillä on elämää kohtaan yhtä vähän mielenkiintoa kuin jos he olisivat hautausurakoitsijoita.»

»Kaikkia! ei kukaan voisi ikävystyä ainakaan tässä kaupungissa», sanoi Bell reippaasti. »Katsokaahan, millaista elämää ja iloa siinä on. Puhutaan muka Lontoosta! Usein voin tuskin saada nukutuksi öisin liikenteeltä. Ja kuinka paljon asioita täällä aina tapahtuu — syntymisiä ja naimisia, kihlauksia ja teekutsuja, uusia malleja neiti Mintolla, kaksi kyytivuoroa päivässä, ja toisinaan tekee joku jotakin typerää, jolla saa nauraa puoli viikkoa.»

»Mutta aivan niin vilkasta kuin Chicagossa ei täällä kuitenkaan ole», sanoi Dan Dyce. »Ei ole ammuttu ainoatakaan ihmistä näillä seuduin sen jälkeen kuin kattilanpaikkaaja tavallaan tappoi (kuten viskaali sanoo) vaimonsa pistoolilla. Olette kai kuulleet hänestä? Kun mies vietiin mestauslavalle sen takia ja pappi kysyi, oliko hänellä jotakin sanottavaa ennenkuin kärsisi lain ankarimman rangaistuksen, vastasi hän itkuun pillahtaen: 'Ei mitään muuta kuin että tämä on minulle kauhea opetus.'»

»Tuo on sinun vanhoja juttujasi», sanoi Bell; mutta vanhakin juttu oli tervetullut Dycen talossa uudenvuodenpäivänä, ja he nauroivat kaskulle kaikki kolme, ikäänkuin se olisi vastikään tullut Lontoosta Ailien kallisarvoisessa _Punchissa_. Koirakin joutui iloisuuden kouristuksiin, ikäänkuin sisäisten naurunkikatusten kiduttamana — omituisin koira mitä konsaan on ollut, ei rottakoira eikä mäyräkoira, vaan pelkästään koira — tumma pitkäkarvainen takaa, ruskea lyhytkarvainen edestä, töpöhäntä, naama niin karvatupsujen peitossa, ettei sen silmiä näkynyt muulloin kuin tuulella. Dan Dyce kurotti kätensä alas ja raappi sitä korvan takaa. »Älä naura, Tellu», sanoi hän. »Minä en nauraisi sinun sijassasi, Tellu — sehän on vain niitä vanhoja. Olet kuullut sen jo ennenkin monet kerrat, sinä veitikka. Voisi luulla, että haluat lainata rahaa.» Jos olisitte voinut kuulla Dan Dycen puhelevan koiralleen, olisitte heti tuntenut hänet vanhaksipojaksi: ainoastaan vanhatpojat ja lapsettomat miehet tuntevat koiria.

»Toivon ja luotan, että hänellä on säädylliset vaatteet eikä mitään amerikkalaista roskaa», puhkesi Bell puhumaan, palaten jälleen veljenpoikaansa. »Liehunauhainen hattu on tietysti tyhjää hupsutusta; mutta eihän voi koskaan tietää, millä tavoin amerikkalainen teatterinäyttelijä pukee lapsen: varmaankin hänen ulkoasussaan on jotakin hupsua — tähtiliivit tai säärykset — ja meidän on tehtävä hänet säädylliseksi puvultaan kuten paikkakunnan muutkin pojat.»

»Minä kannattaisin norfolkilaispukuja, samanlaisia kuin pankinjohtajan pojilla on», ehdotti Ailie. »Minusta pankinjohtajan pojat ovat aina niin hienon ja siistin näköisiä.»

»Mitä hyvänsä, missä on paljon taskuja», sanoi Dan Dyce. »Kymmenvuotiaana haluaisi poika mieluimmin koko pukunsa olevan pelkkiä taskuja. Peijakas! kokonainen puku pelkkiä taskuja, joka taskussa uusi pennynraha onnenmerkiksi, se olisi mainio lahja», ja häntä nauratti tuo ajatus, jonka hän painoi mieleensä vast'edes sattuvan tilaisuuden varalta.

»Pötyä ja hölynpölyä!» huusi Bell painokkaasti, sillä tässä hän oli omalla alallaan. »Pojasta pitää tulla skotlantilainen poika. Minä tahdon hänen ylleen kilt'in, tai sitten ei mitään.»

»Kiltin!» sanoi Dan Dyce.

»Kiltin!» huusi Ailie.

Kop-kop-kop-kop-kop-kop!

Pääovelle kolkutettiin kovasti. He lakkasivat puhumasta kuulostaakseen, ja he kuulivat palvelustytön menevän eteisen poikki keittiöstä päin. Kun hän avasi oven, tulvahti siitä sisään kadun iloinen sorina, rummun paukutus, yhä kimottava pillien soitto, appelsiinikaupustelijan huuto, mutta kaiken ylinnä he kuulivat palvelustytön lausuvan tavallisen vieraille osoitetun kysymyksensä, jonka hän teki välittämättä heidän asemastaan tai hienoudestaan.

»No, mikäs on asia?» kysyi hän, ja vaikkeivät he voineet nähdä häntä, tiesivät he, että hän piti ovea vain raollaan, painaen olkapäänsä sitä vasten, ikäänkuin torjuakseen jonkun taloon ryntäävän hurjan klaanipäällikön. Sitten he kuulivat hänen huutavan: »Herra armahtakoon!» ja hänen askeleensa riensivät arkihuoneen ovea kohti. Hän tempasi sen auki ja seisoi oviaukossa, joku toinen takanaan.

»Tiedättekö, täällä on veli Williamin lapsi!» huudahti hän yhdellä henkäyksellä.

»Hyvä Jumala! Missä hän on?» huusi Bell, joka ensiksi sai puhekykynsä. »Eihän pojalle vain ole mitään vahinkoa tapahtunut, mitä?»

»Ei se ole mikään poika — se on tyttö!» kirkaisi Kate, heittäen käsivartensa ylös hämmästyksissään, ja astuen sivulle hän päästi sisään pienen tytön.

IV LUKU.

Kaukaisessa Chicagon kaupungissa kuolleiden William ja Mary Dycen orpo lapsi astui täysin rauhallisesti hämmästyneen seuran keskuuteen. Kolme Dyceä oli rivissä hänen edessään, hullunkurinen Tellu-koira hänen jalkainsa juuressa ja hänen takanaan Kate-palvelija väännellen esiliinaansa, aivan kuin se olisi vastikään nostettu pesusammiosta, kohoilevin povin. Kymmenen silmää (jos saattoi ottaa lukuun koirankin silmät, jotka olivat tuuheiden karvatupsujen peitossa) tuijotti lapseen tuokion ajan, ja mikä hyvänsä tavallinen lapsi olisi joutunut kovasti hämilleen; mutta tämä ei ollut mikään tavallinen lapsi, tai tunsi hän sitten heti ympärillään kodin lämpimän, ystävällisen ilman. Piirrän hänen kuvansa parilla lauseella. Hän oli mustatukkainen, tumma- ja vilkassilmäinen, hipiältään ei aivan vaalea, vaan oliivinvärinen, leuan asento pysty ja ilme ei arka eikä julkea, vaan tyvenen hillitty. Turkikset hänen kaulassaan ja hilkassaan (Jim Molyneux'n viimeinen lahja), sekä muhvi, johon hänen kätensä menivät kyynärpäitä myöten, antoivat hänen ulkonäölleen jonkinlaisen kuvakirjasomuuden, joka kohta johti palvelustytön mieleen lihakauppiaan joulukalenterin.

Koira toipui ensimmäisenä hämmästyksestään: se mukelsi häntä kohti päästäen pieniä ystävällisiä urahduksia ja kieritteli selällään hänen jalkainsa juuressa, meloen ilmaa nelin käpälin, mikä oli sen tapa ilmaista olevansa lystituulella.

Ilosta huudahtaen viskasi tyttönen muhvinsa lattialle ja kapsahti koiran viereen, kietoi käsivartensa sen ympäri ja upotti kasvonsa sen karvatupsuihin. Koiran häntä viuhui iloisesti kuin lippu. »Sessu, sessu, sinä pidät minusta», sanoi lapsi äänenpainolla, joka oli kaikkea muuta kuin amerikkalainen. »Annahan kun pysähdyn ja mietin — sinun ei pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan.»

»Herra siunatkoon, mikä lapsi tämä on?» huudahti Bell, tullen hätkähtäen tajuihinsa, ja syöksähtäen käsiksi lapseen hän nosti hänet jaloilleen. Ailie vaipui polvilleen kättensä varaan ja tuijotti tulijan kasvoihin. »Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce itsekseen. »Tämän täytyy olla velholapsi, sillä jollei hänen äänensä ja lausetapansa ole Rellu-Willy Oliverin, niin on järkeni menossa.»

»Sano minulle pian, oletko Lennox Dyce?» sanoi Bell ihan vapisten ja ahmien pienokaista silmillään.

»No, enköhän taida se olla», vastasi lapsi rauhallisesti, koiran nuoleskellessa hänen leukaansa. »Kuulkaas, oletteko te Bell-täti?» ja tällä kertaa ei amerikkalaisesta korostuksesta ollut epäilystäkään. Hän kohotti tyynesti suunsa heille suudeltavaksi; he eivät hukanneet aikaa, vaan hyökkäsivät hänen kimppuunsa, Ailie puolittain kyynelet silmissä, koska hän heti näki lapsekkaan hilkan alla niin paljon veli Williamia.

»Lennox-kultaseni, sinun ei pidä puhua tuolla tavoin; kuka ihmeessä on opettanut sinut puhumaan tuolla tavoin?» sanoi Bell, riisuen hänen päällysvaatteitaan.

»Kas, minä luulin että sellainen on täällä aivan oikein», sanoi pikku vieras. »Kellonsoittaja puhuu sillä tavalla.»

»Siunatkoon! Tunnetko sinä kellonsoittajan?» huudahti Bell Dyce.

»Minä soitin kelloa hänen edestään tänä aamuna — ettekö kuulleet sitä?» oli yllättävä vastaus. »Hän on kiltti mies; hän piti minusta. Minäkin olisin pitänyt hänestä, jollei hän olisi ollut niin väsynyt. Hän oli niin väsynyt, ettei hän voinut puhua järkevästi; hän ei osannut sanoa muuta kuin: 'Olen poissa jalalta, annahan kun pysähdyn ja mietin', ja 'Koetapas toista munaa'. Minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin, jos hän antaisi minun soittaa kelloaan, ja hän sanoi, että hän sallisi minun tehdä sen ilmaiseksi ja antaisi vielä lisäksi minulle aamiaisen. 'Sinun ei pidä lähtemän tästä talosta, ennenkuin keitän sinulle munan' — niin hän sanoi, ja miesparka oli niin väsynyt! Ja hänen jalkansa olivat hirveän heikot.» Jälleen oli hänen äänensä Wully Oliverin ääni; tuo lause oli, kuten Dycet tiesivät, Wully Oliverin vieraanvaraisuuden tunnussana hänen ollessaan hauskalla tuulella.

»Kilt, tosiaankin!» sanoi Dan Dyce, tuntien olonsa erinomaisen hullunkuriseksi, ja kävellen heidän ohitseen hän meni yläkertaan ja pisti kiiruusti kumilingon taskuunsa.

Kun hän tuli alas, oli nuori Amerikka huolettomasti syödä nopostelemassa toista aamiaistaan Tellu sylissään, täti kummallakin puolellaan, ja Kate, tarjotin kädessään tekosyynä, ammolla suin puoleksi sisällä ovesta.

»Niin, kuten sanoin, sai Jim — minun kiltti herra Molyneux'ni nimittäin — puuhaa poikajoukon kanssa heti kun hän pääsi maihin tuosta vanhasta laivasta, ja silloin hän sanoi: 'Nuppu, tämä on nyt se — se — syystä ylistetty Iso-Britannia; tunnen sen näistä pojista; ne ovat niin hilpeitä sllloinkuin ovat omissa oloissaan. Pelkäsin, että ehkä olisimme ajaneet harhaan pimeässä, mutta kaikki on hyvin.' Ja seuraavana päivänä hän osti minulle tämän muhvin ja kaikki nämä ja pani minut junan vaunuun — voi, millaiset hassut vaunut teillä on! — ja sanoi: 'Hyvästi, Nuppu; aja vain suoraan Maryfieldiin ja astu siellä pois. Jos eksyt jossakin tällä saarella, ala vain parkua oikein lujaa, niin minä kyllä kuulen' Hän oli niinkuin ei muka olisi ollut millänsäkään, mutta hänen silmiään räpytytti aika lailla, ja minä näin, ettei hän ollut pahasti iloinen, ja siksi en päästänyt yhtään ilmi, miltä minusta itsestäni tuntui.»

Hän esitti poissaolevan Molyneux'n äänen ja esiintymistavan niin sattuvasti, että tämä oli ilmi elävänä heidän edessään. Katen oli sen eriskummallisuus saada ihan ääneen nauramaan; Ailie ja hänen veljensä olivat hämmästyksissään tytön etevästä ilmehtimisestä; Bell pusersi käsiään nyrkkiin ja sanoi jo toisen kerran sinä päivänä: »Oh! tuota Molyneux'tä, jospa saisin hänet käsiini!»

»Hän on kiltti mies, tuo Jim. En osaa sanoakaan, kuinka kovasti pidän hänestä — ja hän antoi minulle läjittäin makeisia asemalla», jatkoi ujostelematon tulokas. »'Muuta junaa Edinburghissa', sanoi hän; 'ehkäpä ehdit juosta linnaan ja tavata herttuaa; sano hänelle terveiseni, mutta älä osoitettani. Kun tulet Maryfieldiin, hyppää paukkana alas ja kysy Dyce-setääsi.' Matka meni aivan hyvin», jatkoi lapsi, »mutta en minä nähnyt Edinburghin herttuaa; ei ollut aikaa, ja setä ei ollut Maryfieldissä, mutta muudan mies otti minut postivaunuihinsa ja kyyditsi minut suoraan tänne. Hän sanoi, että minä olin varoitus. Huh, kuinka kylmä minulla oli! Kuulkaa, onko täällä aina tällainen ilma?»

»Milloin tällainen, milloin taas ihan tavallinen skotlantilainen ilma», sanoi Dan Dyce, katsoa vilkuttaen häneen silmälasiensa läpi.

»Minua nukutti hirveästi postivaunuissa, ja ajuri kietoi minut peitteeseen, ja kun tulin tähän kaupunkiin pimeässä, sanoi hän: 'Kävele suoraan tuonnepäin ja kolkuta ensimmäiselle ovelle, jossa näet messinkisen miehen käden kolkuttimena; se on herra Dycen talo.' Minä kävelin, eikä siinä ollut mitään messinkistä miestä, mutta minä näin kolkuttimen. En ylettynyt siihen, ja kun sitten näin miehen menevän kirkkoon lyhty kädessään, menin hänen luokseen ja nykäisin häntä takinliepeestä. Tiesin, ettei häntä tarvinnut pelätä, koska hän oli menossa kirkkoon. Hän sanoi olevansa menossa kelloa soittamaan, ja minä sanoin, että antaisin hänelle neljännesdollarin — oh, senhän minä olen jo kertonut. Kun soitto oli lopetettu, vei hän minut kotiinsa onnentuojaksi — niin hän sanoi — ja hän ja hänen vaimonsa rupesivat heti puuhaan ja keittivät munia. Hekin sanoivat, että minä olin varoitus, ja keittivät aina vain munia, enkä minä jaksanut syödä enempää kuin kaksi ja valkuaisen kolmannesta, vaikka koetin niin että. Luulen, että nukuin hyvän aikaa heidän luonaan; minä olin niin väsyksissä, ja heitä ei tarvinnut ollenkaan pelätä; he pitivät minusta, minä näin sen. Ja minäkin pidin heistä jonkunverran, vaikka he varmaan ovatkin köyhiä, sillä heillä ei ole yhtään lasta. Sitten kellonsoittaja toi minut tämän talon luo ja kolkutti ovelle ja meni pois varsin joutuin häneksi, ennenkuin kukaan tuli, koska hän sanoi, että hän oli pehmytanturainen — mitähän se pehmytanturainen mahtaa olla? — ja ettei hän ollut onneatuottava ensivieras uudenvuoden aamuna.»

»Ei ikinä mokomampaa, totta tosiaan!» huusi Bell. »Poloinen pikku lirkkunen! Eikö sinua peloittanut merellä?»

»Lirkkunen, lirkkunen», toisti lapsi itsekseen, ja Ailie tuli sen huomatessaan iloiseksi, että tämä ei varmastikaan ollut pöhkö. Pöhköt eivät koskaan tunne mielenkiintoa uusiin sanoihin; pöhköt eivät koskaan mene itseensä havaittuaan uuden seikan, niinkuin koira menee pöydän alle saatuaan luun.

»Eikö sinua peloittanut merellä?» toisti Bell.

»Ei», vastasi lapsi siekailematta. »Jimhän oli mukana kaiken aikaa, nähkääs, ja hän tiesi kaikki. Hän sanoi: 'Luota Kaitselmukseen, ja jos on _hyvin_ myrskyistä, niin luota Kaitselmukseen ynnä skotlantilaiseen kapteeniin.'»

»Tosiaankin! tuolla ihmisellä on sentään täytynyt olla jonkunverran tervettä järkeäkin», sanoi Bell, hiukan leppyneenä tästä skotlantilaisille merikapteeneille osoitetusta kohteliaisuudesta. Ja kaikki Dycet ahmivat silmillään tätä ihmeellistä lapsukaista, joka oli tipahtanut heidän keskelleen. Sinä hetkenä asui onni heidän parissaan; ikäänkuin ihmeen kautta he olivat siirtyneet takaisin omaan nuoruuteensa; heidän asumuksensa oli vihdoin viimeinkin sisustettu! Lapsi oli saavuttanut Tellun suosion ihan kuin olisi ollut sen tuttu kaiken ikänsä.

»Kuulkaas, setä, tämä on lystikäs koira», oli hänen seuraava huomautuksensa. »Onko Jumala luonut sen?»

»No niin — kyllä kaiketikin Jumala on sen luonut», sanoi Dan Dyce hiukan hämillään.

»No, eikös Hän ole eto mestari! Tämä koira on etevämpi kuin rouva Molyneux'n Dodo, ja Dodo oli kultu. Mitä lajia koiria tämä on? Skotlantilainen terrierikö?»

»Enimmältä osaltaan ei», sanoi setä nauraa kukertaen. »Se on itse asiassa skotlantilaisen terrierin parannettu malli. Siinä on uudempia patentteja, niin sanoaksemme. Se on jonkinlainen mosaiikki; todellakin, kun tarkemmin ajattelen, voisi sitä kuvata puhdasrotuiseksi mosailkkikoiraksi.»

»Ehkäpä alan leikkiä sen kanssa sunnuntaisin. Ei ääneensä, ymmärrättehän, vaan siten vain, että ollaan onnellisia. Minä pidän onnellisena olemisesta, pidättekö te?»

»Se on ainoa heikkouteni», sanoi Dan Dyce painokkaasti, iskien silmää lasiensa takaa. »Kaupungin muut toiminnanmiehet eivät hyväksy minua siinä kohti; he sanovat sitä kevytmielisyydeksi. Mutta se on minulle niin helppoa, että en koskaan veloita siitä laskuissa, vaikka huumorin tajun pitäisikin olla arvioituna 12 1/2 shillinkiin hymyltä palkkiotaksassa. Se säästäisi monta kallista käräjänkäyntiä.»

»Etkö leikkinyt sunnuntaisin Chicagossa?» kysyi Ailie.

»En ääneen. Isä sanoi, että hän tahtoi minun olevan skotlantilainen ainakin yhdessä kohti, vaikka se kysyisi remmiä. Se oli sen jälkeen kuin äiti kuoli. Isä vain luki minulle sunnuntaisin, ja me menimme kirkkoon ja istuimme siellä niin että ämmänneulat pistelivät. Me käytimme kirkkoherra Ebenezer Paul Fraser'ia, fil.mag., presbyteriläisessä kirkossa Rantapuiston varrella. Hän saarnasi ja saarnasi niin kauan, että ämmänneulat pistelivät meitä joka paikasta.»

»Lennox-parka!» huudahti Ailie tunteikkaasti.

»Oh, ei mitään hätää minulla!» sanoi nuori Amerikka iloisesti. »En minä potki.»

Dan Dyce kallisti päätään, otti silmälasit nenältään ja hankasi ne puhtaiksi nenäliinallaan; pani ne sitten jälleen paikalleen, katsoi niiden läpi veljentyttäreensä ja sitten Ailie'iin, taistellen jotakin kasvoissaan esiinpyrkivää liikettä vastaan. Ailie tukahdutti hetkeksi jonkun sisällisen kouristuksen ja käänsi katseensa hämmentyneenä hänestä Belliin, ja kun Bell huomasi molempien katseet, ei hän voinut kauempaa pidättää iloisuuttaan. He nauroivat niin kauan että kyyneleet kihosivat silmiin, ja kaikista sydämellisimmin veli Williamin lapsi. Hänellä oli niin suloinen nauru, että Dycet pitivät sitä heti paikalla suloisimpana äänenä, mitä he olivat ikinä kuulleet talossaan. Tädit olisivat hävittäneet hänet hyväilyillään. Setä seisoi hänen edessään ja säteili, hykertäen käsiään, odottaen joka hetki uutta ilmausta omituisimmasta lapsenälystä, mitä hän oli milloinkaan tavannut. Ja Kate hääri edestakaisin arkihuoneen ja keittiön väliä mitättömillä tekosyillä, tavallisesti tuodakseen jotakin syötävää lapselle, joka oli syönyt niin paljon Rellu-Wully Oliverin talossa, että oli ihan välinpitämätön Bellin taivaallisen herkkukammion harvinaisimmillekin makupaloille.

»Sinä olet kerrassaan — kerrassaan pikku noita!» sanoi Bell, hyväillen lapsen tukkaa. »Tiedätkö, tuo Molyneux-ihminen —»

»Jim», huomautti Lennox.

»Kyllä jimittäisin hänet, jos saisin hänet käsiini! Tuo Molyneux-ihminen ei maininnut ainoassakaan pienessä kitupiikki-kirjeessään, olitko sinä poika vai tyttö, ja me luulimme että Lennox oli varmasti poika, ja koko ajan me olemme odottaneet poikaa.»

»Tosiaan!» sanoi lapsukainen, venyttäen sanaa mitä huvittavimmalla tavalla, muistona Molyneux'stä. »Minä olen aina ollut tyttö, niin kauas taaksepäin kuin voin muistaa. Ei kukaan ole antanut minulle koskaan tilaisuutta olla poika. Luulen, ettei minulla ole ollut vaatteita siihen osaan, ja siksi minut työnnettiin vain esiin mitenkuten tytönvaatteissa. Tahtoisitteko mieluummin, että olisin poika?»

»Emme hituakaan! Meillä on jo yksi poika talossa, ja hän on oikea murheenkappale», sanoi täti, katsahtaen Daniin päin. »Olimme juuri päättäneet pukea sinut kiltiin, kun kolkutuksesi kuului ovelta. Ainakin minä olin päättänyt, nuo toiset ovat niin jäykkäniskaisia. Ja Herra siunatkoon, tyttö! missä sinun matkatavarasi ovat? Et suinkaan ole tullut koko matkaa Chicagosta tänne ilman muuta kuin mitä ylläsi on?»

»Te tulette kutkumaan kuoliaiksi, kun näette matka-arkkuni!» sanoi Lennox. »Minulla on vaatteita läjittäin ja kuusi nukkea. Ne tulevat kaikki tyyni kyytivaunuissa. Tahtoivat minuakin odottamaan kyytivaunuja, mutta postimies, joka kutsui minua varoitukseksi, sanoi, että hänen piti saada matkustaja onnentuojaksi uudenvuodenpäivänä, ja minulla oli kiire päästä kotiin miten vain.»

»Kotiin!» Kun lapsi sanoi tämän, ryöpsähtivät molemmat tädit hänen kimppuunsa kuin hyökyaalto ja kantoivat hänet koirineen päivineen yläkertaan hänen huoneeseensa. Hän oli miltei sokeana unen tarpeesta. He hyörivät hänen ympärillään nopein sormin, virkeinä kuin mehiläiset, riisuen hänet nukkumaan. Hän polvistui hetkiseksi ja sanoi yhteen hengenvetoon:

»Jumala-siunatkoon-isää-ja-äitiä-ja-Jimmiä-ja-rouva-Molyneux'tä-ja -tätejäni-Skotlannissa-ja-Dan-setää-ja-kaikkia-ihmisiä-hyvää-yötä.»

Ja vaipui uneen päivänpaisteisessa huoneessaan niin pian kuin hänen päänsä oli pieluksella.

»Hän rukoili isänsä ja äitinsä puolesta», kuiskasi Bell, Tellu sylissään, heidän seisoessaan vuoteen vieressä. »Ei ole — ei ole aivan presbyteriläistä rukoilla vainajien puolesta; se on hyvin amerikkalaista, voisipa kerrassaan kutsua sitä paavilliseksi.»

Ailien kasvot kävivät punoittaviksi, mutta hän ei virkkanut mitään.

»Ja tiedätkö mitä?» sanoi Bell häpeillen, »minä teen itsekin niin; usko pois, minä teen itsekin niin. Minä rukoilen usein isän ja äidin ja Williamin puolesta.»

»Niin teen minäkin», tunnusti Ailie, selvästi keventyneenä. »Pelkään, että olen huono presbyteriläinen, sillä en ole koskaan tiennyt, että siinä olisi mitään väärää.»

Alhaalla arkihuoneessa Dan Dyce seisoi katsellen talviseen puutarhaan, hyräillen tyytyväisenä:

»Vaeltajalle väsyneelle, tähti rauhan, loistaos.»

V LUKU.

Hänelle sattui hyvä onni, tälle meidän tyttöselle, kun hän saapui kotiin isänsä Skotlantiin tuona uudenvuodenpäivänä, sillä ei käy kieltäminen, ettei ole aina iloista Skotlannissa, tuossa vastahakoisessa maassa, joka, olimmepa syvällä maailman sydämessä ja kaukana siitä tai sen rinnoilla leväten, kahlehtii meidät itseensä rautaisilla ja kultaisilla silmukoilla — ankarilla töillä ja onnekkailla muistoilla, muinaisilla tarinoillaan, karuudellaan ja vapaudellaan, kankaidensa ja rotkojensa kolkolla säällä, lämpimillä liesillä ja palavilla sydämillä. Hän olisi voinut nähdä tämän kaupungin ensi kerran sen juhlallisessa vakavuudessa jonakin talvisena päivänä, jolloin se värjyy ja itkee vanhojen muistomerkkiensä keskellä ja villihanhet raakkuvat herkeämättömämmin sen kattojen, lionneiden puutarhojen, kujien, solien ja kaivojen yllä vanhojen, kuolleiden ja kuopattujen kaupunkilaisten kirkuvina henkinä, jotka kummittelevat mielettömyyksiensä ja mieluisuuksiensa, naurettavien ihanteittensa, haarhaantuneiden halajointiensa, särkyneiden suunnitelmiensa kotipaikalla. Voi, villihanhet! villihanhet! vanhat henget, jotka panitte tänä yönä asuntoni yläpuolella, minä tunnen — tunnen ja tiedän! Hän olisi voinut tulla, tuo lapsonen, paaston aikaan, synkkien, tummien sarkavaatteiden, rämeiden, epäsointuisten, keskenään kiistelevien patakellojen keskelle, tai pilaantuneiden satojen, ehtyneen kalansaaliin, nälän ja puutteen aikaan. Oli hyvä hänelle, ja on hyvä aines tarinalleni, ettei hän tullut silloin, vaan yhtä matkaa puhtaan, valkoisen, iloisen lumen kanssa, soittaakseen kaupungin kirkonkelloa lapsellisessa vallattomuudessaan, johdattaakseen ilolla sisään uudenvuoden ja aloittaakseen onnekkaasti uuden elämänsä vanhassa maailmassa.

Hän heräsi puolenpäivän aikaan tuoksuvien uudinten keskellä, merituulen valkaisemien liinain välissä, taitekaton alla, josta kaikki lapset pitävät, koska se muodostaa samanlaisen komeron kuin esi-isäin aikuiset luolat, ja sateella he voivat kuulla vihollisten jalkain kopisevan yläpuolellaan. Hän kuuli John Taggartin rummutuksen ja pillien soiton, ja kääntyessään hän löysi pielukseltaan nukkuvan nuken, joka heräsi aina kun hän nosti sen ylös ja tuijotti häneen ihmetellen.

»Oi, voi, voi! sinä hellantelttu!» huusi lapsi riemuissaan, painaen sen poveaan vasten ja peittäen sen suudelmilla. »Olen niin iloinen että. Näetkö tätä suloista pikku huonetta? Sanonpa sinulle heti paikalla, mikä sinun niinesi on: se on Alison; ei, Bell se on; se on Alibel sinun molempien ihan kultaisten, kultaisten tätiesi mukaan.»

Hän nousi ylös, uni tipotiessään, iloisen odotuksen tuntein, pukeutui vikkelästi ja liukui alas käsinojia myöten pudota kopsahtaakseen Bell-tädin jalkain juureen eteiseen. »Herra varjelkoon! Sinä taitat niskasi; loukkasitko itsesi?» huusi Bell-täti. »En minä potki», sanoi lapsi, ja koira huiskutti hurjasti iloista häntää. Halkoroihu loimusi ja ratisi ja sihisi arkihuoneessa, ja Dan Dyce koputti sormillaan tuolinselustaan tahtia sisälliseen virteen.