Part 2

Tallatulla lumihangella hän näki maalta tulleiden ihmisten tungeskelevan pyhävaatteissaan saapuneina sangen varhaiseen aikaan päivästä huvin etsintään, kaikilla hajuvettä nenäliinoissaan (mikä on juhlapäivien tuoksu sadan mailin laajuudelta pikkukaupunkien ympärillä); ja kaupunkilaisia vähemmin loistavissa asuissa, kuten ainakin ihmiset, jotka tietävät erotuksen juhlapäivän ja sabatin välillä ja jättävät jumaliset kovat hattunsa kotiin uudenvuodenpäivänä; lapsia myöskin, jo kylläisinä pannukakusta ja yltänsä mehussa Divinen appelsiineista. Hän kuuli kellon alkavan jälleen soittaa, sillä Wully Oliver — hyi sitä Wully Oliveria! — oli tavannut joitakin poikia, jotka olivat sanoneet hänelle, ettei kello kuuden soittoa ollut vielä soitettu, ja lähettäneet hänet uudestaan toimittamaan tehtävää, jonka hän oli täyttänyt jo tuntikausia sitten. Hän meni kellonsa luo epäröiden, tuntien siinä huimaavassa tyhjyydessä, jota hän sanoi mielekseen, jonkinlaista puolittaista vakuutusta siitä, että hän oli jo soittanut sitä.

»Annahan kun pysähdyn ja mietin», sanoi hän kerran tai pari, kun häntä yllytettiin tarttumaan kellonköyteen, raappien korviensa taustoja molemmin käsin, kuten hän teki harkitessaan. »Eikös täällä ollu lapsi — sellainen vanhanaikainen lapsi — joka auttoi soittamaan kelloa jo äsken ja tahtoi antaa minulle rahaa, jotta saisi sen tehdä? Minun mielessäni pyörii, että täällä oli lapsi ja että hän pani vielä meidät kei-keittämään munia, mutta ehkäpä minä olen väärässä, sillä minä myönnän, että otin ryypyn pari ja jouduin pois jalalta. Minä en usko ryy-ryy-ryyppäämiseen, mutta sanon aina, että jos otat ryypyn, niin ota se aamulla, niin saat nauttia sen hyödystä koko päivän. Sen niksin minä opin Krimillä.» Mutta viimein he saivat hänet vakuutetuksi, että lapsi oli pelkkää mielikuvitusta, ja Rellu-Wully Oliver sylkäisi kouriinsa ja tarttui köyteen, ja niin tapahtui, että aamusoitto sinä uudenvuodenpäivänä, josta kertomukseni alkaa, soitettiin kahdesti.

Dycen palvelustyttö kuuli soiton kumahtelun riippuessaan ikkunakehyksellä myssy nurinpäin päässään. Hän kuuli joka taholta — sivukaduilta, pihoilta, kapakkahuoneista, ullakkokamareista ja takapihoilta — pillien soittoa; oli ikäänkuin hän olisi nojautunut yli suuren taikaluolan, jossa joukko suuria lintuja lauloi kukin omaa lauluaan; ne olivat soittajia, jotka harjottelivat niitä jaloja sävelmiä, joissa soittokunnan johtaja vaati jonkinlaista täydellisyyttä soittajiltaan, ennenkuin he keskipäivällä lähtivät jälleen marssimaan kaupungille. »Sillä», sanoi hän usein yhteisharjoituksissa, »mikä hyvänsä sävelen tapainen kelpaa pimeässä, poikaseni, mutta silloinkuin ihmisten silmät meitä vartioivat, täytyy esityksen olla taidon huippu, ilman mitään sorasointuja. Vielä kertaalleen tämä viimeinen laulu, poikaseni, sitten käymme tuon minun oman säveltämäni laulun kimppuun.»

Paitsi kellojen kajahtelua ja yleistä pillien harjoittelua kuului Risteyksestä kovaäänistä laulua ja kadulta sellainen nauru, että Kate tuli ihan haltioihinsa. Jopa hän kerran, kohoten kaiken kotoisen säädyllisyyden yläpuolelle, sonnusti hameensa ja otti muutaman hyppytanssin askeleen keittiönsä yksinäisyydessä.

»Se on hauskaa, tuo melu!» huudahti hän ihastuksissaan kirjeenkantajalle, joka tuli ikkunan luo tuoden aamupostin kirjeet. »Oh, minun on ihana olla! Se on — se on — se on ihan niinkuin olisi suuren säkkipillin sisällä.»

Kirjeenkantaja oli mies, joka puhui karjumalla, koska hän oli tottunut hoilaamaan ylös vuokratalojen pitkiä yhteisportaita pitkin, jotta ihmiset tietäisivät tulla alas portaiden juurelle noutamaan kirjeitään — mies, jonka toinen veitikkamainen silmä katsoi tyttöön ja toinen umpimähkään jonnekin muualle. Ojentaen kirjeet yksitellen hän virkkoi äänellä, joka hiljaisempana päivänä olisi kuulunut puolen kadun pituuden päähän: »Ei mitään sinulle itsellesi persoonallisesti, Kate, mutta ehkäpä tulee huomenna. Kolme isoa sinistä ja seitsemän pientä itse asianajajalle, kaksi Ailie-neidille (hän se vasta on erinomainen kirjeenkirjoittaja!) ja neiti Dycelle yksi, tuoksuvalle hajuvedelle haiseva — se on varmaan neiti Birdsiltä Edinburghista. Ja olinpa aivan unohtaa — tässä on postikortti neiti Dycelle; kuulehan mitä siinä sanoo:

»'Lapsi saapunut Liverpooliin ellen; lähtenyt tänä aamuna matkalle Skotlantiin. Matkustaa aivan turvallisesti yksinään, konduktöörin huostassa. Pip, pip! Molyneux'.»

»Mistä lapsesta siinä puhutaan, Kate?»

»'Pip, pip!' Mitä kummaa merkitsee 'Pip, pip'? Lapsi on veli Williamin lapsi, varmaankin», sanoi Kate, joka aina puhui Dycen sukulaisista ikäänkuin ne olisivat olleet hänen omiaan. »Olette kai kuullut veli Williamista?»

»Hänestäkö, joka meni naimisiin teatterinäyttelijän kanssa eikä ole koskaan kirjoittanut kotiin?» huusi postimies. »Hän meni pois ennen minun aikaani. Anna kuulla; pian, sillä minulla on kamalan kiire tänä aamuna.»

»No, hän kuoli ulkomailla Chikaguussa — Herra olkoon hänelle armollinen, kun piti kuolla niin kaukana kotoa, ja ilman yhtään gaelin-sanaa kuolinvuoteellaan! — ja muudan hänen isänsä tuttava tuo pojan kotiin tätiensä luo.»

»Missä maailmassa on Chikaguu?» mylvi postimies.

»Amerikassa tietysti — missäpäs se muualla olisi kuin Amerikassa?» sanoi Kate halveksivasti. »Missä teidän koulunkäyntinne on, kun ette tiedä, että Chikaguu on Amerikassa, missä palvelustytöt saavat palkkaa punnan viikolta ja opettelevat pianonsoittoa ja voivat päästä naimisiin milloin mieli tekee ihan helposti?»

»No johan nyt jotakin! Niinkö tosiaan?» huusi postimies hämmästyksissään eikä ihan ilman kateutta.

»Niin tosiaan!» sanoi Kate siihen tiuskivaan sävyyn, jota hän usein käytti kirjeenkantajaa kohtaan. »Ja lapsi tulee juuri tänä päivänä kyytivaunuilla Maryfieldin rautatieasemalta — oh, noita junia, noita junia onnettomuuksineen! sydämeni nousee kurkkuun, kun ajattelen lasta istumassa niissä. Ettekö tule nyt pistäytymään tänne pihan puolelle maistamaan emännän uudenvuoden-ryyppyä? Hän aikoo antaa uudenvuoden-ryypyn jokaiselle miehelle, joka käy talossa asialla tänä päivänä. Mutta minä en päästä teitä sisään, sillä minulla on semmoinen arvelu, että te ette olisi hyväonninen ensivieras.»

»Kiitän kohteliaisuudesta», sanoi postimies, »mutta ei sinun tarvitse pelätä. Minun ei ole lupa ryypiskellä virkatoimessa ollessani. Se on virallinen määräys, enkä minä voi sille mitään. Jos ei olisi sellaista virallista määräystä, niin eipä ole monta kirjeenkantajaa, jotka eivät häätyisi vyöttämään päätään rautavanteilla, jotteivät ne halkeisi seuraavana päivänä uudenvuodenpäivän jälkeen.»

Kate kuuli äänen takaansa, vetäisi kiiruusti päänsä sisään hengähtäen ja huudahti: »Varjelkoon, kuinka säikähdin!» samalla kuin postimies riensi jatkamaan kiertokulkuaan. Neiti Dyce seisoi keittiössä suuttuneena.

»Sinä olet oikea murheen kappale, Kate», sanoi emäntä. »Olen soittanut aamiaista sisään jo kahdesti, etkä sinä kuule, kun palpatat siinä kadulla postinkantajan kanssa. Vahinko, ettet voi mennä naimisiin tuon Hauska-Heikin kanssa, joksi herra Dyce häntä kutsuu, jotta siitä tulisi loppu.»

»Minäkö naimisiin hänen kanssaan!» huudahti tyttö harmistuneena. »Vai että minä menisin naimisiin tuollaisen miehen kanssa, jonka silmätkin ovat eri paria.»

»Se on pikkuseikka miehessä, jos vain hänen sydämensä on hyvä; postinkantajan silmät ehkä ovat — ovat vähän kierot, mutta se ei ole kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka hänen täytyy olla varuillaan tähyillen joka puolelle, säilyäkseen joutumasta jokaisen kaupungin homssun kynsiin, joka haluaa naida hänet.»

Ja jättäen Katen sanattomaksi tuon syytöksen edessä otti talon emäntä kirjeet hänen käsistään ja meni aamiaispöytään niiden kanssa.

Hän oli lukenut postikortin sisällön, ennenkuin ehti arkihuoneeseen; sen tuoma viesti sai hänet kauhistuksiinsa.

»Kuvitelkaahan!» sanoi hän. »Nyt se lapsi on tulossa Liverpoolista ypöyksinään, eikä ristinsielua mukanaan!»

»Mitä! Mitä!» huudahti herra Dyce, joka oli ollut silmät ummessa pöytärukousta lukien. »Eikö se näyttelijä, Molyneux, tulekaan hänen mukanaan, kuten lupasi?»

Neiti Dyce vaipui tuoliin ja puhkesi kyyneliin, rutistaen postikortin kourassaan.

»Mitä hän sanoo?» kysyi hänen veljensä.

»Hän sanoo — hän sanoo — oh, hyvä Jumala! — hän sanoo: 'Pip, pip!'» voihki itkevä sisar.

III LUKU.

»Olen epäillytkin tuota herra Molyneux'tä ihan alunpitäen», sanoi Ailie, valahtaen valkeaksi kuin liina. »Kaikista hänen postikorteistaan päättäen hän otti asiat selvästikin liian huolettomalta kannalta. Herkeä, Bell-kultaseni — ole järkevä; onhan lapsi kristityssä maassa ja jonkun sellaisen huostassa, joka on arvattavasti luotettavampi kuin tuo ihastuttava Molyneux.»

Herra Dyce otti esiin vanhan, paksun, hopeisen taskukellonsa. »Kello on yhdeksän», sanoi hän katsahtaen sen kellertävään tauluun. »Molyneux'n lähetys tekee ensimmäistä tuttavuutta skotlantilaisten maisemien kanssa ja on toivoakseni huvitettu Edinburghin murteesta. Hän saapuu Maryfieldiin — pikku poloinen! — kello kolme; jos lähden sinne hevosella kello kaksitoista, ehdin ajoissa häntä vastaan. Joutavia, Bell, älä ole milläsikään; onhan hän kymmenvuotias ja lisäksi Dyce — ei tarvitse vähintäkään pelätä hänen tähtensä.» S »Kymmenvuotias, ja vieraassa maassa — jos Skotlantia voi sanoa vieraaksi maaksi», huudahti neiti Dyce, nyyhkyttäen yhä suuttumuksesta ja mielipahasta. »Oh, tuota kavalaa kettua, tuota Molyneux'tä — jospa saisin hänet käsiini!»

Ruokasalin ovi avautui päästäen sisään haukottelevan, näöltään mitä plebeijimäisimmän koiran, talon unikeon, kadun hälinän ja paistuvan läskin kärinän, ja viimeiseksi Katen juhlallisen olemuksen arvokkaan liukuvin liikkein, koska hänellä oli yllään uusi kankea sinipunerva karttuunipuku, joka pantiin ylle aamiaisajaksi ainoastaan sunnuntaina ja juhlapäivinä. »Taisitte luulla, etten tule milloinkaan», sanoi hän hyväntuulisesti ja hymyili leveästi laskiessaan tarjottimen sivupöydälle. Pelkään, että tämä esittämäni talous on kovin viheliäinen, mielettömän vapaa muodollisuuksista. Herra Dyce katsoi Ailie-sisareensa ja hymyili; Ailie katsoi Bell-sisareensa ja hymyili. Bell otti pari hiusneulaa paikoiltaan ja näytti pistävän niillä itseään kiukkuisesti niskaan eikä hymyillyt ollenkaan, ei myös virkkanut mitään, sillä hän oli raivoissaan Molyneux'lle, jonka hän saattoi nähdä sielunsa silmillä — ruman, juopottelevan, rähjäisen näköisen olennon huonosti kiilloitetuin kengin, kuva, joka olisi suuresti huvittanut rouva Molyneux'tä, joka, eikä aiheettakaan, piti Jimiänsä miesten kauneimpana ja parhaiten puettuna kaikkien chicagolaisten ammattitoveriensa joukossa.

»Minun tuloni viipyy kuin Kaarle-prinssin», jatkoi Kate ojentaessaan vateja neiti Dycelle, »mutta, oi kuitenkin! uudenvuodenpäivä täällä ei ole sellainen kuin uudenvuodenpäivä rakkaalla Colonsayn saarella.»

Herra Dyce luki rukouksen ja hajamielisenä otti vuorotellen uuden jauhotetun voipötkyn kummastakin päästä. »Dan-kulta, älä ota voita molemmista päistä — se pilaa näön», sanoi Bell. »Joutavia!» sanoi Dan Dyce. »Mitä erotusta siinä on? Ei siinä näy kumpaakaan päätä sittenkuin olemme lopettaneet. Olen täydellisesti välinpitämätön sopusuhtaisesta ja kauniista tänä aamuna. Olen ihan vimmoissani, kun ajattelen tuota Molyneux-otusta. Jollen olisi rauhan mies, niin tekisi mieleni vääntää herra Molyneux'ltä niskat nurin», ja hän väänsi ammusämpylänsä kahtia ahnain käsin.

»Dan!» sanoi Ailie kauhistuen. »En ole vielä koskaan eläessäni kuullut sinun sanovan mitään noin verenhimoista. En olisi uskonut sinusta sellaista.»

»Ehkä et», sanoi hänen veljensä. »Minussa on paljon sellaista, mitä sinä et ole koskaan aavistanutkaan. Teillä naisilla on aina harhakuvitelmia niistä miehistä — niistä miehistä — no, olkoon! niistä miehistä, joista te pidätte. Minä tunnen itseni niin hyvin, ettei ole ainoatakaan syntiä, paria vähemmän tärkeää lukuunottamatta, johon en voi katsoa kykeneväni. Luulen, että voisin yltyä ryöstämään kirkon, jollei minulla olisi yhtään rahaa ja jos olisin yhtä nälissäni kuin olin tänä aamuna ennenkuin tuo postikortti tuli ja turmeli erittäin oivallisen uudenvuodenpäivä-ruokahalun, tai vieläpä murhaamaankin tuon Molyneux'n kaltaisen miehen, joka on unohtanut yksinkertaisimmat velvollisuudet, joita ei kukaan ihminen saisi laiminlyödä.»

»Minä toivon ja luotan», sanoi Bell, vieläkin hermostuneena, »että hän on viisas poika ja oikein kasvatettu, joka ei pelkää matkustamista eikä erehdy junista. Jos hän olisi skotlantilainen poika ja Jumalan pelkoon kasvatettu, en olisi rahtuakaan huolissani hänen tähtensä, sillä silloin hän varmasti kyselisi kyselemistään, ja jos häntä alkaisi peloittaa, niin hän ottaisi ja rupeisi syömään jotakin, kuten kristitty ihminen ainakin. Mutta tällä poikarukallahan ei ole sitä etua — hänhän on vain amerikkalainen!»

Ailie istui takakenossa tuolillaan, teekuppi kädessään, ja nauroi, ja Katekin naureskeli — vaikka hän ei voinut nähdä, missä asian lystillisyys oli, ja koira nauroi myös — ainakin se heilutti häntäänsä ja kiemurteli ruumistaan ja päästeli sellaisia omituisia ääniä kurkustaan, että saattoi sanoa sen nauravan.

»Joutavia! sinäpä olet lystikäs ihminen, Bell», sanoi Dan Dyce, iskien hänelle silmää. »Sinulla on mitä hassuimmat käsitykset joistakin asioista. Siihen katsoen, että olet ollut niin pitkän ajan neiti Mushetin koulussa ja luet niin paljon sanomalehtiä, minä ihmettelen sinua.»

»Olihan hänen isänsä kylläkin skotlantilainen, se nyt on armo», lisäsi Bell, panematta vähääkään pahakseen hänen hurskaitten mielipiteittensä kohtaamaa vastaanottoa.

»Onhan siinäkin jotakin, millä alkuun pääsee», sanoi Dan Dyce ilvehtien. »Toivottavasti hän käyttää parhaalla tavalla hyväkseen tuota suurta alkupääomaa onnen ja hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Se on yhtä hyvä kuin rahaa taskussa.»

Bell kohotti pikku kätösensä ja työnsi vallattoman kiharan (sillä hänellä oli kapinallinen hiuksisto) korvansa taakse ja hymyili huolimatta levottomuudestaan tulossa olevaan veljenpoikaansa nähden. »Naura vain, jos tahdot, Dan», sanoi hän painokkaasti, nytkäyttäen päätään pöydän yli häneen päin, »minä kuitenkin olen ylpeä, ylpeä, YLPEÄ siitä, että olen skotlantilainen.» (»En niinäkään sitä anteeksi pyytele», sanoi hänen veljensä hiljaa.) »Ja tiedäthän, millaisia nuo amerikkalaiset ovat! Epäkelpoja ihmisiä, jotka antavat miestensä harjata omat kenkänsä ja saavat maksaa ihan synnillisiä palkkoja palvelustytöille ja sittenkin syövät ostopiirakkaa.»

»Hyvä Jumala! onko se totta, vai oletko lukenut sen sanomalehdestä?» sanoi hänen veljensä. »Minä alan tulla levottomaksi itsekin tuon nuoren herran mahdollisuuksista, joka nyt on matkalla pohjoista kohti herra Molyneux'n täydellä luottamuksella, joka varmaankin pitää häntä hyvin älykkäänä. Hän tulee ihmelasten maasta; kymmenvuotiaanakin hänessä voi olla enemmän tähtiä ja juovia kuin me voimme kitkeä pois puuroravinnolla ja Vähän Katekismuksen oppimäärällä ja Jane Porterin 'Skotlantilaisilla klaanipäälliköillä'. Toden totta, olin itse ihastunut Janeen lukiessani hänen kirjaansa ensi kertaa: se oli hauska ja verinen. Iso pehmeä hattu päässä, liehunauhoilla koristettu, kukaties; mahtipontinen, nenä-ääninen puhetapa, 'minä arvaan ja olettelen' aina silloin tällöin; tapa pitää tupakkaa suussaan» (»Me tarvitsemme sylkilaatikon», sanoi Ailie hillityllä äänellä); »ja revolveri pienoisessa takataskussaan. Oh, se kullanmuru! Voin nähdä hänet selvästi silmäini edessä.»

»Herra varjelkoon!» huusi Kate, palvelustyttö, ja pakeni huoneesta vavistuksen vallassa revolveria ajatellessaan.

»Voit sanoa mitä tahdot, mutta minä en voi päästä sen seikan yli, että hän on amerikkalainen», sanoi Bell juhlallisesti. »Dollari on kaikki kaikessa Amerikassa, ja he ovat niin itsenäisiä!»

»Hirveätä, hirveätä!» sanoi hänen veljensä ivallisesti, rikkoen toisen munan rajulla veitsen iskulla, ikäänkuin olisi lyönyt päätä poikki yhdysvaltain presidentiltä.

Ailie nauroi jälleen. »Rakas Bell-kulta!» sanoi hän. »Sehän kajahtaa aivan skotlantilaiselta. Dollarin kunnioittaminen on hyvä ja terve pohja skotlantilaiselle luonteelle. Muista, että dollarissa on lähes sata puolpennyä: ajattelehan vain dollaria puolpennysinä, niin et kummastele, että amerikkalaiset antavat sille niin suuren arvon.»

»Luopio!» sanoi Bell, pudistaen hänelle lusikkaa.

»Nurkkakuntalainen!» sinkautti Ailie vastaan, pudistaen Bellille kahvelia.

Vaeltajalle väsyneelle, tähti rauhan, loistaos —

Lapset, olkaa hiljaa», sanoi puoleksi laulaen, puoleksi puhuen heidän veljensä. »Bell, sinä olet suunsoittaja; Ailie, sinä olet kosmopoliitti ja sellaisena kirouksen alainen. Siihen ovat Edinburgh ja Bryssel ja oma liian rohkea pääsi sinut vieneet. Palautahan itsesi meidän poloiselle nurkkakuntalaisnäkökannallemme ja sanokaa minulle, te molemmat, mitä aiotte tehdä tälle chicagolaiselle nuorelle herralle, kun saatte hänet käsiinne.»

»Muuttaa hänen sukkansa ja antaa hänelle hyvää teetä ja voileipää», sanoi Bell siekailematta, ikäänkuin olisi suunnitellut sitä viikkokaudet. »Hän on varmasti ihan menehtymäisillään nälkään ja kosteana lumesta.»

»Kunnon miehen luomiseksi vaaditaan muutakin kuin kuivia sukkia ja maukkaita voileipiä», sanoi hänen veljensä. »Et voi pitkittää tuon saman kaavan mukaan vuosikymmentä.»

»Oh, sinä tarkoitat kasvatusta!» sanoi Bell masentuen. »Se ei kuulu ollenkaan minun alaani.»

Ailie lausui julki näkökantansa tyynesti ja hiljaisen harkitsevasti, ikäänkuin hänkään ei olisi viikkokausiin ajatellut mitään muuta, mikä osittain olikin totta. »Mielestäni», sanoi hän, »on hänen mentävä latinakouluun saadakseen hyvän perustuksen klassilliseen suuntaan, ja sitten yliopistoon. Minä olen mitä hartaimmalla halulla auttava häntä, niin kauan kuin hän on latinakoulussa. Juuri opettaja minusta olisi tullutkin, Dan, jos olisit sallinut minun noudattaa mieltäni. Toivottavasti hän on teräväpäinen poika, sillä minä suorastaan en voi sietää sellaisia, joita Bell kutsuu — kutsuu —»

»Pöhköiksi», ehdotti Bell.

»Pöhköiksi; niin, minä en voi sietää pöhköjä. Koska hän on toiseksi puoleksi Dyce, en juuri voi uskoa, että hän on pöhkö. Jos hän tulee vähänkään isäänsä, voi hän ehkä olla hiukan raju aluksi, mutta ainakin hän tulee olemaan hyvä seuratoveri, mikä korvaa jo paljon, ja hyväsydäminen, nopeakäsityksinen peloton ja —»

»Ja hirmuisen hauska», vihjaisi Bell, säteillen mielihyvästä kerratessaan mielessään vanhoja, helliä, iloisia muistoja veljestään, joka nyt lepäsi kuolleena näyttelijätär-vaimonsa vieressä kaukana Chicagossa.

»Peloton ja hyvin hauska», jatkoi Ailie. »Oi, Will-kulta, millainen iloinen sielu hän oli! Niin, lapsi ei voi olla hölmö, jos hän tulee isäänsä. Amerikkalainen itsenäisyys, olkoon sitä hänessä vaikka — vaikka kokkareittain, ei pilaa häntä ollenkaan. Minä rakastan amerikkalaisia — kuuletko, Bell Dyce? — siksi että he voittivat typerän, vanhan Yrjö-kuninkaan ja ovat olleet urheita metsissä ja viisaita aavikoilla, kohdanneet pelottomina silmä silmää vasten kenen hyvänsä ja nauraneet kruunupäille. Minä rakastan heitä, koska he ovat antaneet minulle Emersonin ja Whitmanin ja Thoreaun ja koska yksi heistä meni naimisiin William-veljeni kanssa ja oli hänen lapsensa äiti.»

Dan Dyce nyökäytti; hän ei koskaan ilvehtinyt Ailie-sisarelleen silloinkuin tämän sydän puhui ja silmät säikkyivät.

»Ensimmäinen asia, mikä sinun pitäisi opettaa hänelle», sanoi Bell, »on 'God Save the Queen'. Se on mainio laulu kerrassaan; joka kerta kuin kuulen sen kokouksessa, olen iloinen siitä, että olen kuningaskunnasta, sillä siinä on kaikki, mitä on jäljellä niistä muinaisista asioista, joiden puolesta Dycet kuolivat nuorina tai menettivät rahansa. Sinun pitää opettaa hänelle se, Ailie, tai muuten olen sinulle hyvin vihainen. Minä laitan lihaa hänen luittensa päälle keittotaidollani, jos sinä istutat hänen sisäänsä gentlemannin ominaisuudet.»

Bellin käsitys oli sellainen, että gentlemanni puhui hyvin hienolla englantilaisella ääntämistavalla kuten Ailie, liikkui uljasryhtisenä kuten Ailie ja puheli viisaasti ja älykkäästi sekä rikkaille että köyhille kuten Ailie.

»En ole oikein varma tuosta yliopistosta», jatkoi hän. »Sieltä tulee toisinaan sellaisia honostoopeleita; katsokaahan tuotakin pastori Macleaniä! Sanotaan, että hän osaisi puhua hepreaa, jos saisi jonkun, joka puhuisi sitä hänelle vastaan hitaasti, mutta ajatelkaahan, millä tavoin hän pukeutuu! Ja hänen vaimonsa hoitaa hänet aika hyvin leveällä Skotlannin murteella. Mielestäni me emme voisi tehdä paremmin kuin antaa pojan lukea lakimieheksi ja ruveta asianajajaksi; se on arvossapidetty ammatti ja tuottaa rahaa, vaikka itse puolestani en ole koskaan käsittänyt lakimiesten tarpeellisuutta, jos ihmiset vain eläisivät sovinnossa. Hän voisi mennä Danin toimistoon tultuaan siihen ikään.»

»Asianajajaksi!» huudahti hänen veljensä. »Onhan toki ensiksi katsottava, ettei hän vain ole aasi.»

»Ja mitäs erotusta se tekisi asianajajalle?» sanoi Bell ripeästi, katsoa näpsäyttäen veljeensä, jota hän rehellisesti puhuen piti Skotlannin viisaampana miehenä.

»Bell», sanoi Dan Dyce, »kuten jo äsken sanoin, sinä olet suunpieksäjä — etkä mitään muuta, vaikka myönnänkin, että leipomasi teekakut eivät ole niinkään huonoja. Ja mitä tulee sinun, Ailie, aloitat sinä, kuten useimmat naiset, väärästä päästä. Ensimmäinen tehtävä veljenpoikasi suhteen on opettaa hänet olemaan onnellinen, sillä se on tottumus, joka on hankittava varhain, samoinkuin hernehutusta pitäminen.»

»Sinä itse aloitit kylläkin varhain», sanoi Bell. »Äiti sanoi usein, että hän kutkutti aina sinun jalkojasi niin kauan kunnes nauroit, silloinkuin olit pikkulapsi. Ajattelen toisinaan, ettei hän lopettanut sitä tarpeeksi pian.»

»Jos minun olisi käytävä koulukasvatukseni läpi uudestaan eikä olisi pakkoa pitää huolta toimeentulosta, jättäisin pois hyvän joukon siitä, mitä vanha koulumestari piti tarpeellisena. Mikä kamala aine se taas olikaan? — mittausoppi. Nukkua hyvin ja syödä kaikkea, katsoa silmiin kaikkia ihmisiä pelkäämättä ja ujostelematta, pitää tanssista ja pystyä laulamaan hyvin bassoa tai tenoria — siinä on jo mukiinmenevä alku elämäntaitoon. Kirkkokuorossa on eräs Brodie-niminen mies, joka näyttää minusta onnellisemmalta kuin kuningas, kun hän saa jymisyttää mahtavasti bassoa psalmeihin; hän saa minun hartauteni Herran päivänä kokonaan häiriytymään, kun kadehdin hänen taitoaan.»

»Mitä! kateuskin!» sanoi Ailie. »Murha, varkaus ja kateus — millainen veli!»

»Niin, kateuskin, synneistämme yleisin ja rumin», sanoi Dan Dyce. »En ole koskaan tavannut ainoatakaan ihmistä, joka olisi ollut sitä vailla, vaikka monet eivät tiedäkään heillä sitä olevan. Toivon, että tärkeintä on hävetä tuntiessaan sitä itsessään, sillä siinä on kaikki niistä minä voin kerskua. Poikana koulussa ollessani oli siellä eräs toinen poika, minun hyvä ystäväni, joka valittiin kilpailemaan palkinnosta, minkä voittamiseen minun ei katsottu kykenevän, jonka vuoksi en päässyt luetteloon. Minä kadehdin häntä miltei vihaten; ja lukiessani iltasiunauspätkiäni rukoilin, että hän voittaisi. Häpesin kateuttani ja panin paremman Daniel Dycen ottelemaan sen Daniel Dycen kanssa, joka ei ollut varsin niin kehuttava. Se oli tuima taistelu, uskokaa pois. Huomasin rukoukseni sanojen ja oman toivomukseni olevan melko lailla ristiriidassa —»

»Kuten minä ja 'Tapahtukoon sinun tahtosi', silloinkuin saimme sanoman Williamista», sanoi Bell.