Part 14

Se oli kolme kuukautta kestäneen iloisen vastuuttoman silmänräpäyselämän loppu, ja se oli johdanto uuteen elämään, jonka mahdollisuudet suruun ja huoleen, nautintoon ja onneen ylittivät kaiken mitä he tähän asti olivat tunteneet. He tiesivät sen — he tunsivat sen vaistomaisesti, kun he kumpikin yht'äkkiä kääntyivät ympäri katsomaan hehkuvaa maata ja taivasta ja merta, esiinvierivää aallokkoa, rannikkoa ja ahavoitunutta vanhaa linnoitusta loitompana — koko tätä seutua, joka avautui siinä heidän eteensä kuvastaen heidän kallista, vapaata ja huoletonta toveruuttaan näiden kuukausien kuluessa. Heidän uusi onnensa ei enää ollut aivan vailla surumielisyyttä. Kaikki tuo oli nyt ohi; heidän yksinäiset vaelluksensa, pitkät, rauhalliset illat ruokasalissa, josta näki yli nukkuvan kaupungin, heidän ateriansa Lunalla, heidän iltapäivänsä kultaisessa seinäsolassa kiinalaiskaupungissa, heidän rauhalliset aamunsa järvellä tyynellä ja lämpöisellä säällä. Sille elämälle olivat he nyt sanoneet ikuiset jäähyväiset. Auringonlasku alkoi menettää loistoaan.

Vielä viimeinen pitkä silmäys — sitten kääntyivät he reippaasti ja suuntasivat katseensa eteenpäin, kohti uutta elämää, kohti itää, jossa kansa oli. Kaukana Sierran purppuranvärisen vallituksen takana oli ankaran maailman meluisa koneisto käynnissä, — tuon maailman, jota heidän nyt piti oppia tuntemaan, tuon maailman, joka kutsui heitä, herätti heidät ja kiihoitti heitä taisteluun. Heidän hilpeytensä pieni olotila oli ohi; pienten asioiden aika oli eletty. Nyt oli kysymyksessä tulevaisuus. Oli kosketettu syvempää säveltä — nyt oli tehtävä työtä; myöskin tämän oli uusi vuosi tuonut heille — työtä heille molemmille, työtä ja kasvaneen maailman.

Tuokion verran oli niinkuin he olisivat tahtoneet perääntyä, niinkuin he eivät olisi mielellään tahtoneet astua ensimmäistä askelta sen puutarhan rajojen yli, jossa he olivat eläneet niin juhlien ja oppineet rakastamaan toisiaan. Ja kun he seisoivat siellä, katse käännettynä kohti tummaa, harmaantuvaa itätaivasta ja auringonlaskua heidän takanaan, painautui Blix lujemmin häneen, pisti kätensä hänen käteensä ja katsoi hiukan hätääntyneenä hänen silmiinsä. Mutta Condyn käsivarsi tuki häntä, ja voimakas, nuori tahto, joka hänen katseessaan kohtasi häntä, valoi häneen rohkeutta.

»Hyvää uutta vuotta, Condy», sanoi hän.

»Niin», vastasi hän, »oikein onnellista uutta vuotta, Blix!»