Part 13

Ilta, vanhan vuoden viimeinen, oli kaunis. Heille näkymättömän kuun valkoinen, kuulas valo leveni laajalti ja kirkkaasti yli kaupungin sitä myöten kuin auringonvalo vaaleni. Oli niin lämmin, että saattoi pitää ikkunan auki, ja yli kolme tuntia istuivat Condy ja Blix ja katselivat alas yli kaupungin vuoden kiiriessä. Silloin tällöin tunsivat he poskiaan sivelevän keveän vihurin, joka toi puutarhoista puiden ja kukkien tuoksua ja viehättävän heikon, pienen tuulahduksen valtamereltä tuolta kaukaa niemekkeiden takaa.

Näkyi tähden lento.

He näkivät sen molemmat paikaltaan. Condy ei ollut liikahtanut viimeisen neljännestunnin aikana.

»Se oli suurenmoista», sanoi hän hiljaa. »Blix teidän pitää kirjoittaa — meidän täytyy usein kirjoittaa toisillemme.»

»Niin», vastasi tyttö, »me emme saa unhoittaa toisiamme; sillä meillä on ollut liian hyvä yhdessä.»

»Neljä vuotta on pitkä aika», jatkoi hän. »Neljässä vuodessa voi paljon tapahtua. Haluaisinpa tietää, missä olen neljän vuoden kuluttua. Meillä on ollut hyvä, niinkauan kuin tätä on kestänyt, Blix.»

»Niin, niin on.»

Hän istui leuka käden varassa ja kuun valo loisti hänen pienissä, ruskeissa silmissään.

Siis, nyt hän menettäisi tytön. Hän oli nyt huomannut rakastavansa häntä rajattomasti ja tunsi sentähden eronhetkellä sitä katkerampaa tuskaa. Mitä hänestä tulisi, kun Blix oli poissa. Mihinkä hän ryhtyisi täyttääkseen sen rajattoman tyhjyyden, jonka Blix jättäisi jälkeensä? Eikö hän koskaan saisi tietää mitä hän hänelle oli? Miksi ei sanoa, miksi ei tunnustaa, että hän rakasti häntä? Ei, Condy tiesi, ettei Blix rakastanut häntä; hänen oli siis vaiettava. Hänen täytyi pusertaa salaisuutensa itseään vasten niinkuin spartalainen poika varastamansa ketun, puripa se häntä kuinka paljon tahansa. Hän ja Blix olivat eläneet kokonaista kaksi kuukautta mitä ihmeellisimmässä, puhtaimmassa onnessa olematta siitä juuri tietoisemmat kuin kaksi suurta ja tervettä poikaa. Saattaa nyt tuota hankalaa ja häiritsevää elementtiä, rakkautta — vastaamatonta rakkautta tietenkin — heidän välilleen, olisi hulluutta. Blix antaisi hänen tietää, aivan avonaisesti ja rehellisesti, ettei hän rakasta häntä, ja koko heidän ihana toveruutensa päättyisi kohtaukseen. Ennen kaikkea toivoi Condy, että hän Blixin lähdettyä voisi muistella näitä kuukausia ilman että niihin sekaantui ainoatakaan soraääntä. Jos Blixin muisto oli ainoa minkä hän hänestä sai pitää, niin tahtoi hän myös saada tämän muiston samentumattomana.

Rakkaus häneen oli tehnyt hänestä miehen — sitä hän ei unhoittanut; juuri siitä juontui hänessä se voima, joka teki hänelle mahdolliseksi säilyttää tämän päättäväisen karskin äänettömyyden. Hän oli tullut viisi vuotta vanhemmaksi näinä kahtena kuukautena; hän oli mies. Vieläpä hänen suunsakin sulkeutui toisella tavalla. Juopa silmäkulmien välillä oli syventynyt; ja hänen äänensä sointu oli tullut tummemmaksi. Ei, ei; elipä hän kuinka kauan tahansa, milloinkaan hän ei voisi unohtaa tätä yhdeksäntoistavuotista lasta, joka oli tullut niin hiljaa, niin odottamatta hänen elämäänsä ja vaikuttanut sellaisella vastustamattomalla voimalla siihen, niin kiistämättömästi parempaan päin, kadotakseen sitten taas hänen luotaan vierivän vuoden mukana.

Condy oli istunut hetkisen mietteissään ja leikkinyt savukekotelonsa kannella; sitten valitsi hän savukkeen, pisti laatikon taskuunsa ja etsi tulitikkua. Mutta hänen pieni teräksinen kotelonsa oli tyhjä. Blix nousi ja hapuili kamiinihyllyä, tuli sitten ja ojensi hänelle tulitikun ja jäi seisomaan hänen luokseen sillä välin kun Condy repäsi tulen siihen. Vielä senkin jälkeen, kun Condy oli savukkeensa sytyttänyt, seisoi hän siinä ja katseli häntä kädet ristissä. Hänen hiustensa, toisen poskensa, leukansa ja kauniin pyöreän kaulan ääriviivat kuvastuivat avonaisesta ikkunasta tulevaa heikkoa valoa vasten. Sitten sanoi hän tyyneesti:

»No, Condy?»

»No, Blix!»

»Niin, no?» toisti hän.

»Blix!» huudahti Condy.

»Siinäkö kaikki? Annatteko todellakin minun lähteä teidän luotanne niin pitkäksi aikaa, sanomatta minulle muuta? Te arvelette, että te olette ollut niin varovainen, te arvelette pitäneenne salaisuutenne niin hyvin kätkettynä! Ettekö usko minun tietävän sitä, Condy? Luuletteko, että nainen on niin sokea. Ei, teidän ei tarvitse sanoa kerrassaan mitään; minä tiedän sen ja olen tiennyt sen — viikkokausia!»

»Te tiedätte — ja te tiedätte mitä te sitten tiedätte?» huusi Condy aivan kuin hengästyneenä.

»Että te olette kulkenut täällä ja tekeytynyt niinkuin ette minua rakastaisi. Mutta minä tiedän, että te rakastatte minua — että te olette koettanut salata sitä minulta, sentähden että pelkäsitte, että se voisi häiritä meidän hyvää suhdettamme, me kun olimme päättäneet olla vain tovereita ja luopua kaikista 'tyhmyyksistä'. Sillä — tuttavuutemme ensiaikoina tiesin minä, että te ette minua rakastanut, vaikka te sanoitte niin tekevänne; mutta nyt, sittenkun — niin, aina tuosta iltapäivästä kiinalaisessa ravintolassa — muistatteko? — olen minä tiennyt, että te rakastatte minua, vaikka ette ole rakastavinanne. Tuosta teeskentelystä minä tahdoin päästä, sitä minä toivoin, kun te sanoitte että te rakastitte minua, ettekä sitä tehnyt, ja sitä toivon nytkin, kun te olette niinkuin ette minua rakastaisi, vaikka minä _tiedän_, että te rakastatte» — ja Blix heitti päätään taapäin, kun hän sanoi tuon _tiedän_ ja katsoi hymyillen Condyyn puoleksi suljettujen silmäluomien alta. »Minä en voi sietää tuota teeskentelyä», lisäsi hän. »Meidän kahden täytyy olla suoria toisillemme.»

»Blix, rakastatko sinä sitten minua?»

Condy oli noussut, hän hengitti kiivaasti, savukkeen oli hän sinkahuttanut pois, hänen kätensä aukenivat ja sulkeutuivat hermostuneesti.

»Oi rakkahin pieni Blix, rakastatko sinä siis minua?»

He seisoivat tuokion siellä puolipimeässä ja katselivat toisiaan; heidän sydämensä sykkivät ankarasti ja he saattoivat tuskin hengittää tällä kiivaan jännityksen hetkellä. Täällä, tässä huoneessa, korkealla kaupungin yläpuolella, oli muuan aalto saavuttanut korkeuspisteensä, kaksi ihmistä seisoi äkkiä elämänsä ratkaisevassa käänteessä. Se silmänräpäys, joka oli ollut valmistuksen alaisena näinä kahtena viime kuukautena, näinä kahtena viimeisenä vuotena, kahtena viimeisenä vuosisatana, katso, se oli tullut!

»Rakastatko sinä minua todellakin, Blix?»

Äkkiä oli uusi vuosi. Jossakin läheisyydessä alkoi soivien kirkonkellojen kuoro juhlallisen laulunsa.

He kuulivat sen, he kaksi kuulivat sen, kun he seisoivat siellä kasvot kasvoja vastaan ja katselivat toisiaan silmiin, tuo kysymys vielä vastaamatta heidän välillään, tuo kysymys, joka oli putkahtanut esille juuri vuoden vaihteessa. — Oli vielä vanha vuosi, kun Condy kysymyksensä teki. Sillä aikaa, kun Blix viivytti vastausta, oli uusi vuosi tullut. Ja hän oli vielä vaiti, samalla kun ilma värisi ja paisui kaupungin tuhatkielisestä kohinasta. Mutta vain silmänräpäyksen. Sitten meni hän aivan hänen eteensä ja pani molemmat kätensä hänen hartioilleen.

»Hyvää uutta vuotta, sinä rakastettuni!» sanoi hän.

* * * * *

Uudenvuoden päivänä, viimeisenä päivänä, jonka he saivat olla yhdessä, tekivät Blix ja Condy »retkensä», niinkuin he sitä nimittivät, pelastusasemalle, Kultaiselle portille, vanhan linnoituksen toisella puolella olevalle merenrannalle, alastomille, ruohon vihreille ja kukkien kaunistamille vuorille ja hiekkasärkille ja golf-radan vihreälle, tasaiselle kentälle. Blixillä oli ollut kiire sälyttäessään viimeisiä tavaroitaan, ja he eivät päässeet lähtemään ennenkun lähemmä kaksi.

»No sepä!» huudahti kapteeni Jack kuultuaan, että Blix tuli jäähyväisille. »Sepä kävi äkkiä, neiti Bessemer; halloo, Kitty, tulehan tänne, niin saat kuulla. Neiti Bessemer on jäähyväiskäynnillä; lähtee huomenna New-Yorkiin.»

»Me tulemme teitä todellakin kaipaamaan, neiti», sanoi K.D.B., joka tuli huoneeseen keitettyjen vihannesten väkevän, läpitunkevan tuoksun ympäröimänä. »New York — se se vasta kaupunki on! Se oli ensin Manhattan nimeltään, niinkuin tiedätte, ja on hollantilaisten perustama.»

K.D.B. oli nähtävästi ehtinyt N-kirjaimeen.

Blix käytti hienointa sotajuontaan saadakseen keskustelun johdetuksi entisen laivakapteenin ja entisen pukutaiteilijattaren ensimmäiseen kohtaukseen, mutta siitä ei ollut apua. Heidän avioliittokokelaansa olivat ehkä hiukan hämillään ajatellessaan nyt »yksityisiä» ilmoituksiaan, eivätkä Blix ja Condy koskaan saisi kuulla heidän omaa esitystään kohtauksesta Lunan meksikolaisessa ravintolassa. Kapteeni Jack oli huomattavan halukas vaihettamaan keskusteluainetta.

»No, miten on kirjan laita?» kysyi kapteeni äkkiä Condyltä. »Mitähän nuo kustantajaherrat siellä idässä arvelevat kafftinista ja Billy Ishamista ja tuosta whisky-kuunarista?»

Condy oli juuri samana päivänä aamusella saanut käsikirjoituksensa palautetuksi ja samalla kirjeen Riemukustannusliikkeeltä.

»Niin», vastasi hän, »asia ei ole aivan sillä kannalla kuin te luulette. Minä olen saanut kirjan takaisin.»

»Sepä hittoa!» huudahti kapteeni. »No, se oli teille pettymys? Vai kuinka?»

»Ooh», ehätti Blix selittämään, »me emme suinkaan ole menettäneet rohkeuttamme. Me lähetämme sen heti taas matkalle.»

Sitten hyvästeli hän heitä.

»Luulenpa melkein, että te ette enää tapaa minua täällä, kun tulette takaisin, neiti», sanoi kapteeni veräjällä, käsivarsi K.D.B:nsä vyötäyksellä. »Minä olen taas alkanut rakentaa suunnitelmia. Te tiedätte ehkä», lisäsi hän tuttavallisesti kuiskaten, »että kaikki Californian kaivokset lähettävät kultaharkkojaan ja karikkeitaan Selbyn sulatuslaitoksiin kerran viikossa? Se on sitä, että ensin ne lähettävät ne San Franciscoon, ja sitten ne lähetetään Selbyhyn joka keskiviikko-ilta pienellä Monticelli-nimisellä höyrylaivalla. Nuo harkot ovat puoleksi kultaa ja puoleksi hopeaa, yhteen sulatettuina; ne ovat laatikossa ja se laatikko peränpitäjänhytin alla, etupuolella. Kuinka suuren luulette noiden harkkojen arvon olevan rahassa? Sanonpa sen teille: viimeisen edellisellä viikolla oli niiden arvo 780,000 dollaria. Hyvä, nyt on niin, että minulla on merikartta Vallejoa ympäröivästä lahdesta. Itse satamansuu ei ole vaarallinen, mutta siellä on muutamia liejumatalikkoja, jotka pistäytyvät kolmeneljännespenikulmaa maasta. Siellä on vettä kylliksi sellaiselle kuin Whitehall, vaan ei — hm, esimerkiksi vartiolaivalle. Pari reipasta vekkulia ja sumuinen yö — no, minä nyt tietenkään en ole sellaisissa hommissa mukana, mutta joka tapauksessa, siinä sopisi kepponen tehdä, eikö totta?»

»Teidän ei pidä uskoa sanaakaan siitä niitä hän puhuu, neiti», tokasi K.D.B., »hän vain kerskailee.»

»Minä luulen, että teidän suunnitelmanne estää Cunard-laivaa on kylläkin hyvä», sanoi Condy — »ja helppo suorittaa. Teidänhän ei tarvitse muuta kuin asettua sen tielle ja vetää hätälippu tankoon. Niin olisi se varmasti pakoitettu panemaan pakin.»

»Niin, niin kyllä, olen itsekin ajatellut tuota, mutta kuulkaahan nyt; mikäpä estäisi sitä seuraamasta kuunaria, kun tavarat on saatu laivaan, vain seuraamasta vanavedessä ja katsomasta missä noustaan maihin.»

»Mutta sellaisella laivallahan on valtion kanssa tehty sopimus, joka velvoittaa sen kuljettamaan postia meren yli», väitti Condy. »Se sitoo sen. Ja siitä syystä on teidän jätettävä posti laivaan. Sitä te ette saa ottaa; niin kauan kun sillä on Valtioiden posti laivassa, on se pakoitettu jatkamaan matkaansa.»

Kapteeni löi kämmenellään veräjän pylvästä.

»Saakeli soikoon! Se ei ole koskaan juolahtanut mieleeni!»

XIV.

Blix ja Condy jatkoivat kulkuaan; yhä edelleen kapeaa tietä pitkin rantaniittyjä ja soita, jotka sijaitsivat pelastusaseman ja Kultaisen portin välillä; yhä edelleen itse Kultaiselle portille ja vanhan linnoituksen ahavoituneiden muurien ulkopuolelle aina valtameren rannalle ja sen lujille, valkoisille hiekkariutoille ja korkeiksi kasautuneille vierinkiviharjanteille, missä ärjyaalto pauhasi ja vaahto lakkaamatta sähisi.

Kaukana maailmasta, täällä Tyvenen meren rannalla, viettivät he uuden vuoden ensimmäistä päivää. Ylen määrin onnelliset he olivat ja toisilleen kaikki kaikessa. Condy ei uhrannut pienintäkään ajatusta huomispäivälle, jolloin hänen oli otettava jäähyväiset Blixiltä. Se oli kerta kaikkiaan jotakin, joka ei ollut ajateltavissa, se oli ulkopuolella mahdollisuuksien rajan, että tämä matkustaisi pois, että he kaksi eroaisivat. Ja sitäpaitsi: suru aikanaan! Vielä oli huomiseen kaksikymmentäneljä tuntia. Nykyisyys oli kylliksi.

Se hellittämättömyys, jolla he pitivät kiinni silmänräpäyksestä, heidän haltioitumisensa siitä, että saivat elää vain nykyhetkessä, oli aikaansaanut varsin omituisen suhteen heidän välillään.

Heidän molemminpuolisessa rakkaudessaan ei ollut mitään avioliittoajatusta; he iloitsivat niin paljon yhdessäolostaan, etteivät he tulleet ajatelleeksikaan tulevaisuutta. He rakastivat toisiaan, siinä kaikki. He eivät nähneet tulevaisuutta pitemmälle kuin seuraavaan päivään, ja senkin vain varkain ja vain nähdäkseen tämän päivän onnellisuuden kaksin kerroin loistavana tulevan eron tummaa taustaa vasten. Blix matkustaisi; hän ja Condy eivät näkisi toisiaan aivan pian. Ajatus avioliitosta — sen vastuunalaisuuksineen, sen velvollisuuksineen, sen juhlallisuuksineen, sen tuntemattomine huolineen ja monine vakavine puolineen, sen välttämättömine pettymyksineen — oli heille pikemminkin hieman vastenmielinen. Tähän asti oli heidän herttainen onnensa ollut ilman tahraa ja vikaa. He olivat iloinneet rajattomasti pienistä asioista. Olisi yhtä hyvä antaa seikkailun päättyä tähän kaikessa alkuperäisessä suloudessaan, ainoankaan katkeran hetken sitä sumentamatta, ainoankaan pettymyksen sitä pimentämättä, aivan pilvettömänä. Kuinka heidän sittemmin kävisikin, niin voisivat he kuitenkin muistissa iloita siitä, että he ainakin kerran ovat tunteneet puhdasta ja epäitsekästä hellyyttä, joka, nuorena, tahrattomana ja melkeinpä sukupuoliaatosta vailla, oli tullut ja käynyt heidän, täysikasvuisten, elämän kynnykselle. Tämä oli päätös, sen he molemmat käsittivät. Ja he iloitsivat siitä, että niin piti olla. He eivät puhuneet enää toisilleen kirjoittamisestakaan.

Vielä kerran tulivat he tuohon mustikanvarsia ja sänkeä kasvavaan pieneen puoliympyrään, joka sijaitsi rannan ja ylimmän törmän keskivaiheella, ja istuivat siellä kauan aikaa ja katsoivat alas yli pitkähköjen, viheriäisten aallokkojen, jotka lakkaamatta tulivat vierien kohti rantaa ja siellä raskaan, viheriän veden ja soluvan vaahdon räjähdyksestä taittuivat. Ja katse seurasi niiden leveitä kolonneja yhä kauemmaksi ja kauemmaksi merelle, kunnes yksityiset viivat sulautuivat yhteen valtavaksi, viheriäksi, alati vaihettelevaksi massaksi, joka houkutteli silmää yhä edemmäksi, aina taivaanrannan terävään, hienosti kaareutuvaan ääriviivaan.

Se ei ollut yksityiskohtien maalausta. Siinä oli vain laaja merenpinta, sinisen taivaan suunnaton syvyys ja maan alastomat, viheliäiset rinteet — olemassa-olomuodot kolmessa mahdottoman suuressa koossa, muuttumattomina ikuisista ajoista asti. Tämä ei ollut typerien tuumattujen eikä pikkumaisen harkinnan paikka. Tietämättään kuulosteli mieli taaempaa noita leveitä ja yksinkertaisia perustunteita, rodun perusvaistoja. Maan ja ilman ja veden valtava paikallisuus toi mukanaan ystävällisen, mutta tavattoman voimantunteen — voiman, samanlaisen kuin elementtien oma, raikas, mestaroimaton, uusi ja nuori voima. Siinä oli jotakin huumaavaa; aavistus jostakin hauskasta, jostakin virkistävästä, joka salpasi henkeä; tunne jostakin suuresta, jostakin salaisesta, niin, niinkuin olisi taas tuntenut ja nähnyt inhimillisen, luonnollisen elämän ja sen alkuperäiset ehdot, nuo vastustamattomat, muuttumattomat ja lannistumattomat; elämän, ikivanhan kuin meri, äärettömän kuin mittaamaton maailman avaruus.

Condy ja Blix istuivat hiljaa kuunnellen ja katsellen ja huomioita tehden; he eivät ajatelleet, he tunsivat, niin että he hehkuivat ja vapisivat siitä. Hämärästi huomasivat he hetken merkityksen. Molempien sydänten koskemattoman hiljaisessa, syvässä syvyydessä oli jotakin, joka nousi ja nousi lähemmä tietoisuutta ja päivän valoa. Meiltä puuttuu sanoja niille asioille, meillä ei ole nimeä sille mysteriolle, joka luo sillan miehen ja naisen välillä olevan kuilun yli — sille mysteriolle, jolla ei ole mitään tekemistä heidän keskinäisen rakkautensa kanssa, mutta joka on jotakin parempaa kuin rakkaus, jotakin eriskummallista, joka aivan yksinkertaisesti tapahtuu.

Päivä päättyi. Aurinko meni mailleen. Silloin nousi Blix.

»Meidän olisi pitänyt mennä aikaa sitten», sanoi hän. He riensivät kohti korkeuksia, ja Condy sanoi:

»Minulla on mitä merkillisin tunne siitä, että minä jollakin tavalla olen istunut ja nukkunut silmät auki. Kuinka se auringonlasku oli komea! Minusta tuntuu, että joka minuutti on kuin kokonainen elämä. Ooh, Blix, onko mitään maailmassa, jota voi verrata siihen, että rakastaa toisiaan, niinkuin me kaksi?»

He olivat nyt sivuuttaneet ensimmäisen töyryn ja menivät suoraan yli ilmavan, avonaisen tasangon, jota siniset iriskukat ja villit heliotroopit tähtipilvinä verhosivat. Blix veti Condyn käsivarren vyötäykselleen ja pani poskensa hänen olalleen pienellä, lempeällä liikkeellä.

»Oi, niin, kuulehan», sanoi hän, »minä rakastan sinua, rakastan sinua koko sydämestäni ja myös ainiaan, sen tiedän. Aina näihin kolmeen, neljään viime päivään asti olen ollut lapsi — oikea lapsi, oma ystäväni, en juuri mikään vakava lapsi, pelkään; minä ikäänkuin en välittänyt muusta kuin siitä, mikä tapahtui aivan lähelläni — ymmärrätkö mitä tarkoitan? Mutta senjälkeen kun huomasin kuinka paljon sinua rakastin ja ymmärsin, että myöskin sinä rakastat minua — niin, silloin oli kaikki muuttunut. Minä olen itse muuttunut. Minä iloitsen nyt asioista, joista en ikinä ennen ole uneksinutkaan voivani iloita, ja minä tunnen itseni ikäänkuin _suuremmaksi_, ymmärrätkö? — ja voimakkaammaksi ja paljon vakavammaksi. Aivan äsken vielä olin vain nuori tyttö, mutta nyt, kun rakastan sinua, Condy, luulen, että minä — äkkiä ja itse sitä tietämättä — olen tullut naiseksi!»

Vieno väristys puistatti häntä, kun hän tämän sanoi. Hän pysähtyi, kietoi käsivarret hänen kaulaansa ja taivutti päänsä taapäin, puoleksi suljetuin silmin, samalla kun hänen tuuhea tukkansa aaltoili yli otsan. Koko hänen olentonsa huokui tuota suloista, raikasta tuoksua, joka tuli hänen vaatteistaan, hänen kaulastaan, hänen käsivarsistaan, hänen hiuksistaan, hänen suustaan — tuo eloisa, melkein taivaallinen naisellinen tuoksu, joka oli osa häntä itseään.

»Sinä rakastat minua, Condy, rakastathan? Niinkuin minäkin sinua rakastan?»

Kaikki sanat olivat niin surkean köyhiä. Condy saattoi vastaukseksi vain painaltaa hänet lujemmin puoleensa. Blix ymmärsi hänet. Hän sulki hitaasti silmänsä kokonaan ja lähensi kasvonsa häntä kohti. Hän kuiskasi niin hiljaa — hiljaa:

»Condy, minä rakastan sinua!»

»Minä rakastan sinua, Blix.»

Ja he suutelivat toisiaan, tällä kertaa suulle.

Mutta aurinko oli mennyt mailleen. Mikä auringonlasku. Koko laaja maailma maata ja taivasta ja merta oli sen elävän hehkun läpitunkema; merenpinta lepäsi hehkuvan punaisena, vuoret olivat ametisteja, taivas yhtenä ainoana suunnattoman suurena opaalina, ja täällä leijailivat he yhdessä keskellä valoloistoa kuin maailman luomisessa. Oli todellakin uudenvuoden päivä; maa oli uudestaan luotu ja vuosi oli uusi, ja heidän rakkautensa uusi ja voimakas. Entisyyttä ja nykyisyyttä ei enää ollut. Heidän uudessa maailmassaan ei ollut tilaa katumukselle eikä muistoille. Siinä oli toivoa, toivoa, toivoa; se lauloi heille, kutsui heitä ja sai uuden ja uljaan veren hehkumaan heidän suonissaan.

Aivan yht'äkkiä oli ihme siinä niinkuin vasta syttynyt tähti, jonka säteitä he eivät nähneet, vaan kuitenkin tajusivat, niinkuin valtava sävelvuo, jonka sointuja he eivät kuulleet, vaan kuitenkin huomasivat. Kun he siinä seisoivat koko tässä taivaan ja maan ja meren todellisessa sädeloistossa, tiesivät he äkkiä, että he _olivat toistensa omat_ ainaisesti, hyvinä ja pahoina päivinä, kunnes kuolema eroittaisi heidät. Heidän seikkailuunsa, heidän iloonsa nykyisyydestä, heidän onneensa siitä, mikä oli, tuli äkkiä suuri ja pysyväinen ilo, onni elämän vakavan pohjavirran tähden — onni niin syvä, niin harras, että se värisytti heitä juhlan ja ihmeen tunteella. Tämä uudenvuoden päivä ei olisi päätös, vaan se olisi heidän todellisen elämäntarinansa alku. Koko Condyn kaunis, miehekäs ja miehuullinen tarmo oli aivan valveilla ja valmiina. Koko Blixin suloinen ja voimakas naisellisuus oli äkkiä syventynyt ja avartunut. Lyhyesti sanottuna: Condystä oli tullut mies ja Blixistä nainen. Nuoruutta, elämää ja miehen ja naisen rakkautta, kukkuloiden voimaa ja meren syvyyttä ja läntisen taivaan ihanuutta, sitä oli uusi vuosi antanut heille.

* * * * *

»Nyt on meidän sitten hyvästeltävä?» sanoi Blix.

»Ei», sanoi Condy. »Ei, Blix. Kuinka usein tämän ihmeellisen uudenvuodenpäivän jälkeen eroammekin, kuinka kaukana toisistamme olemmekin, me kaksi emme koskaan, _emme koskaan_ hyvästele toisiamme.»

»Ei, olet oikeassa!» sanoi Blix kyynelten loistaessa hänen tumman ruskeissa silmissään. »Ei, niin kauan, kun me rakastamme toisiamme, ei mikään voi meitä eroittaa, ei etäisyyskään. Sinä voit olla täällä Tyynen meren rannalla ja minä tuolla Atlannin meren rannikolla, mutta suoraan yli koko mannermaan olemme kuitenkin _me kaksi_.»

»Ja me tapaamme taas, Blix», sanoi Condy, »siihen ei nyt tule olemaan pitkälti. Suo minulle vain aikaa pari vuotta.»

»Niin kauan kun me rakastamme toisiamme, ei _aikakaan_ voi meitä eroittaa.»

»Mitä sinä itket, pikku Blixie?» kysyi Condy pyyhkien hänen poskiaan.

»Sentähden, että tämä on surullisin ja iloisin päivä minun elämässäni», vastasi hän. Sitten vetäytyi hän hänestä hiukan hymyillen loitommaksi ja sanoi: »Katso, Condy, sinä pudotit kirjeen. Sinä vedit sen taskustasi nenäliinan mukana.»

Kun Condy otti kirjeen ylös, näki hän Riemukustannusliikkeen leiman kirjeenkuorella.

»Se on se, jonka sain käsikirjoituksen mukana, jonka he lähettivät takaisin», selitti hän.

»Mitä he sitten kirjoittavat?»

»Ooh, kaiketikin tuota tavallista. Minä en ole sitä lukenut. Katsonpa nyt.» Hän aukaisi kirjeen ja luki:

»Rohkenemme täten kunnioittaen palauttaa käsikirjoituksen Teidän romaaniinne ’Viranomaisista huolimatta’, valittaen sitä, ettei meidän konsulenttimme uskalla suosittaa sitä julkaistavaksi tällä hetkellä. Olemme kuitenkin mielenkiinnolla seuranneet Teidän toimintaanne, ja me olemme m.m. eräässä vaihtolehdessämme nähneet erään Teidän kertomuksenne, nimeltä ’Kuoleman voitto’, jonka olisimme halusta julkaisseet, jos Te olisitte suonut meille tilaisuuden siihen.

Mitä Te arvelette aputoimittajan paikasta meidän kirjallisessa ja arvostelevassa aikakauskirjassamme Neljännes, jota me julkaisemme täällä New-Yorkissa ja jonka otaksumme Teidän tuntevan? Emme luule, että asian taloudellisen puolen järjestäminen tuottaa mitään vaikeuksia. Siltä varalta, että Te päättäisitte matkustaa tänne, oheenliitämme piletin rautatielle San Francisco—New-Yorkin keskus.

Kunnioittavimmin

Riemukustannusliike, New-York.»

He katsoivat toisiaan. Blix oli liian liikutettu voidakseen puhua; hänen huuliltaan tuli vain puoleksi tukahdutettu, värisevä huokaus. Tämä kirje oli todellakin Deus ex machina, ainoa, mikä puuttui tehdäkseen heidän onnensa täydelliseksi.

»Minä en tiedä mitä sinä siitä pidät», alkoi Condy koettaen olla levollinen, »mutta minusta näyttää niinkuin — niinkuin — se — —»

He eivät sittemmin koskaan voineet muistaa mitä he sillä kertaa sanoivat. Auringonlaskun kultainen usva verhosi salaperäisellä tavalla tämän tuokion muistoa, ja he saattoivat vain muistaa, että he olivat olleet iloisemmat kuin koskaan ennen.

Ehkä niin iloiset, etteivät he koskaan enää niin iloisiksi tulisi. He alkoivat tuntea eron ilon ja onnen välillä. Tämä uudenvuodenpäivä merkitsi heille lopettamista ja johdantoa.