Part 3
— Läksi marjahan metsälle, vaaran alle vaapukkahan, sinnepä kana katosi, nimen tietämättömähän.
Etsin kauan ja huutelin salot ja korvet. Nousin viikon päästä suurella mäellä suurelle kivelle ja huusin:
— Missä olet tyttöseni, tule jo, tyttöni, kotihin! Vaarat vastahan saneli: Elä huua tyttöäsi, ei se saa sinä ikänä emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.
Kullervo kotona.
Sai tuosta Kullervo elelemään vanhempainsa luona. Mutta hän
ei saanut älyämähän, miehen mieltä ottamahan, kun oli kaltoin kasvateltu, tuhmin lasna tuuiteltu luona kalton kasvattajan, tuon on tuhman tuuittajan.
Yritteli hän työhön ja toiseen: kävi nuotalle vanhan Kalervon kanssa. Ei tullut tolkkua töistä: soutaessaan veti hartiaväellä, katkoi kaaret, hajotti veneen. Kuu kävi tarpomaan, tarpoi olan takaa, silloin
kalat liivaksi litsotti, Nuotan tarpoi tappuroiksi.
Kalervo harmistui:
— Kotitöihin ei sinusta. Lähe viemähän vetoja, maarahoja maksamahan!
Kullervo läksi viemään veroja ja vietyään verojyvänsä alkoi ajaa omille maille. Kun hiin ajeli Väinölän ahoja, tuli neito vastaan. Sille virkki:
— Nouse neito korjahani, Taaksi maata taljoilleni!
_Neito;_
— Surma sulle korjahasi, Tauti taakse taljoillesi!
Kullervo ajeli edelleen siitä aavaa meren ulappaa. Tulipa taas neito vastaan. Sitä jälleen Kullervo pyytelemään rekeensä.
Neito vastahan sanovi: — Tuoni sulle korjaliasi, manalainen matkoihisi!
Yhä edelleen Kullervo ajeli. Tuli jo Lapin laajoille rajoille.
Neito vastahan tulevi Noilla Pohjan kankahilla,
Kullervo hevostaan hillitsevi ja sanoo:
— Käy neito rekoseheni, syömähän omeniani! Neito vastahan sanovi: — Sylen, kehno, kelkkahasi, retkale, rekosehesi!
Silloin Kullervo ryösti neitosen rekeensä ja otti omaksi puolisokseen,
Niin ajelivat edelleen. Seuraavana päivänä kysyy tyttö:
— Mist' olet sinä sukuisin, kusta rohkea rotuisin? — Olen kurja Kullervoinen, Kalervon katala poika; vaan sano oma sukusi, oma rohkea rotusi. Neito varsin vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi: — En ole sukua suurta, enkä suurta, enkä pientä, Kalervon katala tyttö, tyhjä tyttö, tuiretuinen, lapsi kehno, keiretyinen.
Neito kertoi sitten, kuinka hän lasna marjamatkalla eksyi metsään ja toivotteli itselleen kuolemaa, joka ei kuitenkaan tullut. — Jospa, sanoi hän, olisin silloin kurja kuollut,
oisin heinänä helynnyt, kukoistellut kukkapäänä, maassa marjana hyvänä, punaisena puolukkana, nämä kuminat kuulematta, haikeat havaitsematta!
Sai toki sanoneheksi, kerran kertoelleheksi; heti repsahti re'estä, siitä juoksihe jokehen, kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen; siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli, löysi turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa.
Kullervo Kalervon poikaa väristytti kauhu. Hän leikkasi valjaat rikki ja ajoi ratsain kauhuissaan kotiin. Olihan hän ottanut sisarensa puolisokseen ja tämä sitte surmannut itsensä. Kullervo kertoi hirmutapahtumat äidilleen ja valitti: Voi mua, emo poloni, kun et antanut minun piennä kuolla nämä kummat kuulematta, kamalat tapahtumatta!
Itse en nyt tieäkänä, kunne surmani sukean, kunne kurja kuoletaime: suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan, vainko vatsahan valahan?
Emo ennätti lohduttamaan: — Elä mene susien suuhun, elä karhujen kitaan.
Onpa suurta Suomen nientä, sankkoa Savon rajoa piillä miehen piilojansa, hävetä pahoja töitä.
_Kullervo:_
— Enkä lähe piilemähän, en paha pakenemahan, lähen surman suun esille, Kalman kartanon oville: Viel' on Unto oikeana, mies katala kaatamatta.
Kullervon loppu.
Kullervo Kalervon poika siitä suorikse sotahan, vainotielle valmistaikse.
Kielsi emo poikaansa lähtemästä
Tahallansa tappelohon.
Ei Kullervo totellut tuota. Virkkoi vain:
— En mä silloin suohon sorru, enkä kaau kankahalle, kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille.
Kotoa lähtiessä tapahtui seuraava keskustelu:
_Kullervo:_
— Hyvästi, hyvä isäni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, sortuneheksi su'usta?
_Isä:_
— En minä sinua itke, jospa kuulen kuolleheksi; poika toinen tehtänehe, poika paljoa parempi.
_Kullervo:_
— Enkä mie sinua itke. Saan minä mokoman taaton: Suun savesta, pään kivestä, muun lihan lahosta puusta. —
jää hyvästi, veikkoseni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?
_Veikko:_
— En itke minä sinua; veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi.
_Kullervo:_
— Enkä mie sinua itke. Saan minä mokoman veljen: Pään kivestä, suun savesta, silmät suolta karpaloista. —
Hyvästi, sisarueni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?
_Sisko:_
— En itke minä sinua; veli toinen saatanehe äijeä älykkähämpi.
_Kullervo:_
— Enkä itke mie sinua. Saan minä mokoman siskon: Pään kivestä, suun savesta, hiukset kuivista kuloista, korvat lammin lumpehista, varren vaahteran vesasta.
Äitiseni, armaiseni, minun kaunis kantajani, kultainen kulettajani! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?
_Äiti:_
— Et älyä äitin mieltä, arvoa emon syäntä. Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi; itken tulville tupamme, siltalauat lainehille, kujat kaikki kuurullani, läävät länkämöisilläni; lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, sulat maat vihoittaviksi, vihottavat viereviksi. Mit'en itkeä ileime, itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa, yliset kulasvesille, saunan lauat lainehille.
Kullervo Kalervon poika läksi soitellen sotahan, ilotellen tappelohon.
Vieripä viestit jälestä: Jo suku kotona kuoli, kuoli iso, kuoli veikko ja kuoli sisarkin. Kullervo vain tuumi:
— Kun lie kuollut, kuolkahansa, kuollut maahan vietäköhön, Kalmahan katettakohon!
Saipa sitte sanoma korviinsa:
— Kuoli ehtoinen emosi. Käypä tuota katsomahan, miten miero hautoavi!
Silloin Kullervo valitti:
— Voi minä poloinen poika, kun kuoli emo minulta, enk' ollut luona luopuessa, läsnä hengen lähtiessä! Lie kuollut kovin viluhun, vainko leivän puuttehesen? Kuollut koissa pestäköhön Saksan saippuavesillä, silkkihin sieltäköhön, palttinoihin pantakohon, siitä maahan vietäköhön, Kalmahan katettakohon, itkuvirsin vietäköhön, laulaen lasettakohon! En vielä kotihin joua, viel' on Unto kostamatta, mies katala kaatamatta, ilkeä hävittämättä.
Kullervo samosi Untolaan, kaatoi miekallaan kaiken kansan,
joukon Untamon hävitti; tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyätteli, kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista.
Kostotyönsä tehtyään Kullervo kääntyi kotihin entisen ison tuville, mutta sinne tultuansa oli tupa autio ja tyhjä. Ei ollut tervehtijää vastassa, hiilos oli kylmä, kiuas kylmä, lattia lakaisematta. Kullervo
Vieri valkamavesille: Ei venettä valkamassa.
Kaikki oli kuollutta, Koko suvusta ei ollut ketään muita elossa kuin hän, rikollinen, kovan onnen ajama mies. Hän
loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen, itse tuon sanoiksi virkki: — Oi on ehtoisa emoni, mitäs mulle tänne heitit eläessä tällä maalla?
Emo hanasta havasi, alta mullan muistuttavi: — Jäihän multa Musti koira käyäksesi metsämaille evähiä etsimähän, antia anelemahan.
Läksi Kullervo koiransa keralla korpeen kulkemaan. Niin joutui hän sille paikalle pahalle, jossa sisar oli tuhonsa saanut.
Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti, nuoret heinät hellitteli, kuikutti kukat kanervan emon tuoman turmelusta.
Kullervo Kalervon poika tempasi terävän miekan, katselevi, kääntelevi, kyselevi, tietelevi; kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa.
Miekka mietti miehen mielen, arvasi uron pakinan, vastasi sanalla tuolla: — Miks'en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi, syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki.
Kullervo Kalervon poika pään on peltohon sysäsi, perän painoi kankahasen, kären käänti rintahansa, itse iskille kärelle. Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli.
Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo-urohon, loppu ainaki urosta, kuolema kova-osaista.
Kun vanha Väinämöinen kuuli Kullervon kuolleeksi, virkkoi hän:
— Elkätte etinen kansa lasta kaltoin kasvatelko luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän! Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi.
Sampomatkalle.
Kauan itki Ilmarinen susien suuhun joutunutta puolisoaan. Hän kävi kosimassa vainajan nuorempaa sisarta Pohjolasta. Kun ei häntä saanutkaan, niin tuli katkerana kotimaille. Kysyy vanha Väinämöinen:
— Miten Pohjola elävi?
_Ilmarinen:_
— Mi on Pohjolan eleä! Siell' on sampo jauhamassa, kirjokansi kallumassa. Siin' on kyntö, siinä kylvö, siinä kasvu kaikenlainen, siinäpä ikuinen onni.
_Väinämöinen:_
— Lähtekämme Pohjolahan hyvän sammon saa'antahan! Laatikamme laiva suuri, johon sampo saatetahan, kirjokansi kannetahan Pohjolan kivimäestä!
_Ilmarinen:_
— Vakavampi maisin matka. Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle! Siellä tuuli turjuttaisi, siellä viskaisi vihuri,
_Väinämöinen:_
— Lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella: tuuli purtta tuuittavi, aalto laivoa ajavi. Vaan kuitenkin kaikitenki, Kun et mieline meritse, niin on maisin matkatkamme.
Ilmarinen takoi Väinämöiselle uuden miekan, jonka kuu kärestä puistoi tähet västistä välötti. Sitte he läksivät etsimään hevosta, mutta kuulivat silloin valitusta valkamasta. Uroot menivät katsomaan ja tapasivat purren, joka valitti:
— Vesille venosen mieli tervatuiltaki teloilta, tiaisen mieli miehelähän kullaisestaki koista. Muut purret, pahatki purret, ne aina sotia käyvät, tuovat täytensä rahoja; minä, veistämä venonen, tässä lahon lastuillani. Siitä vanha Väinämöinen lykkäsi venon vesille.
Hän lauleli sitte teljot täyteen väkeä, ja niin lähdettiin kohti Pohjolan vesiä.
Matkalla kuljettiin Kaukoniemen kainaloitse ja otettiin lieto Lemminpoikakin mukaan.
Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi noita kuohuja kovia, eikä puutu puinen pursi, vene tietäjän takellu.
Mutta kun pääsivät väljemmille vesille, pysähtyikin pursi äkkiä juoksemasta. Lemminkäinen katsoo venettä, onko se kivellä vai haolla. Sanoo:
— Ei ole veno kivellä, ei kivellä, ei haolla, vene on hauin hartioilla.
Koittaa miekallaan katkaista kalaa kahtia, mutta
Itse vierähti vetehen, Kourin aaltohon kohahti.
Ilmarinen nostaa miehen tukasta veneeseen ja lausuu:
— Kaikki on mieheksi kyhätty, Pantu parran kantajaksi!
Löi sitte Ilmarinen miekallaan haukea: miekka murskaksi mureni, eikä hauki ollut millänsäkään.
Jo kyllästyy Väinämöinen, nousee perästä ja työnnältää miekkansa hauen niskaan. Nostatti sitte meren petoa:
Hauki katkesi kaheksi, pursto pohjahan putosi, pää kavahti karpahasen.
Jo lähti pursi liikkeelle. Mutta Väinämöinen ohjasi sen rantaan, jossa hauen pää paloteltiin, keitettiin ja syötiin joukolla.
Jäipä siihen kalan luita kalliolle. Väinämöinen otti suuren hauen leukaluun ja virkkoi:
— Mikä tuostaki tulisi miehen mahtavan käsissä? Näistäpä toki tulisi kalanluinen kanteloinen, kun oisi osoajata, soiton luisen laatijata.
Kävi siitä itse laatimaan hauin luista kanteletta.
Jo oli soitto suorittuna Valmihina kanteloinen.
Koitti sillä soittaa nuoret ja vanhat, koitti kansa kaikenlainen, ei ollut osaajata. Otti lieto Lemminkäinenkin soiton sormilleen, vaan
Eipä soitto soitakana, Ei ilo iloakana.
Kun ei kukaan muu osannut soittaa, niin kanteloinen
kannettihin kaunihisti miehen laatijan kätehen, pyytänehen polvuksille.
Väinämöisen soitto.
Vaka vanha Väinämöinen istuikse ilokivelle, laulupaaelle paneikse. Otti soiton sormillensa, kantelen kätensä alle, alkoi soittoa somasti hauinruotaista romua, kalanluista kanteletta; sormet nousi notkeasti, peukalo ylös keveni.
Jo kävi ilo ilolle, laulu laululle tehosi; helähteli hauin hammas, kalan pursto purkaeli, ulvasi upehen jouhet, jouhet ratsun raikkahuivat.
Soitti vanha Väinämöinen. Ei ollut sitä metsässä jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata, ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän.
Oravat ojentelihe lehväseltä lehväselle, tuohon kärpät kääntelihe, aioillen asettelihe, hirvet hyppi kankahalla, ilvekset piti iloa.
Heräsi susiki suolta, nousi karhu kankahalta petäjäisestä pesästä, kutiskosta kuusisesta. Susi juoksi suuret matkat, karhu kankahat samosi, viimein aiallen asettui, veräjälle vieretäikse: aita kaatui kalliolle, veräjä aholle vieri. Siitä kuusehen kavahti, petäjähän pyörähytti soitantoa kuulemahan, iloa imehtimähän.
Tapiolan tarkka ukko, itse Metsolan isäntä, ja kaikki Tapion kansa, sekä piiat, jotta poiat, kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan. Itseki metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, sinisukkahan siroikse, punapaulahan paneikse, loihe koivun konkelolle, lepän lengolle lehahti kanteloista kuulemahan, soittoa tajuamahan.
Mi oli ilman lintujaki, kahen siiven sirkovia, ne tulivat tuiskutellen, kiiätellen kiirehtivät kunnioa kuulemahan, iloa imehtimähän.
Kokko kun kotona kuuli sen sorean Suomen soiton, heitti pentunsa pesähän, itse loihe lentämähän soittohon sulan urohon, Väinämöisen vääntelöhön. Korkealta kokko lenti, halki pilvien havukka, allit aalloilta syviltä, joutsenet sulilta soilta. Pieniäki peipposia, leivoja liki tuhatta, hartioilla haastelivat, tehessä isän iloa, soitellessa Väinämöisen.
Itse ilman luonnottaret, ilman impyet ihanat iloa imehtelivät, kanteloista kuuntelivat, mikä ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti, mikä pienen pilven päällä rusoreunalla rehotti.
Kuutar korea impi ja Päivätär neiti olivat kultakangasta kutomassa punaisen pilven äärellä.
Pitelivät pirtojansa, Niisiänsä nostelivat
ja kun äkkiä kuulivat
tuon sorean Suomen soiton, jo pääsi piosta pirta, suistui sukkula käestä, katkesihe kultarihmat, helkähti hopeaniiet. Kaikki veden olennotkin,
mitkä liikkeelle kykenivät, samosivat
Iloa imehtimähän.
Tuli hauet ja lohet, tuli siikaset syvänteistä, vieläpä
säret, pienet ahvenetki, mujehetki, muut kalatki rinnoin ruokohon ajaikse, rantahan rakenteleikse.
Itsepä Ahtikin, aaltojen kuningas, ruohoparta veden ukko, lumpeelle luikahti kuuntelemaan.
Sotkotarten sisarukset olivat ruohokossa hapsiaan harjaamassa. Mutta kun kuulivat sorean soiton, jo
sulkahti suka vetehen, haihtui harja lainehisin, jäi hivukset hiipomatta, tukat kesken suorimatta.
Ja ruokorinta Vellamo, veden emäntä, vetäytyi vesikarille laineista ihmettelemään,
kun oli ääni kummanlainen, soitanto ylen sorea. Se siihen sikein nukkui, vaipui maahan vatsallehen kirjavan kiven selälle, paaen paksun pallealle.
Soitti vanha Väinämöinen päivän, soitti toisen ja kaikki ihmiset itkivät ilosta, kun oli
Ukon soitanto suloinen.
Väinämöisen itsensäkin silmistä tippuivat ilokyyneleet. Ne vierivät poskipäille, poskipäiltä maahan ja maasta meren laineisiin.
Sotka sorea lintu sukelsi noutamaan Väinämöisen kyyneleet veden syvyyksistä. Ja kun hän ne toi Väinölle käteen, niin ne
jo oli muiksi muuttunehet, kasvanehet kaunoisiksi: helmiksi heristynehet, simpsukoiksi siintynehet, kuningasten kunnioiksi, valtojen iki-iloiksi.
Sammon ryöstö.
Läksivät uroot jälleen jatkamaan matkaa
tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan. Jopa tuonne tultuansa, matkan päähän päästyänsä vetivät venosen maalle, teloille teräksisille. Tulivat tuville tuosta, pian pistihe sisälle. Kysyi Pohjolan emäntä, tutkaeli tullehilta: — Mipä miehillä sanoma, Urohilla uusi tieto?
_Väinämöinen:_
— Sammosta sanoma miesten kirjokannesta urosten. Saimme sampuen jaolle, kirjokannen katselulle.
_Louhi:_
— Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen. Hyvä on sampuen hyrätä Pohjolan kivimäessä, hyvä on olla itseniki sammon suuren haltijana.
_Väinämöinen:_
— Kun et antane osoa, tuota Sammon toista puolta, niin on kaiken kantanemme, vienemme veiiehesemme.
Silloin kutsui Louhi Pohjolan uroot kokoon Väinämöisen pään varalle.
Väinämöinenpä
kävi kanteloisehensa, itse istui soittamahan, alkoi soittoa somasti.
Tuota kävivät kaikki kuulemaan:
naiset suulla nauravalla, urohot vesissä silmin, pojat maassa polvillansa.
Pian nukkui koko Pohjolan väki Väinämöisen soittoa kuunnellessaan. Väinämöinen otti uniset neulat,
Voiteli unella silmät Väeltä väsyneheltä
ja pani pitkään uneen koko Pohjolan kansan.
Meni sammon saa'antahan Pohjolan kivimäestä. Lauloa hyrähtelevi vaaran vaskisen ovilla.
Ovet siitä avautuivat ja lukot lonksuivat. Kerkeä Kaukomieli ehätti ensin perille,
sylin sampoa syleili, polvin maassa puuhaeli, eipä sampo liikukana.
Lemminkäinen otti Pohjolan suuren härän, kynti sillä irti Sammon juuret yhdeksän sylen syvästä.
Saipa Sampo liikkumahan,
ja urohot veivät joukolla sen veneeseensä,
Työntivät venon vesille, Satalauan lainehille,
ja alkoivat laskea viiletellä kohti kotoisia vesiä.
Kotvan kuljettua Lemminkäinen sanoi:
— Olipa ennen aikoinani, oli vettä soutajalla sekä virttä laulajalla,
mutta nykyisin ei enää kuule edes laineilla laulamista.
Väinämöinen muistutti:
— Varahinen laulannaksi, aikainen ilon pioksi. Äsken laulanta sopisi, ilon teentä kelpoaisi, kun omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi.
Lemminkäinen ei totellut neuvoa, vaan rupesi laulamahan
äreällä äänellänsä, käreällä kulkullansa. Karjahteli Kaukomieli, suu liikkui, järisi parta, leukapielet lonkaeli.
Laulu kuului kuuteen kylään, seitsemän selän ylitse.
Kurki istui kannon päässä.
Sekös säikähti Lemminkäisen karjumista, lensi pian Pohjolaan päin ja parkasi pahan säveleen. Se herätti Pohjan kansan. Louhi juoksi heti kivimäelle.
Jo oli sieltä Sampo saatu, anastettu kirjokansi.
Louhi Pohjolan emäntä
Katsoi valtansa vajuvan, Alenevan arvionsa.
Pian loitsi hän sumu-ilman merelle sekä houkutteli Iku-Turson nousemaan merestä kaatamaan kalevalaisten laivan.
Heti nousi sakea sumu merelle. Kokonaista kolme yötä sai Väinämöisen vene olla sumussa. Ja kun siitä selvenivät, kuului kumma kohina merestä.
Ilmarisen kasvoilta veri pakeni, ja hän veti peiton silmilleen, kun näki hirviön merestä kohoavan laivan perässä.
Itse vanha Väinämöinen loi silmät sivulle purren, näki kummoa vähäisen: Iku-Turso, Äijön poika, nosti päätänsä merestä,
Väinämöinen otti sen korvista kiini ja tutkisteli: — Miksi sinä nousit merestä ihmisille eteen, vieläpä itse Kalevan pojan eteen?
Kolmasti kysyi Väinämöinen ja ravisteli IkuTursoa korvista. Vasta kolmannella kerralla se vastasi:
— Oli mielessä minulla surmata suku Kalevan, saa'a sampo Pohjolahan. Kun nyt lasket lainehisin, heität vielä herjan hengen, enpä toiste tullekana etehen inehmisille.
Väinämöinen heitti herjan laineisiin, eikä se sieltä olo sen perästä kohonnut.
Kun oli siitä pulasta päästy, nostatti Louhi niin rajun myrskyn merelle, että meri meurusi pohjiaan myöten. Aallot veivät Väinämöiseltä kalanluisen kanteleenkin Ahtolan iki hyväksi. Ilmarinen itki ja valitti. Mutta Väinämöinen sanoi:
— Itku ei hä'ästä päästä, Parku päivistä pahoista.
Lemminkäinen liitti lisälaitoja veneeseen, ja niin päästiin edelleen menemään.
Sota sammosta.
Louhi kutsui Pohjolan miehet koolle miekkoineen ja jousineen, varusti sotaveneen, latoi miehet laivaan, nosti purjeen ja läksi
Sampoa tapoamahan Venehestä Väinämöisen.
Väinämöinen lasketteli sinistä merta ja virkkoi
— Nousepa, lieto Lemniinpoika, purjepuun nenään katsomaan,
Onko selvät ilman rannat, Onko selvät vai sekavat!
Lemminkäinen nousee ja sanoo:
— Pieni on pilvi pohjoisessa, Pilven lonka luotellessa.
_Väinämöinen:_
— Ki se pilvi ollekana; se on pursi purjehinen. Katso toiste tarkemmasti!
Lemminkäinen katsoo ja sanoo:
— Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi, sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa.
Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi toet totiset, sanan virkkoi, noin nimesi: — Soua, seppo Ilmarinen, soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa, jotta juoksisi venonen, pursi eestä ennättäisi.
Soutivat siitä kaikin voimin, mutta jo läheni Pohjan pursi. — Väinämöinen otti taulaa taskustaan, viskasi sen vasemman olkansa yli mereen ja lausui:
— Tuosta tulkohon karinen, johon juosta Pohjan purren, satahangan halkiella!
Kohta kasvoikin siitä pitkä kari.
Tulla puikki Pohjan pursi, halki aallon hakkoavi, jopa joutuvi karille, puuttui luotohon lujasti; lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli, mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat.
Louhi itse juoksi jaloin veteen, koetti käsin kohottaa laivaansa, mutta sen oli kaikki kaaret katkenneet. Louhi mietti:
— Mikäs neuvoksi tulevi, Kukas pannahan etelien?
Pian hän muutaltihe jättiläiskokoksi, viikatteet ja kuokat kynsinä.
Puolen purtta särkynyttä senpä allensa asetti, laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa, sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen. Levitäikse lentämähän, kokkona kohotteleikse, tavoitellen Väinämöistä. Siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli.
Yllättävi Väinämöisen, lenti purjepuun nenähän. Oli pursi päin puota, laiva laioin kallistua.
Ilmariselle tuli suuri hätä. Hän voivotteli ja rukoili,
Ettei pää pahoin menisi, Tukka turhi'in tulisi.
Väinämöinen virkkoi:
— Ohoh, Pohjolan emäntä, Joko saat jaolle Sammon?
Louhi vastasi:
— En lähe jakohon sammon sinun kanssasi, katala, kerallasi Väinämöinen. Itse sampoa tavotti venehestä Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen tunsi hetken tulleheksi. Jo veti melan merestä, sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta: muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi. Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet.
Itse kokko pudota kopsahti kaaripuille, tavotti eheäksi jääneellä sormellaan sampoa ja vetäisi sen mereen.
Siinä sai muruiksi sampo, Kirjokansi kappaleiksi.
Sammon palasia jäi uiskentelemaan veteen. Toiset niistä vaipuivat ahtolaisten aarteiksi. Pienempiä tuuli tuuditteli rannalle. Väinämöinen tuosta ihastui ja sanoi:
— Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen! Tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille!
_Louhi:_
— Vielä mä tuohon mutkan muistan, mutkan muistan, keinon keksin, tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon; annan pakkasen palella kyntöjäsi, kylvöjäsi, nostan karhun kankahalta karjojasi kaatamahan, kansan tauilla tapatan, surmoan sukusi kaiken.
_Väinämöinen:_