Part 2

Nousi melkoinen meteli Lapin lasten tanterilla: Lapin koirat haukkumahan, Lapin lapset itkemähän, Lapin naiset nauramahan, muu väki murajamahan. Itse lieto Lemminkäinen ain' oli hirven hiihännässä. Tuli suihki suksiloista, savu sauvojen nenistä, hiihti kaikki Hiien korvet, kaikki Kalman kankahatki, hiihti surman suun e'etse, Kalman kartanon perätse. Surina jo suutansa avasi, Kalma päätä kallistavi ottaaksensa urosta, nielläksensä Lemminkäistä.

Läksi vielä liukumaan Lapinkin perukoille. — Mikä oli meteli täällä?

Lemminkäinen kuuli Hiiden hirven siitä menneen ja ponnisti silloin viimeisetkin voimansa ja huusi mennessään:

— Mi lienee Lapissa miestä, kaikki hirven kaunantahan, mi lienee Lapissa naista, kaikki kattilan pesohon, mi lienee Lapissa lasta, kaikki lastun poimintahan, mi Lapilla kattiloa, kaikki hirven keitäntähän!

Kiinnisti, ponnisti, potkaisi suksillaan kerran ja toisen ja niin pyyhkäisi silmän siintämättömään, korvan kuulemattomaan; kolmannella potkaisulla hän pääsi

Lautasille Hiitten hirven.

Jo hirven selkää taputteli, kytki eläimen puuhun ja kehui taljaa, että sillä on sopiva maata. Siitä syäntyi Hiitten hirvi, katkoi kytkyensä ja laukkasi pian silmän siintämättömiin.

Vinhasti pyyhälsi Lemminkäinen jälestä, mutta suksi paukahti pälkähästä poikki ja niin sai mennä Hiitten hirvi menojaan.

Tästä lieto Lemminkäinen

alla päin, pahoilla mielin itse tuon sanoiksi virkki: — Elköhön sinä ikänä menkö toinen miehiämme uhalla metsän ajohon, Hiien hirven hiihäntähän!

Suruissaan Lemminkäinen luki metsämiehen lukunsa, lepytteli Tapiota, miellytteli Mielikkiä ja koko Tapion kansaa, halki salojen kierteli ja kuljeskeli.

Jo päivänä kolmantena meni suurelle mäelle, nousi suurelle kivellen: Tapion talot näkyivät alta vaaran varvikosta.

Lemminkäinen kulki sinne, kurkisti kuudennesta ikkunasta sisään ja näki kaikki Tapion kansan aivan arkivaatteissa.

Sanoi lieto Lemminkäinen:

— Kun ennen kävin metsässä, kolm' oli linnoa metsässä, yks' oli puinen, toinen luinen, kolmausi kivinen linna, kuus' oli kulta-ikkunoa kunkin linnan kulmantcella.

Kun katsoin silloin sisään, kaikkipa Tapion kansa kullassa kuhisi, hopeassa hohti.

Nytkin sinä,

Metsolan metinen muori, lyöte lykkyvaattehisin, antipaitoihin paneite.

— Tule, Tapion ukko, ottamaan uhriksi kullat kuun ikuiset. Laita sitte saalis

miehen etsivän etehen. Niinp' on lieto Lemminkäinen lauloi virret viian päässä, kolmet korven kainalossa, miellytti metsän emännän, itsekin metsän isännän, ihastutti immet kaikki, taivutti Tapion neiet. Juoksuttivat, jou'uttivat Hiien hirven kätköstänsä takoa Tapion vaaran miehen etsivän etehen, sanelijan saataville.

Mutta Pohjolan emäntä ei vielä antanutkaan tytärtään, vaan vaati Lemminkäiseltä uusia ansiotöitä. Hiiden tuliharjainen ruuna hänen täytyi hakea Hiiden peltojen periltä, ja sitte hänet lähetettiin ampumaan Tuonelan joutsenta Tuonen mustasta joesta. Mutta sillä matkalla märkähattu Pohjolan paimen ampui vesikäärmeen Lemminkäisen läpi ja syöksi hänet Tuonelan jokeen, jossa Tuonen poika paloitteli

Miehen viieksi muruksi, Kaheksaksi kappaleeksi.

Lemminkäisen äiti.

Äiti lieto Lemminkäisen aina koissa arvelevi: — Minne on saanut Lemminkäinen, kunne Kaukoni kaonnut, kun ei kuulu jo tulevan matkoiltansa maailmassa? Ei tie'ä emo polonen, missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä.

Niin päivänä muutamana, huomenna moniahana jo veri suasta vuoti, hurme harjasta norahti.

Kyllikki, korea nainen, sanan virkkoi, noin nimesi: — Jo nyt on mennyt mies minulta, kaunis Kaukoni kaonnut matkoille majattomille, teille tietymättömille.

Siitä äiti Lemminkäisen itse itkulle apeutui. Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa, pian juoksi matkan pitkän; mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui, alahaiset maat yleni, ylähäiset maat aleni. Tuli Pohjolan tuville, kysytteli, lausutteli: — Oi sie Pohjolan emäntä! Kunne saatoit Lemminkäisen, minne poikani menetit?

_Louhi:_

— Istutin oron rekehen, korjahon kovan tulisen. Oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt, vai saanut siitosen suuhun, karhun kauhean kitahan?

_Lemminkäisen äiti:_

— Jo vainen valehtelitki! Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä. Kunp' on et sanone tuota, kunne saatoit Lemminkäisen, rikon ukset uuen riihen, taitan sampuen saranat.

_Louhi:_

— Jospa jo sanon toenki: Laitoin joutsenen hakuhun, pyhän linnun pyyäntähän; mi lie tullunna tuhoksi, kun ei kuulu jo tulevan.

Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi. Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä.

Hän kyseli puulta ja tieltä, kyseli kuulta ja tähdeltäkin. Ne eivät tienneet mitään Lemminkäisestä; niillä oli tarpeeksi huolta omista asioistaan.

Emo etsi eksynyttä, päivyt vastahan tulevi, päivälle kumarteleikse: — Etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani? Jopa päivyt jonki tiesi, arvaeli aurinkoinen, neuvoi Tuonelan joelle, Manalan alantehille.

Lemminkäisen äiti kiirehti Ilmarisen pajalle ja teetti rautaisen haravan. Sen oli piit sataa syltä, varsi viittä sataa.

Itse äiti Lemminkäisen lensi Tuonelan joelle, päiveä rukoilevi: — Oi päivyt, Jumalan luoma, nukuttele nuiva kansa, väsytä väki Manalan! Tuo päivyt, Jumalan luoma, lenti koivun koukelolle, lepän lengolle lehahti, paistoi hetken heltehesti, väsytti väen Manalan, nuoret miehet miekoillehen, vanhat vasten sauvojansa; sitten lensi lepsahutti päälle taivallan tasaisen.

Siitä äiti Lemminkäisen otti rautaisen haravan, haravoipi poikoansa koskesta kohisevasta, virrasta vilisevästä, haravoipi eikä löyä. Siitä siirtihen alemma, meni myötänsä merehen, vyötäröistä ve'en sisähän. Haravoipi poikoansa pitkin Tuonelan jokea.

Sai paidan mielipahoikseen, sukatkin sai ja hatun tapasi. Meni vieläkin syvemmälle ja harasi.

Elotukku sai etehen haravahan rautaisehen. Elotukku ei se ollut, olipa lieto Lemminkäinen puuttunut haravan piihin. Vaan oh pikkuista vajalla: yhtä kättä, puolta päätä, paljo muita muskuloita, siihen henkeä lisäksi. Emo tuosta arvelevi: — Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?

Sanoi korppi:

— Ei ole miestä mennehessä, Työnnä Tuonelan jokehen.

Mutta eipä työntänyt äiti, vaan veteli vielä vaskisella haravalla Tuonen virtaa pitkin ja poikki, sai kättä, sai päätä, sai puolen kylkiluuta, toisen puolen selkäluuta.

Niistä poikoa rakenti, laati lieto Lemminkäistä, liitteli lihat lihoihin, luut on luihin luikahutti, jäsenet jäsenihinsä, suonet suonen sortumihin. Loi miehen, uron sukesi entis illehen eloille. Sai suonet sielleheksi, ei miestä sanalliseksi.

Siinä sitten äiti mietti: mistäpä voiteita saisi, joilla voiteleisi miehen sanalliseksi. Mehiläinen lensi Metsolaan ja toi simoja siivissänsä.

Ei tullut apua noista. Mehiläinen ilman lintu

lentää leyhytteli ylähäksi taivosehen

yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, otavaisten olkapäitse.

Sieltä toi niitä voiteita,

joillapa Jumala voiti, Luoja vammoja valeli.

Niillä äiti voiti ja hiereli voipunutta ja lausui:

— Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta! Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta

ja virkkoi heti herättyään:

— Kauan uinaelin ja makasin, makasinpa sikeän unen.

Sanoi äiti Lemminkäisen: — Oisit maannut kauemininki, vielä viikomman venynyt ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta, Sanoi lieto Lemminkäinen: — Viel' olen äijeä vajoa: tuolla tuntoni makaapi noissa Pohjan neitosissa; viel' on alli ampumatta pyhän virran pyörtehessä. Sanoi äiti Lemminkäisen: — Anna allien asua Tuonen mustassa joessa! Sie lähe kotiperille kanssa äitisi katalan. Vielä kiitä onneasi, julkista Jumalatasi, kun antoi avun totisen, vielä henkihin herätti. En minä mitänä voisi ilman armotta Jumalan, toimetta totisen Luojan.

Väinämöisen matka Tuonelaan.

Pohjolan neito oli luvannut tulla Väinämöiselle puolisoksi, jos Väinämöinen saa laulamalla veneen valmiiksi

Ilman kouran koskematta, Käsivarren kääntämättä.

Sampsa Pellervoinen hankki veneen laudat. Ja jo oli vene valmistumaisillaan. Mutta kun Väinämöinen oli jo kokkia kohentamassa, niin silloin uupui kolmea sanaa, ja niin jäi vene kesken. Väinämöinen etsi sanoja pääskysen päälaelta, kesäpeuran kielen alta ja suusta valkean oravan, mutta ei tavannut. Läksipä hän silloin saamaan Tuonelta sanoja. Hän ajatteli, että monta viisasta on mennyt Manalan majoille. Siellä on siis viisautta.

Kävi viikon viitsikkoa, viikon toisen tuomikkoa, kolmannen katajikkoa. Jo näkyi Manalan saari, Tuonen kumpu kuumottavi.

Väinämöinen tuli Tuonelan joen rantaan ja huutaa huikautti venettä:

— Tuo venettä Tuonen tytti, Lauttoa Manalan neiti.

_Tuonen tytti:_

— Vene täältä tuotanehe, kuni syy sanottanehe, mi sinun Manalle saattoi ilman tau'in tappamatta.

_Väinämöinen:_

— Tuoni minun tänne tuotti, Mana mailtani veteli.

_Tuonen tytti:_

— Kunp' on Tuoni tänne toisi. Mana mailta siirteleisi, Tuoni toisi tullessansa, Tuonen hattu hartioilla, Tuonen kintahat käessä.

_Väinämöinen:_

— Rauta mun Manalle saattoi, teräs tuotti Tuonelahan.

Tuonen tytti;

— Kun rauta Manalle toisi, Verin vaattehet valuisi.

_Väinämöinen:_

— Vesi sai minun Manalle, Aalto toi on Tuonelahan.

_Tuonen tytti:_

— Jos vesi Manalle saisi, vesin vaatteesi valuisi. Sano tarkkoja tosia!

_Väinämöinen:_

— Tuli toi mun Tuonelahan, Valkea Manalle saattoi.

_Tuonen tytti:_

— Jos tuli Mailalle toisi, oisi kutrit kärventynnä, partaki pahoin palanut.

_Väinämöinen:_

— Toki ma sanon toetki: Tein tieolla venettä, laain purtta laulamalla,

niin uuvuin muutamia sanoja ja läksin Tuonelta hieman apua saamaan.

Tuopa nyt venosta tänne, Joen poikki päästäkseni!

_Tuonen tytti:_

— Oi on hullu hulluuttasi, mies on mielesi vähyyttä! Tulet syyttä Tuonelahan, tau'itta Manan majoille; äijä on tänne tullehia, ei paljo palanneina.

Vei veneen Tuonen tytti, ja niin pääsi Väinämöinen yli Tuonelan joen. Perillä tuotiin olutta, mutta siinä

Sammakot kuti sisällä, Maot laioilla lateli.

Tuonelan emäntä torui Väinämöisen uskaliaisuutta:

— Ei Tuoni sanoja anna. Mana mahtia jakele. Etkä täältä pääsnekänä sinä ilmoisna ikänä kotihisi kulkemahan, maillesi matelemahan.

Tuonen väki sitte uuvutti Väinämöisen uneen Tuonen taljavuotehelle.

Mutta mies makasi, vaate valvoi.

Tuonelan vanha käykkäleuka akka kehräsi kesäisenä yönä vesikivellä vaskilankoja. Kolmi sorminen Tuonelan ukko kutoi niistä satasylisen nuotan ja Tuonen koukkusorminen, rautanäppinen poika sulki sillä Tuonelan joen. Niin he aikoivat estää Väinämöisen pakenemasta. »Silloin Väinämöinen sukeltausi saarvana

Poikki Tuonelan joesta Läpi Tuonen verkkoloista.

Niin hän pääsi jälleen ihmisten ilmoille ja varotti:

— Elköhön hyvä Jumala, elköhön sitä suetko, itse-mennyttä Manalle! Elkätte, imeisen lapset, sinä ilmoisna ikänä tehkö syytä syyttömälle, vikoa viattomalle! Pahoin palkka maksetahan tuolla Tuonelan koissa.

Pohjolan häät.

Kun Ilmarinen sai Pohjolan neidon omakseen, pidettiin isot häät Pohjolassa. Häiksi teurastettiin suuri härkä. Se olikin aimo vasikka:

Hämehessä häntä heilui, pää keikkui Kemijoella, Sata syltä sarvet pitkät, puoltatoista turpa paksu, Kuun juoksi kesäorava yhen kytkyen sijalla, päivän lenti pääskyläinen härän sarvien väliä. Sepä vallaton vasikka

kuletettiin Karjalasta Pohjolaan. Sata miestä talutti sitä sarvista ja tuhat turvasta piteli. Etsittiin sille sitte iskijätä. Tuli Viron ukko ja aikoi kamahuttaa kangellaan. Mutta kun

Härkä päätä häilähytti, Mustat silmänsä mulisti,

silloin Viron ukko kuuseen kavahti pakoon. Nousi viimein mies meren umpilaiueista. Se uros

Alle maljan maata mahtui, Alle seulan seisomahan.

Tämäpä rautakoura ukko

Sorti sonnin polvillensa, Kylen maahan kyykähytti.

Ja mitä sai hän siitä saaliiksi?

Sata saavia lihoa, sata syltä makkarata, verta seitsemän venettä.

Tupakin oli tehty Pohjolassa suuren suuri.

Kukko kun laessa lauloi, ei sen ääni maahan kuulu, penin haukunta perässä ei kuulu ovehen asti.

Leivottiin sitte leivät suuret, laitettiin kaljat ja oluet.

Salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin olosia pantaessa hyvän joukon juomingiksi. Nousipa savu sakea tuimilta tulisijoilta, täytti puolen Pohjanmaata, kaiken Karjalan sokisti.

Kutsuttiin sitte häihin kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa. Yksi vain jätettiin kutsumatta: itse kaunis Kaukomieli,

Kun on kaikitse toraisa, Aivan tarkka tappelija.

Siitä Pohjolan emäntä, syötti, juotti vieraina, syötti suin sulassa voissa, kourin kuorekokkaroissa. Olipa lohta luotasilla, sivulla sian lihoa, kupit kukkuraisillansa, va'it varpelaitehilla.

Kun oli häissä kyllin syöty ja juotu, kävi vanha Väinämöinen laulamaan:

— Annap' ainaki Jumala, toisteki totinen Luoja, oloset jokena juosta, me'et virtana vilata näissä Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa, jotta päivin lauleltaisi, illoin tehtäisi iloa iällä tämän isännän, elin-ajalla emännän. Osmotar, oleva vaimo,

neuvoi morsiamelle tulevia velvollisuuksia ja sanoi lopuksi:

— Kuules vielä kuin sanelen, kerran toisen kertoelen! Kun menet talosta tästä, tulet toisehen talohon, emoa elä unohda, masentele maammoasi! Emopa sinun elätti, imetti ihanat rinnat ihanasta itsestänsä, valkeasta varrestansa; monet yöt unetta vietti, monet atriat unohti tuuvitellessa sinua, vaaliessa pienoistansa.

Kun oli neiti neuvottuna, annettiin opastusta sulhollekin:

— Kiitä sulho onneasi, hyvän saaman saamastasi! Puhas on neiti puolellasi, valkeainen vallassasi, soreainen suojassasi. Ellös vainen, sulho rukka, neioista pahoin pielkö! Seiso seinänä e'essä, pysy pihtipuolisena! Pere käski pieksämähän, muu väki mukittamahan, ethän raahi raukaistasi, etkä henno herttaistasi, vuosin kolmin kuultuasi, ainoisin aneltuasi!

Neito parka huokaeli, luiokaeli, henkäeli: — Lässäp' on nyt muien lähtö, minun lähtöni lähemmä, minun liittoni likemmä. Millä nyt erotessani, millä maksan maammon maion, sekä taattoni hyvyyen, millä veikon armauen, mielisiivot siskoseni?

Kiitän mä emo sinua nuorna tuuviteltuasi, rinnoin ruokkieltuasi! Vielä kiitän veikkoseni, veikkoseni, siskoseni, kostelen koko perehen! Minun toiste tullessani muut ei tuntene minua kuin ne kaksi kappaletta: perimmäinen pellon seiväs, alimmainen aian vitsa, nuo on piennä pistömäni neitona vitsastamani.

Jätän kaikki terveheksi, maat ja metsit marjoinensa, kujavieret kukkinensa, järvet saoin saarinensa!

Orjalapsi.

Untamo ja Kalervo olivat veljeksiä. Mutta heidän keskensä vallitsi taukoamaton kateus ja riita. Untamo vainosi Kalervoa, Kalervo Untamoa. Untamo laski verkot Kalervon kalaveteen. Kalervo niistä

kalat konttihin kokosi. Kalervoinen kauran kylvi Untamon tuvan ta'aksi, Untamolan uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön.

Siitäpä sanat sakeni ja viha kasvoi. Vihdoin nosti Untamo sodan,

Pani miehet miekkavyölle, Kaunot kassara olalle

ja niin tulivat Untamon nrohot,

kaatoivat Kalervon joukon, su'un suuren surmasivat, talon polttivat poroksi, tasottivat tantereksi.

Pieni poika Kullervoinen säilyi Kalervon kotoa ja joutui Untamolaan. Tämä poika jo kolmen päivän vanhana

Katkaisi kapalovyönsä, Särki liekun lehmuksisen.

Untamo vuotteli siitä

Saavaksi sataisen orjan, Tuhantisen turpuvaksi.

Jo polven korkuisena alkoi poika arvaella:

Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani, kostaisin isoni kohlut, maksaisin emoni mahlat!

Untamo sai vihiä pojan kostonajatuksista, pelästyi kovin ja alkoi miettiä, miten saisi pojan surman suuhun.

Pantiin poika puolikkoon ja viskattiin veteen. Mentiin katsomaan parin, kolmen päivän päästä:

Ei ollut hukkunut vetehen, Onkivi meren kaloja.

Tehtiin suuri rovio. Koottiin

tuohia tuhat rekeä, sata syltä saarnipuita, tuli puihin tuiskattihin, siihen poika paiskattihin keskelle tulen palavan.

Mentiin katsomaan parin, kolmen päivän päästä:

Poika oli porossa polvin, hiilikoukkunen käessä, millä tulta kiihottavi.

Untamo alkaa tuskitella:

— Mihin poika pantanehe, surma tuolle saatanehe? Poika puuhun hirtetähän, tammehen ripustetahan.

Ei kuollut poika hirsipuuhun. Riippui vain puussa ja piirteli kuvia tammen kylkeen:

Siinä miehet, siinä miekat, Siinä keihä'ät sivulla.

Mitäs auttoi Untamon; hänen täytyi heittää poika elämään.

Kun oli Kullervo kohonnut, saanut vartta vaaksan verran, pantiin lapsen katsontahan: Lapsen tauilla tapatti, kätkyen tulella poltti.

Untamo ajatteli:

— Ei tämä tähän sopiva. Pani kasken kaa'antahan.

Kullervo meni kaskesmaalle, huutaa huikautti:

— Sini kaski kaatukahan, kuni ääni kuulunevi, kuiii vierivi vihellys!

Viheltää viuhautti sitte, ja heti kaatui hirveä hirsikkö maahan.

Kun Untamo näki työn, ajattelevi:

— Et tämä tähän sopiva, Hyvän hirsikön pilasi.

Pani Kullervon aidan panoon.

Kullervo pani aitaa, asetti kokkohongat aidaksiksi, korpikuuset seipähiksi, eikä jättänyt venäjää mihinkään. Ei päässyt kulkemaan aidan alatse eikä ylitsekään muut kuin linnut lentämällä.

Tuosta suuttui Untamoincn ja pani pojan puimaan rukiita. Kullervo

Pui rukihit ruumeniksi, Olet kaunaksi kaotti.

Viimein väsyi Untamoinen ja möi Kullervon seppo Ilmariselle orjaksi. Sai

viisi viikate kulua, kuusi kuokan kuolioa miehestä mitättömästä, orjasta epäpäöstä.

Kullervo paimenena.

Kullervo joutui Ilmarisen kotona karjan paimeneksi. Ilmarisen emäntä paistoi kauniin kakun paimenelle evääksi ja leipoi kiven leivän sisään.

Läksi Kullervo karjansa kera paimeneen. Katkerana hän mennessään lausui:

— Voi minä poloinen poika, jo minä johonki jou'uin, jou'uin joutavan jälille, härän hännän paimeneksi, vasikkojen vaalijaksi!

Meni karjansa kera metsään. Iltapäivällä istui mättäälle syömään.

Laski laukkunsa selästä, otti leivän laukustansa, katselevi, kääntelevi, tuosta tuon sanoiksi virkki: — Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren. Veti veitsensä tupesta leivän leikkaellaksensa: veitsi vierähti kivehen, karahutti kalliohon; terä vieri veitsosesta, katkesi kuraksuesta.

Kullervo Kalervon poika katselevi veitsyttänsä, itse päätyi itkemähän, sanan virkkoi, noin nimesi: — Yks' oli veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta, isän saamoa eloa, senkin katkaisin kivehen, karahutin kalliohon, leipähän pahan emännän, pahan vainion paistamahan. Millä nyt maksan naisen naurun, akan ilkeän evähät?

Korppi koikkui puusta: Aja karja suohon, loitsi sudet ja karhut lehmiksi, aja ne karjana kotiin.

Kullervo noudatti neuvoa. Tekipä torven Tuomikin sarvesta ja sillä soittaa kajautteli kotiin tullessa kiljaisten suussa. Jo tulee Ilmarin emäntä savun tekoon karjalleen ja katselee karjaansa. Karja oli kauniin näköistä, mutta kun hän kyyristäytyy lypsämään ja alkaa herutella, silloin

susi päälle suimastaikse, karhu päälle kuopaseikse; susi suuri revittelevi, karhu kiskoi kinttusuonet, puri puolen pohkeata, katkoi kannan sääriluusta. Ilmarin iso emäntä itse loihe itkemähän: — Pahoit teit sa, paimo parka, ajoit kontiot kotihin, suet suurille pihoille.

_Kullervo:_

— Pahoin tein ma, paimen parka, et hyvin emäntä parka: Leivoit sie kivisen leivän, kakun paistoit kallioisen.

_Ilmarin emäntä:_

— Oi sie paimo, paras paimo! Myöstytäpä miettehesi, perin laske lausehesi, mie sun paioilla parannan, syötän voilla, vehnäisillä. Kun et jou'u päästämähän, kohta kaa'un kuoliaksi, muutun mullan muotoiseksi.

_Kullervo:_

— Kun on kuollet, kuolkosipa! Sija on maassa mennehillä, Kalmassa kaonnehilla.

_Ilmarin emäntä:_

— Oi Ukko ylijumala! Katso kaaresi parahin, ammu valkoinen vasama, kaa'a tuo Kalervon poika, ammu kurja kuoliaksi!

_Kullervo:_

— Oi Ukko ylijumala, elä sie minua ammu, ammu Ilmarin emäntä, kaota katala nainen!

Siitä Ilmarin emäntä, tuo tarkan takojan vaimo, vieri kohta kuoliaksi, kaatui kattilanoeksi, oman pirttinsä pihalle. Se oli meno nuoren naisen, jot' oli viikon valvateltu Ilmarin iki-iloksi.

Koditonna.

Kullervo Kalervon poika läksi soitellen seposta, ilon lyöen Ilman mailta. Astui eelle jonne, kunne, päivän korpia kovia, Hiien hirsikankahia, illan tullen, yön pimeten päätyi maahan mättähälle, Siinä istuvi isotoin, armotoin ajattelevi: — Mikä lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut kuuksi päiväksi kululle, i'äkseni ilman alle?

— Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat, mull' on korvessa kotini, kankahalla kartanoni, tuulessa tulisijani, satehessa saunan löyly.

Ellöspä, hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä luoko lasta luonnotointa eikä aivan armotointa, isotointa ilman alle, emotointa ensinkänä, niinkuin loit minun, Jumala, loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan! Päivä pääskyille tulevi, varpusille valkenevi, ilo ilman lintusille, ei minulle milloinkana, tule päivä polvenansa, ei ilo sinä ikänä.

Piennä jäin minä isosta, matalana maammostani, iso kuoli, äiti kuoli, kuoli muu sukuni suuri; jätti mulle jäiset kengät, sukat uhkuiset unohti; jätti jäisille jälille, pyöriville portahille, joka suohon sortumahan, likahan litistymähän...

Vaan en nyt iällä tällä, en mä vielä jouakana soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille. Enkä sinnes suohon sorru, kunnes kannan kahta kättä, viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän.

Yksinäisen pakolaisen mieleen johtui silloin ajatus mennä Untamolaan kostamaan ison kohlut, maksamaan maammon mahlat,

itsensä pahoin piännät.

Tulipa viian eukko vastaan, se neuvoi: ei ole isosi kuollut, vielä elävät isosi ja emosi kaukana

Lapin laajalla rajalla, Kalalammin laitehella.

Läksi Kullervo astumaan. Joutui kolmen päivän päästä joen varrelle, niemen kärkeen. Siinä oli pieni kalasauna. Menipä sisään sinne. Siellä kysyy vanha eukko:

— Mistä vieras veen takoa, Kusta kulkijain kotoisin?

_Kullervo:_

— Etkö tunne poikoasi, tunne et lastasi omoa, jonka Untamon urohot veivät kanssansa kotihin?

_Äiti:_

— Ohoh poikani poloinen, ohoh kurja kullansolki! Ettäpäs elävin silmin näitä maita matkaelet, kun jo itkin kuolleheksi, jo kauan kaonneheksi!

Kaksi oli minulla poikaa ja tytärtä. Niistä kaksi vanhinta katosi:

poika suurehen sotahan, tyttö tietämättömihin. Poikani tuli takaisin, eipä tyttö tullutkana.

_Kullervo:_

— Kunne tyttösi katosi, Minne sai sisarueni?

_Äiti:_