Part 8

-- Kunnes minun kirjeeni tulivat avaamatta takaisin. Is‰si tuomitsi minua v‰‰rin pikaisuudessaan. Se oli minulle kova koetus ja raskas kantaakseni se ajatus, ett‰ mies, jota rakastin yli kaiken, ajatteli minusta pahaa. Jos h‰n vain olisi avannut kirjeeni, niin olisi h‰n saanut totuuden tiet‰‰. Jos h‰n olisi el‰nyt edes muutamia vuosia kauvemmin, niin olisi h‰n saanut koko omaisuutensa takaisin. Toistaiseksi sen t‰ytyi olla minun nimiss‰ni, sill‰ muutoin olisi Yhdysvaltain hallitus sen anastanut.

Keskustelun aikana olivat Marmaduken vaunut tulleet. Nuoren Effinghamin entiset luulottelut olivat haihtumaisillaan eik‰ h‰n en‰‰ vastustanut isois‰ns‰ viemist‰ tuomarin kotiin, jossa heikkoa vanhusta hoidettiin kaikin puolin hyv‰sti ja hell‰sti.

Viimeinenkin ep‰ilys Marmaduken rehellisyydest‰ ja uskollisuudesta karisi nuoresta Effinghamista, kun Marmaduke vei h‰net kirjastoonsa ja antoi h‰nen lukea testamenttinsa. Viimeisen‰ tahtonaan oli Marmaduke siin‰ m‰‰r‰nnyt omaisuutensa jaettavaksi tasan tytt‰rens‰ ja Oliver Effinghamin eli h‰nen j‰lkel‰istens‰ kesken.

Kyynelsilmin luki nuorukainen Marmaduken testamentin, kielt‰m‰ttˆm‰n todistuksen h‰nen vilpittˆm‰st‰ uskollisuudestaan. Ja h‰nen viel‰ paperiin tuijottaessaan kysyi lempe‰, sointuisa ‰‰ni:

-- Viel‰kˆ ep‰ilette meit‰, Oliver?

-- Teit‰ min‰ en ole ep‰illyt milloinkaan, sanoi nuorukainen, rient‰en Elisabetin luo ja tarttuen h‰nen k‰teens‰.

-- Ent‰ is‰‰ni!

-- Jumala siunatkoon h‰nt‰, uskollista, jaloa miest‰!

-- Kiitos, poikani, virkkoi tuomari, l‰mpim‰sti puristaen nuorukaisen k‰tt‰. Me olemme kumpikin erehtyneet. Sin‰ olet ollut liian pikainen, min‰ kenties liian hidas.

Kahdeksas luku.

Vanhan mets‰st‰j‰n j‰‰hyv‰iset.

Siirrymme nyt monta kuukautta eteenp‰in ja mainitsemme silt‰ ajalta vain kaksi tapausta. Toinen on Oliverin ja Elisabetin h‰‰t, toinen vanhan majuri Effinghamin kuolema. Nahkajalka ja Benjamin olivat taas vapaina eik‰ heit‰ kukaan sen vuoksi halveksinut, ett‰ he olivat vankeudessa olleet. Hallituksen virkamiehen‰ oli tosin Marmaduken t‰ytynyt vangituttaa heid‰t palon j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰, mutta ei heid‰n tarvinnut olla siell‰ sen kauvempaa kuin enn‰tettiin heille Albanysta hankkia armahdus.

Muutamana kauniina lokakuun aamuna k‰veli Oliver nuoren vaimonsa kanssa Nahkajalan entisen mˆkin paikalle. J‰‰nnˆkset oli raivattu pois, maa tasoitettu ja kylvetty hein‰ksi. Paikkaa ymp‰rˆi muuri, jossa oli pienonen ovi. L‰hell‰ sit‰ oli heid‰n suureksi h‰mm‰styksekseen Nahkajalan pyssy pystyss‰ muuria vasten, ja sen vieress‰ makasivat ruohokossa Hektor ja Dog. Mets‰st‰j‰ itse oli pitk‰ll‰‰n maassa valkeasta marmorista tehdyn hautakiven juurella, siirrellen k‰sill‰‰n syrj‰‰n ruohoa voidaksensa lukea patsaan kirjoitusta. Kiven rinnalla oli muhkea hautapatsas, johon oli uurrettu kauniita koristeita.

Oliver ja Elisabet l‰hestyiv‰t hautapatsasta hiljaa ja vanhan mets‰st‰j‰n kuulematta. H‰nen p‰ivettyneist‰ kasvoistansa kuvastui syv‰ mielenliikutus. Hetken per‰st‰ nousi Nahkajalka ja puheli itsekseen:

-- No, nyt min‰ luulen kaiken olevan niinkuin ollakkin pit‰‰. Enk‰ min‰ luule mit‰‰n pahaa olevan tuohon kirjoitettuna, vaikken min‰ sit‰ ymm‰rr‰. Eiv‰tk‰ luullakseni piippu, tomahawk ja mokasiinit ole niink‰‰n huonot. Niin, niin. Siin‰ he nyt lep‰‰v‰t rinnakkain ja hyv‰ on heid‰n siin‰ kummankin olla. Mutta kukas peitt‰‰ maanpoveen minun luuni, kun minun aikani tulee?

-- Teill‰ on yst‰vi‰, Nahkajalka, jotka mielell‰ns‰ t‰ytt‰v‰t teid‰n viimeisen toivonne, kun se surullinen aika tulee, sanoi Oliver hell‰sti.

Vanhus k‰‰ntyi eik‰ n‰ytt‰nyt ollenkaan h‰mm‰styv‰n.

-- Te olette tulleet haudalle, lapset -- eikˆ niin? sanoi h‰n. Ennenkuin min‰ l‰hden pois, tahtoisin hyvin mielell‰ni tiet‰‰, mit‰ n‰ill‰ hautapatsailla on kerrottavana vanhasta delawarelaisesta ja urhoollisesta valkeasta miehest‰.

Nuorukainen astui hautapatsaan luo ja luki:

OLIVER EFFINGHAMIN,

_kunink. 16:nen jalkav‰kirykmentin ent. majurin muistoksi_.

H‰n oli urhoollinen sotilas, lujaluontoinen mies ja oikea kristitty.

Onnettomuudessa, joka kohtasi h‰nt‰ el‰m‰ns‰ iltana, lohdutti h‰nt‰ vanha, uskollinen yst‰v‰ NATANAEL BUMPPO.

Kylm‰t v‰reet karsivat Nahkajalan ruumista, kun h‰n kuuli oman nimens‰ mainittavan ja h‰nen ryppyiset kasvonsa kirkastuivat.

-- Niinkˆ siin‰ todellakin on? kysyi h‰n. Oletteko sitten piirt‰nyt vanhan Nahkajalan nimen h‰nen entisen is‰nt‰ns‰ nimen viereen? Jumala siunatkoon teit‰, lapseni! Se on jalomielinen lahja miehelle, jolta ei j‰‰ yht‰‰n j‰lkel‰ist‰ eik‰ heimolaista siihen maahan, jossa h‰n niin kauvan on el‰nyt. Mutta mit‰s te olette kirjoituttaneet punaisen miehen hautakiveen?

Kuulkaa, sanoi Oliver ja luki toisen kirjoituksen:

T‰m‰ patsas on pystytetty intiaanip‰‰likˆn muistoksi, joka oli delawarein heimoa, tunnettu nimell‰

CHINGACHGOOK ja SUURI KƒƒRME.

H‰n oli viimeinen kansastansa, joka asui t‰ss‰ maassa, ja h‰nest‰ voi sanoa, ett‰ h‰nen virheens‰ olivat intiaanin, h‰nen avunsa ihmisen.

-- Te ette ole milloinkaan sen paremmin sanonut, Oliver herra. Jospa te olisitte tuntenut h‰net nuorena. Mutta mit‰p‰s siit‰ en‰‰. Aika on vihdoinkin minun l‰hte‰.

Nahkajalka k‰‰nsi p‰‰t‰ns‰ salatakseen eron haikeutta. H‰n kyyristyi ottamaan suurta mytty‰, joka oli hautain takana, ja nosti sen hitaasti selk‰‰ns‰.

-- Poisko! -- huudahti Elisabet ja riensi h‰nen luokseen. -- Te ette saa olla niin yksin kuin nyt ettek‰ en‰‰ poistua niin kauvas metsiin.

-- Mit‰ vaimoni sanoo, se on totta, Nahkajalka, lis‰si Effingham. Etteh‰n te en‰‰ tarvitse rasittaa itse‰nne. Heitt‰k‰‰ pois koko l‰htˆhommanne ja mets‰stelk‰‰ t‰‰ll‰ meid‰n l‰heistˆll‰, jollette kotona viihdy.

-- Arvasinhan min‰, ett‰ minulla on vaikea erota teist‰, sanoi vanhus. Mutta min‰ en jaksa el‰‰ viljelyksien keskell‰, jossa kirves huiskaa myˆt‰‰ns‰ auringon noususta sen laskuun. Tosin min‰ pid‰n paljon teist‰, lapseni, mutta el‰m‰ t‰‰ll‰ on kolkkoa, sitten kun Chingachgook yst‰v‰ni minut j‰tti, ja min‰ kaipaan synkki‰, jylhi‰ metsi‰ni.

-- Eiv‰tkˆs sitten n‰m‰ ‰‰rettˆm‰t salot t‰‰ll‰ olekkaan teist‰ metsi‰? kys‰isi Elisabet.

-- Voi, voi! Eiv‰t ne ole. Mitenk‰s min‰ sanoisin mets‰ksi semmoista, jossa en p‰iv‰‰k‰‰n saa kulkea tapaamatta raivatuita aloja?

-- T‰m‰ on niin odottamatonta, -- jatkoi Elisabet, tuskin jaksaen hengitt‰‰ -- min‰ luulin, ett‰ olisitte el‰nyt ja kuollut meid‰n luonamme.

-- Pyynnˆt ovat turhat, sanoi Effingham. Min‰ tunnen teid‰t liian hyv‰sti, Nahkajalka, houkutellakseni teit‰ j‰‰m‰‰n. Mutta ettekˆs antaisi meid‰n rakentaa pient‰ pirttist‰ teille jollekkin noille et‰isille vuorille, ett‰ edes silloin t‰llˆin saisimme k‰yd‰ teid‰n luonanne ja kuulisimme, mit‰ te tarvitsette?

-- Elk‰‰ surko Nahkajalkaa, lapset! Elk‰‰ huolehtiko minun t‰hteni. Minun el‰m‰ni on Herran k‰dess‰ ja h‰n antaa minullekkin onnellisen lopun. Pienimm‰ll‰kin h‰nen luoduistaan on oma tarkoituksensa ja minut on luotu salojen asukkaaksi. Jos te rakastatte minua, niin antakaa minun menn‰ sinne, jonne mieleni haluaa.

Sill‰ oli asia ratkaistu. H‰nen j‰‰nnist‰‰n ei en‰‰ sanaakaan sanottu. Oliver pyyhk‰isi kyynelen silm‰st‰‰n, otti kukkarostaan nipun setelirahoja ja tarjosi niit‰ vanhalle mets‰st‰j‰lle.

-- Ottakaa edes n‰m‰, sanoi h‰n. Pit‰k‰‰ ne tallessa. Ehk‰p‰ niist‰ on hyˆty‰ tarpeen tullessa.

-- N‰m‰kˆ ne ovat niit‰ uudenaikuisia rahoja, joita Albanyssa tehd‰‰n paperista? -- kysyi Nahkajalka, uteliaana tarkastellen seteli‰. -- Ei, poikaseni! Pist‰ ne vain taskuusi. Minulle ei niist‰ ole mit‰‰n hyˆty‰. Elisabet, sallitteko vanhuksen suudella k‰tt‰nne? Min‰ rukoilen Jumalaa varjelemaan teit‰ ja siunaamaan teit‰ ja kaikkea, mik‰ teid‰n on.

Elisabet kohotti p‰‰t‰ns‰. Avop‰in ja kunnioittavasti kosketti vanha mets‰st‰j‰ huulillansa h‰nen kalpeata poskeansa j‰‰hyv‰isiksi. Kiihke‰sti tarttui "nuori kotka" vanhan mets‰st‰j‰n k‰teen ja puristi sit‰ syd‰mmellisesti, voimatta sanoa sanaakaan. Mets‰st‰j‰ tiukensi vyˆt‰ns‰ ja valmistihe l‰htem‰‰n, vaikka selv‰sti n‰ki, ett‰ ero oli h‰nest‰kin raskasta. Viimeksi h‰n heitti pyssyn olalleen ja huusi kuulakalla mets‰st‰j‰-‰‰nell‰, niin ett‰ salo vastahan kajahti:

-- Eteenp‰in, Hektor! Tule, Dog! Toisenkin askelen te saatte ottaa, ennenkuin olemme matkamme perill‰.

Huudon kuullessaan hyp‰htiv‰t koirat pystyyn ja seurasivat tottelevaisesti is‰nt‰‰ns‰.

Oli niin hiljaista, niin ‰‰netˆnt‰. Oliver painoi p‰‰ns‰ isois‰ns‰ hautapatsasta vasten. Tyynnytty‰ns‰ h‰n k‰‰ntyi -- he olivat vain kahden haudalla, Elisabet ja Oliver.

-- H‰n on poissa! huudahti Oliver.

Elisabet katsoi mets‰‰n p‰in ja n‰ki vanhan mets‰st‰j‰n seisahtuvan mets‰nrintaan, josta h‰n viel‰ kerran katsoi taakseen. Ryppyisell‰ k‰dell‰‰n h‰n pyyhk‰isi silmi‰‰n ja viittasi viimeiseksi tervehdykseksi. Viel‰ kerran h‰n huusi koiriansa ja katosi sitten sinne synk‰n salon syd‰mmeen.