Part 7

-- Ent‰ minnekk‰ te joudutte? h‰t‰ili Elisabet. Ei! Ette te eik‰ vanha intiaani saa uhrata henke‰nne minun tauttani.

Edvards ei h‰nt‰ en‰‰ kuunnellut. H‰n oli jo intiaanin vieress‰, joka vastustamatta luovutti vaippansa ja istui entisell‰ paikallaan hievahtamatta, arvokkaana ja levollisena niinkuin oikea intiaani ainakin. Vaippa viillettiin kapeiksi kaistaleiksi ja ne solmittiin toisiinsa, joihin viel‰ Edvardsin nuttu ja Elisabetin hartiahuivi lis‰ksi liitettiin. Mutta hiihna ulottui sittenkin tuskin puoliv‰liin kallionrinnett‰.

-- Ei sek‰‰n auta, virkkoi Elisabet. Pelastusta ei ole en‰‰. Tuli levi‰‰. Katsokaa, se polttaa maankin tielt‰‰n.

Ohut maankamara, joka peitti kallion, kasvoi vain matalaa ja maata myˆten suikertelevaa ruohoa ja useimmat puut, jotka olivat halkeamiin juurtuneet, olivat monikes‰isen kuivuuden polttamina jo aikoja sitten kuihtuneet ja kuolleet. Parempaa polttoainetta tuskin olisikkaan, jos vain tuli kerran olisi sinne joutunut. Mutta maa oli pensaatonta, joita myˆten se toisaalle levisi, ja pienonen puro, joka sai alkunsa l‰hteest‰, juoksi kallion tˆyr‰‰lt‰, kostuttaen sammalen, ja kierteli sitten vuoren huippua. Puro tosin aluksi esti tulta levenem‰st‰, mutta sihisten se kiehui melkein kuiville. Sammaletkin k‰pristyiv‰t polttavassa kuumuudessa ja kiihtyv‰ tuuli tempoi j‰lelle j‰‰neit‰ kaarnapalaisia kuivettuneista keloista. Paksuja savupilvi‰ tuprusi tulvanaan pengerm‰lle p‰in. Humisten ja r‰iskien r‰tisiv‰t liekit, rytisten putoili oksia puista ja ukkosena jym‰hytti tannerta vanha kelohonka, jonka onton juuren ahne tuli oli kaivertanut.

Elisabetilla ei ollut en‰‰ toivon ujettakaan. Tyynen‰ h‰n odotti kohtaloaan. Mohikaani istui paikallaan liikahtamatta, tuijottaen kohti et‰isten vuorten siint‰vi‰ kukkuloita, ik‰‰nkuin katsellen jo kauvas tulevaisuuden verhon taa. Ja tuon tuostakin h‰n kumajavalla ‰‰nell‰‰n lauloi delawarelaista kuolinlaulua.

-- Koettakaa houkutella Chingachgookia t‰nne likemm‰ksi, ett‰ saamme yhdess‰ kuolla, kuiskasi Elisabet.

-- H‰n ei v‰r‰hd‰kk‰‰n paikaltaan, vastasi nuorukainen. T‰m‰ on h‰nen mielest‰‰n onnellisin hetki el‰m‰ss‰. Seitsem‰nkymmenen talven lumi peitt‰‰ h‰nen hiuksensa ja viime aikoina ovat h‰nen voimansa paljon heikontuneet; sit‰ paitsi h‰n vahingoittuikin silloin onnettomalla mets‰stysretkell‰.

Tulinen kuumuus oli viimein kuivannut pienen purosen, tuhoava vihollinen hiipi vitkalleen kosteaa sammalta myˆten, mutta kuivanut m‰nty tuprahti ilmituleen. Liekit hyppeliv‰t pitkin kuivunutta runkoa kuin v‰l‰htelev‰t salamat taivaalla ja siin‰ tuokiossa kohahti tulipatsas taivaalle. Tammen runko, jolla Chingachgook istui, paloi jo yl‰p‰‰st‰‰n ja liekit piirittiv‰t intiaanin joka suunnalta. H‰n ei hievahtanut. Ihan varmasti h‰nen verhoton ruumiinsa k‰rsi kovia tuskia, mutta vanhuksen mielenlujuus voitti kaikki ruumiilliset kivut. Viel‰ keskelt‰ liekkienkin kuului h‰nen laulunsa kumajava s‰vel.

Kauhistuneena k‰‰nsi Elisabet katseensa h‰nest‰ ja katsoi laaksoon. Kuumuudesta syntynyt tuulisp‰‰ siirr‰lsi samassa laaksoa peitt‰v‰n savupilven. Siell‰ se oli h‰nen hiljainen, rauhallinen laaksonsa.

-- Is‰! is‰! huusi Elisabet. Voi miksi minulle t‰m‰? -- Mutta min‰ alistun kohtalooni.

-- Tyttˆ! Miss‰ sin‰ olet, tyttˆ? kuului yht‰kki‰ Nahkajalan ‰‰ni. Rauhoita vanhuksen syd‰nt‰, jos sin‰ viel‰ olet el‰vien ilmoilla.

-- Natty! Se on Natty! riemuitsi Edvards. Sitten me ehk‰ viel‰ pelastumme.

Kirkas, miltei mets‰paloa valoisampi liekki leimahti samassa ja kuului kova pamaus.

-- Se oli ruuti! huusi sama ‰‰ni, mutta likemp‰‰ jo. Voi sit‰ ruutia ja tyttˆparkaa! Voi sit‰ armasta lasta! H‰n on hukassa.

Ja vanha mets‰st‰j‰ ilmestyi pengerm‰lle hatuttomin p‰in, hiukset k‰rventynein‰, ruudukas paita noessa ja t‰ynn‰ reiki‰ ja h‰nen punaiset kasvonsa kuumuudesta entist‰‰n punaisempina. Vanha mets‰st‰j‰ oli tavannut Luisen, joka ‰skeisell‰ paikallaan odotti yst‰v‰‰ns‰, ja oli h‰nelt‰ kuullut Elisabetin olevan vuorella. K‰sitt‰en paikalla vaaran suuruuden pyysi h‰n Luisea kiireesti rient‰m‰‰n kyl‰‰n ja siell‰ l‰hett‰m‰‰n ihmisi‰, ja itse h‰n juoksi vuorelle, mink‰ suinkin jaksoi.

-- Jumalalle kiitos, ett‰ lˆysin h‰net, huudahti vanhus tunkeuduttuaan savun l‰pi. Mutta seuratkaa nyt minua paikalla. Aikaa ei ole pitkiin puheihin. Meid‰n kaikkien henki on kysymyksess‰.

-- Ent‰s Chingachgook? kysyi Edvards. Saammeko h‰net j‰tt‰‰ surman suuhun?

Nahkajalka katsoi Edvardsin osoittamaan suuntaan. Intiaani istui kuin juurtuneena entisell‰ paikallaan, vaikka maa jo h‰nen jaloissaan paloi. Mets‰st‰j‰ hypp‰si h‰nen luokseen ja sanoi delawareksi:

-- Nouse, Chingachgook, pois! Aiotko j‰‰d‰ t‰nne palamaan kuin mingolainen rovioon? Jumala armahda! Ruuti on h‰nen selk‰ns‰ k‰rvent‰nyt. Tuletko sin‰, tuletko?

-- Mink‰ t‰hden l‰htisi Chingachgook? vastasi intiaani synk‰sti. H‰n on kotkan p‰iv‰t el‰nyt ja h‰nen silm‰ns‰ himmenee. H‰n katselee laaksoa, h‰n katselee vesi‰, h‰n katselee laajoja mets‰stysmaita -- mutta delawarelaista h‰n ei ainoatakaan en‰‰ n‰e. Kaukaisesta maasta minulle is‰ni huutavat: tule! Wah-ta-wah, Unkas, koko heimoni huutaa: tule! Tule! huutaa suuri henkikin. Antakaa Chingachgookin kuolla.

-- Mutta sin‰ unhotat yst‰v‰si, huudahti Edvards.

-- Turhaa on puhua intiaanille, silloin kun kuolema on ilminn‰ht‰v‰, hyv‰ lapsi, keskeytti Nahkajalka, tempaisi vaipan kaistaleet ja sitoi ihmetelt‰v‰n kiireesti kuolevan p‰‰llikˆn selk‰‰ns‰. Rivakasti h‰n asteli samaanne p‰in, josta oli tullutkin eik‰ siin‰ n‰ytt‰nyt kantamus paljoa painavan. Tuskin he olivat l‰hteneet, kun vanha honka, joka jo kotvan oli huojunut sinne t‰nne, syˆksyi heid‰n ‰skeiselle paikalleen ja s‰keni‰ sinkosi siit‰ kauvas ymp‰rille.

-- Kulkekaa sammalikkoa! -- huusi Nahkajalka, sitten kun savulta ei en‰‰ eteens‰ n‰hnyt -- ja pysytt‰ytyk‰‰ vaaleassa savussa.

Seuraten mets‰st‰j‰n kehoitusta kulkivat Edvards ja Elisabet h‰nen j‰lest‰‰n. Ja vaikka kapea puron rantoja mutkitteleva polku veikin yli palavien puiden ja karisevien oksain, niin lˆysiv‰t he onneksi aukon, josta pelastuivat. Ainoastaan se, joka niin tarkoin kuin Nahkajalka tunsi kaikki mets‰n polut ja pensaat, kannot ja kalliot, lˆysi tien semmoisessa savun paljoudessa, johon oli ihan tukehtua. Jokseenkin helposti he p‰‰siv‰t alempana olevalle pengerm‰lle ja raittiimpaan ilmaan. Nahkajalka irroitti taakan sel‰st‰ns‰ ja asetti intiaanin istumaan nojalleen kallionlohkaretta vasten. Elisabet kyyristyi maahan ja peitti kasvonsa k‰siins‰.

-- Otattehan, neiti Temple, jotain, joka teit‰ vahvistaa, -- pyysi Edvards, astui kallion laidalle ja huusi luolaan: Benjamin! Miss‰ te olette, Benjamin?

K‰he‰ ‰‰ni, joka tuntui tulevan ihan maan sis‰st‰, vastasi:

-- T‰‰ll‰, herra! T‰‰ll‰ onkalossa, jossa muun hyv‰n lis‰ksi on kuumaa kuin kiehuvassa kattilassa.

-- Toimittakaa meille t‰nne lasillinen l‰hdevett‰ ja pankaa siihen v‰h‰ viini‰, mutta joutukaa v‰leen.

-- Min‰ ymm‰rr‰n hyvin v‰h‰n semmoisista miedoista juomista, Oliver herra, vastasi hovimestari, jonka ‰‰ni kuului suoraan luolasta. Ja jamaikaa riitti vain erojaisiksi Billy Kirbylle, kun h‰n viime yˆn‰ kyyditsi minua maantiell‰. Mutta t‰ss‰ on jotain punaista, joka ehk‰ auttaa huonoa ruuansulatusta.

Puhuessaan oli hovimestari kiivennyt kalliolle ja tuonut juomista.

Elisabet joi Edvardsin tarjoaman juoman ja viittasi sitten merkiksi, ett‰ h‰n tahtoi olla yksin. Edvards l‰hestyi Nahkajalkaa, joka hell‰sti ja v‰sym‰tt‰ puuhaili Chingachgookin luona. He katsahtivat toisiinsa.

-- H‰nen aikansa on tullut, sanoi h‰n huolestuneena, min‰ n‰en sen h‰nen silmist‰‰n.

Intiaani k‰‰nsi hitaasti p‰‰t‰ns‰ laaksoon p‰in ja alkoi laulaa. Yh‰ selvemmin ja selvemmin erotti siit‰ sanat:

-- Min‰ tulen. Muutan hurskasten maahan. Poikaansa kutsuu suuri henki. Kuka voi sanoa mingolaisen milloinkaan n‰hneen vanhan Chingachgookin selk‰‰? Yst‰v‰‰, joka h‰neen luotti, ei h‰n ole milloinkaan pett‰nyt. Yksik‰‰n mingolainen, jota h‰n ajoi takaa, ei ole voittolaulua laulanut. Nuorena oli Chingachgook sotilas ja h‰nen jalkineensa olivat ruskeat verest‰. Vanhana tuli h‰nest‰ viisas mies, jonka sanat neuvottelutulen ‰‰ress‰ eiv‰t tuulen mukana haihtuneet. Haukansilm‰! huusi h‰n sitten, ponnistaen viimeiset voimansa. Haukansilm‰, kuule veljesi sana!

-- Niin, -- vastasi mets‰st‰j‰ syv‰sti liikutettuna ja painautui h‰nt‰ vasten, -- niin, veljekset me olemme aina olleet. Mit‰ tahdot, Chingachgook?

-- Haukansilm‰! Is‰ni kutsuvat minut pois t‰‰lt‰, autuasten olinmajoihin. Tie sinne on suora ja selv‰ ja Chingachgookin silm‰t nuortuvat uudelleen. Hyv‰sti, Haukansilm‰! Pane Chingachgookin jousi, h‰nen tomahawkinsa, h‰nen piippunsa ja vyˆns‰ h‰nen hautaansa; sill‰ niinkuin sotilas v‰ijym‰‰n l‰htee h‰n yˆn selk‰‰n, eik‰ niiden etsiminen saa h‰nt‰ viivytt‰‰.

Synkki‰, mustia pilvenlonkia oli kohonnut taivaanrannalle ja avaruudessa vallitseva juhlallinen hiljaisuus ennusti rajuilmaa. Hulmuten kiemurtelivat liekit taivasta kohti, ja savu, joka oli laaksoon laskeunut, alkoi kohota ylˆsp‰in ja haihtui. H‰ik‰isev‰ salama halkaisi ilmaa ja paikalla kuului kova jyr‰ys, joka kumeasti vyˆryi kalliolta toiselle ja pani maan t‰risem‰‰n. Mohikaani kohottautui, ik‰‰nkuin ukkonen olisi tullut julistamaan h‰nen eroansa maailmasta ja ojensi kuihtuneet k‰sivartensa kohti l‰nnen maita. Ilon ilme valaisi h‰nen tummia kasvojansa, mutta v‰hitellen kasvonjuonteet j‰ykistyiv‰t, j‰ntereet veltostuivat, h‰n vaipui nojalleen kalliota vasten -- huulet hiljaa v‰r‰htiv‰t ja k‰si putosi hervotonna riipuksiin. H‰n oli kuollut. Loistottomat silm‰t t‰hystiv‰t et‰isten vuorten kukkuloita, ik‰‰nkuin maahan kuuluva tomu olisi vapautuneen hengen lentoa katsellut el‰m‰n rajan toisella puolen.

Nahkajalka tarttui kuolleen yst‰v‰ns‰ k‰teen ja katsoi h‰nt‰, ‰‰netˆn, syv‰ suru silmiss‰. Kaihoa, haikeata kaipuuta tuntien h‰n puhkesi puhumaan:

-- Puna- tai valkoihoinen, -- kaikki on loppunut. H‰n on lˆyt‰nyt oikean tuomarin, jota eiv‰t sido heikkojen ihmisien laatimat lait. Nyt ei ole en‰‰ kuin yksi j‰lell‰: kun h‰n t‰‰lt‰ eroaa -- olen min‰ yksin maailmassa koirineni. Tosin t‰ytyy ihmisen k‰rsiv‰llisesti odottaa, kunnes se on Jumalan tahto, mutta min‰ alan jo v‰sy‰ el‰m‰‰n. Tutut puunikin hakataan, enk‰ en‰‰ n‰e ket‰‰n nuoruuteni tuttavaa.

Suuria vesipisaroita alkoi tipahdella ja kostuttaa kuivaa kalliota, ja kohisten l‰heni ukkonen l‰henemist‰‰n. Intiaanin ruumis vietiin kiireesti luolaan. H‰t‰isesti pyysi Edvards Elisabetilta anteeksi, ettei h‰n voinut pyyt‰‰ h‰nt‰ luolaan, -- jonka suu nyt oli t‰ytetty oksilla ja risuilla, -- mutisten jotain siit‰, miten tukalaa oli olla siell‰, miss‰ ruumis oli. Kallionkieleke suojeli kuitenkin Elisabetia kastumasta.

Viel‰ rajuilman kest‰ess‰ kuului ‰‰ni‰ alhaalta. Kyl‰l‰iset sielt‰ kokivat pyrki‰ eteenp‰in savuavien puiden ja kantojen v‰litse. Sateen tauottua opasti Oliver Elisabetin tielle.

-- Salaper‰isyyden aika on ohi, neiti Temple, sanoi h‰n, ennenkuin he erosivat. Huomenna t‰h‰n aikaan poistuu verho, joka niin kauvan on peitt‰nyt sek‰ minut ett‰ minun olosuhteeni. Jumala teit‰ varjelkoon! Min‰ kuulen is‰nne ‰‰nen enk‰ nyt tahdo viipy‰. Jumalalle kiitos, ett‰ te olette pelastunut!

Ja h‰n h‰visi mets‰‰n savuavien puiden taa. Elisabet k‰‰ntyi ja vaipui tuskasta miltei tajuttoman is‰ns‰ syliin.

Seitsem‰s luku.

Luolan salaisuus.

Viime p‰ivien j‰nnitt‰vi‰ tapauksia lis‰si viel‰ tuomittujen rahanv‰‰rent‰j‰in pako, jotka seurasivat Nahkajalan esimerkki‰ ja murtautuivat vankilasta mets‰palon j‰lkeisen‰ yˆn‰. Yleisesti puhuttiin luolasta, yhdistettiin siihen sekavat huhut malmista ja metalleista, jopa viimein ep‰iltiin Edvardsia ja Nahkajalkaa mets‰n sytytt‰jiksikin. Etup‰‰ss‰ heit‰ syyttiv‰t juuri ne, joiden huolimattomuuden takia palo oli alkunsa saanut. Mutta huhua uskottiin yleisesti eik‰ ollut en‰‰ muusta puhettakaan kuin rikollisten oikeutetusta rankaisemisesta. Richard ei ainakaan ollut silloin kuuro, vaan varustautui kiihke‰sti virkatoimiinsa. Nuoria poikia l‰hetettiin mets‰‰n vakoilemaan ja kyl‰ss‰ h‰lytettiin vartijamiehet aseihin. Noin viisikolmatta sotamiest‰ kokoutui ja asettihe sotarintaan. He olivat vapaaehtoisia ja heit‰ johti kapteeni Hollister, vanha sotamies, joka viisinelj‰tt‰ ensimm‰ist‰ elinvuottansa oli viett‰nyt sotakent‰ll‰ ja linnueessa, mutta oli ravintoloitsijana Templetonissa. Urhoollinen kapteeni etunen‰ss‰ ja Richardin ja Doolittlen seuraamana marssi joukkue rohkeasti vuorelle. Vakoilijat toivat sen tiedon, ett‰ pakolaiset n‰ht‰v‰sti varustautuivat hurjaan vastarintaan. Sotilaat vilkaisivat hieman pelokkaasti toisiinsa, ja Richard neuvotteli syrj‰ss‰ Doolittlen kanssa.

Niin olivat asiat, kun Billy Kirby kirves kainalossa harppasi tiet‰ pitkin. Sheriffi ei pitki‰ aikaillut selitt‰ess‰‰n h‰mm‰styneelle puunhakkaajalle, miksi miehet niin sotajalalla olivat, kehoittipa Kirbyt‰kin mukaan. Sinneh‰n Billy, jonne muutkin ja h‰nelle annettiin teht‰v‰ksi kehoittaa vihollista antautumaan, ennenkuin rynn‰kkˆˆn ryhdyttiin. Joukko jakautui kahtia. Toinen, kapteeni Hollisterin johtamana, kulki Aavevuoren yli l‰hesty‰kseen luolaa vasemmalta ja toinen joukko marssi h‰tyytt‰m‰‰n vihollisen varustusta oikealta puolen. Richard Jones pys‰htyi kalliopengerm‰lle, ihan piiritettyjen p‰‰n p‰‰lle, mutta kuitenkin niin, etteiv‰t he h‰nt‰ n‰hneet. Hiram Doolittle seurasi Billy Kirbyt‰ ihan vuoren rinteelle, mutta j‰i kuitenkin tarpeeksi kauvas linnoituksesta ja varmuuden vuoksi puun taakse suojaan. Piiritetyt olivat hiiltyneist‰ puista ja oksista varustaneet vallituksen ja luolan suulle olivat he kasanneet murrokon. Varustusten takana oli Nahkajalka toisella ja Benjamin toisella puolella. Billy Kirby kun oli ohjeet saanut, kiipesi vuorelle ihan tyynesti, aivan kuin olisi mennyt tˆit‰‰n lopettelemaan. Tultuansa noin sadan kyyn‰r‰n p‰‰h‰n etuvaruksesta pisti Nahkajalan vanha arvokas pyssy h‰nelle silm‰‰n ja h‰n kuuli mets‰st‰j‰n huutavan:

-- Poistukaa, Billy Kirby, poistukaa! Min‰ en mielell‰ni tee teille pahaa, mutta jos teist‰ yksik‰‰n uskaltautuu askeltakaan t‰nnemm‰ksi, niin hurmetta valuu totta tosiaan.

-- No, no, Nahkajalka, vastasi Billy s‰vyis‰sti, elk‰‰ nyt olko mieletˆn. Min‰ tulen vain kehoittamaan teit‰ noudattamaan lakia -- siin‰ koko juttu.

-- Jos te tahdotte p‰‰st‰ luolaan, jatkoi Nahkajalka, niin odottakaa vain kaksi tuntia viel‰, emmek‰ me sitten est‰ ket‰‰n t‰nne tulemasta. Mutta nyt -- ei mist‰‰n nimest‰. Yksi ruumis siell‰ jo lep‰‰ kylm‰ll‰ kalliovuoteella eik‰ toisesta tied‰, miten kauvan se hengiss‰ kest‰‰. Mutta jos te sittenkin aiotte t‰nne hyˆk‰t‰, niin varokaa, ettei ole useampia ruumiita sek‰ luolan ulko- ett‰ sis‰puolella.

-- Se on niinkuin ollakkin pit‰‰, huusi Billy l‰heten rohkeasti. H‰n pyyt‰‰ teit‰ k‰rsiv‰llisesti odottamaan viel‰ kaksi tuntia eik‰ se kohtuutonta olekkaan.

Mutta sheriffi oli k‰rsim‰tˆn ja siet‰m‰ttˆm‰n utelias saamaan selkoa salaisuudesta ja h‰n katkaisi yst‰v‰llisen keskustelun, huutaen kalliolta:

-- Min‰ k‰sken teit‰, Natanael Bumppo, antautumaan lain k‰siin. Ja teid‰n, Benjamin Penguillan, k‰sken min‰ paikalla seurata minua vankeuteen.

-- Totta tosiaan min‰ seuraisin teit‰, Squire Jones, vastasi Benjamin, ottaen ensi kerran suustaan piipun, jota h‰n siihen asti oli h‰t‰ilem‰tt‰ imeksinyt, -- min‰ seuraisin teit‰ vaikka maailman loppuun, jos sill‰ loppua olisi, mutta sit‰p‰ sill‰ ei olekkaan, koska se on pyˆre‰.

-- J‰tt‰k‰‰ aseenne ja antautukaa, -- mˆr‰hti Hollister sellaisella ‰‰nell‰, ett‰ h‰nen omakin joukkonsa per‰ytyi monta askelta -- antautukaa tai elk‰‰ odottako armoa.

-- Menk‰‰ suolle armoinenne! vastasi Benjamin, nousten pˆlkylt‰, jolla h‰n oli istunut, ja pilkist‰en pienen, huolellisesti k‰tketyn kanuunan suun ylitse. Kanuunan oli h‰n yˆll‰ salakkali kulettanut kyl‰st‰.

-- Virkani arvo ei salli minun sen enemp‰‰ keskustella rikoksellisten kanssa, sanoi sheriffi, poistuen niin rutosti, ett‰ kapteeni Hollister luuli sen merkitsev‰n rynn‰kkˆ‰.

-- Aseihin! komensi h‰n. Eteenp‰in mars!

Ja hurjasti sapeliaan heiluttaen l‰heni h‰n varustuksia. Mutta Benjaminin piippu oli sattunut liian l‰helle pikku kanuunaa. Se laukesi ja viskasi viisi, kuusi tusinaa pyssynluotia ilmaan. Siin‰ tuokiossa hupeni vasemmanpuolinen sotajoukko, ettei j‰‰nyt muita kuin sotavanhus yksin. Luullen urhoollisten sotilastensa seuraavan kiipesi h‰n etuvaruksen yli vihollisen ulkovarustukseen, astui sen laidalle, heilutti sapeliaan ja karjahti:

-- Voitto on meid‰n!

Mutta se huudahdus se syˆksi h‰net huimaavaa vauhtia loistoisan voiton kukkuloilta. Nahkajalka, joka siihen asti oli pit‰nyt silm‰ll‰ vain Billy Kirbyt‰, k‰‰nsihe kuullessaan huudon, ‰lysi kapteenin ja toimitti h‰net pois varustuksesta paljoa nopeammin kuin h‰n oli sinne tullut. Jalat vain hiukan hipaisivat kallion kylke‰ h‰nen kiit‰ess‰‰n rinnett‰ alas. Ja niin hyv‰n kyydin oli Nahkajalan pyssynper‰ antanut kapteeni Hollisterille, ettei sapelikaan enn‰tt‰nyt pysty‰ puiden kylkeen, vaikka h‰n niit‰ menness‰‰n kyll‰ koetti kolhia. Suureksi h‰mm‰styksekseen lˆysi urhoollinen kapteeni itsens‰ maantielt‰ rakkaan puolisonsa edest‰, joka oli tullut sinne ihailemaan miehens‰ sotaisia urostˆit‰.

Niin pian kuin Nahkajalka n‰ki p‰‰sseens‰ siit‰ vihollisestansa, k‰‰ntyi h‰n piiritt‰j‰in oikeaa sivujoukkoa tarkastamaan. Kirby j‰ttil‰isen olisi ollut helppo k‰ytt‰‰ ‰skeist‰ tilaisuutta hyv‰kseen ja kiivet‰ vallitukselle, mutta vihollisesta ei h‰ness‰ ollut en‰‰ ujettakaan. Niin kovalla ‰‰nell‰, ett‰ pakeneva vasemmanpuolinen joukkokin sen kuuli, h‰n riemuitsi:

-- Hei! Mainio temppu, kapteeni. Marssikaa vain! Onnea matkalle.

Sill‰ tavalla huuteli Kirby kapteenin rinnett‰ liukuessa. Mutta vihdoin h‰n ei en‰‰ jaksanut huutaakkaan, vaan heitt‰ysi maahan ja nauroi niin, ett‰ mets‰ raikui. Kaikeksi onnettomuudeksi Doolittlelle houkuttelivat Kirbyn huudahdukset ja nauru h‰nen voittamattoman uteliaisuutensa suureen kiusaukseen, ja h‰n pilkisti piilostaan silm‰t‰kseen taistelun menoa. Mutta varmuuden vuoksi k‰‰ntyi h‰n selin ja vilkaisi vain silm‰nnurkalla luolaan p‰in. Nahkajalka ‰lysi paikalla h‰nen varovaisuutensa. Taitava ampuja, jolla ei ollut v‰hint‰k‰‰n aikomusta ampua kuolettavasti, l‰hetti oivallisesta pyssyst‰‰n luodin, joka hiukan raapaisi kunnioitettua oikeudenj‰sent‰, ja sen suureksi iloksi Billy Kirbylle, joka miltei hengitt‰m‰tt‰ oli Nahkajalan hankkeita katsellut. Sellaisen tervehdyksen saatuaan hypp‰si Hiram piilostaan, k‰si naarmun kohdalla ja puiden nyrkki‰ toisella h‰n huusi kohti kurkkua:

-- Paha teid‰t perikˆˆn. Mutta t‰st‰ ette niin hevill‰ p‰‰sekk‰‰n. Min‰ vetoon kautta kaikkien oikeuksien.

Semmoinen hirmuinen uhkaus, p‰‰lle p‰‰tteeksi niin oivallisen virkamiehen kuin Squire Doolittlen, her‰tti suurta iloa miesjoukossa, joka nauraen ja meluten alkoi ammuskella puiden latvoja.

Silloin ilmestyi sinne Marmaduke Temple ihan odottamatta.

-- Heretk‰‰, heitt‰k‰‰! huudahti h‰n. Miksi verta vuodatetaan? Eikˆ laki riit‰, koska t‰nne on aseissa tultu?

-- Se on vartijav‰ki, virkkoi sheriffi kalliolta, vartijav‰ki, joka -- --

-- Tuiki tarpeetonta! sanoi tuomari. Rauha maassa.

-- Seis! Ei tarvitsekkaan vuodattaa verta, huusi ‰‰ni Aavevuorelta. Te saatte menn‰ luolaan.

Miehistˆ oli keskeytt‰nyt sotaiset aikeensa ja odotti j‰nnityksess‰, mik‰ siit‰ lopuksi tulee. Edvards, jota seurasi majuri Hartmann, riensi vuorelta ja meni edelt‰ luolaan. Tuomari, sheriffi ja muutkin, jotka olivat pengerm‰lle ker‰ytyneet, mietiskeliv‰t ja tuumailivat, mit‰ ihmett‰ siell‰ mahtoi ollakkaan, kun valkop‰inen vanhus kannettiin luolasta hirvennahkoilla peitetyll‰ tuolilla, joka varovasti laskettiin joukon keskelle. H‰nen kasvonpiirteens‰ olivat vakavat ja arvokkaat, vaikka henkevyys silmist‰ oli poissa ja vanhus selv‰sti jo muuttumaisillaan lapseksi uudelleen.

-- Kuka t‰m‰ mies on? kysyi Marmaduke ter‰v‰sti.

-- T‰m‰ mies -- vastasi Edvards tyynesti, vaikka puhuessaan innostuen -- t‰m‰ mies, hyv‰ herra, oli kerran niin tarmokas ja urhoollinen sotilas, ett‰ uhkarohkeat alkuasukkaatkin nimittiv‰t h‰nt‰ "tulensyˆj‰ksi". T‰m‰ mies, jolla nyt ei ole kattoa vaalenneen p‰‰ns‰ p‰‰ll‰, oli muinoin suurten rikkauksien omistaja, -- niin, tuomari Temple, omistaja, oikea omistaja senkin maan, jossa nyt seisomme. T‰m‰ mies on sen miehen is‰ -- --

-- Onko h‰n siis, -- huudahti Marmaduke syv‰sti liikutettuna -- onko h‰n kadonnut majuri Effingham? Ent‰p‰ te, nuori mies?

-- Min‰ olen h‰nen poikansa poika, vastasi Edvards.

Syntyi pitk‰ ‰‰nettˆmyys.

-- Oliver, min‰ annan sinulle anteeksi, -- sanoi tuomari, l‰mpim‰sti puristaen nuorukaisen k‰tt‰ -- min‰ annan anteeksi sinun ep‰luulosi ja kaikki, paitsi sit‰, ett‰ annoit vanhuksen riutua t‰mmˆisess‰ paikassa, kun minun taloni ja koko omaisuuteni olisi ollut h‰nen ja sinun k‰ytett‰v‰n‰si.

-- Marmaduke Temple on uskollinen kuin rauta, virkkoi majuri Hartman. Johan min‰ sanoin sinulle, poika, ett‰ h‰n ei ole niit‰ ihmisi‰, jotka h‰d‰ss‰ yst‰v‰n hylk‰‰v‰t.

-- En voi kielt‰‰, tuomari Temple, ett‰ t‰m‰ kunnon mies on j‰rk‰hytt‰nyt piintyneit‰ ajatuksiani teist‰ ja teid‰n menettelyst‰nne, sanoi Edvards. H‰n oli is‰ni toveri ja h‰n on teid‰n yst‰v‰nne. Jos se on totta, mit‰ h‰n on teist‰ minulle kertonut, niin sek‰ is‰ni ett‰ min‰ olemme teit‰ v‰‰rin arvostelleet.

-- Te mainitsitte is‰nne, keskeytti Marmaduke kiihke‰sti. El‰‰kˆ h‰n viel‰ vai joutuiko h‰n todellakin haaksirikkoon?

-- Valitettavasti joutui! H‰n j‰tti minut yksin ja kˆyh‰n‰ Uuteen Skotlantiin hankkiakseen vahingonkorvausta menetetyst‰ omaisuudestaan ja Englannin hallitus sen h‰nelle myˆnsikin. Vietetty‰ns‰ sen tautta vuoden Englannissa h‰n palasi Halifaxiin hakemaan isois‰‰ni ja minua L‰nsi-intiaan, jonne h‰net oli m‰‰r‰tty kuvernˆˆriksi.

-- Ent‰ sin‰? kysyi Marmaduke l‰mpim‰sti. Min‰ luulin sinun hukkuneen is‰si kanssa.

Nuorukainen viittasi ‰‰neti ymp‰rill‰ olijoihin. Marmaduke ymm‰rsi sen, toimitti uteliaat pois ja pyysi serkkunsa l‰hett‰m‰‰n vaunut.

Edvards eli nuori Effingham, joksi me nyt h‰nt‰ nimit‰mme, jatkoi:

-- Meid‰n v‰h‰t varamme eiv‰t kuitenkaan silloin myˆnt‰neet niin suurta kulutusta. Minun t‰ytyi j‰‰d‰ is‰‰ odottamaan. Ja silloin kun kuulin laivan joutuneen haaksirikkoon ja menetin is‰ni, oli minulla tuskin nimeksik‰‰n rahaa.

-- Miten sin‰ sitten menettelit? kysyi Marmaduke.

-- Min‰ l‰ksin sitten t‰‰lt‰p‰in etsim‰‰n isois‰‰ni, sill‰ min‰ kuulin muutaman vanhan miehen, joka ennett‰in oli kuulunut h‰nen sotajoukkoonsa, ottaneen h‰net hoitaakseen, isois‰ll‰ni ei n‰et ollut mit‰‰n, mill‰ el‰‰. H‰n oli asettunut t‰nne is‰nt‰ns‰ kanssa, sill‰ t‰m‰n maan olivat delawarelaiset Chingachgookin toimesta lahjoittaneet isois‰lleni, joka kerran oli pelastanut p‰‰llikˆn hengen. Isois‰ni oli siit‰ pit‰en heimon kunnianj‰sen.

-- Sill‰kˆ tavalla sin‰ siis olet sukua intiaanille?

-- Sill‰, vastasi nuori Effingham. Is‰ni k‰vi kerran nuorena ollessaan delawarein luona, jotka silloin nimittiv‰t h‰net "kotkaksi", ja sen nimen olen min‰ perinyt. Paljon ei ole t‰h‰n en‰‰ lis‰tt‰v‰‰. Min‰ tulin t‰nne rannan maalle, jossa Natty kaikessa hiljaisuudessa huolti ja hoiti vanhaa is‰nt‰‰ns‰ ja opetti minut mets‰st‰j‰ksi. Min‰ en tied‰, herra tuomari, voinko sallia, ett‰ majuri Effingham vied‰‰n teille.

-- P‰‰t‰ itse, vastasi Marmaduke. Is‰si uskoi minulle koko omaisuutensa ja luotti minuun niin t‰ydellisesti, ettei h‰n tahtonut siit‰ edes kuittia eik‰ muuta vakuutta. Valtiolliset mielipiteemme erottivat meid‰t. Jos Ameriikka voitti, niin ei meid‰n sopimuksestamme tiennyt kukaan, jos taas Englanti, niin tottahan niin uskollinen alamainen kuin eversti Effingham helposti saisi omaisuutensa takaisin. Me tied‰mme, miten sota p‰‰ttyi. Is‰si seurasi pakenevia sotajoukkoja. H‰nen omaisuutensa joutui voittajan omaksi. Min‰ ostin ne s‰ilytt‰‰kseni ne niiden oikealle omistajalle. Sin‰ kaiketikkin tied‰t, ett‰ min‰ paikalla sodan p‰‰tytty‰ tuon tuostaankin l‰hetin is‰llesi suuria rahasummia.

-- Te l‰hetitte, kunnes -- --