Part 8

Ohikiitävä juna oli herättänyt Effin mielessä kiivaan kaipauksen. Vaikka hänen olonsa olikin hyvä, hän tunsi kuitenkin olevansa kuin vieraassa maailmassa. Jos hän olikin vielä ihastellut toista tai toista asiaa, hän kuitenkin nyt tajusi, mitä häneltä puuttui, Tuolla sijaitsi Varzin, ja toisella puolen kimalteli Kroschentinin kirkontornin huippu, etäällä Morgenitzin, ja siellä asustivat Grasenabbit ja Borcket eivätkä Bellingit ja Briestit. »Niin, ne!» Innstetten oli ollut aivan oikeassa puhuessaan hänen mielialojensa nopeasta vaihtelusta; Effi näki jälleen kaikki, mikä oli jäänyt taakse, ikäänkuin kirkastettuna. Mutta vaikka hän epäilemättä olikin kaipauksen tuntein katsellut junan jälkeen, hän oli kuitenkin toisaalta liiaksi liikkuvaluontoinen antaakseen sen asian kovin mieltänsä askarruttaa, ja jo kotimatkalla, kun painuvan päivän punainen kajaste valautui hangelle, hän tunsi itsensä jälleen vapaammaksi; kaikki tuntui hänestä kauniilta ja raikkaalta, ja kun hän Kessiniin palattua astui Gieshüblerin eteissuojaan melkein täsmälleen kellon lyödessä seitsemän, hänen mielessään ei ollut ainoastaan mieluisa, vaan melkein vallatonkin tunto, jota talossa tuntuva virmajuuren ja orvokinjuuren tuoksu lienee osaltaan lisännyt.

Innstetten oli saapunut rouvineen täsmällisesti, mutta siitä huolimatta olivat toiset vieraat ehtineet jo aikaisemmin; pastori Lindequist, vanha rouva Trippel ja itse Trippelli olivat jo tulleet. Gieshübler — sinisessä hännystakissa, jonka napit olivat himmeän kullan väriset, ja nenälasit leveässä mustassa nauhassa, joka lepäsi kuin mikäkin tähdistönnauha hohtavanvalkoisilla nyppykangasliiveillä — Gieshübler kykeni vain vaivoin hillitsemään kiihtymystään. »Saanko esitellä: parooni ja paroonitar Innstetten, pastorin rouva Trippel, neiti Marietta Trippelli.» Pastori Lindequist, jonka kaikki tunsivat, seisoi hymyillen taampana.

Trippelli, suunnilleen kolmenkymmenenvuoden ikäinen, erittäin miehekästä ja nimenomaan humoristista tyyppiä, oli aina esittelyyn saakka istunut kunniasijalla sohvassa. Mutta esittelyn jälkeen hän asteli kohti lähellä olevaa korkeaselustaista tuolia ja lausui: »Minä pyydän nyt teitä, armollinen rouva, ottamaan kannettavaksenne virkanne taakat ja vaarallisuudet. Vaarallisuuksista — hän viittasi sohvaan — voi tässä tapauksessa hyvinkin puhua. Olen huomauttanut siitä Gieshüblerille jo vuosi sitten, mutta valitettavasti tuloksetta; hän on hyvä, mutta myöskin itsepäinen.»

»Mutta Marietta...»

»Tämä sohva, jonka syntymä sijaitsee ajassa vähintään viisikymmentä vuotta sitten, on rakennettu vanhanaikaista vajottamisperiaatetta noudattaen, ja jos uskaltautuu sen haltuun sitä ennen keräämättä allensa kokonaista tyynyvuorta, vajoaa pohjattomiin, joka tapauksessa niin syvään, että polvet kohoavat ilmoille kuin monumentit.» Trippelli lausui tuon hyvätuulisesti ja varmasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Sinä olet paroonitar Innstetten, minä olen Trippelli.»

Gieshübler rakasti taiteellista ystävätärtään intomielisestä ja piti hänen kykyjään suuressa arvossa, mutta ei voinut haltioituneenakaan sulkea silmiään siltä tosiasialta, että Trippelli oli saanut vain lievän annoksen seurallista hienoutta. Ja juuri tätä hienoutta hän itse erikoisesti viljeli. »Rakas Marietta», puuttui hän puheeseen, »te käsittelette sellaisia kysymyksiä erittäin viehättävästi; mutta mitä sohvaani tulee, te tosiaankin olette väärässä, ja ken hyvänsä asiantuntija voi kiistamme ratkaista. Sellainenkin mies kuin ruhtinas Kotšukov...»

»Ah, Gieshübler, jättäkää _hänet_, minä pyydän. Aina vain Kotšukov. Saatte vielä armollisen rouvan otaksumaan, että minä olen tuon ruhtinaan — joka muuten kuuluu pienempien joukkoon ja omistaa vain tuhat sielua, toisin sanoen _omisti_ (aikaisemmin, kun laskelmat perustuivat sieluihin) — että olen ylpeä saadessani olla hänen tuhannesensimmäinen sielunsa. Ei, asia on tosiaankin toisin; aina arkailematta, tunnettehan vaalilauselmani; Gieshübler. Kotšukov on kelpo kumppani ja ystäväni, mutta taiteesta ja muista samanlaisista asioista hän ei ymmärrä mitään, ei ainakaan musiikista, vaikka säveltääkin messuja ja oratorioita — useimmat venäläiset ruhtinaat suistuvat taidetta harjoittaessaan hieman hengelliseen tai oikeauskoiseen suuntaan — ja niihin moniin asioihin, joita hän ei ollenkaan ymmärrä, kuuluvat epäilemättä myöskin sisustus- ja verhoilukysymykset. Hän on riittävän ylhäinen uskoakseen kauniiksi kaiken sen, mikä näyttää koreankirjavalta ja maksaa paljon.»

Innstetteniä tuo huvitti, ja pastori Lindequist oli hänkin ilmeisesti mielissään. Kelpo vanha rouva Trippel sitävastoin joutui tyttärensä huolettoman sävyn vuoksi alinomaa hämilleen, ja Gieshübler piti soveliaana katkaista tämän hankalaksi käyvän keskustelun. Paras keino oli muutamien laulujen esittäminen. Ei ollut luultavaa, että Marietta valitsisi lauluja, joiden sisältö antoi aihetta moitteisiin, ja jos niinkin kävisi, oli hänen esitystaitonsa niin oivallinen, että sisältö tuli sen nojalla aateloiduksi. »Parahin Marietta», loihe Gieshübler lausumaan, »minä olen tilannut pienen ateriamme kello kahdeksaksi. Meillä on niinmuodoin vielä aikaa kolme neljännestuntia, ellette kenties mieluummin laula aterian aikana jotakin hilpeätä laulua, tai kenties vasta pöydästä noustua...»

»Mitä ajattelettekaan, Gieshübler! Te, esteettinen mies! Eihän ole mitään epäesteettisempää kuin lauluesitys täysin vatsoin. Sitäpaitsi — ja tiedänhän, että olette valikoitujen ruokien mies, jopa herkkusuukin — ateria maistuu paremmalta, kun on asiasta suoriutunut.

»Ensin taide ja sitten pähkinäjäätelö, se on oikea järjestys.»

»Saanko siis tuoda teille nuotteja, Marietta?»

»Tuoda nuotteja. Niin, mitä se merkitsee, Gieshübler? Mikäli teidät tunnen, teillä on useita kaappeja täynnä nuotteja, ja enhän minä voi soittaa teille kaikkia järjestään. Nuotteja! _Millaisia_ nuotteja, Gieshübler, siitä on kysymys. Ja sitten, että ne sopivat alttoäänelle...»

»Minä tuon oikeita.»

Gieshübler alkoi etsiä kaapista, vetäen auki laatikon toisensa jälkeen. Trippelli siirsi sillävälin tuoliaan kauemmaksi vasemmalle joutuen siten istumaan ihan Effin viereen.

»Olenpa utelias näkemään, mitä hän tuo», sanoi Trippelli. Effi joutui siitä hieman hämilleen.

»Tekee mieleni otaksua», vastasi Effi epäröiden, »että joukossa on Gluckia, jotakin nimenomaan dramaattista... Yleensäkin, armollinen neiti, jos rohkenen huomauttaa, olen hämmästynyt kuullessani, että olette yksinomaan konserttilaulajatar. Teidän täytyisi mielestäni soveltua harvinaisen hyvin näyttämölle. Ulkomuotonne, voimanne, äänenne... olen oppinut tuntemaan vasta vähän sellaista, olen ollut aina vain lyhyen ajan Berlinissä... ja sitäpaitsi olen ollut vielä melkein lapsi. Mutta ajattelisin 'Orpheusta' tai 'Chrimhildiä' tai 'Vestaalia'.»

Trippelli häilytteli päätänsä ja silmäili syvyyksiin, mutta ei tullut väittäneeksi mitään vastaan, koska Gieshübler jälleen ilmaantui tuoden puoli tusinaa nuottivihkoja, jotka hänen ystävättärensä nopeasti tarkasti. »'Keijujenkuningas'... uh-huh; 'Virta vierimästä lakkaa...' Mutta tehän olette oikea murmeli, Gieshübler, olette nukkunut seitsemän vuotta... Ja tässä Löwen balladit; ei sekään kaikkein uusinta. 'Speierin kellot'... Ah, tuo iänikuinen pimputuspampatus, se on kulissimaista hommaa, mautonta ja väljähtynyttä. Mutta Ritari Olaf... no, se käy päinsä.»

Hän nousi ja lauloi pastorin säestämänä 'Olafin' erittäin varmasti ja taidokkaasti saavuttaen yleistä suosiota.

Sitten löytyi vielä monta samanlaista romanttista, jotakin 'Lentävästä Hollantilaisesta' ja 'Zampasta' ja sitten 'Nummenpoika'. Hän esitti ne kaikki yhtä taidokkaasti kuin levollisestikin Effin joutuessa kuin huumauksen valtoihin tekstien ja sävellysten vuoksi.

Laulettuaan 'Nummenpojan' Trippelli sanoi: »Jo riittää.» Tämä selitys oli niin päättävä, ettei Gieshübler enempää kuin kukaan muukaan uskaltanut käydä pyynnöllään häntä ahdistelemaan. Kaikkein vähimmin Effi. Gieshüblerin ystävättään istuessa jälleen hänen vieressään hän vain virkkoi: »Kunpa voisin sanoa teille, armollisin neitini, kuinka kiitollinen olen teille! Kaikki niin kaunista, niin varmaa ja taidokasta. Mutta jos sallitte, ihailen melkeinpä vieläkin enemmän erästä seikkaa, nimittäin sitä levollisuutta, joka esityksestänne uhkuu. Minä antaudun helposti vaikutelmieni valtoihin, ja pienimmänkin kummitusjutun kuullessani vapisen niin, että tuskin tiedän, miten tulla toimeen. Mutta te esitätte laulujanne valtavasti ja järkyttävästi ollen itse ihan hilpeä ja hyvätuulinen.»

»Niin, armollisin rouvani, eipä ole taiteessa toisin laita. Varsinkaan ei teatterissa, josta olen onneksi pelastunut. Sillä vaikka tunnenkin puolestani voivani voittaa kaikki sen kiusaukset, se kuitenkin pilaa maineen — siis parhaan, mitä ihmisellä on. Sitäpaitsi se tylsyttää, kuten ammattitoverini ovat minulle sata kertaa sanoneet. Siellä myrkytetään ja surmataan tikarilla, ja Romeo kuiskaa kuolleelle Julialle korvaan kehnon sukkeluuden tai ilkeydenkin, tai pistää hänen käteensä lemmenkirjeen.»

»Se on minusta käsittämätöntä. Puhuakseni vieläkin vain siitä, mistä olen teille tänä iltana kiitollisuudenvelassa, esimerkiksi 'Olafissa' ilmenneestä aavemaisuudesta, vakuutan teille, että jos uneksin jotakin ahdistavaa tai olen kuulevinani yläpuoleltani hiljaista tanssia tai soitantoa, vaikka siellä ei olekaan ketään, tai jokin hiipii vuoteeni ohi, niin olen ihan suunniltani enkä voi unohtaa sitä päiväkausiin.»

»Niin, armollisin rouva, se mitä kuvailette, on toista, se on todellista tai ainakin voi olla todellista. Jos balladissa liikkuu aave, en siitä ollenkaan säikähdä, mutta haamu, joka liikkuu huoneessani, on minulle erittäin epämieluisa, samoinkuin kenelle muulle tahansa. Sikäli siis ovat tuntomme samanlaiset.»

»Oletteko siis joskus sellaista kokenut?»

»Epäilemättä. Vieläpä Kotšukovin luona. Ja nyt olenkin asettanut ehdoksi, että minulle on annettava toinen makuusuoja, kenties englantilaisen kotiopettajattaren huoneessa. Hän näet on kveekari, ja siinä tapauksessa voi olla ihan huoleton.»

»Ja pidättekö sellaista mahdollisena?»

»Armollisin rouva, kun ihminen on ehtinyt minun iälleni ja on liikkunut paljon maailmalla, on ollut Venäjällä ja puoli vuotta Romaniassakin, niin hän pitää kaikkea mahdollisena. On olemassa ylen paljon pahoja ihmisiä, ja kaikki muu ilmaantuu sen keralla, se ikäänkuin kuuluu yhteen.»

Effi kuunteli tarkkaavasti.

»Minä kuulun erittäin valistuneeseen perheeseen», jatkoi Trippelli, »ainoastaan äitini laita ei ole ollut ihan oikein, mutta siitä huolimatta sanoi isäni, kun psykografiaa aljettiin harrastaa: 'Kuulehan, Maria, siinä asiassa piilee jotakin'. Ja hän oli oikeassa, siinä tosiaankin piilee jotakin. Yleensäkin ihmistä väijytään joka puolelta, edestä ja takaa. Te opitte sen vielä tuntemaan.»

Samassa saapui Gieshübler, joka tarjosi Effille käsivartensa, Innstetten lähti Mariettan keralla, ja sitten seurasivat pastori Lindequist ja leski Trippel. Niin mentiin aterialle.

KAHDESTOISTA LUKU.

Oli jo myöhä, kun hajauduttiin. Pian kymmenen jälkeen Effi oli jo sanonut Gieshüblerille: »Lienee jo aika lähteä; täytyyhän neiti Trippellin, joka ei saa junasta myöhästyä, lähteä Kessinistä jo kuuden aikaan.» Mutta vieressä seisova Trippelli, joka oli nuo sanat kuullut, oli hänelle ominaisella kaunopuheisuudella torjunut sellaista huomaavaisuutta. »Ah, armollisin rouva, te luulette meikäläisen tarvitsevan säännöllistä unta, mutta niin ei ole laita; me tarvitsemme säännöllisesti vain suosionosoituksia ja korkeita pääsylipun hintoja. Niin, naurakaahan vain. Sitäpaitsi minä voin nukkua junavaunussakin (siihen tottuu), jokaisessa asennossa, jopa vasemmalla kyljelläkin ja tarvitsematta edes pukuani avata. Totta kyllä, etten ole milloinkaan pahassa pinteessä; rinnan ja keuhkojen täytyy olla aina vapaina, ja ennen kaikkea sydämen. Niin, armollisin rouva, se on pääasia. Ja mitä uneen tulee, niin ratkaiseva seikka ei ole sen paljous, vaan laatu; viisi minuuttia kestävä hyvä uinahdus on parempi kuin viiden tunnin levoton heittelehtiminen, milloin vasempaan, milloin oikeaan. Venäjällä muuten nukkuu oivallisesti, väkevästä teestä huolimatta. Sen vaikuttanee ilma tai myöhään nautittu runsas ateria tai se, että ihmistä siinä määrin hemmotellaan. Surua ei Venäjällä ole ollenkaan; siinä suhteessa — mitä rahaan tulee, on asia molemmissa maissa sama — Venäjä on Amerikkaakin parempi.»

Trippellin annettua tuon selityksen Effi oli lakannut kehoittamasta lähtemään, ja niin ehti puoliyö. Erottiin iloisina ja herttaisina ja eräänlaisin tutunomaisin tunnoin.

Matka Mustanmiehenapteekista piirineuvoksen asuntoon oli verrattain pitkä, mutta se lyheni sen nojalla, että pastori Lindequist pyysi saada vähän matkaa saatella Innstetteniä ja rouvaa sanoen kävelyretken tähtitaivaan alla olevan parhaan keinon hälventää Gieshüblerin reininviinin vaikutuksia. Matkalla tietenkin puhuttiin väsymättä kaikenlaisista Trippelliä koskevista seikoista; Effi aloitti esittämällä, mitä hänen muistiinsa oli jäänyt, ja heti hänen jälkeensä tuli pastorin vuoro. Pastori, iroonikko, oli kysellyt Trippelliltä kaikenlaisia maallisia ja lopulta uskoa koskeviakin asioita saaden siten kuulla, että Trippelli tunsi ja tunnusti yhden ainoan suunnan, nimittäin oikeauskoisen. Hänen isänsä tosin oli ollut ratsionalisti, melkeinpä vapaa-ajattelijakin, ja olisi senvuoksi mieluimmin haudannut kiinalaisen seurakunnan kalmistoon; mutta Trippelli oli aivan toista mieltä, vaikka henkilökohtaisesti nauttikin sitä suurta etua, ettei uskonut yhtään mitään. Trippelli oli nimenomaisen ei-uskovaisuutensa ohella joka hetki tietoinen siitä, että tuo oli erikoinen ylellisyys, jota voi nauttia ainoastaan yksityishenkilönä. Valtiossa leikki loppuu, ja Trippelli sanoi, että jos hänen ohjattavanaan olisi kultusministeristö tai kerrassaan konsistoriohallinto, hän menettelisi säälimättömän ankarasti. »Minä tunnen itsessäni Torquemadan luontoa.»

Innstetten oli erittäin hilpeällä tuulella ja kertoi puolestaan tahallaan kartelleensa arkaluontoisia dogmaattisia asioita, mutta asettaneensa sen sijaan moraalisen elämän nimenomaan etualalle. Tärkeimpänä keskusteluaiheena oli ollut viekoittelevaisuus, alinomainen vaaranalaisuus, jota sisältyy kaikkeen julkiseen esiintymiseen. Siihen Trippelli oli vastannut kevyesti ja vain lauseen jälkipuolta korostaen: »Niin alinomaa vaarassa; varsinkin ääni.»

Niin jutellen he vielä ennen eroamistaan kertailivat mielessään Trippelli-iltaa, ja vasta kolme päivää myöhemmin muistutti Gieshüblerin ystävätär jälleen itsestään lähettämällä Pietarista Effille osoitetun sähkösanoman. Se kuului näin: _Madame, la Baronne d'Innstetten, née de Briest. Bien arrivée. Prince K. à la gare. Plus epris de moi que jamais. Mille jois merci de votre bon accueil. Compliments empressés à Monsieur le Baron. Marietta Trippelli_.

Innstetten oli ihastuksissaan ja ilmaisi ihastustaan niin vilkkaasti, ettei Effi voinut sitä käsittää.

»En ymmärrä sinua, Geert.»

»Koska et ymmärrä Trippelliä. Minua ihastuttaa aitous; siinä on kaikki, aina i:n pistettä myöten.»

»Pidät siis kaikkea pelkkänä komediana?»

»Minäpä muunakaan? Kaikki on suunniteltu sikäläisiä ja täkäläisiä, Gieshübleriä ja Kotšukovia varten.. Gieshübler varmaan tekee lahjoituksen, kenties myös vain jälkisäädöksen Trippellin hyväksi.»

Gieshüblerin soitannollinen iltama oli vietetty joulukuun keskivaiheilla, kohta senjälkeen alkoivat jouluvalmistelut, ja Effi, jonka olisi muuten ollut vaikea suoriutua näistä päivistä, siunasi sitä, että hänellä itsellään oli kotiväkeä, jonka vaatielmat oli tyydytettävä. Oli harkittava, kyseltävä, ostettava, ja kaikki tuo esti synkkiä ajatuksia mieleen nousemasta. Aaton aattona saapui lahjoja vanhemmilta Hohen-Cremmenistä, ja samaan laatikkoon oli sälytetty kaikenlaisia kanttorista saatuja pieniä lahjoja: oivallisia reinetteomenia puusta, jonka Effi ja Jahnke olivat yhdessä oksastaneet useita vuosia sitten, ja lisäksi ruskeita ranteen- ja polvenlämmittäjiä Berthalta ja Herthalta. Hulda kirjoitti vain muutamia rivejä puolustaen itseään huomauttamalla, että hänen oli vielä virkattava matkapeitto erästä henkilöä varten. »Se on pelkkää juttua», sanoi Effi. »Lyönpä vetoa, ettei tuota erästä henkilöä ole olemassakaan. Merkillistä, ettei hän voi olla ympäröimättä itseään tuulesta temmatuilla ihailijoilla!»

Sitten tuli jouluaatto.

Innstetten itse oli järjestämässä, joulukuusi paloi, ja pieni enkeli väikkyi ylhäällä ilmassa. Seimikin oli koreine lauselmineen, joista eräs viittasi hellävaroen erääseen Innstettenin perheessä seuraavana vuonna odotettavaan tapahtumaan. Effi luki sen ja punastui. Sitten hän astui kohti Innstetteniä aikoen häntä kiittää, mutta ennenkuin hän ehti niin pitkälle, lensi vanhan pommerilaisen joulutavan mukaan eteiseen lahja: suuri laatikko, jossa oli valtava määrä esineitä. Lopulta löytyi pääasiakin, siro, kaikenlaisin japanilaisin kuvin kaunistettu pieni lipas, jossa varsinaisen sisällyksen ohella oli vielä pieni paperilappu. Siihen oli kirjoitettu:

Oli Kristuksen luo kolmen tietäjän tie, Eräs mustien ruhtinas ollut lie; — Apoteekkari mustain nyt saapuvi luo Ja mausteita parhaita hänkin tuo; Jos mirhami, suitsuke puuttuvat tässä, Pistasia- ja mandelimöykyt on lässä.

Effi luki sen pariin kolmeen kertaan ja iloitsi siitä. »Hyvän ihmisen ystävyydenosoitus vaikuttaa aina erinomaisen hyväätekevästi. Etkö ole sinäkin samaa mieltä, Geert?»

»Epäilemättä. Se on oikeastaan ainoa asia, joka ihmistä ilahduttaa tai jonka ainakin pitäisi häntä ilahduttaa. Jokaisella näet on sen ohella kaikenlaiset ikävyytensä. Minullakin. Mutta ihminen on epäilemättä sellainen kuin on.»

Ensimmäinen joulupäivä oli kirkkopäivä, toisena oltiin Borcken luona vieraissa. Sinne olivat kokoontuneet kaikki, lukuunottamatta Grasenabbeja, jotka eivät tulleet, »koska Sidonie ei ollut kotona». Tätä selitystä pidettiin kaikilla tahoilla verrattain omituisena. Kuiskuttelivatpa muutamat näinkin: »Päinvastoin; juuri siitä syystä heidän olisi pitänyt tulla.» Uudenvuoden aattona olivat tanssiaiset, joista Effi ei saanut eikä tahtonutkaan jäädä pois, koska hänellä siinä oli ensi kerran tilaisuus nähdä koko kaupungin kasvisto. Johanna sai kyllin tekemistä varustaessaan armollista rouvaansa tanssiaisiin. Gieshübler, jolla oli kaikki ja niinmuodoin ansarikin, lähetti kameliakukkia, ja Innstetten, jolla oli varsin vähän aikaa käytettävänään, ajoi iltapäivällä vielä Papenhageniin, missä oli palanut kolme riihirakennusta.

Talossa oli ihan hiljaista. Christel, jolla ei ollut mitään toimitettavaa, oli uneliaana siirtänyt rahin lieden luo, ja Effi vetäytyi makuusuojaan, missä istuutui kuvastimen ja sohvan väliin, sitä tarkoitusta varten järjestetyn pienen kirjoituspöydän ääreen kirjoittaakseen äidilleen, jota oli toistaiseksi kiittänyt ainoastaan kortilla joulukirjeestä ja lahjoista, mutta jolle ei ollut muuten viikkokausiin lähettänyt mitään tietoa itsestään.