Chapter 9
Samalle kannalle asiat jäivät moneksi viikkoa. Oikeudessa oli murhajuttua jo monasti tutkittu sillä innolla, kuin tavallisesti asioita tutkitaan, jotka niin suurta ja kauheata hämmästystä herättävät, mutta parempaa selveyttä ei vielä oltu saatu. Ainoa tapaus, josta tieto nuolen nopeudella levisi noin kuukausi jälkeen Ojalan Tommin kuoleman, oli Yrjö Heikkisen vangitseminen. Niinkuin huhu tiesi kertoa, näki oikeus hänen luulevaisuudessaan sekä siinä, että hän ensimmäisenä oli murhatun löytänyt, pätevät syyt epäluuloon häntä kohtaan, ja sentähden myös hänkin tehtiin kanteenalaiseksi. Muutamat jo päättivät hänen vangitsemisensa viivytetyksi vaan sentähden, että kaikessa hiljaisuudessa häntä ensin tahdottiin tarkastaa, ja vaikka vaikea oli tietää, mitä hyötyä semmoisesta tarkastuksesta olisi ollut, koska Heikkinen tapauksen jälkeen aivan kuin erakko oli oleskellut omalla tilallaan synkkä-mielisenä ja hiljaisena, pidettiin puhetta kuitenkin totena, sillä näin huomiota herättävissä tilapäissä on aina niitä, jotta ovat valmiit kuulemaan ja levittämään mahdottomimpiakin juttuja. Heikkisen vangitseminen saattoi Peltolan perheen yhä haikeampaan suruun ja melkein toivottomaan epäilykseen. Heidän olonsa tuntui niin tukalalta, että vaikeata oli tietää, odottivatko he surulla vaiko toivolla sitä päivää helmikuussa seuraavana vuonna, johon asia taas oli lykätty. Varmuus olisi tosin ollut parempi kuin tämä kauhea epätieto, tämä tuskallinen riippuminen toivon ja pelon vaiheella, mutta -- eikö voinut aina pelastusta toivoa niinkauan kuin päätös vielä oli tekemättä? Jos totuus taivaassa ja maan päällä hallitsee, niin varmaankin vielä aikaa voittaen tuo epätietoinen, mutta hartaasti odotettu selkeys asiassa ilmestyy, -- niin päätti Katri aina vielä vaikka huoli hänen sydäntään kovin ahdisteli.
Mutta pelastusta ei kuulunut, ja sammunut oli jo toivon viimeinenkin kipinä sen miehen sydämessä, joka eräänä kolkkona päivänä helmikuun alussa astui L:n kaupungin katuja. Hänen karvanen lakkinsa oli vedetty syvään alas silmille ja katuvierustaa astuessaan vetääntyi hän aina mahdollisimman likelle sivulla olevien huoneuksien seiniä. Hän oli hyvillään siitä, että lumi, jota kova tuuli ryöpytti vastaan kulkevien silmiä, esti vastaantulevia kääntämästä huomiotansa häneen. Se muuten oli turha pelko, sillä itse kukin heistä ajatteli vaan omia murheitaan eikä sitä paitse kukaan olisi tuota vanhaa, koukistunutta ukkoa voinut arvata Peltolan mahtavaksi isännäksi Suorsakylästä, joka ennen kävi suorana ja ylpeänä kuin itse ruhtinas. Mies astui nyt elämänsä raskaimpia askeleita, sillä hirmuisimman sisällisen taistelun kestettyä oli hän viimeinkin päättänyt mennä vankilaan tytärtään tervehtimään. Jos olisi joku ennen hyvinä päivinä hänelle ennustanut näin käyvän, kuinka olisikaan hän silloin häväissyt ennustajan ja tukkinut hänen suunsa! Jumala taivaassa ja Katri olivat ainoat, jotka tiesivät, mitä vaivaa hän oli kärsinyt, ennenkuin hän sai tälle matkalle lähteneeksi, ja kun hän tämän, hänen mielestään kauheimman häpeän alle antaantui, oli hänen mielensä tykkänään murtua ja hän ajatteli sydämessään: minä olen onnettomin mies maan päällä.
Hän katseli varovasti ympärilleen jota haaralle ennenkuin kääntyi sille syrjäkadulle, joka vei L:n kaupungin vankilaan; sanaakaan lausumatta noudatti hän kaikkia vaadittuja temppuja, kunnes vihdoin viimeinen lukko narisi -- ja vangittu seisoi hänen edessään.
Se vaikutti häneen niin, että hän tunsi päätänsä viivaavan, ja hän vaipui sentähden raskaasti sille puisevalle tuolille, jonka Anna hänelle tarjosi. Mutta Annan kalveille, ohuiksi käyneille kasvoille levisi heleä ilon puna, ja pienellä, hienolla kädellään silitteli hän isänsä harmaita hiuksia ja hänen karkeita kasvojaan.
"Se oli sinulta hyvin tehty, isä," lausui hän. "Oi kuinka iloitsen siitä, että vielä kerran tulit minua katsomaan. Nyt olen varma, ett'et vihassa ajattele Annaasi."
Peltola ei ollut tottunut lastensa hyväilemisiin, eikä koskaan ennen semmoista joutavaisuutta sallinut; mutta tällä hetkellä tuon ohkaisen käden kosketus tenhoisasti häneen vaikutti. Se pyyhkäisi viimeisenkin kovuuden ja vihan hänen sydämestään ja sai raskaat kyynelet vuotamaan hänen silmistään.
"Ethän Anna" -- hän otti tuon pienen käden omaan karkeaan ja suureen kouraansa, piti siitä vakaasti kiinni ja katsoi rukoilevalla, avuttomuudessaan sanomattoman liikuttavalla katsannolla nuoren vaimon silmiin, -- "ethän ole sitä tehnyt; voinhan siinä suhteessa kuitenkin olla levollinen?"
Hänen muuttuneet kasvonsa, ja vielä enemmän hänen toisenlainen olentonsa vaikuttivat valtavasti Annaan, joka onnettomuuden jälkeen ei lainkaan ollut isäänsä nähnyt. Hänen huulensa vävähtelivät, ratkaiseva sana näytti olevan pääsemäisillään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt sen lausua, oli kuin joku kauhea muiston puuska olisi häneen iskenyt, ja painaen molemmat kädet sydämelleen vaipui hän hervottomana laattiaan isänsä eteen, ja kätki kasvonsa hänen polviinsa.
Peltola laski leveän kätensä hänen päähänsä ja jatkoi melkein kuiskaten, ikäänkuin toivoi hän lauhkeudellaan paremmin saavansa häntä houkutelluksi: "Eikös niin, lapseni, uskothan minulle kaikki, mikä tuona onnettomana iltana on sinua kohdannut? Isällesi toki voinet kaikki sanoa, vaikka olisikin se kuinkakin kauheata, kaikki, mikä vieraita ihmisiä ei vähääkään liikuta. Tiedätkö," pitkitti hän tuskallisesti kumartuen syvään tyttärensä ylitse, "tiedätkö, -- _kuka_ sen on tehnyt?"
Anna pudisti päätään. Kenties oli tämä hetki vaikein hänen elämässään, ja kun hän nyt kärsivällä katseella katsoi isäänsä, näkyi hänen suurten, väsyneiden silmiensä syvyydessä toivotoin katse, joka äänetöinnä rukoili: "Älä minulta enää kysy, kuin en kuitenkaan voi mitään vastata." Hän näki isänsä kasvoista, että viha alkoi kiehua hänen sydämessään ja toivottomalla huudolla "isä, isä, älä minuun närkästy!" tavoitteli hän isänsä kättä, mutta tämä työnsi nyt hänen luotaan ja nousi ylös.
"Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," sanoi hän. Peltola alkoi nyt likemmin tarkastaa tätä surullista asumusta, jonka tosin Annan toimi ja kotona olevien hellä huolenpito oli tehnyt niin hauskaksi ja mukavaksi, kuin asian haarat suinkin myönsivät, mutta jonka todellinen laatu tarkemmin tutkiessa tuli hyvinkin selvästi ilmi, ja kun hänen silmänsä kohtasivat pientä, rautahäkillä varustettua ikkunaa, tunsi hän kylmän väreen käyvän läpi ruumiinsa. Taas täytti muisto hänen kauheasta tilastaan yksinomaisesti hänen mielensä ja lauhkeammat tunteet tukahtuivat. "Aina vaan yhtä jäykkä ja uppiniskainen," toisti hän. "Täytyykö minun sinua muistuttaa, että sinä se olet, joka olet meidät häväissyt ja tehnyt meidät kaikki onnettomiksi?"
Nuori vaimoraukka koki pysytellä pystyssä. "Ei se ole uppiniskaisuutta, isä. Totisesti ja ihan varmaan, -- sitä se ei ole."
"No miksikä et sitten puhu," tiuskaisi Peltola entisellä kiukkuisuudellaan, "kun ainoa sanakin sinun suustasi kentiesi voisi koko onnettomuuden auttaa. Eikö viimein itsekukin tule uskoneeksi --"
Hän keskeytti puheensa ja käänsi silmänsä ikkunan rautahäkistä oveen, jonka takaa tiesi tarkkojen silmien häntä vaariinottavan.
Anna oli kalmankalvea. "Isä," sanoi hän ja läheni kiukustunutta miestä ihan likelle, "suo minulle anteeksi, ett'en siitä illasta voi mitään kertoa. Valalla olen sen vannonut Jumalalle ja itselleni. Älä minulta enää kysy äläkä minuun suutu. Ole armelias!"
Vanhus, kun katsoi tuohon hentoon, niin määrättömästi kärsivään olentoon, tunsi vihansa lauhtuvan yhtä äkkiä kuin se oli noussutkin. Hänen sydäntään kipeästi vihlaisi, kun hän katsoi noihin ohkaisiin ja surullisiin kasvoihin. "Kuinka sinun huomenna käynee," alkoi hän taas, epävakaisella äänellä. "Huomenna kuin he taaskin tutkivat sinua ja --"
Hän vaikeni. Koko hänen jättiläisruumiinsa värisi, ja hänen oli mahdotoin saada viimeistä sanaa sanotuksi.
Anna oli kohottanut ristiinpainetut, kuultavan ohkaiset kätensä. "Käy niinkuin Jumala tahtoo," lausui hän. "Minä tyydyn kaikkeen, mutta, isä," ja niinkuin joku hirmuinen ajatus olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, kääntyi hän kuumeentapaisessa tuskassa isäänsä ja kiinnitti huolestuneet silmänsä tarkkaavina hänen kasvoihinsa, "isä, ethän kuitenkaan varone vaaran häntäkin uhkaavan, -- häntä siellä -- Yrjöä?"
Vanhuksen pää painui alas ja Anna tuli häntä vieläkin likemmäksi. Hän laski kätensä isänsä käsivarrelle. "On aivan kuin olisi joku aave minua vainonnut nämät päivät," jatkoi hän värisevällä äänellä, "seurannut minua kuin varjo päivällä ja yksinäisinä öisinä seisonut mun vuoteeni ääressä. Kuinka Yrjön laita on? Kerran he asettivat minun hänen eteensä ja silloin he kiusasivat minua enemmän kuin koskaan sitä ennen kysymyksillään. Oi, se oli hirmuista! En tohtinut häneen vähääkään katsoa, ett'en olisi tykkänään hämmentynyt. Kuinka Yrjön laita on? Ethän, isä, arvele, että häntä onnettomuus uhkaa?"
Vanhus loi silmänsä tyttäreensä. "Kaikessa tapauksessa," sanoi hän, "saat hänen huomenna nähdä oikeudessa kanteenalaisena niin kuin sinäkin."
Annan katse jäykistyi. "Sen tiedän," kuului värisevä kuiskaus hänen huuliltaan. "Kaikesta vaivasta, minkä olen saanut kärsiä, en muuta muista, kuin sen ainoan, mutta se onkin hirmuisin kaikesta. Mutta uskothan, lieneehän jokainen varma siitä, että hän pääsee vapaaksi? Eihän ole mitään todistusta, ei niin mitään todistusta häntä vastaan."
Kuolettavassa tuskassa kiinnitti hän silmänsä isäänsä, mutta tämä kysyi tuimasti: "Oletko varma hänen viattomuudestaan?"
Hiljaisella huudahduksella nuori vaimo peräytyi askeleen ja vaipui tuolille isänsä viereen. Hän painoi kasvot käsiin ja koko hänen ruumiinsa vävähteli ikäänkuin kovista nyyhkytyksistä.
"Ajatteletko lastasi, Anna?" pitkitti hänen isänsä. "Muista häntä ja kerro vihdoinkin kaikki, mitä tuona onnettomana iltana on tapahtunut."
Annan kädet putosivat alas ja hänen katsantonsa oli niin kauhistunut, kuin jos kaikki manalan hirviöt olisivat häntä yhtähaavaa ahdistaneet. Hänen kasvonsa olivat kalmankarvaiset ja ikäänkuin haikiamman tuskan alla kivestyneet. -- "Sitä en voi," huusi hän, "ja vaikka kuollakin mun täytyisi, en sitä sittenkään voi!"
Peltolan isäntä seisoi neuvotoinna. Hän tunsi itsensä voimattomaksi tuon ruumiillisesti heikon olennon suhteen, eikä tiennyt mitään neuvoa enemmän kuin tuomari taikka Annan asianajajakaan, kun he kokivat hänen salaisuuttaan riistää.
"Isä," lausui nyt Anna äkkiä, samalla kun hän vitkaan nousi penkiltä ja isäänsä lähestyen laski päänsä hänen olkapäälleen: "Isä, yhtä minä sinulta vielä pyydän. Rakas Jumala taivaassa ei minua niin kovin rankaise, että sallisi Yrjön minun tähteni tulla vieläkin onnettomammaksi. Mutta kun hän vapaana palajaa kotiin, isä, niin tervehdi häntä silloin minulta ja sano, että minä näinä pitkinä yksinäisinä päivinä olen ajatellut menneitä aikoja ja että nyt tiedän sen olleen minun syyni, kun emme onnellisia olleet. Nyt tiedän pitää arvossa hänen määrätöintä hyvyyttään minua kohtaan ja olen hänelle siitä kiitollinen. Minä pyydän häntä vihatta minua muistamaan, ja toivokaamme, että Jumalan anteeksi-antamus meille kummallekin tulee osaksi. Paremman vaimon hän olisi ansainnut, kuin minä olin. Mutta kova onni oli meille kummallekin niin määrännyt."
"Tuon kaiken tiedät, etkä kuitenkaan --" Anna tajusi hänen kysyvän katseensa. Verkalleen toisti hän: "Enkä kuitenkaan voi muuta."
Vielä tahtoi hän jotain lisätä, mutta ovi heidän takanaan narisi hiljaa. Niin nopeasti, kuin ajatus lentää, olivat ne lyhyet hetket kuluneet, jotka heille oli suotu yhdessä-oloon ja vanginvartia ilmoitti nyt armahtamatta eron-hetken tulleen.
Vaan muutamia yksityisiä sanoja saivat isä ja tytär toisilleen kuiskatuiksi ja sitten ottivat he katkerat, surulliset jäähyväiset toisiltaan.
Vielä koukistuneempana ja sisällisesti masentuneempana astui Peltolan isäntä vankilasta palatessaan kestikievaria kohden, johon hän oli korttierinsa ottanut, ja sillä välin istui hänen tyttärensä puisevalla tuolilla vankihuoneen hämärässä. Hänen kuumat ja kyynelettömät silmänsä tuijottivat sylissä oleviin, ristiinpainettuihin käsiin ja hiljainen kuiskutus kuului hänen väriseviltä huuliltaan: "Tämä tuntuu kuitenkin vaikeammalta kuin luulinkaan, -- melkein liian vaikealta."
VII.
Samean talvipäivän hämärä valo lankesi oikeussalin korkeihin ikkunoihin ja valaisi himmeästi vanhanaikuista huonetta, jossa tänä päivänä tuo valitettavasti usein harhaileva ihmisellinen oikeus oli tuomitseva samoin harhailevia kanssaihmisiä. Yhä pimeämpi oli hämärä ovensuussa, josta kuuntelijat ahtaassa tungoksessa tuuppivat toisiaan ja heittivät puolittain uteliaita, puolittain syvästi liikutettuja katseita sulkuaitauksen yli, joka heidät eroitti siitä osasta salia, jossa oikeudenistunnon sija oli, ja jossa tyhjät istuimet odottivat oikeuden jäseniä.
Hyvä oli, ett'eivät kanteenalaiset, joiden asiaa tänä päivänä aiottiin tutkia, kuulleet niitä solvauksia, jotka joukon seassa kuului yhteydessä heidän nimiensä kanssa, eivätkä tienneet kuinka usein heistä näinä aikoina oli paikkakunnalla puhetta pidetty, kuinka äärettömästi asiaa sinne ja tänne harkittu, jopa siitäkin tuumailtu, kuinka Anna Heikkisen voimat kykenivät tekemään tuon kamalan työn, johon kenties tuntemattomat seikat olivat hänen saattaneet. Sittenkuin ensimmäinen, murhan herättämä kauhistus oli antaantunut, ja maltillisemmat ajatukset sijaa saaneet, alkoi yhä useampia ääniä kuulua, jotka päättivät, ettei niin viatoin olento, kuin Anna Heikkinen aina siihen saakka oli ollut, millään tavalla voinut kohottaa kättään kuolemaniskuun jotakuta lähimmäistään vastaan, vielä vähemmin häntä kohden, johon hellemmät muistot, ja kenties vieläkin kestävä sydänten taipumus häntä kiinnittivät.
Eikö sittenkin, jota enemmän asiaa ajatteli, olisi paljon suurempi syy epäluuloon hänen loukattua miestään vastaan? Mutta minkätähden hän sitten vaikenee, mitä merkitsee tuo jyrkkä äänettömyys, joka itse Annan puolustajatkin saa epäilykseen? Se tosin oli kysymys, johon ei kukaan tiennyt vastausta antaa, vaan että tätä vastausta kiitettävällä uteliaisuudella odotettiin, sen todisti jo ensi silmäys siihen tungokseen asti täytettyyn salin osaan, joka kuulijoille oli määrätty.
Hitaasti löi kello yhdeksää, ilmoittaen siten ajan tulleen, jolloin toimitus oli alkava ja kahden ihmisen ajallisesta tulevaisuudesta tuomio langetettava. Kohta kellon ensi lyönnillä taukosi äkkiä hälinä ovensuussa ja äänetöin mielen jännitys valtasi väkijoukon. Hetken ankara vakavuus rammistutti liukkaimmankin kielen, kun tuomari ja oikeudesto täsmälleen määrätyllä tunnilla astuivat sisään ja tuomari, sittenkuin kaikki olivat istumaan ruvenneet, selkeällä äänellä antoi käskyn kanteenalaisten saapuville tuomisesta. Kaikkein silmät kääntyivät kuin noiduttuina oveen, josta kohta senjälkeen kanteenalaiset, heidän asianajajansa ja vartiansa ilmestyivät. Anna oli puettu koristamattomiin mustiin vaatteihin ja hänen vaaleat hiuksensa riippuivat alhaalla kahdessa palmikossa. Koko hänen olentonsa, kun hän maahan luoduin silmin ja kasvot kalmankalveina ilmestyi uteliaitten näkyviin, muistutti enemmän kärsivästä marttyyristä kuin syyllisestä pahantekijästä. Kaikkein katsannot osoittivat sääliväisyyttä, mutta Anna ei kertaakaan nostanut silmiään maasta, astuessaan verkkaan ja horjuvin askelin ovelta oikeuden eteen.
Heti hänen jäljessään oli Yrjö Heikkinen tullut sisään. Hänkin oli luonut silmänsä alas, ja synkkä varjo pimensi hänen otsaansa, niinkuin hän myöskin nähtävästi koki painaa sitä kovaa ja katkerata mielenliikutusta, joka hänen kasvoissaan kuvautui, ja jonka puolisonsa kohtaaminen vast'ikään etuhuoneessa oli hänessä vaikuttanut. Hän asettui seisomaan jonkun matkaa vaimostaan, ja se levotoin, tuskallinen katse, jolla hän nyt loi silmänsä Annaan, osoitti, ettei hän mitään lukua pitänyt kuulijoista enemmän kuin oikeudestakaan, vaan että nuo kalveat, surulliset kasvot olivat hänelle kaikki kaikessa. Olisiko vaan ainoakaan lämmin katse noista suloisista, sinisistä silmistä häntä kohdannut! Mutta eikö vastikään etuhuoneessakin ainoastaan välttävä kädenliikutus, rukoileva kuiskaus: "Älä hämmennä mun viimeisiä voimiani," ollut kaikki, mitä hän oli vastannut miehensä sydämelliseen tervehdykseen? Olipa hänestä näyttänyt melkein, kuin olisi Anna pöyristänyt häntä nähdessään.
Yrjö Heikkinen veti niistinliinan taskustaan ja pyyhki kylmät hikihelmet otsaltaan, mutta samassa kuuli hän nimeään mainittavan ja katsahti sentähden ylös. Tuomari oli ikään ilmoittanut oikeuden tutkinnon alkavan murhajutusta, josta hänen vaimoaan etupäässä syytettiin, ja kysyi, josko toisella tai toisella, olisi jotakin muistutusta asiassa tehtävänä. Kumpikin antoivat he kieltävän vastauksen, ja sitten kuin tuomari oli vannottanut todistajat ja varoittanut heitä tarkasti totuudessa pysymään, antoi hän heille käskyn astua ulos, kunnes heitä tarvittaessa sisään vaadittaisiin, ja kehoitti päällekantajaa lukemaan kannekirjoituksen.
Tämä ei mitään uutta sisältänyt. Vielä kerran siinä kuulijoille kerrottiin tapauksen kaikki erityiset kohdat, jotka olivat Annaraukan niin kauhean epäluulon alaiseksi tehneet. Häneen kääntyi nytkin tuomari, niinpian kuin päällekantaja oli lukemisen lopettanut, näillä painavilla sanoilla:
"Minä kysyn teiltä, Anna Heikkinen, tunnustatteko itsenne syylliseksi nuorukaisen Tommi Ojalan Suorsakylästä kuolemaan?"
Nuori vaimo nojautui kädellään likellä olevan tuolin karmiin, kun hän verkkaan nosti suuret, surulliset silmänsä kysyjään. Tuijottaen katsoi hän koko ajan tuomariin, kun tämä kysymystä tehdessään pani erityisen painon jok'ainoalle sanalle, ikäänkuin tahtoi hän siten huomauttaa häntä hetken tärkeydestä, ja sitten loi hän silmänsä apua anovina asianajajaansa. Tämä lähestyi häntä ja näytti kuiskaavan muutamia rohkaisevia sanoja hänen korvaansa. Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa. Yrjö Heikkinen oli ehdottomasti kumartunut eteenpäin, voidaksensa paremmin nähdä vaimonsa kasvoja, ja hänen silmänsä riippuivat kuin naulatut Annan ohkaisissa, kalveissa huulissa. Nyt -- nyt hänen toki jotakin täytyi vastata, nyt ei hän kumminkaan voine vaitiololla välttää tuota kauheata kysymystä, joka hänelle tässä kamoksuttavassa tilapäässä tehtiin, -- nyt, kun kaikki oli kysymyksessä, kunnia ja vapaus, koko hänen ajallisen elämänsä tulevaisuus.
Anna painoi päänsä alas rinnalle ja vaikeni. Tuomari uudisti kysymyksensä ja asianajaja puhui taaskin puolittain kuiskaamalla nuorelle vaimolle vakavia, kehoittavia sanoja.
"Minä pyydän, älkää minulta enää mitään kysykö," lausui Anna nyt vapisevalla, tuskin kuuluvalla äänellä ja samalla loi hän silmänsä rukoilevina tuohon pöydän takana istuvaan mieheen, jonka terävät silmäykset näyttivät tunkeutuvan aina hänen sydämensä syvimpään pohjukkaan.
Tuomari katsoi asianajajaan, mutta tämä nosti vaan neuvotoinna olkapäitään.
"Minun täytyy teitä huomauttaa siitä, Anna Heikkinen," lausui tuomari taas hetken aikaa vaiti oltuaan, "että te, kun kovakiskoisesti kiellätte antaa minkäänlaista vastausta, vaan suuresti huononnatte asianne. Ainoastaan suorat, totuuden rajoissa vakaasti pysyvät vastaukset kaikkiin teille tehtyihin kysymyksiin voivat olla teille hyödyksi."
"Mutta tyydynhän niskoittelematta kaikkeen, mitä minusta päätetään," vastasi Anna nyt, työläästi kerättyään kaikki voimansa, ja Yrjö Heikkisen kasvoista katosi viimeinenkin toivon säde. Kuulijain parvessa kävi hiljainen tohina ja yksityisiä ihmettelemisen, jopa hämmästyksenkin huudahduksia kuului heidän seastaan. Semmoista vastausta ei vielä koskaan kuultu kysymykseen, johon tavallisesti vaan kovalla kiellolla vastattiin. Puhuiko hän hourauksessa vai oliko vastauksensa pidettävät myönnytyksenä? Moni läsnäolevista, joka tähän saakka oli pitänyt Annan syyllisyyden mahdottomana, alkoi nyt kuitenkin sitä uskoa todeksi, sillävälin kuin mainittu kummallinen vastaus syvästi liikutti niitä, joiden sääliväisyyttä tuo miellyttävä, nöyräluontoinen vaimo oli herättänyt.
Tuomarikin näytti kuuluvan viimemainittujen joukkoon. Ihmeteltävällä kärsivällisyydellä teki hän kanteenalaiselle yhä kysymyksiä, joiden kautta koki saada häntä järkevämpiin vastauksiin, mutta kaikki hänen vaivansa menivät turhiin. Ne tosiasiat, jotka Anna ennenkin oli myöntänyt, tunnusti hän nytkin oikeiksi, tunsi myöskin pöydällä olevat kultaiset ketjut omikseen, mutta muihin kysymyksiin ei hän mitään vastannut.
Tutkimus kävi muuten aivan tavallista uraa, todistajat kertoivat vaan tosiasioita, jotka jo aikoja sitten olivat yleisesti tunnetut. Valitettavasti oli tässä jutussa monta todistusta syytettyä vastaan, mutta ei ainoatakaan, joka olisi puhunut hänen puolestaan, ell'ei senlaisena pidetty Katrin antamaa kirjallista kertomusta Annan kauheasta tuskasta ja hätäisistä sanoista: "ihan varmaan, minä olen viatoin," vähää ennen kuin tuo onnetoin tapaus tuli ilmi.
Todistajain kuulustettua luettiin tämä Katrin antama kertomus, jonka hän oli kirjallisesti tehnyt, kun ei kivuloisuutensa tähden kyennyt tulemaan saapuville. Mutta näistä himmeistä sanoista voi vaan pelastusta toivova sisaren sydän odottaa sanottavaa vaikutusta niihin miehiin, joiden vallassa asian ratkaiseminen oli, ja jotka tuskin voivat käsittääkään Annan silloisen tuskan kovuutta, kun eivät sitä itse olleet nähneet. Aina selvemmin huomasivat he sen tukalan hetken auttamattomasti lähestyvän, jolloin heidän tuli julistaa langettava tuomio tuon nuoren vaimoraukan yli, jonka kova kohtalo herätti heidän syvintä säälimistään, ja jonka, jos hän todella olikin syypää, kenties onnettomimmat asianhaarat olivat kysymyksessä olevaan kamalaan työhön saattaneet.
Koko oikeuden istunnon ajan, niinkauvan kuin kysymykset yksinomaisesti häntä tarkoittivat taikka todistajain kertomukset syytöksellä häntä uhkasivat, oli Anna osoittanut suurempaa mielenmalttia ja levollisuutta, kuin hänen ensimmäisen silmin-nähtävän liikutuksensa suhteen olisi voitu odottaakaan, ja ainoastaan, kun tuomari Yrjö Heikkisen puoleen kääntyi ja odottamattomilla, äkkinäisillä kysymyksillä koki häntä solmita, näytti tukala levottomuus valtaavan Annan mielen; lensipä hehkuva puna hänen kasvoilleen ja hän tuntui helpommin hengittävän joka kerran, kun Heikkinen hätäilemättä ja arvelematta antoi ensimmäisen kertomuksensa kanssa täydellisesti yhtäpitäviä vastauksia. Tutkimuksen kestäessä oli yleisesti luulo Annan syyllisyydestä vakaantunut; nekin, jotka alussa olivat sitä mahdottomana pitäneet, eivät enää saattaneet epäillä, vaikka tosin jokainen piti luultavana, että asiassa oli lieventäviä seikkoja, joita ei tähän saakka vielä oltu selville saatu. Yksin päällekantajakin, joka vielä kerran luki kanteen ja loi yleissilmäyksen todistajain esiintuomiin tosiasioihin, esitti, ett'ei tässä voitu otaksua murhan tapahtuneen vapaalla aikomuksella, vaan että satunnaiset seikat olivat kuolettavan iskun vaikuttaneet; mutta tämän viimeisen luuli hän tulleen täydesti toteen näytetyksi ja vaati sentähden oikeuden tekemään päätöksen asiassa.
Annan asianajajalle tuntui nähtävästi vaikealta puolustaa sitä, jota hän ei itsekään vähääkään uskonut. Kun häneltä puuttui minkäänlaisia todistuksia Annan viattomuudesta, joilla olisi voinut kuulijainsa vakuutusta hämmentää, koki hän kumminkin heidän tunteihinsa vaikuttaa. Kauniisti sujuvassa puheessa esitti hän Annan edellistä virheetöintä elämää, huomautti siitä kunnioituksesta, joka yleisesti oli langennut hänen perheensä osaksi, eikä edes kamoksunut hienosti viitata hänen miellyttävään, ylevätä mieltä todistavaan ulkomuotoonsa, ja koki kaiken tämän nojalla näyttää Annan syyllisyyttä siveellisesti mahdottomaksi, sitä enemmän kun murhatun ja hänen keskinäinen suhteensa ennen oli ollut enemmän kuin ystävällinen, sen mukaan kuin useitten todistajain kertomuksesta voi päättää. Siihen katsoen hän myöskin huomautti, että paljon enemmän oli syytä epäluuloon erästä toista henkilöä kohtaan. Lopullisesti vaati hän oikeutta todistusten puutteessa julistamaan kanteenalaisen syyttömäksi.