Chapter 8
Samassa kun Yrjö Heikkisen puoliso tuli kammarista, taukosi tuvassa viulujen soitto sorisevalla loppusävelellä ja joukkoa tunkeutui avonaisesta ovesta ulos. Mutta tämmöisessä tilapäässä tavallista rähinää, tyrkkäämisiä, naurua tai torumista ei nyt ollenkaan kuulunut. Hiljaisuus, kalman hiljaisuus vallitsi heidän seassaan, ikäänkuin olisi ainoa huumaava isku tavannut äkkiä kaikkia näitä sydämiä, mykistyttänyt kaikki nämät huulet. Ainoastaan hiljainen kuiskutus, pelonalainen kysymys "missä, missä?" kuului sieltä täältä.
Anna ei tarvinnut odottaa vastausta tälle kysymykselle. Pysähtymättä tai taakseenkaan katsomatta riensi hän koivukkoa kohden, johon toisetkin suunnittivat askeleensa ja jossa juuri nyt seisoi musta joukko ihmisiä, joiden välistä useitten lyhtyjen loiste välähteli. Ylhäältä loi kuu kirkkaana ja hopeanhohtavana valonsa tämän kaiken yli, juurikuin tuli sen nyt valaista syvimmän rauhan olopaikkaa eikä rikoksen saastuttamaa kenttää, jossa murhatun veri, hiljalleen huokuen kuolemanhaavasta sydämessä ja vuotaen alas hiekkaan, huusi kostoa taivaalta.
Ympärillä olevien vakaissa kasvoissa ilmautui sääliväisyyttä, syvää, vilpitöintä sääliväisyyttä sen kauhun ohessa, joka väristytti voimakkaimmankin ruumista, sillä välin kuin silmäin katseet lentäen toisesta toiseen tekivät kysymyksen, jota suu vielä kammoksui ääneen lausua: "Kuka on murhan tehnyt?"
Niin -- -- -- kuka sen on tehnyt? Kenenkä käsi on maahan lyönyt tuon sorian nuorukaisen, joka vielä äsken oli heidän seassaan rohkeassa, kukoistavaisessa elämän voimassa? Yhä kiivaampana nousi tämä kysymys sydämissä ja alkoi vähitellen uhkaavassa äänessä kuulua yleisesti ympäristöllä, kun samassa läpitunkeva, maata tärisyttävä huuto veti kaikkien huomion toisaalle. Ei kukaan olisi ottanut vaaria tuosta nuoresta vaimosta, joka yleisessä hämmästyksessä kenenkään huomaamatta oli pujotellut joukon lävitse ja nyt niin äkkiä näki murhatun edessään, että kauhistus välttämättä pakoitti tuon hirmuhuudon hänen sydämensä syvyydestä esiin. Likelle, varsin likelle hän astui. Hiukset hajallaan tuijotti hän siirrottavin silmin ruumiisen, ikäänkuin kivettynyt kauhistuksen kuva, ainoastaan hänen jalkansa eivät häntä enää kannattaneet. Hän vaipui polvilleen, ristiin painetut kätensä vajosivat hänen helmaansa, mutta yhä olivat hänen silmänsä kiinnitetyt nuorukaiseen, joka kalveana makasi veressään maassa hänen edessään, jonka kasvoihin kalma oli painanut kamoksuttavan merkkinsä, ja jonka otsaa mustat, takertuneet hiukset peittivät. Vielä joku hetki sitten oli tuo suu, jonka ihmisten korkein hallitsija oli ainaiseksi sulkenut, puhunut hänelle hehkuvia, syntisiä sanoja.
Mitään muuta ajatusta ei Anna voinut käsittää. Ei hän tiennyt eikä aavistanut, miten ympärillä seisovien silmät alkoivat lentää edes takaisin hänen ja ruumiin välillä, ja miten niiden katseet kävivät yhä oudommiksi ja kauheammiksi. Kuolleen suljetussa kädessä, hänen vetotaudin tapaisesti kiinni puserrettujen sormiensa välistä kiilsivät kultaiset ketjut, ja Annan kaulasta olivat semmoiset kadonneet. Jokainen läsnäolevista oli tänä päivänä nähnyt ketjut hänen kaulassaan, ja mitä enemmän he ruumiin kädessä olevia ketjuja tarkastivat, sitä varmemmat he olivat siitä, että ne olivat juuri samat, kuin aikaisemmin Annan kaulassa olleet, ja mitä varmemmaksi se tieto tuli, sitä kauheampi oli päätös, jonka jokainen mielessään perusti tähän tietoon.
Anna yksinään ei tästä kaikesta mitään aavistanut. Hän tointui vasta silloin, kun väkijoukossa äkkiä ilmestyi liikettä, kun onnettoman uhrin äiti samassa riensi esiin ja surkealla valituksella heittäytyi ruumiin yli. Äidin sydäntä vihlaiseva suru teki siitä äänettömyydestä lopun, jonka ensimmäinen hämmästys oli läsnäolevissa vaikuttanut. Silmät, jotka muuten olivat itkuun tottumattomat, vuodattivat nyt kyyneleitä, uhkauksia alkoi kuulua ja väkijoukossa kävi tohina niinkuin kaukainen ukkosen jyrinä.
Kauhistuneella mielellä oleva ihmisjoukko ei koskaan ajattele järkevästi, varsinkaan silloin, kun sääliväisyys on herännyt ja luontainen tuntu vaatii kostoa, asettuen vääryyttä kärsivän puolelle. Kauhea epäluulo oli herännyt jokaisen povessa, mutta kukaan ei sitä rohjennut ääneen lausua, paitsi yksi ainoa, joka raivokkaassa surussaan ei mitään kamoksunut.
"Murhaaja sinä! -- sinä juuri olet hänen tappanut."
Ojalan Tommin äiti se oli, joka säälimättä viskasi Annalle vasten kasvoja tämän syytöksen, mutta Anna katsoi häneen jäykästi suurilla silmillään eikä näyttänyt tätä puhetta ollenkaan tajuavan.
"Eikö häntä ole sinun seurassasi viimeiseksi nähty? Eikö hänellä ole sinun ketjusi, joihin luultavasti kuolemantuskissa oli tarttunut, vieläkin kädessään? Katso tuonne, ja sano minua valehtelijaksi, jos voit!" Nuoren vaimon silmät kääntyivät koneentapaisesti hänen nuoruntensa rakastetun muuttuneista kasvoista, joihin tähän saakka olivat kiintyneinä olleet, ja seurasivat murhatun äidin sormen-viittausta. Hän näki ketjunsa kuolleen kädessä ja -- kauhistuksen väreet kävivät läpi hänen ruumiinsa.
"Minun ketjuni, -- niin, ne ovat minun ketjuni," lausui hän hiljaa ja raueten vaipui valkotukkainen päänsä alas povelle.
VI.
Senlaista yötä, kuin seuraava yö oli, ei Suorsakylässä vielä koskaan sitä ennen oltu vietetty. Jollekulle läsnäolevista viimeinkin juolahti mieleen, että nimismiehelle oli tapauksesta tieto lähetettävä, ja kun tämä oli toimitettu, asetettiin ruumiin luokse vahdit, joiden tuli katsoa, ettei kukaan sitä saisi paikasta siirtää, eikä koskeakaan siihen, ennenkuin nimismies oli paikalle saapunut. Kaikki nämät toimet olisivat tosin kuuluneet Peltolan isännälle, mutta vanhus oli aivan kuin maahan lyöty tämän hirmuisen tapauksen jälkeen. Kun hän näki tuon verisen ruumiin omalla alustallaan ja maallaan, tuntui hänestä, kuin jos hänen monivuotinen vihansa, moni pahansuopa ajatuksensa, moni ajattelemattomasti lausuttu sanansa äkkiä olisivat muuttuneet teoksi, -- teoksi ja todellisuudeksi. Ellei Ojalan Tommi olisi aina ollut hänellä silmäntikkuna, ellei hän niin kovin olisi nuorukaista vihannut, ei kuollut olisi häneen niin kauheata vaikutusta tehnyt. Tuo jättiläis-voimainen mies oli tykkänään kykenemätöin minkäänlaiseen toimeen ja itki kuin lapsi, sillä välin kuin hänen nuori poikansa muutamien vanhempien naapurien neuvon mukaan ja heidän avullaan täytti isänsä velvollisuudet ja saikin vihdoin niin paljon aikaan, että väkijoukko hävisi murhapaikalta, paitsi onnettoman äiti, jota ei mitkään pyynnöt saaneet täältä poistumaan. Mutta vaikka kaikki joutilaat ihmiset murhapaikalta läksivätkin, eivät he kuitenkaan levolle menneet. Nukkumista ei kukaan ajatellutkaan, siksi olivat mielet tapauksesta liiaksi liikutetut ja kauhistuneet. Jokaista kammoksutti yksinään olla; itsekukin tahtoi keskustella ystävien ja naapurien kanssa sillä kauhistuksesta ja uteliaisuudesta syntyneellä mielihalulla, joka tietämättä valloittaa jokaisen ihmissydämen tänlaisten hirmutapausten sattuessa. Kaikkialla maantiellä ja huoneitten edustolla puheltiin kovaa sekä hiljaa, -- suopea ja valoisa yö sen hyvin salli, -- tuumailtiin, vertailtiin ja vakaannuttiin päätöksissä. Kun nimismies aamun koittaessa saapui kylään, tiedettiin hänelle jo suurella varmuudella kertoa, että murhantekijä olikin jo ilmi saatu ja kiinni pantavana. Mutta kuinka suuri olikaan nimismiehen hämmästys, kun hänelle, ilmi saatua murhaajaa kysyttyään, osoitettiin nuorta, ihanaa ja kalveata naista, joka suurilla, viattomilla, niin sydäntä liikuttavan murheellisena häneen katsoi.
Ensimmäisen rammistuttavan hämmästyksen jälkeen ja sitten kuin myllärin emäntä oli viskannut tuon hirmuisen syytöksen Annalle, oli Heikkinen lähestynyt vaimoaan, tarjonnut hänelle kättänsä ja tahtonut viedä häntä pois; mutta huomattavalla kauhulla oli Anna hänestä väistynyt, tarttunut veljensä käteen ja häneen nojaten horjuellut taloon. Siitä saakka oli hän istunut vierastuvan pimeimmässä nurkassa, kyynelettömänä, liikkumattomana kuin kuva ja kasvot käsiin haudattuina, mutta hänen huuliltaan ei ainoatakaan sanaa tullut.
Turhaan kokivat häntä omaisensa puhutella, turhaan oli Katri tullut hänen luokseen ja lempeimmillä sanoilla kokenut houkutella häntä kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Annan ainoa vastaus oli sanomattoman toivotoin katse, jossa selvään voi lukea rukouksen "älä minulta kysy," eikä nimismiehenkään tutkinto sen paremmin onnistunut.
Hiljaisella myönnytyksellä tunnusti Anna, kun häneltä sitä kysyttiin, olleensa tanssin jälkeen kahden kesken Tommin kanssa koivukon luona. Hän myönsi myöskin, että murhatun kädessä olleet ketjut olivat juuri samat, kuin sitä ennen olivat hänen kaulassaan olleet, mutta mihinkään muuhun kysymykseen ei hän sanallakaan vastannut, vaan pysyi entisessä jäykässä äänettömyydessään ja antoi vaan saman rukoilevan katseen, joka liikutti itse kostavan oikeudenkin edustajan sydäntä ja sai hänen luopumaan turhista vaivoista.
Yhtä vähän selkeyttä saatiin muista paikalla pidetyistä tutkimisista. Yrjö Heikkinen se oli ollut, joka suurimmassa hämmästyksessä oli syösnyt tanssitupaan ja kertonut, että nuori Ojala makasi veressään ulkona koivukossa. Ainoa esine, joka huolekkaassa katselmuksessa löydettiin ja jonka kautta kenties saataisiin edespäin parempaa selkeyttä asiassa, oli verinen puukko, joka, nähtävästi syrjään viskattuna, oli pudonnut pensaihin. Murhaajan jalan jälkiä oli tietysti mahdotoin saada selville, sen jälkeen kuin ääretöin ihmispaljous oli joka taholla ympäristöllä tallannut maan, ja niin seisoivat siinä neuvottomina kaikki, joita velvollisuus taikka muu syy pakoitti tässä pimeässä asiassa selkeyttä hakemaan.
Peltolan vävy oli ainoa ihminen, jonka heränneessä luulevaisuudessa olisi voinut otaksua jonkunlaisen syyn tuohon kamalaan tekoon. Hän oli sitä paitse ensimmäinen, joka toi tietoa tapahtuneesta murhasta. Ellei niin pätevät syyt olisi tehneet Annaa epäluulon alaiseksi, olisi varmaankin yleisesti ruvettu Heikkistä epäilemään murhaajaksi. Hänen täytyi antautua pitkän ja kovan tutkimuksen alle, josta ei muuta tullut selville, kuin että, niinkuin Aholan Lassikin todisti, Heikkinen tämän seurassa oli lähtenyt tuvasta, sitten kuin vaimonsakin oli kadonnut. Ensin oli hän joka suojasta etsinyt vaimoansa, seisonut sen jälkeen vähän aikaa porstuan ovella ja lähtenyt sitten ulos pihaan, johon ei Lassi häntä enää seurannut. Hiljaluontoisena oli Heikkinen tottunut painamaan tunteensa sydämen pohjaan ja Lassin mielestä oli hän tosin näyttänyt hyvin alakuloiselta, mutta ei millään tavalla niin raivokkaalta, että olisi syytä ollut pelätä hänen väkivaltaa tekevän. Aholan Lassi oli sentähden pian kyllästynyt asiaan ja jättänyt tiedusteleva aviomiehen oman onnensa nojaan. Mitä siitä hetkestä, jolloin hän Heikkisestä erkani, oli tapahtunut siihen hetkeen, kuin tämä taas kalveana ja hämmästyneenä ilmestyi tupaan, siinäpä juuri kysymys, jonka selitys kaikkien mieltä ahdisteli.
Yrjö selitti yksinkertaisesti, että hän ulos lähdettyään ensin etsiskeli vaimoaan lehtimajasta ja joka paikasta talon likeisyydessä, läheni sitten salavihkaa tuvan ikkunata, katsoakseen, jos Anna sillä aikaa kenties olisikin jo palautunut tupaan; vaan kun ei häntä, enemmän kuin Ojalaakaan siellä näkynyt, läksi hän viimein etäämpää heitä hakemaan ja löysi silloin kauhistuksekseen verisen ruumiin koivukossa. Ei hän siitä mitään virkannut, että hän ulkohuoneitten kulmassa oli Annaa tavannut, eikä hän puheessaan muutoinkaan ollut suora ja vilpitöin niinkuin ennen. Jokainen sana, jonka hänen tuli kysymyksiin vastata, näytti häntä rasittavan, ja ainoastaan suurella vaivalla sai hän sen tulemaan suustansa. Ei mikään maailmassa olisi häntä pelastanut uhkaavasta vankeudesta, ellei vielä tärkeämpiä syitä olisi ollut epäluuloon Annaraukkaa vastaan, -- ketjut murhatun kädessä ja hänen jäykkä vaitiolonsa, joka melkein oli pidettävä tunnustuksena. Mikä tuon heikon naisen käden oli saattanut työntämään terävän veitsen entisen rakastettunsa rintaan, jonka kanssa hänen vähää ennen oli nähty suosiollisessa ystävyydessä tanssivan, se näytti olevan noita ihmis-sydämen syviä salaisuuksia, joita selittämään ei järki pysty, ja mitä heidän välillään oli tapahtunut siinä lyhyessä ajassa, kuin he kahdenkesken olivat koivukossa olleet, sen tiesi vaan Jumala ja hän, jonka huulet järkähtämättä vaikenivat.
Itse kruunun-nimismiehellekin se tuntui vaikealta tehdä Peltolan perheelle selväksi, että hänen oli täytymys viedä Anna mukanaan likeiseen L:n kaupunkiin. Välttämättömästi koki hän lauhkeimmalla tavalla siitä heille ilmoittaa. Hän kiersi tuota kamoksuttavaa sanaa "vankeuteen" ja esitti asiata, niinkuin olisi vaan kysymys jostakin ohimenevästä harmillisesta seikasta, koska muka piankin kaikki selviäisi, mikä vielä oli hämärään peitetty. Epäilemättä olisi hänen hyvänsuopa käytöksensä ansainnut kiitosta, mutta Annan omaisia ei hän lauhkeilla sanoillaan hetkeäkään pettänyt. Täysi tosi selveni äkkiä koko kauheudessaan heidän silmiensä eteen. Anna oli vietävä vankeuteen murhasta epäiltynä!
Hänen vanha isänsä, joka tuskin vielä oli tointunut ensimmäisestä pelästyksestään, masentui häpeän alla niin, ett'ei hän voinut lastaan hyvästi jättää, eikä sanaakaan kellekään lausua. Mieluummin olisi hän antanut vihansa kuohua ja viskannut oikeuden palvelijat nurin-niskoin huoneestaan ulos. Mutta muisto kamalasta tapauksesta teki hänen niin hervottomaksi ja raukeaksi, että hän sanaakaan lausumatta hiipi vaan ovesta ulos.
Anna itse nousi nurkastaan kalmanvaaleana, kyyneltäkään vuodattamatta tai sanallakaan onnettomuuttaan valittamatta. Hiljaa pyysi hän saada nähdä lastansa, ja kun pikku Kati hänelle tuotiin, suuteli hän armastaan hartaasti ja laski hänen rukoilevalla katseella suurista lempeistä silmistään itkevän äidinäidin helmaan. Kun hän sitten kääntyi Katriin ja hetken aikaa painoi tämän pään rintaansa vasten, aukenivat jo hänen huulensa. Näytti melkein siltä, kuin täytyisi jään murtua eikä hän enää voisi itseään pidättää, vaan kuiskaisi ratkaisevan sanan sisarensa korvaan, mutta -- -- -- ikäänkuin olisi hän sen ajoissa saanut pidätetyksi, sulki hän jälleen suunsa ja painoi suutelon Katrin otsalle. Kädellään viittasi hän miehelleen jäähyväiset ja jätti isänsä kodin sen hirmuisimman vartiaston seurassa, mitä sitä ennen nuhteettomalla ihmisellä voi olla, mutta tyynesti kärsivällisellä katsannolla, joka näytti sanovan: minulla ei tässä maailmassa enää toivoa ole.
Mikä eroitus tämän ja eilisen päivän välillä! Kun Yrjö Heikkinen niitä ajatuksissaan toisiinsa vertaili, heräsi hän vaikeroiden siitä toivottomasta mielenhuumeesta, johon hän Annan mentyä oli vaipunut. "Johan tästä ihminen vallan järkensäkin menettää," lausui hän. "Eilen tähän aikaan tuli hän hymyilevänä ja kukoistavana niinkuin viattomuuden enkeli minua vastaan, ja nyt, nyt -- -- --?!"
Sana, jolla hän puheensa keskeytti, kajahti kuin epätoivoinen tuskan huudahdus, jonkatähden Katri pyyhkäisi kyynelet silmistään ja hämmästyneenä häneen katsoi. "Yrjö, mitä tämä merkitsee?" kuului hänen vakaa kysymyksensä. Hän katsoi kiinteästi Yrjöön, ikäänkuin tahtoi hän tutkia hänen sydämensä syvyydet ja pitkitti melkein nuhtelevalla äänellä: "Ethän kuitenkaan mahtane epäillä Annan viattomuutta?!"
"En tiedä mitä mun tulee ajatella," vastasi Heikkinen, käsiään väännellen.
"Ajattele, että meitä on suuri onnettomuus kohdannut, jota meidän tulee urheasti vastustaa, vaan ei epätoivoisina sen alle masentua," sanoi tautinen. "Ei se ole mahdollista, että hetkeäkään voit ajatella lapsiraukkaamme Tommin murhaajaksi."
"Mutta eikö joku onnetoin kohtaus olisi voinut --! Kuinka selität hänen jäykän vaitiolonsa?"
"Sitä en voi selittää," vastasi Katri, "mutta sen tiedän, että onnettoman sisareni kädet ovat puhtaat verestä. Minun kanssani hän tuskassaan viimeiseksi puhui, ja niin varmasti, kuin uskon kaikkivaltiaan Jumalaan, niin vakuutettu myöskin olen Annan viattomuudesta."
"Jumala siunatkoon sinua siitä sanasta!" Yrjö istautui pienelle jakkaralle Katrin tuolin viereen ja painoi huoaten kasvot käsiin, mutta Katri silitti hienoilla sormillaan hiljalleen hänen suortuviaan ja jatkoi verkkaan:
"Rukoilkaamme Jumalaa saattamaan totuutta ilmi, mutta älkäämme myöskään unhottako velvollisuuksiamme. Sinun, Yrjö, tulee nyt ryhtyä toimeen. Sinun täytyy heti lähteä kaupunkiin," pitkitti hän, kun Heikkinen ihmetellen häneen katsoi, "ja tehdä kaikki, mitä vaan Annan eduksi voit tehdä. Josko emme saatakaan toivoa, että sen kautta saat hänet vapaaksi jälleen, saat kuitenkin tietää, mitä voimme tehdä helpoittaaksemme hänen oloansa, ja äiti pankoon tarpeellisimmat tavarat kokoon, jotta voit ne jo viedä mukanasi hänelle!"
Ja niin kävikin. Kaikki terveet ja voimakkaat, mutta odottamattoman onnettomuuden kautta lähes mielensä kadottaneet ihmiset antautuivat tuon raihnaan olennon, jossa asui niin urhea ja luja mieli, johdantoon, ja hän sai heitä muistamaan, että kun vaurion myrskyt yksityistä tai perhettä ahdistavat, ei mikään ole turmiollisempaa, kuin tahdotoin antauminen niiden valtaan, siihen sijaan kuin tulisi rohkeasti vastaan taistella.
Pahin vastus oli Katrilla isän suhteen, joka mieluimmin kätkeytyi aina johonkuhun kolkkaan eikä millään ehdolla tahtonut tulla ihmisten näkyviin. Hän näytti omalla esimerkillään, kuinka oli paljon viisaampaa rohkeasti katsoa maailman tuomiota silmiin, eikä kaihtenut ketään. Kun joku vieras tuli heitä tervehtimään, otti hän levollisella katsannolla hänen vastaan, puhuipa vielä sopivissa tilaisuuksissa itse tapauksesta. Hän päätti niin varmasti asiain pian selkenevän ja hyvin päin kääntyvän, että hänen vakuutuksensa ja malttinsa vaikuttivat vieraihinkin ja sai heitä vähin epäilemään, josko Anna todella olikaan syypää. Ja kun vanha Peltola, joka viereisessä huoneessa tavallisesti kuunteli, mitä hänestä tai hänen perheestään puhuttaisiin, huomasi, ett'ei jokaisen kieli ollut valmis heti tuomitsemaan, vaan että monta osanottavaisuudenkin hyvänsuopaa sanaa sai kuulla, rohkaisi hän mieltänsä ja tuli heidän seuraansa. Myöskin sai tyttärensä hänen vähitellen ryhtymään entisiin toimiinsa, mutta vanhalta murtuneelta mieheltä hän kuitenkin näytti onnettoman tapauksen jälkeen, ja liian paljon oli hän sitä ennen muita ylpeydellään loukannut, voidakseen joka taholta nyt sääliväisyyttä odottaa. Moni ilkeäluontoinen ei laiminlyönyt tilaisuutta antaa hänelle pistosanoja. Katrin pyrinnöt menivät silloin taas päiväkausiksi turhaan, ja monasti tahtoi hänenkin rohkeutensa semmoisissa tilapäissä jo lannistua.
Oli noin pari tai kolme viikkoa tuon onnettoman sunnuntain jälkeen, kun Peltolan isäntä eräänä päivänä, palattuaan kävelyltä pelloillaan, asettautui vanhemman tyttärensä eteen ja, tuokion aikaa kiinteästi häneen katsottuaan, kysyi: "Olen ollut pelloilla ja huomannut raja-aidan olevan jo kuntoon pantuna. Kuka sen on tehnyt?"
Katrin kasvoihin lensi hieno puna, ehk'ei hän vähääkään epäillyt vastatessaan: "Vilhelmille siitä tuonoin puhuin ja hän lähetti miehiä sitä korjaamaan. Emme tahtoneet sinua vaivata monilla kysymyksillä samasta asiasta."
"Hohoi," huokasi Peltola vaan, viskasi lakkinsa pöydälle ja istui penkille.
Katri koki hänelle selvittää, kuinka sopimatointa vanhojen riitojen uudistaminen myllärin kanssa olisi tähän aikaan ollut. Peltola rumputteli äreästi sormillaan pöytää ja sanoi, nyt yhtä itsepäisesti välttäen vaivaloisen tyttärensä silmiin katsoa, kuin hän sitä äsken oli tehnyt: "Näyttää melkein siltä, kun ei minun tahdostani enää mitään lukua pidettäisi."
Seurasi pitkällinen vaitiolon aika, -- pitkällinen ja tukala, mutta viimeinkin lausui Katri: "Isä, minä olen näinä päivinä usein ajatellut pastorimme erään sunnuntai-saarnan esipuhetta, jossa hän meitä kehoitti olemaan avuliaita vastustelijallemme matkalla. Minusta on, kuin ymmärtäisin vasta nyt oikein hänen silloisen saarnansa."
Peltola nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin laattialla. Hänen kasvoissaan ilmautui vähäisen sitä levottomuutta, joka häntä sisällisesti vaivasi, ja jota hän kaikin tavoin koki peittää.
"Monasti täytyy minun epäillä," pitkitti hänen tyttärensä, "josko kuitenkaan on niin hyvä; liian jäykästi pitää omaa puoltaan, vaikka luulee oikeassakin olevansa. Saattaisihan ihminen erehtyäkin."
Peltola kääntyi äkkiä häneen. "Noin et sinä ole ennen puhunut," lausui hän.
Katri painoi laihat kätensä ristiin ja katsoi kirkkailla silmillä kiivastuneesen mieheen. "En olekkaan," vastasi hän, "mutta minä en myöskään ole koskaan sitä niin paljon ajatellut kuin näinä aikoina, jolloin olen tullut huomaamaan, kuinka odottamatta Jumalan tuomio voi kohdata syyllistä ja syytöintä, ja kummallista on, kuinka nyt voin muistella Ojalan perhettä, tuntematta vähääkään katkeruutta."
"Vai niin, -- juuri nyt, kun he kokevat yllyttää kaikkia ihmisiä meitä vastaan ja uskottelevat heitä, että me muka olisimme syypäät kaikkeen heidän onnettomuuteensa."
"Senkin voin heille anteeksi antaa, isä, kun ajattelen sitä kamalata onnettomuutta, joka heitä on kohdannut."
Peltolan kielellä pyöri vastaus, jolla hän luultavasti olisi tahtonut Katria muistuttaa heidän omasta onnettomuudestaan, kun samassa kärryjen rätinä kuului maantieltä ja hän, keskeyttäen puheensa, riensi ikkunaan. Vilkaistuaan ulos, kävivät hänen kasvonsa kalveiksi ja polvensa raukenivat niin, että hän hervottomasti putosi penkille istumaan.
"Siinä äiti jo palautuu," lausui hän hiljaa ja Katrinkin kasvoissa kuvautui kova mielenliikutus.
Äiti oli käynyt kaupungissa, saadakseen Annaa tavata. Kummallista oli, ettei Peltolaa kukaan saanut taivutetuksi menemään Annaa tervehtämään. Hän näytti niin kovin kamoksuvan vankilan muuria, juurikuin pelkäisi hän niistä itseensä tarttuvan jonkun häpeäpilkun, jonka jokainen voisi lukea hänen otsallaan ja jota tuskin mikään voisi siitä pyyhkiä.
Peltolan emäntä sitä vastaan oli, vähääkään ajattelematta sitä puolta asiasta, seurannut vaan äidin sydämen vaatimusta, joka häntä pakoitti rientämään onnettoman tyttärensä luo; mutta tiedot, joita hän sieltä toi, eivät vähääkään lohduttaneet eivätkä ilahduttaneet kotona olevia, jotka kiihkeässä mielen ahdistuksessa niitä odottivat. Hän oli Annan tavannut aivan samanlaisena, kuin hän lähteissäänkin oli ollut, sillä ainoalla eroituksella, ettei hän nyt toivottomana istunut ristissä käsin, vaan koki lyhentää äärettömän pitkiä päiviään ahkeralla työskentelemisellä lapsensa hyväksi. Olipa hän jonkunlaisella mielihyvällä näyttänyt äidilleen pieniä sukkia, jotka hän oli jo kutonut ja hametta, jota hän parast'aikaa neuloi, mutta siitä asiasta, johon kaikkien ajatukset olivat kiintyneet, ei hän sanaakaan hievahtanut, vaan pysyi entisessä jäykässä salaperäisyydessään.