Chapter 8

MILTÄ NÄYTTI.

(Kun Laatokka lehti ilmestyi).

Ja se ilmestyi ja levisi manterelle ja saaristoon. Hypätä heilahti se köyhän mökkiin ja rikkaan taloon, singahti siitä palanen suurillekin: pistäysi se näet herrainkin penkkiin, minä tarkoitan herraskartanoon. Ja kaikkialla sitä katseltiin eri lailla. Kuka sitä katseli pelkillä silmillä, kuka silmälasien läpi, moniaalla oli franskalainen nenännipistinkin.

-- Mikä se sitten ilmaantui?

-- Laatokka lehti!

* * * * *

-- "Tuossa se nyt on" sanoi herra Kylmänen ja antoi sen rouvalleen.

-- "Vai niin!" sanoi rouva Kylmänen, vilkasi siihen ja antoi sen pojalleen.

-- "Jassoo, jaha", sanoi poika ja vilkasi hänkin.

Eivätkä he sitten muuta sanoneetkaan, vaan menivät akkunaan katsomaan, kuinka lumirekeä eli lanaa vedettiin, ja laskivat yhtäpitävästi kaikki, että hevosia oli 7, joista yksi ontui vasemmalta etujalaltaan.

* * * * *

-- "No oletko nähnyt sitä jo?" kysäsi herra Pettersson Anderssonilta.

-- "Olen kyllä".

-- "Mitä arvelet?"

-- "No niin no"...

-- "Onhan siinä sinun mielestäsi sitä?"

-- "Mitä niin?"

-- "No tuota fenn"...

-- "...nomaniaa? No eihän vaan!"

-- "Sitä minäkin".

* * * * *

-- "Hei!" huusi nuori Heiskanen, tultuaan kaupungista kotia.

-- "Mikäs sinua heihuttaa?" kysyi ukko Heiskanen.

-- "Katsokaas tätä!"

-- "Mikäs se on?"

-- "Lienee taas niitä Heinosen arkkiveisuja, joutavia renkutuksia", virkkoi emäntä.

-- "Ei tuo mahda olla Sipillankaan ennustus", arveli mummo.

-- "Ei ole veisuja eikä virsiä, eikä ole Sipiloita eikä Sapiloita", kirkaisi Heikki.

-- "Mikäs se sitten on?"

-- "No se on semmoista, jossa minäkin olen".

Tuota nyt ei kukaan ymmärtänyt.

-- "Missäs sinä sitten luulet olevasi?" kysyi vihdoin ukko Heiskanen.

-- "Laatokassa", vastasi Heikki.

-- "Herra siunatkoon tuota poikaa!" huudahti emäntä.

-- "Ihanhan sinä haastelet niinkuin olisit mieltäsi vailla."

Nyt antoi nuori Heiskanen Laatokan näyttönumeron isällensä, ja kertoi saaneensa sen kasetin kaupungista. Isä otti lehden, ojensi sen kauaksi, sirristi silmänsä ja luki ilman silmälasia: Laatokka.

-- "Kylläpäs ne oli puustavit!"

-- "Niin, mutta katsokaas! Tänään minua kuulutettiin, ja tuossa, katsokaa tuossa justiin seisoo pulskan pojan pulska nimi ja morsian vieressä. Hei!"

Ja Heiskanen tuli taas iloiseksi, niin iloiseksi, että alkoi tanssia prissakkaa ypö yksinänsä, vaikka siinä pitäisi oikeastaan olla kaksi.

* * * * *

Kadulla tuli vastatusten Nielonen ja Mielonen. Kumpikin myhäili toiselleen, ja kummallakin oli kädessään Laatokka. Heillä oli kiire, mutta ennättivät kumminkin vaihtaa kaksi sanaa.

-- "Hyvä on", -- sanoi Nielonen.

-- "Hyvä on", -- sanoi Mielonen.

* * * * *

Toimittajat olivat kokoontuneet. He osasivat lehtensä jo ulkoa, mutta kumminkin he sitä kääntelivät, katselivat ja olivat vähän hyvillänsä, niinkuin konsanaankin isät, kun heille poika syntyy.

Yksi sanoi: hm!

Ja toinen sanoi: hm!

Ja kolmas sanoi myöskin: hm!

* * * * *

Olin kokonaan unohtaa Airolan Antin. Tahdotko vielä kuulla?

Airolan Antti oli kirkossa käydessään saanut myöskin pitäjäntuvalla Laatokan näyttönumeron.

-- "Katsos, muija", sanoi hän kotia tultuaan, "katsos mitä minä sain?"

-- "Mitä se sitten on?"

-- "Tämmöinen lehti vaan, jota ruotsalainen sanoo aviisiksi ja saksalainen tiitinkiksi".

-- "No mitäs siinä on sitten hyvää?"

-- "En minä tiedä, liekö siinä hyvää vai pahaa. Jahka luen".

Ja Antti, päivällistä syötyään, rupesi lukemaan. Hän oli huononpuolinen lukija, ja sentähden kävi lukukin hitaanlaisesti.

-- "Niin, niin" virkkoi hän aina väliin itsekseen ja muijalleen, joka istui uunin vieressä. -- "Niin, niin, kyllä se niin on... Miks'ei?... Katsos vaan, miten osaavatkin panna sanat noin perättäin..."

Pian kuului porstuvasta askeleita. Antin eukko säpsähti. Ovi aukeni, ja sisään pilkisti muuan pitkän pitkä mies, jota sanottiin Roikka-Taavetiksi!

-- "Tule pois Antti!" sanoi Roikka-Taavetti.

-- "Mihinkä taas?" kysäsi vaimo, pahaa aavistaen.

-- "Kaikkiapa sitä akkaväelle sanottaisikin," vastasi Roikka-Taavetti ja nauraa holautti sangen rumasti. -- "Käy pois, Antti, joutuun!" -- lisäsi hän ja iski niin kavalasti silmää Antille.

-- "Malta, malta", puheli Antti ja tavaili: "iässä, viisaudessa ja ar-ar-mo-mo -- armossa". -- "Katsos tässä on tuommoinen luku".

-- "Mikä luku?"

-- "Uusi sanomalehti".

-- "En minä jouda joutavia katsomaan. Lähtään pois!" sanoi Roikka-Taavetti ja iski silmää jälleen.

-- "No annahan, kun pääsen tämän paikan loppuun. Tahtoo olla silmäni vähän huonot. Luepas sinä, Taavetti, sinä olet selvempi-lukuinen".

-- "Eihän meillä olisi aikaa, mutta anna sentään, kun minä luen, niin joudutaan pikemmin. Pane saappaat jalkaas sillä välin".

-- "No, no, kyllä".

Roikka-Taavetti rupesi lukemaan lehteä ja Antti vetämään saappaita jalkaansa. Taavetti oli tavattoman hyvä lukija. Antti kuunteli avosuin. Toisen saappaan hän oli saanut jalkaansa, mutta toinen jäi kokonaan vetämättä, -- niin tarkkaan hän kuunteli. Vasta sitten kuin ensimmäinen kappale oli loppunut, vetää sujautti hän toisenkin saappaan ja virkkoi:

-- "No nyt mennään."

-- "Malta, malta," sanoi nyt Roikka-Taavetti vuoroansa. -- "Annas kun katson mitä tässä on muuta hyvää".

-- "Minä käyn kynttilän" -- sanoi Antin emäntä, ja hänen äänensä vapisi.

Hän tiesi, vaimo parka, miesten aikovan kaupunkiin takaisin. Siellä oli heidän määrä kokoontua juominkeihin. Se ei olisi ollut ensi kertaa. Sieltä palattiin aamupuolella yötä, ja monta kovaa sai eukko parka silloin kokea.

Kynttilä tuotiin. Roikka-Taavetti luki pätkän toisensa perästä ja Antti kuunteli. Luettuansa kansakoulusta, rupesi hän Antin kanssa keskustelemaan, miten monta lasta muka heidän puoleiseen kansakouluunsa mahtaa tulla. Siinä sitten iti sana sanasta, eikä aikaakaan, niin jo olivat juomatoverit joutuneet vilkkaasen keskusteluun koulusta ja tiedoista ja kirjoista ynnä muusta semmoisesta. Mutta emäntä liikkui hiljalleen tuvassa. Miehet eivät huomanneetkaan, kuinka hän oli virittänyt tulen, ja pianpa mustakylkinen kahvikattila kiehua porisi ja pulputteli liedessä. Ilta oli jo pitkälle kulunut. Ulkona raivosi tuuli ja lumimyrsky, mutta tuvassa istuivat miehet, hiljaisesti haastellen Laatokka lehdestä ja siinä olevista asioista; hiljalleen emäntä heitä kuunteli lieden ääressä, mutta iloisesti räiskähtelivät lastut ja hilpeästi porisi kahvikattila.

Kotvasen kuluttua oli lehti luettu alusta loppuun. Vähän aikaa vielä katseli Roikka-Taavetti Laatokkaa, käänellen ja pyöritellen sitä. Miehet olivat ääneti.

Vihdoin nousi Roikka-Taavetti ja meni akkunaan.

-- "Ohoh", sanoi hän, "onpa siellä koko pyry. On vähän paha kulkea nyt".

-- "Kukapa sitä tuommoiseen ilmaan lähtee?" vastasi Antti.

Kumpikin tunsi toisensa mielen. Kumpaiseltakin oli halu kaupunkiin kadonnut, mutta ei iljennyt kumpikaan ensimmäisenä tunnustaa sitä toiselleen.

-- "Otan ja lähden tästä kotia", virkkoi Roikka-Taavetti ja otti hattunsa.

-- "Juokaa nyt kahvia ensin", -- sanoi emäntä.

Miehet katsahtivat toisiinsa. Tuntui niin kummalliselta. Tuntui niin hyvältä. Pitkä matka oli jäänyt käymättä, monet vaivalla ansaitut pennit olivat jääneet kukkaroon, terve pää ja puhdas tunto oli säilytetty huomiseksi. Antti nousi sanaakaan sanomatta, meni vaimonsa luo ja taputti häntä olkapäähän.

-- "Kelpo muija", sanoi hän.

Tätä ei hän ollut tehnyt moneen vuoteen.

Mutta Roikka-Taavetti meni jälleen akkunaan. Mitä hän sieltä vielä haki? Menikö hän kukaties katsomaan, oliko ilma todellakin semmoinen, ett'ei kaupunkiin käynyt lähteminen? Ken tällä haavaa olisi seisonut ulkona akkunan kohdalla, olisi nähnyt, kuinka Roikka-Taavetin kasvot kummallisesti värähtelivät ja kuinka hän salaa pyhkäsi rikkinäisellä hihallaan kaksi suurta kyynelkarpaloa poskiltaan.

-- "Tulkaa nyt, Taavetti!" -- kehoitteli emäntä.

Taavetti kääntyi äkisti, astui Antin luo ja kysäsi:

-- "Onko loppu?"

-- "On!" -- vastasi Antti.

Ja he löivät kättä vahvikkeeksi.

TULIPALO.

Vanha pormestari oli vast'ikään tullut saunastansa. Pitkäliepeisessä yönutussa hän istui kamarissaan nyt, kauniina kesä-iltana, ja keinueli tuolissansa. Hän oli niitä vanhan aikuisia hyviä pikku kaupungin pormestareita, jotka yhä harvemmiksi ja harvemmiksi käyvät nykyisessä maailmassa. Säntillinen virkamies, kaupungin isä, iloinen seurakumppali niin vanhain kuin nuorten seurassa, patriarkallinen, väliin itsevaltias, mutta kauttaaltaan hyvä ihminen. Ja sitä osoitti jo koko hänen olentonsa ja ulkomuotonsa. Pieni hän oli kasvultaan, mutta hyvin lihava. Pienten vilkkaitten silmäin yli kaareili tuuheat kulmakarvat, jotka välistä osasivat rypistyä hyvinkin ankariksi, ja silloin ei vastustaminen sanottavaksi auttanut, mutta jotka suurimman osan elämästänsä olivat suojelleet vain kahta tyytyväistä, vilkasta, veitikkamaista silmää. Parta, jota pormestari piti ainoastaan leuan alla, vanhain merikaptenein tapaan, antoi hänen kasvoilleen jo heti ensi silmäyksellä hauskan perehdyttävän muodon.

Ei hänen aikanansa raastuvan-oikeutta rasitettu kaikenmoisilla turhilla jutuilla. Jos sattuivat välistä kunnian-arvoiset porvarit riitaantumaan keskenään, ja toinen riitapuoli tahtoi häneltä haastetta riitaveljelleen, niin eipä se haaste häneltä niin hevin hellinnyt.

-- "Mitä turhia!" puheli hän. "Mitäs te rupeatte joutavista riitelemään? Eihän se sovi, ei se sovi millään muotoa, että kaksi kunnon miestä rupeavat toisiansa oikeus-saliin viemään. Ei se sovi. Häpeätähän se on koko kaupungille."

Ja sitten kutsuttiin riitapuolet joskus illanpuhteella pormestarin luokse, ja siinä puhuttiin asiat selville, ja ellei sopimus ottanut syntyäkseen, niin täytyi kulmakarvainkin rypistyä. Ja miten ollakaan, niin riitapuolet vihdoin, vähän jankattuaan, sopivat kuin sopivatkin. Ja sitten tuotiin totilasit sisään ja sovinnon maljat juotiin. Riitaveljet olivat tosin ensi alussa vielä vähän nureissaan toisilleen, mutta mitä myöhemmäs ilta kului, sitä enemmän turhat tunteetkin sulivat, ja viimeistä kertaa kilistäessä paiskattiin kättä.

-- "No juuri noin!" puheli vanha pormestari hyvillä mielin. "Niin tekee kunnon miehet. Niin se pitää olla", ja hän levitti vasemman käden sormet ihan taaralleen ja käänsi kämmenpuolen näkyviin. "Niin tekee kunnon miehet."

-- "Peijakas", puhelivat entiset riitakumppalit sitten, kotia mennessään, "kyllä tuo meidän vanha pormestari on sentään kunnon ukko."

-- "No sen minä sanon", vastasi toinen, "että semmoinen pormestari, niinkuin esimerkiksi tämä meidän, niin semmoista saat hakea ympäri avaran Suomenmaan, etkä löydä."

-- "Et löydäkään", vahvisti kumppali.

* * * * *

Niin, vanha pormestari istui keinutuolissaan. Oli herttainen kesä-ilta. Hänen oli niin ylen hauska ja hyvä olla. Väliin ryyppäsi hän teelasistaan, väliin luki palasen uutista sanomalehdestä, väliin taas puhalsi savuja moisesta hauskasta pitkävartisesta. Milloin hän päästi savun paksuina renkaina ja katseli kuinka ne levisivät ja laskeusivat hiljalleen lattialle, niin mielistyen lattian tuttavuuteen, ett'eivät hennonneet enää siitä noustakaan; milloin taas tuli savu sinisenä säikeenä ulos, laajeni hiljalleen, kiiri sitten avonaiseen akkunaan ja ulos päästyänsä äkisti muutti suuntansa ja katosi.

-- "Hm!" myhähti pormestari, silmäillen piippuansa; hammasluu oli eheä niinkuin vasta sorvalista tullut, letku punainen ja puhdas, varsi verhottu sinisistä helmistä tehdyllä ja valkeilla helmikukkasilla koristetulla päällyksellä. Pormestari pompautti pullealla kädellään hopeisen kannen auki, painoi peukalollaan tupakkia syvemmälle, naksautti sitten sormiansa (hän olikin suuri mestari siinä) ja puheli itsekseen:

-- "Ei nykyinen aika osaa kunnon lailla polttaakaan. Ei nykyisillä ihmisillä ole minkäänlaista nautintoa polttamisesta. He kiskovat ja imevät savut keuhkoihinsa asti ja saavat siitä pään pyörrytykset ja -- mitenkä se Jaakko tohtori sanoikaan? -- mikatini-myrkytykset. Minä nyt olen polttanut koko ikäni -- no en vainenkaan", ja pormestaria nauratti, muistaessaan, ett'eihän hän sentään kätkyessä vielä piippua käyttänyt, mutta vasta toisella kymnasi-luokalla oli saanut isältään polttamisen luvan, -- "kuudettakymmentä vuotta olen jo polttanut piippua, enkä ole tuntenut mitään mikatinia."

Ja sitten tuli jälleen hienon hieno savu-säie, ja mielihyvällä katseli vanha pormestari, kuinka se entisten tavalla levisi, kiiri akkunaa kohti ja vihdoin äkisti katosi.

Tuohon avonaiseen akkunaansa näki nyt pormestari koko pienen kaupunkinsa. Kaikki oli siinä tuttua hänelle, talot ja ihmiset; yksin hevosetkin hän tunsi, kenen mikäkin oli. Verraton oli muisti pormestarilla. Hän muisti vielä niin selvään minä vuonna kauppaneuvos Saharow oli rakentanut tuon uuden talonsa. Tupaan tulijaisissa oli vielä tanssittu aamuun kello 7:än asti, ja näissä tanssiaisissa oli tuomari Appelgren kihlannut Saharow'in tyttären. Hän muisti, milloin tuuli oli kaatanut Helinin laipion, vanhan räpiskän, jonka jälkeen Helin oli harmissaan teettänyt kauniimman laipion koko kaupungissa. Hän muisti vielä kuinka Lajusen vallaton poika oli pudonnut kaivoon, ja vanha Nokelainen saanut hänet ylös, niin, samaan kaivoon, jonka kohdalla nyt seisoo suuri talo punaiset kartinit ikkunoissa. Seinällä oleva kilpi ilmoittaa mikä tämä talo on. Siinä seisoo: "Aniskellu-Yhdiön vähätäis-mymälä".

Rauhassa lepäsi pikku kaupunki tuossa pormestarin edessä, ja hänestä tuntui, kuin olisi hän vähän niinkuin kuningas pienessä valtakunnassa. Hän tunsi, kuten ennen muinoin Themistokles, jok'ainoan kaupunkilaisen, ja jok'ainoa tunsi hänet, kauppaneuvos Saharow'ista ja vanhasta kenrali Burkhardtista hamaan toissilmäiseen Kupiaiseen, jolla ei ollut muuta tointa maailmassa kuin hakata halkoja ja kantaa vettä vanhalle Lindénskalle tuolla toisessa päässä kaupunkia. Tyytyväisenä istui vanha pormestari, luki jälleen palasen sanomalehteä, ryyppäsi teetä ja katseli taas valtakuntaansa. Nyt oli lauvantai, ja kirkkoväkeä oli kerääntynyt kaupunkiin jo suuri joukko. Tuolla ne kulkivat puodista puotiin, enemmän katselemassa kuin ostelemassa; kaupungin karja palasi parhaillaan laitumelta, mutta vielä ei ollut hätiä, latujen varsilla kasvoi runsas ruoho, ja siitä ottivat haarasarviset vielä viimeisiä makupalojaan, kunnes tyttöset ja poikaset ja piikaset vähitellen ajoivat kunkin kotia. Olihan niin rauhallista...

* * * * *

Mutta äkisti kuului kyökin ovi lentävän suurella jyrinällä auki, heti sen jälkeen kuului kiireisiä askelia ruokasalista ja salista, nyt avaantui pormestarin työkammion ovi, ja Gustava, pormestarin vanha sisar ja hänen yksinäisen talonsa emännöitsijä, syöksi sisään.

-- "August, August!" huusi vanha Gustava minkä jaksoi, "voi August toki!"

Hämmästyneenä kääntyi pormestari ympärinsä.

-- "Mutta, hyvä ihminen, mikäs sinulla on hätänä?"

-- "August, hyvä August, -- tulipalo!"

Pormestarilla oli juuri teelasi kädessä, mutta semmoisena kuin se teelasi oli, semmoisena se kirposi hänen kädestänsä lattialle, ikäänkuin olisi tahtonut ensimmäisenä soittaa hätäkelloa.

Tulipalo?

Mitenkä se oli mahdollista? Viiteenkolmatta vuoteen ei ollut kaupungissa ollut mitään sellaista vaaraa, ja nytkö se olisi tullut? Tätäkö pientä kaunista kaupunkia, joka on kaukana suuren maailman menosta ja mylläkästä, oli nyt moinen vaara uhkaamassa?

Pormestarin oli ensi hetkenä mahdoton käsittää koko asiata. Ja niinpä se olisi ollut monen muunkin pikkukaupunkilaisen laita. Rakennukset ovat useastikin vanhan-aikuisia puutaloja, melkein seinä seinässä kiinni toisissaan. Minun saunani, joka suloisessa sovussa asuu halkoliiterin ja läävän välillä katsoo mustuneella taka-seinällään hyvin rakkaasti naapurin heinäliiteriä, ja siinä he kumpikin jo monta vuosikymmentä ovat kummastelleet, miksikä heidän välillensä on ensinkään laitettu solaa, niin sanottua prankatua, koska tämä sola kumminkin on niin kapea, ettei mikään palomestari maailmassa pääsisi siinä kääntymäänkään, ei edes semmoinenkaan laiha katiska kuin tämä meidän nykyinen. Olisivat panneet meidät ihan yhteen, meinailevat vanhukset, -- kuinka hauska olisi haastella vanhan toverinsa kanssa elämän vaiheista ja kokemuksista. -- Seminaristi Simpura oli ensin hyvinkin pahoillaan, kun hänen täytyi panna taskukellonsa oppiin, maksaakseen kortteristaan ja ruoastaan, mutta ei hätääkään, viereisestä kauppias Puupposen talosta kuulee hän varsin selvään suuren seinäkellon lyönnin ja tietää siis milloin on seminariin lähteminen. -- Ja tiedättekös, mitä tietä maisteri Mandelin kihlasi kauniin morsiamensa, Ilma Paajasen? He asuivat vastatusten, toinen toisella, toinen toisella puolen katua, ylikerrassa. Kauan aikaa olivat he jo tunteneet toisensa, kauan aikaa pitäneet hyvää silmää toisiinsa, sinuttelivatkin toisiansa. Seurassa oli Ilman ikävä, ellei siellä ollut Mandelin'ia, ja Mandelin'in oli paha mieli, jos Ilma ei tullut seuraan. Kerran kauniina aamuna istuivat kumpikin akkunassaan. Aamu oli suloinen, ja varpuset sirkuttivat räystäällä. Ja he katselivat toisiansa, ei varpuset, mutta maisteri ja Ilma, ja katselivat toisiansa kuin ainakin ihmiset, jotka lukevat toistensa otsalla sanat: minä olen sinun. Mutta maisteri virkkoi viimein:

-- "Ilma!"

Ilma nosti silmänsä.

-- "Ilma, hyvä Ilma, tahtoisitko sinä..."

Ja siinä hän nyt kysyi jotakin sellaista delikatia asiaa, jota ei sovi tässä ilmoittaa, mutta jonka jokainen arvaa. Mutta Ilma painoi päänsä alas, punehtui ja kuiskasi:

-- "Tahdon."

Ja se kuiskaus suhahti länsituulen siivillä yli tuon herttaisen kapean kadun maisteri Mandelin'in akkunaan ja siitä suoraa päätä maisteri Mandelin'in sydämmeen, ja tämäkös siitä pälpättämään! Mutta samassa avasi Franz Rahikainen puotinsa oven vastapäätä alikerrassa ja astui ulos piippu hampaissa ja villahippa päässä.

-- "Moron, moron!" sanoi hän ja nyykäytti päätä maisterille. "Tänäänpäs on ilma herttainen."

-- "Ilma on aina herttainen" vastasi maisteri Mandelin, jonka sydän pälpätti.

-- "Jaa no ... eihän se sentään aina ... tuota..."

Rahikainen ei oikein ymmärtänyt maisterin sanoja, mutta mitäpäs ymmärtää Rahikais-parka länsituulesta?

Näin eletään hiljalleen pikku kaupungissa, ja aivan erityinen sallimus varjelee niitä tulipalolta. Joskus kyllä iskee jonkun mieleen, mitähän jos alkaisi täälläkin räiskiä? No jos on kerran tullakseen, niin onhan meillä vettä, sammutetaan pois, ja jos ei taas ottaisi sammuakseen, niin minkäpäs sille sitten juuri mahtaa? Ja mikä sen tulipalon nyt toisikaan? Viiteenkolmatta vuoteen ei ole ollut muuta kuin kaksi kertaa nokivalkea, Helin'issä kummallakin kerralla. Mitä turhia! Ovathan ne kyllä käyneet täällä Fennian ja Svean ja Rossijan asiamiehet tahtomassa vakuutusta, siltä varalta, että tulipalo... Mitä turhia!

Mutta nyt oli tulipalo!

* * * * *

Gustava neiti oli vallan kalpeana ja vapisi kuin haavan lehti.

-- "Missä, missä?" huusi pormestari, viskaten yönuttunsa pois ja lingottaen kauas tohvelinsa toisesta jalasta sekä ruveten vetämään saapasta jalkaansa.

-- "Meillä, meillä, August, armas August, ah! Saunassa!"

Pormestari hyppäsi pystyyn, ennättämättä saada vielä toista saapasta jalkaansa, ja sieppasi päähänsä hatun piirongilta.

-- "Soittakaa kelloja!" komensi pormestari, kylmä hiki otsalla. "Anna mulle joku nuttu; enhän minä tässä voi mennä ulos. Ja missä ne Sitnikow'in paperit? Ne olivat tässä pöydällä vast'ikään ... tärkeät paperit ... minä olen monta kertaa sanonut, ett'ei minun pöytääni saa kukaan korjata, mutta sinun pitää aina sen pölyriepusi kanssa olla joka paikassa nuohomassa... Herrainen aika, missä ne nyt ovat? Kaikki muu saa palaa, minulla on kaikki vakuutettu, mutta ne Sitnikow'in paperit! Ja niiden sisässä 10,000 markan vekseli... Hae hyvä ihminen äläkä istu siinä kuin kivettynyt varpunen!" (Hädässä tulee vertauskin vähän sopimaton.)

Mutta varpunen pyrähti lentoon, ja nyt alkoi oikea asiapaperien jahti. Ympäri huonetta juoksivat kilvassa veli ja sisar, hakien sakramenskattuja papereita. Kirjat ja tupakkirasiat ja tikkukotelot kohoilivat pöydiltä ja lentelivät ympäri huonetta, sanomalehdet tekivät kahinalla seuraa niille, -- oli kuin parhaankin spiritistin séance'issa. Sohvan ja piirongin alle, -- kaikkialle kurkisti joko ensin veli ja sitten sisar taikka sisar ensin ja veli perässä. Mutta papereita ei ollut. -- "Voi sentään!" voivotteli pormestari. "Vaikka palaisi talossa kaikki, vaikka jok'ainoa naulakin" (taas tuommoinen hätävertaus) "niin minä vähätteleisin, mutta se Hovin päätös ja vekseli, jos se palaa, niin ei mikään pelasta Sitnikow'ia konkursista... Kyllä se naisten järjestyksen vimma sentään on sitä viho viimeistä".

Piu, piu, piu!

Kas niin jo kuuluu palokello hyökvahdista. (Tuo oli muinaisilta sota-ajoilta peritty nimitys kaupungin palotornille. Sotaiset ajat olivat olleet ja menneet, eikä tornissa eikä koko rakennuksessa enää ollut mitään sodan merkkiä. Vähäisen sodan vivahdusta vaan oli silloin kuin joku uppiniskainen markkinamies vietiin sinne rauhoittamaan mieltänsä ja kieltänsä.)

-- "No niin!" huudahti pormestari. "Nyt jo palokellotkin soittaa hätä-rumpua! Gustava kulta, missä ihmeellä ne Sitn..."

-- "Mitkäs paperit ne tuossa pöydällä sitten ovat?" kysyi Gustava neiti tamburissa.

Ja siinä ne nyt olivat samassa paikassa, johon ne pormestari aamulla oli jättänyt, käärössä kauniisti koskematta.

Pormestari joutui hieman hämille.

-- "Gustava kulta", sanoi hän, taputtaen sisartaan olalle, "älä ole milläsikään, jos minä vähän kiivastuin. Tiedäthän sinä, että minä olen tuommoinen..."

-- "No mitä turhia!" vastasi hyväntahtoinen sisar. "Joudu, joudu nyt vaan. Mutta ethän sinä, August, saata noin paitahihasillasi..."

-- "Anna hyvä ihminen, anna pian minulle joku päällystakki".

Sisar parka kiireissään pyörähti pari kertaa ympärinsä tamburin permannolla, hapasi sitten naulakkoon ja sieppasi ensimmäisen vaatekappaleen, mikä käteen sattui, ja puki sen veljensä ylle. Hädissään ei kumpainenkaan huomannut, että se oli Gustavan sadekappa. Ja mitäpäs siitä, vaikka olisivat huomanneetkin? Hätä ei lue lakia.

Pormestari syöksi ulos ja hänen perässään Gustava neiti, siepattuaaan vaistomaisesti mukanaan veljensä pöydältä kaksi karafinia, toisen täynnä vettä, toisen sahtia, sillä naisen sydän oli äänettömällä kielellään ilmoittanut Gustavalle, että tulipalossa tarvitaan sammutus-aineita.

* * * * *

Pormestarin ja Sitnikow'in paperien sekä Gustavan ja kahden karafinin tullessa ulos, tuprusi jo paksu savu saunan katosta. Väkeä oli ennättänyt kerääntyä suuri joukko pihalle ja kadulle. Läävän ovi oli auki, ja ovessa teutui pormestarin kuuluisa Punikki lehmä paraillaan kahden miehen välissä. Ulos sitä kyllä oltiin tulemassa ja tultiin kanssa; vaikea vaan oli sanoa Punikkiko se miehiä talutti, vai miehetkö Punikkia.

Gustava neiti, nähtyään lemmittynsä olevan vaarassa, syöksi väkijoukon keskitse Punikkinsa luo ja sydämmen äänettömästä vaatimuksesta tyhjensi molemmat karafinit Punikin selkään.

-- "Miks'ei hätäkello soi kirkontornissa?" huudahti pormestari, huomaten vaaran olevan jommoisenkin.

Niin, miks'ei soi? Ei kukaan osannut sanoa syytä. Mutta syy oli tämä. Kirkon ympäri juoksivat suntion pojat ja joukko kerjäläispoikia kuin hullut, pistäen kättään jok'ainoaan kivijalan koloon. Suntio näet ei sattunut olemaan kotona, mutta emäntä oli tiennyt sanoa, että "sinnehän se meidän pappa pistää ne tapulin avaimet sinne kirkon kivijalan koloon". Ja tätä avainkoloa nyt miehissä etsittiin. Sittenkuin kolme kertaa oli kirkon ympäri lennetty, löydettiin avaimet vihdoinkin kaikkein suurimmasta kolosta, johon kukin kiireissään jo ennenkin oli kätensä pistänyt, mitään löytämättä. Kun ihmisellä on oikein kiire, niin ei löydä lakkiakaan päästänsä.