Chapter 6

-- "Pois alta, pelkurit!" kiljasi hän, niin että kumahtelivat Hirvenrämeen satavuotiset hongat. Ja niin kiiti mies muitten ohi, kuin kiitää jalo juoksija ohitse kuormaa vetävän juhdan; kiiti kuin kiitää immen aatos ohitse vanhuksen hiljaisen mietteen.

-- "Pois alta!" kiljasi hän vielä, vaikka jo oli jättänyt kauaksi jälkeensä hämmästyneet kumppalinsa.

Tuolla hän nousee jo toista vastamäkeä, ja huuhkajana vaan huhuilee räme hänen huudoistansa:

-- "Pois alta, pelkurit!"

Eikä jaksa enää laskeutuva kuu valaista huimasti kiitävän miehen yhä pienenevää kuvaa.

-- "Hiihtää kuin Lappalainen", virkkoi Paavo verkalleen.

-- "Hiihtää peijakas", liitti Pekka häpeissään.

Yhä hiljemmin ja hiljemmin seurasi muu joukko uljasta suksimiestä. Uupumus rupesi jo todenteolla lannistamaan miesten sekä voimaa että rohkeutta. Verkalleen vaan laahasivat väsyneet jalat suksia perässään ja -- missä oli lapsi, missä rauha väsyneelle sielulle ja mielelle? Tuolta kaakon puolelta taivasta rupesivat jo tähdet himmenemään. Kylmä oli yltynyt korkeimmilleen. Tämä tiesi aamun lähenemistä. Vaan ... mikä näkyy tuolla mäen alla jälleen mustaa. Susiko se on vai muu olento?

Vielä kerran jänteytyvät miesten hermot. Vielä kerran ponnistetaan... Pian ollaan oudon esineen luona. Se on Mikko, joka ponnistuksensa ylenpalttisuudesta on vaipunut maahan, tuskin hengittäen enää. Hänen viereensä laskeutuvat muutkin miehet, väsyneinä, nääntyneinä, läähättäen kuin hirvet, jotka ankaran metsästäjän ajamina vihdoin ovat päässeet salaiseen saloon, jossa nääntyneinä pysähtyvät henkeänsä vetämään. Vaan kas, jopa avaa Mikko silmänsä. Hän huomaa joukon ympärillään. Suuttumuksen tuli leimahtaa vielä kerran hänen silmissään, hän kohotakse kyynäspäänsä nojaan ja sanomattomalla ylenkatseella virkkaa:

-- "Pelkureita te olette!"

Sen sanottuaan vaipui hän tunnottomana maahan. Ja tuossa nyt istuu lumihangen pehmoisella vuoteella hiihtäjäin parvi. Kaakon taivas rusoittaa jo, ja pian on lyhyt-ikäinen talven aurinko noussut taivaalle. Virstan päässä tuolla kuumoittaa jo Somperin suuri kylä, josta enää on puoli peninkulmaa kirkolle: -- asuttuja seutuja kaikki tyyni. Susi niinmuodoin ei ole lähtenyt näille tienoin. Poloiset hiihtäjät! Turhaa on ollut vaivanne ja puuhanne. Keritynvaaran korpeen peto vainenkin oli piiloittunut. Herra Jumala! Oletko sittenkin sallinut lapsen joutua petojen saaliiksi? Ovatko koko yön ponnistukset ja puuhat olleet aivan turhia!

Mutta mikä joukko se on, joka lähenee tuolta idän puolelta hiihtäjäin äsköistä tietä? Tänne täyttää tuo parvi.

Keitä he ovat? Niin, siinä on Kivimäen naisväki...

Tuonevatko he jotakin lohdutusta, virvoitusta väsyneille miehille. Onko lapsi pelastunut ihmeen kautta pedon kidasta, ja sitäkö tietoa he nyt tuovat?... Vaan ei! Heidän tulonsa on tuskan tulemista lisään uupuneisin mieliin.

-- "Missä Antti?"

Niin kysyy tulijain epätoivoinen parvi.

Eivätkä voi heille vastata sanaakaan miehiset miehet, joihin naiset, ja etupäässä Antin äiti, olivat niin paljon luottaneet.

Talvinen aurinko nousee ja valaisee tuskaa ja kyyneliä Kivimäen talon väessä, joka nyt sanakaan virkkaamatta istuu Hirvenrämeen rinteellä. Äiti yksin se ei voi tuskaansa hillitä. Hän valittaa ja vaikeroi; syyttää itseään ja syyttää muita. Onhan se ihmiselle jonkunlainen lohdutus, ett'ei hän yksinään ole pahaa tehnyt, vaan että muitakin löytyy samaan syntiin vikapäitä. Ja silloin salainen ääni kuiskaa ihmisen korvaan: kyllä tuo toinen on enemmänkin rikkonut kuin sinä; ei sinun tekosi niin kovin kamala olekaan. Niin äitikin tässä.

-- "Voi kuitenkin, voi kuitenkin! Voi minua poloista piikaa!" niin hän vaikeroi, ruumistansa heilutellen. "Oma huolimattomuuteni saattoi lapseni suden suuhun, pedon raadeltavaksi. Miks'en minä onneton pitänyt parempaa vaaria omasta kohtuni hedelmästä, omasta silmäterästäni? Mitä sanon minä, vaivainen, Herralle Jumalalle, kun hän viimeisenä päivänä vaatii minulta tiliä ja kysyy: kussas on poikasi? Voi minua!"

Ja epätoivoisena äiti parka oikein tukkaansa repi.

-- "Ja miksikäs sinunkin", jatkoi hän, kääntyen miehensä puoleen, "miksikäs piti sinunkin yllyttää poikaa pahantekoon? Eikös ollut kylläksi, kun itse pilkkasit tuota poloista Ellua? Piti näet vielä viatonta lasta käyttää välikappaleena! Ja voi suakin Eeva parka? Etkös voinut karata suden kimppuun tai kumminkin huutaa kovasti, niin olisi peto kukaties säikähtänyt ja jättänyt lapsen? Siinä vaan mieletönnä katsoa tuijotit ja annoit lapsen suoraa päätä surman suuhun. Ja kylläpä tekin vaan olette miehiä", valitti hän, hiihtäjiin katsoen, "peninkulmia hiihdätte ihan väärälle tolalle! Olisihan teidän pitänyt ymmärtää, että susi oli suoraa päätä täyttänyt korpeen, jossa se nyt par'aikaa... Voi minua poloista piikaa! Hulluksihan tässä ihan tulee vaivainen vaimo! -- Ja pitipäs vaan näet sudenkin sattua pahimpaan aikaan pihalle. Voi hyvä Jumala! Miksis sallit sen juuri silloin tulla sinne? Olisithan Sinä, kaikkivaltias kun olet, voinut estää petoa; olisi tullut se pikkuista myöhemmin, niin olisi Antti poika nyt elossa. Siksikös Sinä minulle lapsen annoit, että sallisit sen joutua noin hirmuiseen kuolemaan? Voi, miksis Sinä annoit lapsen ja nyt niin armottomasti sen jälleen ryöstit!"...

-- "Vaiti, vaimo!" huudahti viimein Mikko. "Syytä itseäsi, syytä meitä kaikkia, mutta älä syntiä tee, älä laita Herran Jumalan töitä ja teitä! Ja mitäs me nyt tässä istumme kuin nuolen lyömät? Kotia miehet nyt ensin ja sitten pannaan toimeen yleinen ajo; mies talosta ja kaksi paraasta, ja niin lähdetään ajamaan petoa perästä ja ajetaan vaikka Pohjanlahden rantaan asti, mutta tapetuksi meidän pitää se saada. Ja jos vaikka uupuisitte te muut joka mies, niin en aio vähällä hellittää minä. Ellen minä palaja tältä matkalta tapetun suden kanssa, niin en enää milloinkaan tahdo nähdä Hämeen kaunista maata, vaan lähden takaisin Karjalaan. Siellä Aunuksen rajoilla yksikin korpi säpsähtelee, kun kontio viheltää pitkän huikean vihellyksensä. Siellä on miehen hauska temmeltää, kun kaatuneen näreen alta pöllähtää lumi, ja kontio pörröisenä käy painimaan miehen kanssa."

Niin puhui Mikko. Uljaalta ja kauniilta näyttikin tämä nuori solakka Karjalan poika. Äsköisestä uupumuksesta ei ollut enää jälkeäkään. Suorana hän tuossa seisoi, säihkyvin silmin ja elämän into jok'ainoassa kasvon juonteessa. Kaunis oli Karjalan poika.

Mutta surumielisenä, verkalleen läksi joukko liikkeelle. Olihan tuo kovin tuskallista tietää, että kaikki puuhat ja ponnistukset olivat tyhjiin menneet. Tuolla punoittavat jo Keritynvaaralla honkain latvat nousevan auringon valossa. Kamala yö on mennyt ja vielä kamalampi päivä alkanut, sillä tämä päivä valaisee korven hangelle vuotanutta lapsen verta.

Sanaakaan sanomatta hiihtivät miehet eilisiä latujaan takaisin päin. Ei rohjennut yksikään katkaista äänettömyyttä, sillä kukin tunsi voivansa ainoastaan vaikeroida ja tiesi siten lisäävänsä muitten tuskaa. Aurinko ilmoitti jo puolenpäivän lähenemistä, kun matkue saapui Kuhankoskelle, jonka ohitse eilenkin oli tultu. Hetkiseksi pysähtyivät miehet odottaakseen vaimoväkeä, joka taampaa seurasi perästä.

Siinä sitten jälleen kokoontui surullinen matkue. Ehdottomastikin olivat jokaisen silmät kääntyneinä kosken yli joen toiselle rannalle, jossa tavattoman korkea ja jyrkkä rinne kohotteli harmaista päätään.

Äkkiä kuului vuoren huipulta omituinen kahina ja ritinä. Kaikki hämmästyivät ja teroittivat sitä kohti näkönsä ja kuulonsa. Ritinä läheni lähenemistään ja vihdoin ilmaantui vuoren korkeimmalle huipulle kookas olento, joka silmänräpäykseksi pysähtyi. Talven uninen aurinko loi valonsa mieheen; ei ollut mahdollista erehtyä hänestä.

-- "Ellu! Ellu!" huudahtivat kaikki kuin yhdestä suusta.

Ja se oli todellakin Ellu. Jättiläiseltä, suurelta vuoren peikolta, hän näytti tuolla korkealla vuoren huipulla. Siellä hän seisoi lakittamin päin ja harmaat hapset liehuen aamun raikkaassa tuulessa. Mutta toisessa kädessä oli vaan miehellä suksisauva, toisessa kannatteli hän jotakin rinnallaan, ja mikä se oli, -- sitä ei matkan pituuden tähden vielä voinut kukaan nähdä, ei muut kuin yksi ainoa. Löytyy nimittäin maailmassa voima, joka käy ylitse kaikkien voimain, joka valaisee järjen ja tahdon ja kuulon ja näön ja kaikki. Tämä voima on _rakkaus_, jonka puhtain muoto on äidin rakkaus. Ja tämä se tässäkin kirkasti murheen murtamat äidin silmät. Äiti oli ainoa, joka matkan pituudesta huolimatta näki ja tunsi Ellun rinnalla oman kaivatun lapsensa.

-- "Ellulla on lapsi sylissään!" huudahti äiti riemastuen, ja verrattoman riemun sanoma tämä oli jokaiselle.

-- "Niin aivan; näenhän minäkin sen".

-- "No, Herra Jumala olkoon kiitetty!" lausui lapsen isä.

Nyt vasta muisti jokainen, ett'ei eilen lähdön kiireessä kukaan ollut nähnyt Ellua. Hänen kirveensä tosin ei ollut tavallisella paikallaan, mutta siitä ei ollut kukaan osannut aavistaa, että Ellu itsekin olisi ollut poissa. Mutta hänpä se ensimmäisenä oli eilen illalla oivaltanut koko kamalan tapauksen ja samassa osannut hillitä hämmästyksensä ja ymmärtänyt, että tässä on pikainen apu ainoa mahdollinen pelastuksen tie.

Vanhuudestaan huolimatta oli Ellu tavattoman hyvä hiihtäjä, eikä hänen suksillensakaan ollut koko sillä maankulmalla verran vetäneitä. Hän oli rientänyt suden jälkiä, ennenkuin tuisku ne kokonaan oli peittänyt lumeen, ja siten osannut mennä Keritynvaaran korpeen. Susi oli uupunut raskasta taakkaa kantaessaan, ja näin oli Ellu sen saavuttanut. Nämä seikat selvenivät nyt yht'äkkiä kaikille.

Ja tuossa hän nyt seisoo, Jumalan siunaama mies, lapsi sylissään.

Mutta päätä huimaava rinne on Ellulla nyt laskettavana alas joen rantaan, ja pian hän lähtee ankaraan laskuun. Ehdottomasti pääsee kauhun parkahdus katsojain rinnasta, kun hän sydäntä viiltävällä vauhdilla kiitää alas lumista jyrkkää rinnettä. Puolivälissä rinnettä on parin sylin levyinen kuilu, ja juuri sitä kohti laskee mies. Ellu, Ellu, poloinen mies! Ihmishengen olet pelastanut surman kynsistä, ja nyt itse kiidät kohti tuhoasi, suoraan surmasi suuhun, menetät itsesi ja menetät pelastamasi lapsen! Vaan ei kuule varoitushuutoja huima hiihtäjä. Tuossa tuo kuilu jo ammoittaa. Silmänsä sulkivat katsojat äärettömässä kauhistuksessa. He kuulivat vaan kuinka sukset vinhasti vingahtivat ilmassa, jonka jälkeen kuului raskas kumaus... Oliko kaikki lopussa?

Ei!

Tuossa hän, ihanana vanhuksena, hiihtää joen vartta, hiljalleen tasaisella tantereella. Jos olisivat katsojat uskaltaneet pitää silmiänsä auki, niin olisivat nähneet, kuinka sukset nuolena viilsivät kuilun ylitse, kuinka ne sitten jälleen kumahtivat kuilun toiselle laidalle, kuinka Ellu silmänräpäyksen vaan horjahti ja heilahti, suksiltaan kumminkaan kaatumatta, ja kuinka hän sitten jälleen hiljalleen läheni kosken kuohua.

Nyt vasta huomasi Ellu talonväen toisella puolella. Hän pysähtyi, ja raskaasti huohotti miehen rinta. Äkkiä hän nosti lapsen korkealle ja huusi:

-- "Kiittäkää Jumalaa!"

Lapsi, joka puoleksi tunnotonna oli maannut hänen rinnallaan, heräsi äkisti, katsahti ympärilleen ja, säikähtyneenä nähtyään kosken mustat vedet, kietoi kätensä vanhuksen kaulaan ja laski päänsä hänen olkaansa vastaan. Hellästi kuin äiti painoi Ellu lapsen rintaansa ja läksi jälleen hiihtämään joen vartta, kunnes saapui suvannon kohdalle, johon talvi oli saanut vedet kammitsaan jäisen peitteensä alle. Siitä meni hän joen yli.

Mutta kuka siellä oli vastassa heitä? Kiivain suksimieskö, hiihtäjäkö huimin? Ei! Äiti se oli juossut lastansa vastaan, -- ja kauaksi olivat jäljelle jääneet suksimiehet. Hän ojensi kätensä, vastaan-ottaakseen lastansa, mutta lapsi ei hellittänyt vanhuksen kaulasta, eikä Ellukaan mielinyt kallista kantamustansa luovuttaa.

-- "Kotona", virkkoi hän ja kyyristihe jälleen, ja nöyrinä notkahdellen kiidättivät jalot sukset hänet lapsen kanssa poikki Alhokaisen niityn. Ei levähtänyt mies, ennenkuin oli toimensa tehnyt täydellisesti.

Ja tuvassa ovat jälleen koolla kaikki. Nyt ei enää pieksä öinen tuisku ruutuja eikä kuulu sen huimaa vonkumista. Kirkkahana paistaa aurinko Kivimäen lakeaan pirttiin, tuoden rauhaa ja tyyneyttä. Mutta uunin viereisen vuoteen luokse on keräytynyt talonväki. Ei kuulu hiiskaustakaan. Kaikki katselevat kookasta miestä, joka siinä lepää, raskaasti hengittäen. Jakkaralla vuoteen pääpuolessa istuu äiti, pelastettu lapsi sylissä, ja nukkujaan ovat heidänkin katseensa kiinitetyt.

Annettuaan äidille hänen lapsensa, oli Ellu, sanaakaan sanomatta ja kiitoksia odottamatta, laskeunut vuoteellensa, vetänyt peitteen päällensä ja samassa vaipunut jonkunlaiseen horrokseen, jossa hän väliin puheli outoja sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, väliin taas säpsähteli tempoellen. Sitten oli hän ollut hetkisen aikaa levollisena, vaan alkanut jälleen hengittää hyvin raskaasti.

Vähitellen rupesi hänen kasvonsa liikkumaan yhä valtavammin; ankara tuska kuvautui niissä. Vihdoin hän kovasti parahtaen hyppäsi istuvilleen vuoteellaan ja tarttui kiivaasti oikealla kädellä vasempaansa, ja nyt vasta näkivät läsnäolijat, että Ellun käsi oli pahoin haavoitettu. Nuttu päästettiin auki, ja nytpä kädessä, sormista hamaan kyynäspäähän asti, ammoitteli ankarat haavat, jotka siihen oli repinyt suden terävä hammas. Ellu ei puhunut sanaakaan, mutta hänen sanomattansakin oli selvä, kuinka taistelussa pedon kanssa oli käynyt. Susi oli, vimmoissaan pelosta, että makea saalis häneltä vietäisiin, pannut kaiken raivonsa liikkeelle. Ellu ei ollut voinut tavata sitä kirveellään, ja vihdoin, kun pedon raivo oli ylimmilleen noussut, oli hän ryhtynyt vaaralliseen, mutta tämmöisissä tapauksissa ainoaan keinoon? hän oli äkisti pistänyt vasemman kätensä pedon ammoittavaan kitaan ja huolimatta sen raatelemisesta työntänyt kättänsä aina syvemmälle ja vihdoin kirveellä lopettanut sen raivoisan elämän.

Pirtissä nousi häly ja puuha, miten muka Ellun haavat olisivat sidottavat. Siinä tiesi kukin keinoja, joita piti koetettaman. Ken siinä ehdotti viinaa ja sokeria, ken vaati yhdeksää sorttia pantavaksi; joku tiesi rintamaidonkin hyväksi; muuan ehdotti lukuakin käytettäväksi.

-- "Ei huoli mitään", virkkoi Ellu, mutta samassapa vääristyivät taas miehen kasvot, sillä isoin haava oli ruvennut jälleen äkkiä vuotamaan, tuottaen hänelle sanomatonta tuskaa. Luonto voitti miehen lujan tahdon, ja nöyränä kuin lapsi salli hän kätensä vaimoväen hoidettavaksi, jotka parhaan taitonsa mukaan sitoivat hänen haavansa.

Mies näkyi saaneen lievitystä kovassa tuskassaan, sillä hänen kasvonsa selkenivät. Kovin teki nyt läsnäolijain mieli tietää, miten hänen ajonsa oli käynyt, mutta hän ei ruvennut kertomaan. Anttiin vaan hän viittasi ja virkkoi:

-- "Tuossahan poika on; mitäpäs siitä, miten se kävi? Kiittäkää Jumalaa!"

-- "Voi sinua Herran siunattu mies, kuitenkin!" niin puheli äiti, "kiittää pitää taivaallista Isää, sillä Hänhän se kaikki voi ja kaikki taitaa, mutta Hänpä se juuri sinullekin voimat antoi, sinä siunattu mies. Milläs minä vaivainen sinun hyväntyösi palkitsen ja maksan? Mutta eihän mointa työtä palkalla saakaan kuitiksi, sinä siunattu mies. Mutta sen minä vaan sanon, ett'ei yhdenkään suun pidä sinua enää tässä talossa pilkkaaman; ei pidä sinun enää kuuleman yhtään kovaa sanaa. Ja sen minä sanon, ett'ei sinun enää pidä talosta taloon käymän, vaan tässä saat olla ja elää, niinkauan kuin Luoja sinun suo elää. Ja sen minä sanon, että paras pala pitää sinulla aina oleman, sinulla, sinä siunattu mies. Enkä huokaise minä Herran Jumalan luokse kertaakaan, ellen huokaise sinunkin puolestasi. Ja etkös sinä, Eeva parka, vielä ole virittänyt valkeata, jotta keittäisin edes makeaa velliä hänelle? Voi sua sentään! Ota nyt joutuun ja tee tuli ja jauha kahvia kanssa, kylläpä lämmin kupponen ei pahaa tehne väsyneelle miehelle, ei maar teekään. No jouduhan ihmisparka, joudu. Voi sua Anttiseni, kun tuossa jälleen istut noin kiharapäisenä kuin ennenkin. Eikä näet pidä tikkujakaan koskaan oleman paikoillaan..."

Näin puheli ja hääräeli onnellinen äiti, väliin itkien, väliin nauraen, väliin silittäen ohi mennessään poikansa kiharaista päätä, väliin taputtaen olalle Ellua, siunattua miestä. Pian oli sairas saanut virvoitusta ja oikaisihe jälleen vuoteelleen.

Mutta mitähän Mikko askaroitsee tuolla vuoteensa ääressä? Hän on vetänyt ulos lippaansa ja siellä hän kaivaa ja kopeloi.

-- "Käypäs tänne, Antti", virkkoi hän viimein.

Sitten näkyi hän antavan jotakin lapsen käteen ja kuiskaisevan hänelle.

Verkalleen astui Antti Ellun luokse ja ojensi hänelle pienen uuden piipun, tuommoisen hauskan äkkiväärän, valkopesäisen ja messinki-helaisen, ja piipun mukaan korean, punaisen uuden uutukaisen tupakkikukkaron.

-- "Olkaa niin hyvä, älkää pahaksi panko ja ottakaa omaksenne, niin käski Mikko sanoa", puhui lapsi viattomasti.

Omituinen ilon väre sävähti sairaan silmissä, mutta katosi heti.

-- "Vie pois, lapsi! Ei ne ole minun".

Neuvottomana seisoi poikanen, vuoroin katsellen Ellua, vuoroin Mikkoa.

-- "Ottakaa, Ellu", lausui Mikko; "se on hyvästä sydämmestä tarjottu".

-- "Minä tiedän, kuinka kalliita nämä kapineet sinulle ovat; minä tiedän keltä ne olet saanut. Minä en taida tuommoisia enää kauan tarvita. En ota".

Puna lensi Mikon kasvoille.

-- "Kalliita ovat kyllä, ja siksipä tarjoankin niitä teille. Ei se mitään anna, joka liian antaa. Ellu! Tänään on riemun päivä; älkää minun mieltäni tehkö katkeraksi. Antti, vie Ellulle kukkaro ja piippu!"

Antti seisoi jälleen vuoteen ääressä, ojentaen Ellulle Mikon lahjaa.

Ellu nousi istuvilleen vuoteessansa. Kauan hän tuijotti lapsen tarjoamaan lahjaan, katsahti sitten Anttiin, joka niin hämillänsä, niin rukoilevaisena seisoi hänen edessään; hän loi sitten silmänsä Mikkoon ja ojensi vihdoin kätensä kukkaroa kohti.

-- "Suuri kiitos", virkkoi hän. Hän pani kukkaron polvilleen, katseli sitä liikuttamatta kauan aikaa ja hyrähti viimein valtavaan itkuun.

Miksi?

Oliko lahjan vastaan-ottaminen hänestä niin katkerata? Vai ilostako itki tuo yksinäinen mies, jolle nyt oli osoitettu niin paljon lempeyttä?

Omituisesti käyvät maailman elot ja olot. Siinä on sanomattoman paljo tuskaa ja kärsimystä, on iloa ja riemua. Mutta kuluu päiviä ja kuukausia, vierii vuosia ja vuosikymmeniä, ja tulee tuosta sitten äkkiä hetki, jolloin ihminen uudestaan elää nuo entiset tuskansa ja riemunsa. Ne astuvat nyt jälleen hänen eteensä niin selvästi nuo onnen ja tuskan tuhannet kuvat, mutta niillä on kiire, ne rientävät hänen eteensä ja poistuvat taas, ja toisia tulee, yhä toisia; kymmenvuotiset tunteet eletään nyt kymmenessä silmänräpäyksessä. Ja sydän parka, tuo pieni sydän, -- ei se voi kestää näin paljoa yhtä haavaa. Se vavahtaa, se värähtää, se kääntelekse ja vääntelekse tuskissaan, ja niin se vihdoin tässä tuskassansa synnyttää suloisen hedelmänsä, ja sitä sanotaan kyynelten virraksi.

Samoin oli Ellun laita. Hänelläkin oli nyt tuommoinen hetki, jolloin hän eli kappaleen entistä elämäänsä. Hän näki siinä oman itsensä, nuorena, elämän haluisena miehenä, arvossa pidettynä miehenä, josta toivotttin niin paljon. Ja tuon nuoren miehen ympärillä liikkui hennon hentoinen olento, ihana kuin Suomen kesä-aamu, hänen hyvä hengettärensä, hänen suojelus-enkelinsä, hänen työnsä innostus ja hänen toiveittensa kannatus. Ja sitten tuli mustia kuvia, tuli myrskyn kuvia, tuli toiveitten särkymistä, tuli kalman kartanon inha isäntä, ja otti hyvän hengettären pois, ja sitten tuli ... mutta muuta ei sydän parka, tuo pieni sydän jaksanut kestää. Se vavahti ja värähti, se vääntelihe tuskissaan ja synnytti vihdoin suloisen hedelmänsä. Siksi itki Ellu.

Ja tämä tunteiden liikutus se levisi vähitellen muihinkin. Naisväki hyrähti pian itkuun sekin, ja kotvasen kuluttua himmenivät miestenkin silmät. Mikko oli ottanut keskentekoisen kirvesvarren, ja nyt hän yhä kiivaammin alkoi sitä veistää; mitä enemmän liikkui puukko miehen kädessä, sitä ankarammin puri hän hampaitansa yhteen. Kauan hän taisteli ulos pyrkivää itkua vastaan; kiivaudessaan veisti hän puukkonsakin rikki, mutta sydän oli tahtoa lujempi: Mikkokin kätki viimein kasvot käsiinsä. Miksi itkivät muut?

En tiedä, ystäväni, en tiedä. Vaan sallipas kysyäni: etkö ole milloinkaan elämässäsi äkkiä tuntenut suloista oloa tai ahdistavaa tuskaa, osaamattasi oikein selittää siihen syytä? Oletko? Sitten ymmärrät, minkätähden itkettiin Kivimäen pirtissä. Jos et, niin silloin -- silloin minä surkuttelen sinua.

Tuo itku se oli kuin lämpöinen sade kesä-iltana. Hiljalleen se kasteli janoisen maan ja hiljaa taukosi jälleen. Sydän oli niin rauhallinen nyt ja tyyni. Rauhan enkeli oli suhahtanut siivillään yli tuvan.

Suloista on tuommoinen rauha.

* * * * *

Päivä laski. Pian vaihtui hämärä yöksi, ja pian nukkuivat Kivimäen pirtin väsyneet asujamet.

Uni ei kumminkaan ollut määrätty olemaan pitkällinen. Puolen-yön aikaan rupesi kuulumaan haikeata valitusta. Ellun tila oli äkkiä pahentunut. Ankara kuume oli hänessä nyt ja hourauksessaan mies vuoroin puheli kummallisia sanoja, vuoroin valitteli.

Ihmiset heräsivät. Sytytettiin valkea. Ellu kääntelihe kovin levottomana.

-- "Kuinka sinun laitasi on, Ellu parka?" kysyi emäntä.

Sairas toipui äkisti.

-- "Niin", sanoi hän; "kyllä minä, vaivainen mato ja matkamies, nyt viimeinkin taidan löytää."

-- "Mitä sitten?"

-- "Isänmaani."

Samassa riensi Mikko ulos, sanaakaan sanomatta.

-- "Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä. "Eihän toki niin liene laitasi?"

-- "Kyllä on, emäntä hyvä, kyllä se niin on. Täällä se kouristaa niin kummallisesti, täällä näin." Ja sairas likisti kättänsä sydämelleen.

Kului joltinenkin aika.

-- "Olisihan minulla", virkkoi sairas jälleen; "olisihan minulla suuri pyyntö, mutta..."

-- "Sano sata pyyntöä, sinä siunattu mies", vastasi emäntä.

-- "Tekisi mieleni pappia."

Isäntä kavahti pystyyn ja sieppasi turkit ylleen.

-- "Kumpaistako?" kysyi hän ovessa.

-- "Jos saisit sen uuden apulaisen."

Isäntä riensi ulos. Pihalla oli hevonen jo valjaissa.

-- "Kukas hevosen on valjastanut?" kysäsi isäntä.

-- "Minä", vastasi Mikko tallin ovelta.

-- "Miksi?"

-- "Eikös sitä tarvita?"

-- "Tarvitaan kyllä."

-- "Istukaa rekeen sitten ja menkää", vastasi Mikko, taluttaen samassa tallista nuorta korskuvaa oritta.

-- "Mihinkäs oritta viet?"

-- "Sitä tarvitaan kanssa."

-- "Pappiahan te menette hakemaan?"

-- "Niin menen", vastasi isäntä. "Entä sinä?"

-- "Lääkäriä."

Isäntä astui Mikon luokse.

-- "Kiitoksia kunnon mies", sanoi hän. "Tuohon käteen."

He puristivat toistensa kättä.

Kovin keikkui valjastettaessa uljas hevonen, mutta Mikon luja käsi pakoitti sen tottelemaan.

-- "Kuinka uskallat lähteä, Mikko, tuolla hurjalla oriilla näin yön selkään?" kysäsi isäntä.

Mikko myhähti ja hyppäsi rekeen. Hurjasti kavahti orit pystyyn. Samassa läiskähti Mikon ruoska, ja tuiskuna tuoksahti lumi, kun tuuliaispäänä läksi jalo ori kiidättämään salskeata Karjalan poikaa. -- -- --

Pappilaan oli kappale toistakymmentä virstaa. Mutta Kivimäen isäntä ei nyt säästänyt tammaansa, joka muutoinkin oli kelpo juoksija. Kotona olijat ne kumminkin laskivat aikaa minutittain eivätkä tunnittain. Mutta ihmeellisen tyyni oli juuri hän, jolla olisi luullut kovimman kiiruun olevan. Hourauksen puuskain mentyä ohitse, virui hän äänetönnä vuoteellaan, väliin huo'aten syvään.

Mutta levottomin kaikista oli emäntä itse, hätäinen, vaikka helläsydämminenkin eukko.