Part 9

Vrenchen vavahti viime sanoja kuullessaan ja painautui syvemmälle Salin syliin suudellen häntä jälleen pitkään ja sydämellisesti. Samalla tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja molemmat kävivät äkkiä surullisiksi, sillä heidän mieleensä tuli heidän toivoton tulevaisuutensa ja heidän vanhempiensa vihamielisyys. Vrenchen huokasi ja virkkoi: "Tule, minun täytyy lähteä."

Ja niin he nousivat ja lähtivät käsi kädessä ohrapellosta, kun he äkkiä näkivät Vrenchenin isän uhkaavana edessään. Työttömän elämänsä synnyttämällä pikkumaisella epäluulolla oli tämä kohdattuaan Salin vaivannut päätään sillä, mitä hän mahtoi kylästä hakea ja muistellen eilistä kohtausta pääsi hän, yhä kävellä tallustellen kaupunkiin päin, oikealle tolalle. Tuskin oli epäilyksensä herännyt kun hän täynnänsä kiukkua ja häijyä mieltä kääntyi takaisin keskellä Seldvylan katua ja riensi taasen kylää kohti, missä hän turhaan etsiskeli tytärtään huoneista ja talon ympäristöstä. Kasvavalla uteliaisuudella riensi hän pellolle, ja kun hän siellä näki Vrenchenin vasun, tähysteli hän juuri naapurin ohraan, kun lapset peljästyneinä siitä nousivat.

He seisoivat kuin kivettyneet, ja Martikin seisoi alussa liikkumatonna paikoillaan ja katseli heitä häijynilkein katsein kalpeana kuin lyijy. Sitten nosti hän kauhean melun haukkuen heitä voimainsa takaa ja hyökkäsipä jo julmistuneena nuorukaisen kimppuunkin tuhotakseen hänet. Sali väistyi syrjään ja peräytyi muutaman askelen peljästyneenä miehen raivosta, mutta hyökkäsi pian taas esiin, kun hän näki vanhuksen hänen sijastaan tarttuvan vapisevaan tyttöön ja antavan tälle sellaisen korvapuustin, että punainen seppel lensi päästä ja tytön hiukset kiertyivät isän käden ympärille, joten häntä uhkasi uusi rääkkäys. Enempää arvelematta tempasi Sali kiven ja löi sillä vanhusta päähän yhtä paljon raivostuneena Vrenchenin puolesta kuin kostonhimosta. Marti horjui hiukan ja kaatui sitten tainnuksiin kiviröykkiölle vetäen surkeasti valittavan Vrenchenin mukanaan. Sali vapautti hänen hiuksensa pyörtyneen kädestä ja nosti hänet seisaalleen. Itse jäi hän seisomaan kuin kuvapatsas, neuvotonna ja tyrmistyneenä. Tyttö, nähdessään kuolleen tavoin makaavan isänsä, vei kätensä vaalenneille kasvoilleen, puisti päätään ja sanoi: "Oletko sinä hänet tappanut?" Sali nyökäytti äänetönnä päätään ja Vrenchen huudahti: "Oi Jumalani, hän on isäni, tuo onneton mies!" ja mielipuolen tavoin heittäytyi hän maassa makaavan yli nostaen hänen päätään, josta ei enää kuitenkaan verta juossut. Hän laski sen jälleen alas. Sali laskeutui Martin toiselle puolen ja molemmat katselivat äänettöminä kuin hauta ja kädet hervottomina riippuen noita elottomia kasvoja. Jotakin sanoakseen puhui vihdoin Sali: "Ei hän toki vielä liene kuollut. Ei se niin äkkiä tapahdu." Vrenchen otti orjantappuran lehden ja asetti sen isänsä vaalenneille huulille. Lehti liikkui heikosti.

"Hän hengittää vielä", huudahti tyttö, "juokse nyt kylään noutamaan apua." Kun Sali nousi seisaalleen ja alkoi juosta, ojensi Vrenchen häntä kohti kätensä ja huusi hänen jälkeensä: "Mutta elä palaja tänne enää eläkä kerro kuinka onnettomuus on tapahtunut; minä aion myöskin siitä asiasta vaieta, niin ettei minulta saada mitään tietää." Tytön kasvot, jotka olivat kääntyneet onnetonta ja neuvotonta nuorukaista kohti, olivat tuskallisten kyynelten vallassa. "Tule, suutele minua vielä kerran! Ei, mene, lähde, lähde! Se on iäksi lopussa, me emme voi yhtyä!"

Ja tyttö sysäsi luotaan nuorukaisen, joka lähti sokeasti totellen juoksemaan kylään. Hän kohtasi poikasen, joka ei häntä tuntenut; tälle jätti hän toimeksi antaa sanan lähinnä oleville ihmisille ja selitti tarkoin, missä apu oli tarpeen. Sitten lähti hän pois epätoivon vallassa ja harhaili koko yön metsässä. Aamusella hiipi hän pellolle urkkiakseen kuinka Martin oli käynyt ja kuuli ihmisten puhelevan keskenään, että Marti vielä eli, mutta että he eivät tienneet mitään muuta tästä oudosta asiasta, sillä kenkään ei tiennyt, kuka hänelle oli iskun antanut. Vasta nyt palasi hän kaupunkiin ja sulkeutui pimeään kurjaan kotiinsa.

Vrenchen pysyi sanassaan; häneltä ei saatu mitään muuta tietää kuin että hän oli löytänyt isänsä siinä tilassa, ja kun Marti jo toisena päivänä oli paljon parempi, tosin vieläkin tajutonna, ja kun sen lisäksi ei ollut ketään kantajaa, niin tyydyttiin siihen otaksumaan, että hän oli ollut juovuksissa ja satuttanut itsensä kiveen, ja asian annettiin jäädä silleen. Vrenchen hoiti häntä eikä jättänyt häntä muulloin kuin silloin kun hänen täytyi mennä noutamaan tohtorin määräämiä lääkkeitä tai keittämään itselleen jotain huonoa keitosta. Hän eli melkein tyhjästä, vaikka hän valvoikin yöt päivät eikä kukaan häntä hänen tehtävissään avustanut. Viipyi melkein kuusi viikkoa ennenkuin sairas tuli täydelleen tajuihinsa, vaikkakin hän jo sitä ennen söi ja koko reippaasti liikuskeli vuoteellaan. Mutta hän ei tullut entiselleen, sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä selvemmin näkyi kaikesta hänen puheestaan, että hän oli tullut heikkomieliseksi ja vielä mitä omituisimmalla tavalla. Hän muisti vain hämärästi entisiä aikoja kuin jotakin perin lystillistä, joka ei häntä enää liikuttanut, naureskeli alituisesti kuin houkkio ja oli muutenkin hyvällä päällä. Vielä vuoteessa maatessaan keksi hän kaikenlaisia hulluja ja mielettömiä väitteitä ja sanansutkauksia, väänteli kasvojaan ja veti mustan villaisen yömyssyn silmilleen, niin että hän näytti ruumiilta paarivaipan alla. Kalpeana ja laihtuneena kuunteli Vrenchen häntä kärsivällisesti, vuodattaen kyyneleitä mielipuolen hulluudelle, joka tyttö parkaa kiusasi vielä enemmän kuin isän entinen pahanilkisyys. Mutta kun vanhus teki jotain perin hullunkurista, niin täytyi tytön keskellä suruaankin ääneen nauraa, sillä hänen masennettu luonteensa oli aina valmis puhkeamaan ilmi-iloon niinkuin jännitetty jousi; mutta hetkellistä iloa seurasi aina sitä syvempi suru. Mutta kun vanhus voi nousta vuoteesta, oli hänen kanssaan vielä vaikeampi tulla toimeen, hän ei tehnyt muuta kuin hulluuksia, naureskeli, kuljeskeli talossa ylt’ympäri, istuutui auringon paisteeseen, pisti kielensä ulos suusta tai piti pitkiä puheita papumaalle.

Mutta samoihin aikoihin hänen vähäisen omaisuutensa jäännökset loppuivat, ja asiat olivat nyt kehittyneet niin pitkälle, että hänen talonsa ja viimeinen aikoja sitten pantattu peltonsa joutuivat oikeudellista tietä myytäviksi. Sillä talonpoika, joka oli ostanut Manzin kaksi peltoa, käytti hyväkseen Martin täydellistä saamattomuutta ja sairautta ja saattoi vanhan riidan kiistanalaisesta kivikkomaasta pikaiseen loppuun. Marti menetti jutun ja karkotettiin maaltaan, hän kun ei tylsämielisyydessään voinut seurata riidan menoa. Huutokauppa tapahtui ja seurakunta toimitti Martin yleiseen mielenvikaisten hoitolaan. Tämä laitos oli maakunnan pääkaupungissa. Tervettä ja ruokahaluista mielipuolta ravittiin ensin hyvästi, sitten sijotettiin hän härkien vetämiin vankkureihin, erään köyhän talonpojan matkaan, joka teki retken kaupunkiin myödäkseen säkillisen tai pari säkillistä perunoita. Vrenchen nousi isänsä viereen ajoneuvoihin seuratakseen häntä tällä viimeisellä matkalla elävänä haudattujen tyyssijaan. Tämä oli surullinen ja katkera matka, mutta Vrenchen hoiteli huolellisesti isäänsä ja valvoi tarkkaan, ettei häneltä mitään puuttunut, hän ei edes silmäillyt ympärilleen eikä tullut kärsimättömäksi, kun mielipuolen ilveet herättivät ihmisten huomiota ja kun joutoväki juoksi heidän vankkuriensa jälessä. Vihdoin saapuivat he kaupungissa avaraan rakennukseen, missä pitkissä käytävissä, pihalla ja sievässä puutarhassa joukko samannäköisiä olentoja liikuskeli, kaikki puettuina valkeihin mekkoihin, päässä kovat nahkalakit. Martikin puettiin Vrenchenin nähden samanlaiseen pukuun ja hän iloitsi siitä kuin lapsi ja tanssi sinne tänne lauleskellen. "Jumala tervehtii teitä, te arvon herrat!" huusi hän uusille kumppaneilleen. "Teillä on täällä komea talo! Mene sinä kotiin, pikku Vrenchen, ja sano äidille, etten enää koskaan tule kotia; täällä on minun, Jumala nähköön, hyvä olla. Hihhei! Pensaissa juoksee siili, olen kuullut sen haukkuvan! Älä sinä tyttäreni suutele vanhaa miestä, suutele sinä vain nuoria poikakultia! Kaikki vedet virtaavat Reiniin, sinä luumusilmä! Joko lähdet, Vrenchen? Sinähän näytät kalpealta kuin kuolema ja kuitenkin on minun käynyt niin hyvin! Kettu huutaa kedolla: huhuu, huhuu! Hänen sydämensä on niin surullinen. Huhuu!" Vartija käski hänen olemaan hiljaa ja vei hänet keveään työhön; Vrenchen lähti ajoneuvoilleen. Hän istuutui vankkureille ja otti esille leipäpalan ja söi sen; sitten nukkui hän kunnes talonpoika tuli takaisin ja lähti hänen kanssaan paluumatkalle. He saapuivat vasta yöllä perille. Vrenchen lähti taloon, missä oli syntynyt, mutta jossa enää voi viipyä vain kaksi päivää, ja hän oli nyt ensi kerran elämässään siellä ypöyksin. Hän teki tulen keittääkseen kahvia niistä jäännöksistä, joita vielä oli tallella, ja istuutui liedelle mieli apeana. Hän oli ikävissään ja huolissaan sen johdosta, ettei hän ollut nähnyt Salia enempää kuin yhden ainoan kerran, ja hän ajatteli ainoastaan häntä. Suru ja huoli katkeroittivat hänen kaipuunsa ja tekivät sen vielä raskaammaksi. Niin istui hän mietteissään ja nojasi päätänsä käsiään vasten, kun joku astui sisään avoimesta ovesta.

"Sali!" huudahti Vrenchen nousten paikoiltaan ja langeten nuorukaisen kaulaan. Sitten katsoivat he molemmat peljästyneinä toisiaan, huudahtaen: "Kuinka surkealta sinä näytätkään!" Sali oli yhtä kalpean ja kuihtuneen näköinen kuin Vrenchenkin. Unohtaen kaiken muun veti tyttö nuorukaisen vierellensä liedelle ja kysyi: "Oletko ollut sairas tai onko sinunkin käynyt huonosti?" Sali vastasi: "En ole ollut sairas muusta kuin ikävästä sinuun. Meillä käy kaikki taas loistavasti; isäni pitää kapakkaa oudolle roistoväelle ja mikäli voin huomata, on hänestä tullut varkaiden uskottu. Sentähden on ravintolamme taasen väkeä täynnä, kuinka kauvan sitä sitten kestäneekin. Äiti häärää mukana surkuteltavasta halusta nähdä edes jotakin talossaan ja luulee jonkunlaisen silmälläpidon kautta voivansa lieventää tätä surkeutta. Minusta ei vähääkään välitetä, enkä sitä paljon murehdi, sillä voin ainoastaan ajatella sinua yötä päivää. Kun kaikenlaisilla maankiertäjillä on tapana poiketa meille, olemme joka päivä saaneet kuulla miten teidän on käynyt, ja siitä on isäni iloinnut kuin pieni lapsi. Että isäsi on tänään viety hoitolaan, senkin saimme jo kuulla. Arvelin, että olisit yksin ja tulin sinua tapaamaan."

Vrenchen kertoi Salille kaikesta mikä hänen mieltään painoi ja mistä hän kärsi, mutta teki sen niin keveästi ja varmasti kuin jos olisi kertonut suuresta onnesta, sillä niihin määrin tuotti hänelle iloa nähdä Sali vieressään. Hän keitti sillä välin tuopillisen lämmintä kahvia, jonka hän pakotti rakastettunsa juomaan kanssansa.

"Siis ylihuomenna täytyy sinun täältä lähteä", sanoi Sali. "Miten käykään, taivaan nimessä, silloin meidän!" "Sitä en tiedä", vastasi Vrenchen, "minun täytyy lähteä ulos maailmalle palvelusta etsimään. Mutta minä en voi tulla toimeen ilman sinua, etkä sinä kuitenkaan voi koskaan tulla omakseni, joskaan ei meidän välillämme olisi mitään muuta kuin että sinä olet lyönyt isääni ja vienyt häneltä järjen. Se olisi huono peruskivi meidän avioliitollemme eikä se jättäisi meitä kumpaakaan koskaan rauhaan." Sali huokasi ja sanoi: "Minäkin olen satoja kertoja ajatellut ruveta sotamieheksi tai rengiksi johonkin vieraaseen paikkakuntaan, mutta en ole voinut lähteä niin kauvan kuin sinä olet täällä — ja kun sinä olet lähtenyt, silloin olen minä mennyt mies!" "Minä luulen, että onnettomuuteni tekee rakkauteni sinuun lujemmaksi ja tuskallisemmaksi, niin että se tulee elämän ja kuoleman asiaksi. Minulla ei sellaisesta ole ollut aavistusta!"

Vrenchen katsoi sydämellisesti hymyillen häneen. He nojautuivat molemmat seinää vasten eivätkä enää puhuneet sanaakaan, vaan antautuivat äänettöminä onnentunteensa valtaan, joka nosti heidät kaikkien huolien yläpuolelle. He tiesivät niin varmasti pitävänsä toisistaan ja olevansa toisilleen rakkaat. Ja he nukahtivat molemmat rauhallisesti liedelle, jossa ei ollut tyynyjä eikä päänalaisia, ja nukkuivat tyynesti ja hiljaa kuin kaksi lasta kehdossa.

Aamu koitti jo, kun Sali heräsi. Hän koetti herättää tytön niin hellävaroin kuin voi, mutta tämä ei tahtonut herätä, vaan vaipui takaisin unen valtoihin. Silloin suuteli nuorukainen häntä tulisesti suulle. Vrenchen hypähti ylös, aukaisi silmänsä kokonaan ja huudahti Salin nähdessään: "Herra Jumala! uneksin juuri sinusta. Näin sellaista unta, että me tanssimme häissämme kauvan aikaa. Ja me olimme niin onnelliset ja niin kauniisti koristetut eikä meiltä mitään puuttunut. Sitten tahdoimme suudella toisiamme, me sitä oikein himoitsimme, mutta joku esti meitä siitä aina. Ja nyt olet sinä itse sen estänyt! Mutta kuinka hauska, että olet nyt täällä!" Tulisesti lankesi hän Salin kaulaan ja suuteli häntä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla. "Ja minkälaista unta olet sinä nähnyt?" kysyi tyttö ja siveli nuorukaisen poskia. "Minä olin kulkevinani loppumatonta tietä metsän lävitse ja sinä olit aina kaukana edelläni; joskus katsoit taaksesi minuun, viittasit minulle kädelläsi ja hymyilit ja silloin olin kuin taivaassa. Siinä kaikki."

He astuivat avoimelle kyökin ovelle, joka vei suoraan pihalle, ja naurahtivat katsoessaan toisiaan kasvoihin. Sillä Vrenchenin oikea poski ja Salin vasen, jotka maatessa olivat toisiaan vasten, olivat painuneet ihan punaisiksi, kun taas toisten vaaleus viileän yöilman vaikutuksesta oli käynyt vielä enemmän silmiinpistäväksi. He hieroivat hellästi toistensa kalvenneita poskia tehdäkseen nekin punaisiksi. Raikas aamuilma, kasteessa välkkyvän seudun tyyneys, varhainen aamunkajastus tekivät heidät iloisiksi ja huolettomiksi ja varsinkin Vrenchenin näytti vallanneen herttainen suruttomuuden henki.

"Huomeniltana täytyy minun siis lähteä tästä talosta", sanoi hän, "hakemaan toista kattoa pääni päälle. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä kerran, yhden ainoan kerran, pitää oikein hauskaa sinun kanssasi; tahtoisin oikein sydämeni halusta tanssia sinun kanssasi jossakin, sillä minun mielestäni ei lähde tanssi yöllisessä unessani." "Kaikissa tapauksissa tahdon sinua saattaa ja nähdä mihin joudut", sanoi Sali, "ja tanssia haluaisin minäkin mielelläni kanssasi, sinä herttainen lapsi! Mutta missä?" "Huomenna ovat markkinat kahdessa paikassa, jotka eivät ole kovin kaukana täältä", vastasi Vrenchen. "Siellä ei meitä juuri tunneta eikä meistä välitetä. Odotan sinua tuolla rannalla ja sitten voimme lähteä matkaan iloitsemaan sinne minne mielimme, kerran, ainoan kerran! Mutta meillä ei ole lainkaan rahaa! Sittenhän ei tuumastamme voikaan tulla mitään". "Ole huoleti", sanoi Sali, "aion tuoda sitä tullessani!" "Mutta ethän isältäsi niitä — niitä, varastettuja?" "En, ole rauhassa! Minulla on vielä jälellä hopeinen kelloni. Sen tahdon myödä." "En voi sinua kieltää sitä tekemästä", sanoi Vrenchen punastuen, "sillä luulenpa, että kuolisin, jos en saisi huomenna tanssia kanssasi." "Olisikin parasta, jos me molemmat voisimme kuolla", sanoi Sali. Ja he syleilivät toisiaan suruisesti jäähyväisiksi ja erotessaan nauroivat he kuitenkin iloisesti ajatellen huomista päivää. "Mutta milloin sinä tulet?" huusi Vrenchen vielä. "Viimeistään yhdentoista aikaan päivällä", vastasi Sali. "Sitten syömme kahden kesken kunnollisen päivällisen." "Hyvä, hyvä, tule, armaani, jo puoli yhdentoista aikaan!"

Kun Sali jo oli menossa huusi tyttö hänet vielä takaisin ja hänen kasvonsa osottivat nyt äkillistä epätoivoa. "Siitä ei kuitenkaan tule mitään", sanoi hän katkerasti itkien, "minulla ei ole mitään sunnuntaikenkiä; jo eilen piti minun ottaa nämä kenkärojut jalkaani lähtiessäni kaupunkiin. En voi itselleni toisia hankkia." Sali seisoi neuvotonna ja hämillään. "Jollei sinulla muita ole, täytyy sinun tulla noissa!" "En, en, sitten en voi tanssia!" "No sitten täytyy meidän ostaa uudet." "Missä, millä?" "Oh, Seldvylassa on kenkäkauppoja yllin kyllin! Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa saan rahaa." "Mutta minä en voi tulla kanssasi kiertämään Seldvylaa eikähän rahat riitä kenkienkin ostamiseen." "Niiden täytyy! Ostan kengät ja tuon ne huomenna mukanani." "Sinä houkkio, eiväthän ne minulle sovi, jos sinä ostat!" "Anna siis minulle mukaan joku vanha kenkäsi, taikka odotas, minä otan mitan, sehän ei liene mikään mahdottomuus!" "Otat mitan? Todellakin, sitä en ole tullut ajatelleeksi! Tule, tule, minä etsin sinulle nuoranpalan!"

Hän asettui jälleen liedelle istumaan, nosti hiukan hamettaan ja veti kengän jalastaan, jota eilisestä matkasta saakka valkea sukka verhosi. Sali laskeutui polvilleen ja otti mitan niin hyvin kuin taisi, mittaillen nuorallaan siroa jalkaa pitkin ja poikin ja tehden huolellisesti solmut "Mokomakin suutari!" sanoi Vrenchen ja katseli naureskellen ja punastuen alas Saliin. Nuorukainenkin kävi punaiseksi ja piti tytön jalkaa käsissään kauvemmin kuin välttämätöntä olisi ollut, niin että Vrenchen kävi vieläkin punaisemmaksi. Vielä kerran syleili ja suuteli tyttö hämillään olevaa Salia ja päästi hänet sitten menemään.

Tultuaan kaupunkiin vei Sali heti kellonsa kellosepälle, joka antoi hänelle siitä kuusi seitsemän guldenia; hopeisista peristä annettiin myöskin muutamia guldenia ja Sali piti nyt itseään koko rikkaana, sillä suureksi tultuaan ei hänellä ollut vielä koskaan ollut niin paljon rahaa samalla kertaa. Jospa nyt vaan tämä päivä kuluisi ja sunnuntai koittaisi ja hän saisi rahoillaan odottamansa onnen, ajatteli hän; sillä vaikka ylihuomen tulisikin synkkänä ja tuntemattomana, niin oli kuitenkin huominen sitä ihanampi ja loistavampi. Hän sai aikansa kutakuinkin kulumaan hakiessaan Vrenchenille kenkäparia ja tämä tuntui hänestä hauskimmalta työltä, mitä milloinkaan oli tehnyt Hän kulki suutarilta suutarille, näytätti itselleen kaikki kaupoissa olevat naisten kengät ja osti viimein keveän ja hienon kenkäparin, niin siron, ettei Vrenchenillä vielä koskaan ollut sellaista ollut. Hän kätki kengät liivinsä alle eikä laskenut niitä koko päivänä luotansa; hän otti ne mukaansa vuoteeseenkin ja asetti ne päänalusensa alle. Kun hän oli tänään nähnyt tytön ja tiesi huomenna taas näkevänsä, nukkui hän sitkeästi ja rauhallisesti, mutta oli jo varhain aamulla jalkeilla ja alkoi kulunutta sunnuntaipukuaan laittaa kuntoon niin hyvin kuin taisi. Äiti huomasi tämän ja hän kysyi ihmetellen, mitä hänellä oli tekeillä, hän kun ei pitkään aikaan ollut niin huolellisesti pukeutunut. Hän tahtoi lähteä maita kulkemaan ja jotakin toimittamaan, vastasi Sali, muutoin tulisi hän sairaaksi tässä talossa.

"Onpa se ihmeellistä maankiertämistä", murisi isä. "Anna hänen vaan mennä!" sanoi puolestaan äiti. "Se tekee hänelle hyvää, hänhän näyttääkin niin kurjalta." "Onko sinulla rahaa kuljeksia? Mistäpä sinulla sitä olisi?" kysyi vanhus. "En tarvitse mitään", sanoi Sali. "Tuossa on sinulle guldeni", jatkoi isä ja heitti rahan pojan eteen. "Voit mennä kylän ravintolaan ja syödä siellä jotain, niin ettei luultaisi meidän olevan niin rutiköyhiä." "En mene kylään enkä tarvitse rahaanne, pitäkää se itse!" "Mikä on tarjottu, se on annettu, mutta olisipa vahinko, jos vielä joutuisit tarvitsemaankin, senkin visapää!" huudahti Manz ja työnsi guldenin takaisin taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa, joka ei tiennyt, miksi hän tänään oli poikansa tähden niin surullinen ja liikutettu, toi hänelle suuren mustan milanolaisen punajuovaisen kaulahuivin, jota itse oli vain harvoin käyttänyt ja jota Sali jo ennen oli halunnut. Poika sitoi huivin kaulaansa ja antoi pitkien kulmien häälyä vapaina; myöskin asetti hän ensi kerran paitansa kauluksen, jota tähän saakka oli pitänyt alas käännettynä, rohkeasti ja miehevästi pystöön, niin että se maalaisen kopeasti ulettui korvien yli, ja lähti, kengät nuttunsa povitaskussa, jo puoli seitsemän aikaan matkaan. Tuvasta lähtiessään tunsi hän kummallisen halun ojentaa isälle ja äidille kätensä jäähyväisiksi ja kadulle tultuaan kääntyi hän vielä katsomaan kotiaan. "Luulenpa sittenkin", sanoi Manz, "pojan kuljeskelevan jonkun naisen jälessä. Se meiltä vielä puuttui!" Vaimo sanoi: "Suokoon jumala, että hän löytäisi onnensa, se tekisi poikaparalle hyvää!" "Ah", huudahti Manz, "siinäpä se asia onkin. Hän on todellakin saavuttava taivaisen onnen, jos hän vaan löytäisi sinun kaltaisesi suukovun! Se tekisi poikaparalle hyvää, tietysti!"

Sali suuntasi ensin askelensa jokea kohti, jossa aikoi odottaa Vrenchenin tuloa, mutta tiellä muutti hän mieltään ja hän kääntyi suoraan kylään noutaakseen Vrenchenin kotoa, koska hänestä tuntui odotus puoli yhteentoista liian pitkältä. "Mitä me ihmisistä välitämme!" ajatteli hän. "Kukaan ei meitä auta, ja minä olen kunnian mies, jolla ei ole mitään peljättävää!"

Niin astui hän odottamatta Vrenchenin tupaan ja ihmeekseen tapasi hän tytön jo täydellisesti pukeutuneena ja somistettuna istumassa ja odottelemassa sovittua aikaa. Ainoastaan kengät puuttuivat. Sali jäi suu avoinna seisomaan tuvan keskelle nähdessään tytön, sillä niin kummalta näytti hän pojasta. Hänellä oli yllään vain yksinkertainen sinivärinen liinainen puku, mutta se oli uusi ja sopi hyvin hänen solakalle vartalolleen. Sen päällä oli hänellä huivi lumivalkeasta musliinista ja siinä olikin koko varustus. Ruskea kiharainen tukka oli sangen taidokkaasti järjestetty, ja muutoin niin vallattomat suortuvat olivat sievästi järjestyksessä ympäri päätä. Kun ei Vrenchen moneen viikkoon ollut juuri liikkunut huoneesta, olivat hänen kasvonsa käyneet kalpeiksi ja kuultaviksi, johon surullakin oli osansa; mutta tähän kalpeuteen valoi nyt rakkaus ja ilo hellän punan. Rinnalla oli hänellä kaunis kukkavihko rosmariineistä, ruusuista ja muhkeista astereista. Hän istui avoimen ikkunan ääressä ja hengitti hiljalleen raikasta aamuilmaa. Nähdessään Salin tulevan ojensi hän hänelle molemmat sirot käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin asti, ja huudahti: "Olipa hauska, että tulit nyt jo tänne! Mutta onko sinulla kengät mukanasi? Varmaankin? Nyt en nouse ennen kuin minulla on ne jalassani!"

Sali veti kaivatut kengät taskustaan ja ojensi ne tuolle kauniille tytölle, joka otti ne halukkaasti vastaan. Vrenchen heitti vanhat luotaan, veti uudet jalkaansa, ja ne sopivatkin hänelle erittäin hyvin. Nyt vasta nousi hän tuolilta, pyörähteli uusissa kengissään ja kulki innokkaasti jonkun kerran tuvan halki ja poikki. Hän kohotti hiukan pitkää sinistä hamettaan ja katseli mielihyvällä punaisia villalankoja, jotka kaunistivat kenkiä, sillä aikaa kun Sali lakkaamatta tarkasteli hänen siroa, viehättävää vartaloaan, joka liikehti niin miellyttävissä asennoissa tuossa hänen edessään.

"Sinä tarkastelet kukkavihkoani?" kysyi Vrenchen. "Enkö olekin laittanut siitä kauniin? Tiedätkös, nämä ovat viimeiset kukat, jotka olen löytänyt tästä yleisestä autiudesta. Toisessa paikassa oli vielä jälellä ruusu, toisessa asteri, ja tuossa kun ne nyt ovat kauniissa kimpussa, ei niistä voisi aavistaa, että ne ovat kerätyt häviön keskeltä. Onpa jo aika minun lähteä tästä talosta, ei kukkaakaan enää puutarhassa ja koko talokin on jo tyhjä!"