Part 10

Sali katsoi ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että kaikki irtaimisto, joka vielä eilen oli ollut jälellä, oli viety pois. "Vrenchen-parka", sanoi hän, "ovatko he jo sinulta kaiken vieneet?" "Eilen", vastasi tyttö, "ottivat he kaikki, mikä irtainta oli, ja jättivät minulle tuskin muuta kuin vuoteeni. Mutta senkin olen myönyt ja nyt on minullakin rahaa, katsos!" ja hän otti muutamia uusia kirkkaita taalarinkappaleita hameensa taskusta ja näytti niitä Salille. "Niillä", jatkoi hän, "sanoi vaivaisvouti, joka myöskin oli täällä, minun pitävän lähteä kaupunkiin palvelusta hakemaan ja neuvoi minua jo tänään matkalle." "Eipä ole tuoliakaan enää mitään", sanoi Sali kurkistettuaan keittiöön. "En näe siellä halkoa, en kattilaa, en veistä. Etkö ole tänään vielä syönyt aamiaista?" "En mitään!" sanoi Vrenchen. "Olisin voinut jotain itselleni noutaa, mutta ajattelin, että mieluummin tahdon olla nälkäinen, jotta voisin syödä oikein paljo sinun kanssasi, sillä minä iloitsen siitä niin sanomattomasti. Et voi uskoa, kuinka iloinen olen!" "Jos uskaltaisin sinuun edes koskea", sanoi Sali, "niin näyttäisin kuinka minun laitani on, sinä ihana olento!" "Sinä olet oikeassa, sinä turmelisit kokonaan minun varustukseni ja jos hiukan armahdamme kukkiani tekee se hyvää minun pääraukallenikin, jonka tavallisesti saatat epäjärjestykseen!" "Tule sitten, lähtekäämme täältä!" "Meidän täytyy vielä odottaa, kunnes minun vuoteeni on noudettu; sitten suljen tämän tyhjän talon enkä enää tänne palaa. Pienen tavaramyttyni annan säilytettäväksi vaimolle, joka on ostanut vuoteeni."

He istuutuivat vastatusten odottamaan. Kohta tulikin talonpojanvaimo, korskea ja suulas emäntä, jolla oli renkipoika mukanaan vuoteen kantamista varten. Kun hän näki Vrenchenin rakastetun ja tytön itsensä niin siistittynä, jäi häneltä suu ja silmät selälleen ja pannen kädet puuskaan huusi hän: "Katsos vaan Vrencheniä! Sinähän olet jo hyvällä tiellä. Täällä on sinulla jo vieras ja itse olet puettu kuin prinsessa." "Niin, mutta", sanoi Vrenchen ystävällisesti hymyillen, "tiedättekö myöskin kuka hän on?" "Kyllä maar, Sali Manz, minun tietääkseni. Vuoret ja laaksot eivät yhdy, sanotaan, mutta ihmiset! Mutta ole varuillasi, lapsi, ja muista, kuinka teidän vanhempainne on käynyt!" "Ah, asiat ovat muuttuneet ja kaikki on taasen parhain päin", jatkoi Vrenchen hymyillen ja ystävällisen puheliaasti, "nähkääs, Sali on sulhaseni!" "Sulhasesi! mitä sanotkaan!" "Kyllä, ja hän on rikas herra, hän on voittanut satatuhatta guldenia arpajaisissa. Ajatelkaas sitä, rouva!"

Talonpojan vaimo hypähti ilmaan, löi kauhistuneena kätensä yhteen ja huusi: "Sa-sa-satatuhatta guldenia!" "Satatuhatta guldenia", vakuutti Vrenchen vakavana. "Herra Jumala, se ei voi olla totta, sinä narraat minua, lapsi!" "No niin, uskokaa jos tahdotte!" "Mutta jos se on totta ja sinä menet naimisiin hänen kanssaan, mitä aiotte tehdä rahoillanne? Aiotko todellakin ruveta ylhäiseksi rouvaksi?" "Se on tietty, kolmen viikon sisään ovat häämme." "Heitä nyt tuo puhe, sinä olet hävytön valehtelija!" "Hän on jo ostanut Seldvylan kauneimman talon suurine puutarhoineen ja viinimäkineen. Teidänkin pitää käydä minua tervehtimässä, heti kun olemme saaneet talomme kuntoon, luotan siihen!" "Sinä peijakkaan lapsi, mikä oletkin!" "Saattepa nähdä, kuinka kaunista siellä on! Kunnon kahvia aion laittaa ja tarjoanpa teille vielä munakakkua voin ja hunajan keralla!" "Oh, sinä veitikka, luota siihen, että minä tulen!" huudahti vaimo riemastunein kasvoin ja vesi kihosi hänen suuhunsa. "Mutta jos tulette päivällisen aikaan ja olette torilla väsynyt, niin on teille aina tarjona voimakas lihaliemi ja lasi viiniä." "Oh, nepä vasta herkkuja!" "Ja hiukan sokerileivosta ja vehnästä rakkaille lapsillenne." "Tehän viette pääni kokonaan pyörälle!" "Sievä kaulaliina tahi silkinpalanen tahi kaunis nauha hameeseenne tahi kappale kangasta uusiksi liiveiksi pitäisi myöskin löytymän, jos kahdenkesken kaivamme laatikoitani ja lippaitani." Vaimo kääntyi kantapäillään ympäri ja puisteli tyytyväisenä hamettaan. "Ja jos teidän miehenne tahtoisi tehdä edullisen maanoston tai karjakaupan eikä hänellä olisi siihen rahaa, niin tiedätte, minne teidän tulee kolkuttaa. Rakas Salini on oleva iloinen saadessaan sijottaa osan käteisiä rahojaan luotettaviin ja kiitollisiin käsiin. Minulla itsellänikin tulee olemaan säästövaroja, joilla voin auttaa uskollista ystävää."

Nyt ei vaimo enää voinut itseään hillitä, vaan sanoi liikutettuna: "Olen aina sanonut, että sinä olet kunnollinen, hyvä ja kaunis lapsi! Herra suokoon, että sinulle kävisi hyvin aina ja iankaikkisesti, ja siunatkoon sinua siitä, mitä hyvää minulle teet!" "Niinpä vaadinkin minä, että ajattelette hyvää minusta." "No sitäpä todellakin voit vaatia." "Ja että te aina tuotte tavaroitanne, hedelmiänne, perunoitanne, vihanneksianne ensin minulle tarjolle, ennenkuin menette torille, jotta voin olla varma siitä, että saan olla tekemisissä oikean talonpoikaisemännän kanssa, johon voin luottaa. Minä puolestani maksan teille tavaroistanne suurimmalla ilolla sen minkä kuka toinen hyvänsä, te tunnette minut. Niin, en tiedä mitään kauniimpaa kuin jos varakas kaupunkilaisrouva, jonka neuvottomana täytyy istua kotonaan ja kuitenkin on niin monen asian tarpeessa, ja rehellinen kunnon maalaisemäntä, kokenut kaikissa tärkeissä ja hyödyllisissä asioissa, ovat hyviä ja pysyväisiä ystävyksiä! Siitä koituu heille hyötyä sadoissa eri tapauksissa, ilossa ja surussa, ristiäisissä ja häissä, lapsia kouluttaessa, ripille laskettaessa, oppiin ohjattaessa ja vieraisiin vietäessä. Kadon ja vesitulvan sattuessa, tulipaloissa ja raesateissa, joista kaikista meitä Herra varjelkoon!" "Joista kaikista meitä Herra varjelkoon!" säesti kunnon emäntä huoaten ja pyyhki kyyneleitä silmistään nuttunsa liepeihin. "Kuinka ymmärtäväinen ja syvämielinen morsian sinä oletkin, niin, jollei sinulle käy hyvin, niin ei maailmassa ole mitään oikeutta! Kaunis, suloinen, viisas ja neuvokas sinä olet, työteliäs ja taitava kaikissa toimissasi! Ei kukaan ole sinua hienompi eikä parempi, ei tässä kylässä eikä sen ulkopuolella ja joka sinut saa, hän varmaan tuntee olevansa taivaanvaltakunnassa taikka on hän lurjus ja joutuu tekemisiin minun kanssani. Niin kuules, Sali, olepas vain kohtelias minun Vrenchenilleni taikka näytän sinulle ihmeitä, sinä onnenpoika, joka saat taittaa tuollaisen ruusun!"

"Niin, ottakaa nyt vielä tämä myttyni, kuten olette luvannut, ja pitäkää se luonanne, kunnes noudatan sen teiltä. Ehkä tulen itsekin vaunuissa sitä noutamaan, jollei teillä ole mitään sitä vastaan. Lasillista maitoa ette varmaankaan silloin minulta kieltäne ja itse tuon mukanani jonkun kauniin mantelitortun." "Tuhat tulimmaista tuota lasta, anna tänne myttysi!"

Vrenchen pani kokoonkääritylle vuoteelle, jota talonpojan vaimo jo kantoi päänsä päällä, pitkän säkin, johon hän oli sullonut kaiken maallisen omaisuutensa, niin että emäntä parka jäi seisomaan huojuva torni pään päällä. "Tämä käy sentään melkein liian raskaaksi kantaa yhdellä kertaa", sanoi hän, "enkö voisi tuoda nyyttyäsi toisella kertaa?" "Ette, ette, meidän täytyy aivan heti lähteä, sillä meillä on pitkä matka edessämme ylhäisten sukulaisten luo, jotka ovat ilmaisseet itsensä vasta kun olemme tulleet rikkaiksi. Tiedättehän, miten tavallisesti käy:" "Kyllä, kyllä! Niinpä varjelkoon sinua Jumala ja ajattele minuakin rikkaudessasi!"

Emäntä lähti liikkeelle nyyttytornineen, pitäen sitä vaivalla tasapainossa, ja hänen takanaan kulki hänen renkipoikansa, joka oli asettunut Vrenchenin kerran kirjavaksi maalatun sängyn alle ja nojasi päänsä sen tähdillä kirjattuun katokseen ja tarttui, kuin muinen Simson, voimalla kahteen etumaiseen somasti koristettuun patsaaseen, jotka kannattivat sängyn katosta. Kun Vrenchen Saliin nojaten katseli menijöitä ja näki tuon puiden lomitse vaeltavan temppelin, sanoi hän: "Tulisipa tuosta sängystä sievä puutarhamaja tai lehtikoju, jos asettaisi sen puutarhaan ja sijottasi sen sisään pöydän ja penkin ja kylväisi humaloita sen ympärille. Tahtoisitko istua siellä minun kanssani, Sali?" "Kyllä, Vrenchen-tyttöseni, varsinkin kun humalat olisivat kasvaneet pitkiksi!" "Mitä seisomme vielä tässä", sanoi Vrenchen. "Mikään ei meitä enää täällä pidätä." "Tule siis sulkemaan talo!" "Kenelle jätämme avaimen?" Vrenchen katsoi ympärilleen. "Ripustakaamme se tuohon tapparaan, se on ollut tässä talossa enemmän kuin sata vuotta, niin olen kuullut isäni usein kertovan, ja seisoo nyt tuossa talon viimeisenä vartijana."

He ripustivat ruostuneen avaimen vanhan aseen ruostuneeseen sakaraan, jonka ympärille pavut olivat kietoutuneet, ja lähtivät talosta. Mutta Vrenchen kävi vaaleaksi ja peitti hetkeksi silmänsä, niin että Salin täytyi häntä ohjata, kunnes he pääsivät kymmenkunnan askeleen päähän. Hän ei kuitenkaan katsonut taakseen. "Mihin menemme nyt ensiksi?" kysyi hän. "Me teemme kunnollisen kävelyretken maalle", vastasi Sali, "ja huvittelemme siten koko päivän ja iltapuolella löydämme kyllä tanssipaikan." "Hyvä", sanoi Vrenchen, "koko päivän oleskelemme yhdessä ja menemme mihin mieli tekee. Mutta nyt on minun jo nälkä, heti juomme naapurikylässä kahvit." "Se on tietty", vastasi Sali, "mutta kiiruhtakaamme jo tästä kylästä!"

Kohta olivatkin he aukealla kedolla ja kulkivat hiljaa rinnatusten viljelysmaiden halki. Oli kaunis syyskuun pyhäaamu, taivaalla ei ollut ainoatakaan pilveä, mäkiä ja metsiä verhosi ohut sumukerros, joka teki seudun salaperäisemmäksi ja juhlallisemmaksi, ja joka taholta kaikuivat kirkonkellot, toiselta suunnalta rikkaan paikkakunnan soinnukas ja syvä ääni, toiselta suunnalta pienen köyhän kylän kaksi lavertelevaa kellopahasta. Rakastava pari ei ajatellut päivän loppua, vaan antautui kokonaan korkean sanattoman ilon valtaan, saadessaan siististi puettuina ja vapaina kuin kaksi onnellista, jotka laillisesti ovat toistensa omat, tänä sunnuntaipäivänä vaeltaa luonnon helmassa. Jokainen pyhäpäivän hiljaisuudessa kajahtava ääni tai kaukainen huuto kaikui väristen heidän sieluissaan; sillä rakkaus on kello, joka kaukaisimmatkin ja vähäpätöisimmätkin seikat kaiuttaa uudelleen ja muuttaa ne salaperäiseksi soitannoksi. Vaikka he olivat nälkäisiä, tuntui heistä puolentunnin matka lähimpään kylään kuin kissan hyppäykseltä, ja hitaasti astuivat he kylän rajalla olevaan ravintolaan. Sali tilasi hyvän aamiaisen, ja sillä aikaa kun sitä valmistettiin, katselivat he ääneti vakavaa ja ystävällistä isäntäväkeään suuressa ja puhtaassa vierastuvassa. Isäntä oli myöskin leipuri, ja vastaleivotun leivän tuoksu tuntui suloisesti yli koko talon. Kaikenlaisia leipiä kannettiin täysinäisissä vasuissa tupaan, sillä kirkonmenojen jälkeen noutivat kyläläiset täältä nisuleipänsä tai saivat lientä eineekseen. Emäntä, kohtelias ja siisti rouva, puhdisti huolellisesti ja iloisesti lapsiaan, ja niin pian kuin joku heistä tuli valmiiksi, tuli hän tuttavallisesti juosten Vrenchenin luo, näytteli hänelle tavaroitaan ja jutteli kaikesta mikä hänellä oli sydämellä. Kun hyvähajuinen väkevä kahvi tuotiin, istuutuivat rakastavaiset ujoina pöytään, ikäänkuin he olisivat olleet kutsuvieraita. He rohkaisivat kuitenkin pian mielensä ja alkoivat kuiskutella varovasti mutta onnellisina keskenään. Ah, kuinka maistuikin kukoistavasta Vrenchenistä hyvä kahvi, lihava kerma, verekset, vielä lämpimät leivät, suloinen voi ja hunaja, munakaakku ja mitä kaikkea herkkua siinä olikin! He maistelivat kaikkea, ja Sali katseli lakkaamatta tyttöä, joka söi niin halukkaasti kuin jos hän olisi paastonnut kokonaisen vuoden. Sen lisäksi iloitsi Vrenchen ravintolan hienosta kalustosta ja hopeisista lusikoista. Emäntä näytti pitävän heitä nuorena säädyllisenä parina, jota täytyi kunnollisesti palvella, ja istahti itsekin lavertelemaan heidän kanssaan ja kumpikin antoi hänelle ymmärtäväisiä vastauksia, jotka emäntää miellyttivät. Kunnon Vrenchen tuli niin kummalliselle mielelle, ettei hän tiennyt pitikö hänen ennemmin lähteä armaansa kanssa samoilemaan ketoja ja metsiä taikka jäädä vieraanvaraiseen tupaan, voidakseen edes hetken ajan uneksia tässä hyvinvoivassa talossa olevansa kotonaan. Sali teki kuitenkin hänen valintansa helpommaksi kehottamalla suoraan ja kiireesti lähtöön, ikäänkuin heillä olisi ollut edessään joku määrätty tärkeä matka. Emäntä ja isäntä saattoivat heidät talon edustalle ja ottivat heiltä mitä ystävällisimmät jäähyväiset, huolimatta heidän silminnähtävästä köyhyydestään, mieltyneinä heidän hyvään käytökseensä, ja nuo molemmat nuoret köyhät ihmislapset erkanivat isäntäväestään mitä kohteliaimmin ja lähtivät sydämessään kunnollisuus ja rehellisyys jatkamaan matkaansa.

Mutta vielä sittenkin kun he jälleen olivat tulleet vapaaseen luontoon ja tuntikausia käyskennelleet tammimetsässä, kulkivat he yhä samalla tavalla toistensa rinnalla suloisiin unelmiin vaipuneina, ikäänkuin he eivät olisi lähteneet riidan ja kaikkinaisen kurjuuden hävittämistä kodeista, vaan olisivat kunnon ihmisten lapsia, jotka kulkivat iloisissa tulevaisuuden toiveissa. Vrenchen antoi päänsä syvämietteisenä painua kukitetulle rinnalle ja kulki, käsillään huolellisesti hoitaen hamettaan, kosteata liukasta metsäpolkua. Sali sitävastoin astui suorana kuin salko reippaasti ja mietteissään, silmät kiinnitettyinä tukeviin tammenrunkoihin kuin maamiehen, joka punnitsee mielessään, minkä puun hän kaataisi. Lopultakin heräsivät he turhista unelmistaan, katsahtivat toisiinsa ja huomasivat, että he yhä kulkivat samalla tapaa kuin lähtiessään ravintolasta, hämmentyivät ja laskivat punastuen päänsä alas. Mutta nuoruus ja vakavuus sopivat huonosti yhteen, metsä oli vihreä, taivas sininen ja he olivat yksin avarassa maailmassa, ja he antautuivat jälleen suloisten unelmiensa valtaan. Kuitenkaan eivät he enää kauan olleet yksin, sillä kauniilla metsäpoluilla alkoi vilistä huvittelevaa nuortaväkeä sekä yksinäisiä pareja, jotka ääneen iloiten kuluttivat aikaansa kirkonmenojen jälkeen. Sillä maalaiskansalla yhtä hyvin kuin kaupunkilaisilla on valitut kävely- ja huvittelupaikkansa metsissä, ainoastaan sillä eroituksella, ettei niiden ylläpito maksa mitään ja että ne ovat vielä kauniimmat; he eivät kävele ainoastaan sunnuntaisin kukoistavien ja viljavien peltojen halki, vaan tekevät usein pitkiä matkoja metsiä ja vihreitä rinteitä pitkin, istuutuvat milloin kauniille kauvasnäkyvälle mäelle, milloin metsänreunaan, kaiuttavat laulujaan ja nauttivat täysin siemauksin kauniista villistä luonnosta. He eivät tätä tee vanhasta tavasta, vaan huvikseen, ja he tajuavatkin hyvin luontoa muultakin kuin hyödyn kannalta. Tavantakaa taittavat he itselleen jonkun vihreän oksan, nuoret pojat niin hyvin kuin vanhat äidit, jotka hakevat nuoruutensa tuttuja teitä, ja vieläpä kankeat, parhaassa miehuudenijässä olevat maamiehetkin leikkaavat mielellään metsän halki kulkiessaan suoran vesan ja karsivat lehdet pois, niin että päähän jää vain pieni terttu. Sellaisia vesoja kantavat he kädessään kuin valtikkaa. Tullessaan virka- tai kansliahuoneeseen asettavat he vesansa nöyrästi nurkkaan, mutta eivät milloinkaan unohda, edes vakavimmankaan asiantoimituksen jälkeen, ottaa sitä matkaansa ja viedä sitä kotia, jossa vain nuorimman perillisen on lupa se kokonaan hävittää.

Sali ja Vrenchen, nähdessään niin paljon kävelijöitä, nauroivat mielessään ja iloitsivat siitä, että hekin esiintyivät parina. Mutta pian pujahtivat he kaitaisemmalle metsäpolulle ja katosivat kaukaiseen yksinäisyyteen. He pysähtyivät missä heitä huvitti, riensivät eteenpäin ja lepäsivät taas, ja samoinkuin taivas oli ilman pilviä, oli heidän mielensä tällä hetkellä suruja vailla; he unohtivat mistä olivat lähteneet ja minne olivat matkalla, mutta olivat kaiken aikaa niin hienotunteisia toisiaan kohtaan, ettei huolimatta Vrenchenin vallattomasta mielestä hänen yksinkertainen pukunsa vähääkään rutistunut, vaan pysyi siinä kunnossa, jossa se aamulla oli ollut. Sali ei käyttäytynyt tällä matkalla kuin maalaisnuorukainen tai ravintolanpitäjän poika, vaan kuin hyvän kasvatuksen saanut nuori mies, ja olipa melkein naurettavaa nähdä, kuinka hellästi ja kunnioittaen hän katseli iloista ja suloista Vrencheniänsä. Näiden kahden ihmislapsen oli määrä tänä ainoana päivänä, joka heille enää oli suotu, käydä läpi kaikki rakkauden asteet ja vaihteet, samalla kertaa johtaa mieleensä menneen kunniakkaamman ajan muistot ja aavistaa kohtalokkaan tulevaisuutensa, joka oli vievä heidän elämänsä.

Niin kulkivat he, kunnes he taas tulivat nälkäisiksi ja ilostuen näkivät he vuorenkummulta loistavan kylän edessään, jossa saattoivat syödä päivällistä. He kulkivat nopeasti alas, mutta astuivat tätäkin ravintolaa kohti yhtä ujoina kuin olivat edellisestä eronneet. He eivät tavanneet ketään, joka olisi heidät tuntenut. Vrenchen ei ollutkaan viime vuosina lainkaan esiintynyt ihmisten ilmoilla, kaikkein vähimmin kotikylänsä ulkopuolella. He näyttivät syrjäisestä kunnialliselta tyytyväiseltä parilta, joka oli jollakin tärkeällä matkalla. He menivät kylän ensimäiseen ravintolaan, jossa Sali tilasi runsaan aterian. Heille katettiin erityinen pöytä oikein sunnuntai-tapaan, ja he istuivat taasen hiljaisina ja ujoina ja katselivat kauniisti kirjailtuja pähkinäpuisia seiniä, maalaistapaan varustettua mutta kiiltävää ja hyvin järjestettyä ruokakaappia, joka sekin oli pähkinäpuusta, ja kirkkaan valkeita ikkunauutimia. Emäntä tuli tuttavallisesti heidän luoksensa ja asetti lasin vereksiä kukkia heidän eteensä. "Siksi kunnes keitto tulee, sanoi hän", "voitte, jos se huvittaa, sillä välin ravita silmiänne kukilla. Kaikesta päättäen, jos on lupa olla utelias, olette te nuori pariskunta, joka varmaankin on matkalla kaupunkiin vihille?" Vrenchen kävi punaiseksi eikä uskaltanut korottaa katsettaan, Salikaan ei vastannut mitään, ja emäntä jatkoi: "No, olettehan molemmat kylläkin vielä nuoria, mutta, sanotaan, nuorena nainut elää kauvan, ja te näytätte kauniilta ja kelpo ihmisiltä, joilla ei ole syytä piilotella itseään. Säännölliset ihmiset voivat niin nuorina yhteen tullessaan saada jotakin aikaan, kun he vaan ovat ahkeroita ja uskollisia. Ja sitä täytyykin olla, sillä kuka tietää minkälaiset päivät ovat edessä. Ei silti, etteivät ne voisi olla suloisia ja kauniitakin, kunhan vaan osaa asiansa oikein järjestää. Elkää panko pahaksenne, mutta minua huvittaa teitä katsella, niin soma pari te olette!"

Palvelijatar toi keiton, ja kun hän kuuli osan emännän puheesta ja olisi itse niin mielellään halunnut päästä naimisiin, katsoi hän kierosti Vrencheniin, joka muka oli tuolla hänen mielestään niin kadehdittavalla matkalla. Viereisessä huoneessa päästi tuo epämiellyttävä olento huonon tuulensa ilmoille ja sanoi emännälle, joka myöskin siellä askaroi, niin kovaan, että se kuului vierastupaan saakka: "On tuokin kaunis pari, joka menee päätäpahkaa kaupunkiin vihille, ilman ystäviä, ilman myötäjäisiä ja ilman muuta tulevaisuuden toivoa kuin kurjuutta ja kerjuuta. Mikähän siitäkin tulee, kun tuollaiset ihmisraukat menevät naimisiin, jotka eivät osaa tämän taivaallista. Oikein käy säälikseni tuo nuori kaunis poika, joka näyttää niin pahasti pikeyteneen mokomaankin hempukkaan!" "Sst! oletko hiljaa, senkin suupaltti", sanoi emäntä. "Tuollaista en salli! He ovat varmaankin kaksi kelpo ihmistä tuolta vuorilta, tehtailta; puutteellisesti ovat he puetut, mutta siististi, ja jos he vaan pitävät toisistaan ja ovat työteliäitä, pääsevät he varmaankin pitemmälle kuin sinä ilkeine suinesi. Saat luultavasti kauvankin odottaa, ennenkuin sinusta kukaan huolii, jollet tule siivommaksi, sinä äkäpussi!"

Niin tuli Vrenchenin osalle kaikki se, mikä yleensä sattuu morsiamelle hänen häämatkallaan: ymmärtäväisen emännän hyväntahtoinen pakina ja rohkaisu, naimahaluisen ilkeämielisen piian kateus, hän kun ylisti ja surkutteli tytön rakastettua, ja herkullinen päivällinen tämän rakastetun rinnalla. Hänen kasvonsa hehkuivat kuin punainen neilikka, hänen sydämensä tykytti kovasti; mutta siitä huolimatta söi ja joi hän hyvällä halulla, ja oli palvelevaa tarjoilijatarta kohtaan sitä kohteliaampi, mutta ei voinut kuitenkaan olla vähäväliä hellästi Saliin katsomatta ja kuiskaamatta suloisia sanoja hänelle, niin että hänenkin päänsä kävi pyörälle. He istuivat kauvan ja mukavasti pöydässä, ikäänkuin he tahallaan olisivat viivytelleet pelosta taasen herätä suloisista mielikuvistaan. Emäntä toi jälkiruuaksi makeita leivoksia, ja Sali tilasi lisäksi hienoa ja väkevää viiniä, joka tulisena virtasi Vrenchenin suonissa, kun hän sitä vähän maistoi; mutta hän piti varansa, maistoi vain silloin tällöin ja istui muuten pöydässä ujona ja arkana kuin todellinen morsian. Osaksi näytteli hän tätä osaa veitikkamaisuudesta ja halusta koettaa, miltä tuntui olla morsiamena, osaksi oli hänen mielensä todella sellainen ja hänen sydämensä tahtoi haljeta levottomuudesta ja palavasta rakkaudesta, niin että hänen lopulta kävi tukahduttavaksi istua neljän seinän sisällä ja hän pyysi Salia lähtemään. Oli kuin olisivat he kammoksuneet kulkea kahden kaukana valtatieltä, sillä ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta lähtivät he kulkemaan valtatietä ihmisjoukon keskellä eivätkä katsoneet oikeaan eivätkä vasempaan. Mutta kun he olivat tulleet kylän päähän ja olivat astumassa toiseen, missä kirkkojuhlaa paraikaa vietettiin, tarttui Vrenchen Salin käsivarteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä: "Sali, miksi emme tahtoisi saada toisiamme ja olla onnelliset!" "En tiedä minäkään, miksi emme tahtoisi!" vastasi Sali ja kiinnitti silmänsä lempeään syysaurinkoon, joka paistoi ketojen yli, ja hänen täytyi sitä tehdessään siristää kokoon silmiään ja kasvojaan. He seisahtuivat suudellakseen; mutta samassa tuli väkeä paikalle ja he jättivätkin sen tekemättä ja jatkoivat matkaansa. Suuri kirkonkylä, missä juhlaa vietettiin, kajahti yleisestä ilosta; muhkeasta kestikievarista kaikui tahdikas tanssimusiikki, sillä kylän nuoriväki oli alkanut tanssin jo puolelta päivin, ja kievarin edustalla olivat pienet markkinat; pöydillä oli tarjolla makeisia ja leivoksia ja parissa kojussa leikkikaluja ja koruja, joiden ääressä lapset ja muukin kansa tunkeilivat, toistaiseksi vielä tyytyväisinä siihen, mitä saivat silmin nähdä. Sali ja Vrenchenkin astuivat näiden kauneuksien luo ja antoivat silmiensä liukua niiden yli; kummallakin oli käsi taskussa ja molemmat tahtoivat he toisilleen jotakin lahjottaa, he kun olivat nyt ensi kertaa markkinoilla. Sali osti suurta taloa esittävän makeiskakun; se oli sokerisulatuksella valkaistu ja varustettu vihreällä katolla, missä istui valkealta kyyhkysiä ja piipun nenässä komeili amoriini kuin mikäkin nokikolari; avonaisen ikkunan ääressä syleilivät ja suutelivat toisiaan oikein imelästi kaksi pulleaposkista ihmislasta, joilla oli ihmeellisen pienet suut, sillä käytännöllinen maalari oli yhdellä vetäisyllä tehnyt kaksi suuta, jotka katosivat toisiinsa. Mustat pilkut esittivät iloisia silmiä. Ruusunpunaisen oven päällä oli luettavana seuraavat värsyt:

"Käy tupahani, armas! Mut tiedä kuitenkin: tääll’ aika lasketahan' vain yksin suudelmin."

Ja armas lausui: "Rakkain, et mua saa väistymään. Sen tiedän varmaan: sulta saan onnen yksinään.

Ja siks oon tullutkin ma, jos tunnustaa sen saan!" "Siis sisään tupahani käy armas astumaan!"

Sinihännystakkinen herra ja sangen korkeapovinen nainen pyysivät tällä tavoin toisiaan astumaan tupaan, he olivat maalatut kumpikin puolellensa ovea. Vrenchen taasen lahjotti Salille sydämen, jonka toiselle puolen kiinnitetyssä paperilipussa oli sanat:

Tään syömen kuoren alla on kaunis manteli. Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!

Ja toisella puolen:

Kun syönyt olet tämän, sa muista sananen: kun sammuu silmät, sammu ei palo sydämen!

He lukivat innokkaasti näitä värsyjä eikä ole koskaan mitään riimitettyä runoa tai painotuotetta pidetty kauniimpana ja suuremmassa arvossa kuin näitä piparikakkuriimejä. He pitivät sitä mitä lukivat ikäänkuin erityisesti heitä varten kirjotettuna, sillä niin hyvin näytti se soveltuvan heihin itseensä.