Part 4

Kihlauskemuja seurasi kutsumuksia sulhasen ja morsiamen ominaisiin. Aika kului, kuin iloinen uni; se tahtoo sanoa: jos arvellaan ilon eroamattomaksi kemuista ja huveista.

Eräänä iltana kevätpuoleen, tapahtui, että vapaaherratar Stenman tyttärineen olivat yksinään kotona.

Vapaaherratar ei voinut oikein hyvin, hänellä oli ollut ikävä miehensä kanssa, sillä, että vapaaherratar tahtoi viettää miehensä syntymäpäivää suurella seuranäytelmällä, mutta mies taasen ei tahtonut antaa rahaa kaikkiin niihin tarpeisiin. Hän vakuutti ei pitävänsä väliä kemuista, kun vaan pääsi rahaa ulosantamasta.

Vapaaherrattaren hermot olivat sairastuneet, kun ei hän saanut tahtoansa tyydytettyä, hän makasi aivan työttömänä sohvalla. Jos ei hän, miestään peloittaakseen, olisi sanonut olevansa sairas, olisi hän mennyt näyttelyyn; mutta nyt hänen täytyi tyytyä kärsimykseen, olla kotona, ja vielä niin, ettei edes vieraita vastaan otettu.

Viola oli myös harmissaan. Hän oli mennyt sohvan päähän ja tuskitteli, kun et isä myöntynyt seuranäytelmään, josta Viola toivoi suurta iloa.

Äiti ja tytär istuivat kumpikin päässään salissa. Ei heillä ollut toinen toisilleen mitään juteltavaa.

-- Miks'etten anna kynttilöitä virittää? sanoi Stenman, kun tuli sisään.

-- Senvuoksi että pimeys ja ikävyys paraiten soveltuu, vastasi Viola. Mamma on sairas, ja minulla ei ole mitään ajateltavaa, kun ei isä suo minulle iloa näytellä isän syntymäpäivänä.

-- Vai niin, joko taasen siinä ollaan, sanoi Stenman. Sitten soitti hän ja käski tuomaan kynttilöitä.

Kun palvelia oli tehnyt tehtävänsä; juoksi Viola isänsä tykö, ympäröi hänet käsivarsillaan ja pyysi rukoilevalla äänellä:

-- Rakas isä, jos pidät Violastasi, niin anna hänet toimittaa oikein kauniit seuranäytelmät syntymäpäivänäsi! Minä tahtoisin että kaikki ystävämme näkisi kuinka paljon äiti ja minä pidämme sinusta. Ah! siitä tulisi niin jumalattoman hauskaa. Meidän tarvitsee antaa laittaa ainoastaan kolmet kulissit, uuden ruunun isoon saliin niiden kahden sijaan, jotka nyt siellä ovat, ja minä tyydyn kolmeen uuteen hameesen, vähäisen kukkia ja pari koristusta. Kaikki tämä on niin turhaa ettei sitä voi kieltää.

-- Minun täytyy tehdä se, minkä taidan, vastasi isä, Viola ei saa pyytää enään, kun kolmasti olen kieltänyt.

Nyt tuli kreivi E. morsiantaan tervehtimään.

Hän löysi Violan itkevänä, vapaaherrattaren sairaana, tukkukauppiaan kiukussaan. Yleinen kysymys, kellä oli oikein, tuli nyt.

Että kreivi meni asiassa morsiamensa puolelle, oli luonnollista. Tukkukauppiasta kiusattiin esittelemisillä ja rukouksilla siksi, kunnes hän tuli niin rauhattomaksi, että hän meni pois huoneesta sanoen:

-- Kun minä sanoin niin varman kiellon, oli minulla siihen syytä, ja se tuskittaa minua ettei Viola välitä isänsä toivomuksista. Lapsi raukka, sinun pitää jonakuna päivänä, ja kukaties aivan pian, muuttumaan vaikka myöhäänkin. Kuinka hullu se sentään oli, kun on aina täyttänyt kaikki toivomuksesi. Minä en sano mitään äidistäsi, sillä hänellä ei ole koskaan ollut sydäntä miehelleen.

Hän meni.

Kun isä oli poissa, tuntui Violassa, kuin hän olisi katunut. Hän tahtoi rientää isänsä perään, mutta estettiin kreiviltä, joka samassa lausui miesten oikuista ja teki kovia muistutuksia isän sivistymättömästä käytöksestä äitiä ja tytärtä kohtaan.

Viola hillitsi sisällisen äänen ja jäi äitin ja sulhasensa luo, vaikka häntä kiusasi tuskallinen murhe. Hän olisi antanut hyvin paljon, jos olisi saanut rientää isänsä perässä; mutta sille olisi sulhanen nauranut ja äiti tullut esille pistävillä muistutuksilla, kuinka Violan plebejinen veri valloitti hänet. Pääasia oli että turhuus esti hänet seuraamaan luonnollisia tunteitaan.

Tunnin kuluttua nousi kreivi ylös. Hänen piti mennä äitinsä luo ja täytyi, ehkä surulla, luopua viipymästä morsiamensa luona. Samassa silmänräpäyksessä kun hän vei vapaaherrattaren kättä huulilleen, kuului pistoolin laukaus huoneissa.

Viola, vapaaherratar ja kreivi katselivat pelästyneenä toisiaan.

-- Herra Jumala, se oli isän huoneesta! kiljasi Viola pelästyneenä.

Hän riensi läpi salin ja seisoi nyt isänsä oven vieressä. Se oli sisäpuolelta suljettu, ja koko sali täyttyi ruutin savulta.

Viola kaatui pyörtyneenä kynnykselle.

* * * * *

Yllämainittujen tapauksien jälkeen kului viisi vuotta.

Oskari Klenkrona, joka oleskeli ulkomailla koko ajan, palasi nyt Ruotsiin, siellä aloittaakseen lääkärin toimitusta.

Hän kulki G----n kautta ja viipyi siellä muutaman päivän.

Ensimmäisenä iltana lukee hän kaupungin sanomalehdistä että kulkeva näyttelyseura, joka siellä näytteli, piti näyttämän sen kuusi vuotta takaperin muodikkaan polkan.

-- Minun tekee mieleni mennä katselemaan sitä, ajatteli Oskari surullisesti hymyillen. Mutta muistot nuoruudestani nämät turhuudet sentään sisältävät.

Ilta tuli, Oskari otti paikkansa ja kiusaantui heti alkunäytännön ajalla, se oli huononlainen ja toimitettiin perin kehnosti. Kyllääntyneenä heitti Oskari katseensa affissiin, nähdäkseen kenenkä piti esittelemän mamselli Högqvist'in rollin.

"Mamselli Violenta", niin oli naisen nimi.

-- Violenta, se on merkillinen nimi, sanoi Oskari, kääntyen naapuriinsa, todellinen ihmettelijä seuran näytännöksistä ja sen naisellisista osakkaista.

-- Nimi ei ole puoleksikaan niin kummallinen, kun se on kaunis ja rakastettava, joka sitä kantaa. Teidän pitää tietämän, että hän on italialainen ja tanssii niin ihanasti.

-- Italialainen, huusi Oskari, kuinka hän voi esitellä ruotsalaista näyttelijää?

-- Hän puhuu meidän kieltämme, kuni se olisi hänen äitin kielensä.

Esirippu vedettiin ylös.

Oskari huomasi itsensä häiriöltä voitetuksi. Se olikin Viola, aivan samanlainen kuin silloinkin, koska hän viimeksi näki hänen, Sama vaatetus, sama jumalaton ja kiihtyvä luonne, sama sukkeluus liikunnossa ja sama sointu äänessä. Ei löytynyt mitään kun olisi puuttunut. Myssy, kultarimsuineen ja hepenineen, kaikki oli kun silloin, kun hän, närkästyneenä, hänen kylmäkiskoisuudestaan, matkusti tiehensä.

Liikkumattomana kuni patsas, katseli Oskari mamselli Violentaa. Jos hän esitteli hyvin tahi huonosti, sitä ei hän tiennyt. Hän ei kuullut taputuksiakaan, hän vaan kysäsi itseltään lakkaamatta:

-- Onko senmukainen yhtäläisyys mahdollinen, eli vaivaako minua joku noituminen?

Kun näyttely oli loppunut riensi Oskari ulos. Hänen täytyy nähdä sitä nuorta naista. Hän pisti setelin vahtimestarin käteen ja päästettiin sisälle teaatterille.

Oli suuri liikenne ja kauhea meteli kaikilla niillä, joilla oli toimena kulissien ynnä muiden muutoksia. Hän kysyi eräältä mieheltä, vieläkö mamselli Violenta oli siellä ja sai vastaukseksi:

-- Kyllä hän on, koska hänen rakastajansa vartoo häntä login oven takana.

-- Hänen rakastajana, kuka se on? kysyi Oskari kauhistuen.

-- Noh! tuo herra ruunilla nutulla, tiedän mä!

Oskari vetääntyi kulissien taakse ja katseli miestä ruunilla nutulla. Se oli vanha mies, hopeanvalkoisilla hiuksilla ja lempeillä kasvoilla.

Aika katsella ei ollut pitkä. Login ovi avattiin ja ulos tuli Violenta, mutta ei samalla terveellä ja kukoistavalla katseella, kuni se hänestä oli näyttämöllä, vaan kelmeellä hahmon näöllä, kuni valkoinen lilja.

-- Tule lapseni, sanoi vanha herra, kurottaen hänelle kättään.

-- Ah, se oli hyvä että nouditten minut! vastasi Violenta, ottaen vanhan miehen käsivarren, eikä huomaten Oskaria.

Hänen sydämensä löi niin kovin, että hän tuskin voi hengittää.

Juuri kun hän ja vanha herra menivät ohitse, sanoi Oskari:

-- Hyvää iltaa, Viola Stenman!

Näyttelijä hypähti, tuli keltaisen kelmeeksi ja heitti pelästyneen katseen kulissiin päin.

Oskari oli paljastanut päänsä ja seisoi aivan lampun vieressä, joka antoi täyden valonsa hänen kasvoillensa. Kun sen nuoren naisen silmät kääntyivät häneen, kauhistui hän, kiintyi vanhan miehen käsivarteen ja änkytti liikutettuna.

-- Rientäkäämme pois täältä.

* * * * *

Päivää jälkeen oli mamselli Violenta jättänyt G----n, mutta mihinkä hän oli mennyt, siitä ei kukaan tietänyt.

Oskari jätti kaupungin ja matkusti Tukholmaan.

Muutaman vuoden kuluttua oli hän suosittu lääkäri ja hänellä oli enempi työtä, kun hän olisi joutunutkaan toimittaa.

Kymmenkunta vuotta oli kulunut viimeisestä tapauksesta, kun hän eräänä päivänä sai kirjeen, sisältäen nämät sanat:

-- Kuolevainen Viola toivoisi sanoa viimeiset jäähyväiset Oskarille. Seuraa lähettilästä. Minun tiimani ovat luetut.

Heti heitti Oskari takin päälleen ja seurasi pikkuista, kehnoin vaatteisin puettua tyttöä Sibyllakadulle, josta hän vietiin matalaan ja onnettomaan mökkiin.

Sängyssä, jonka ainoa ansio oli se, että lakanat olivat puhtaat, ehkä paikatut, makasi kuolevainen nainen. Hän oli Viola.

Nähtyään Oskarin, kurotti hän molemmat kätensä hänelle sanoen:

-- Jumala on ollut armollinen minulle, hän antoi minun elää niin kauvan, että sain nähdä sinun. Ah, Oskari! paljon olen rikkonut, mutta paljon olen kanssa kärsinyt. Sano että olet anteeksi antanut, mitä sinua vastaan olen rikkonut.

Mitä nyt seurasi on liiallista kertoa. Taivutettuna vuoteen yli, puhui Oskari hänelle kristillisen rakkauden ja sovinnon sanoja.

Aamulla kun hän sieltä pois lähti, oli hän kiinnittänyt sen silmät, jotka olivat olleet hänen ensimmäisen rakkautensa esine. Viola oli antanut hänelle pienen mytyn, joka sisälsi kertomuksen hänen viimeisistä kohtaloistaan. Me kerromme ne tässä lyhykäisesti:

Violan isän, pistoolilla itsensä lopetettuaan, huomattiin olleen vallan hävinnyt ja että tuska siitä oli saattanut hänen tähän tekoon.

Luonnollinen seuraus tästä oli, että kreivi E. lähetti takaisin kihlasormuksen, selittäen että hän, sukunsa kunnian vuoksi, katsoi velvollisuudekseen katkaista yhteyden tyttären kanssa, ja semmoisen miehen tyttären, joka itsemurhalla oli häväissyt nimensä.

Viola oli silloin sängyn oma ja heikkona sairaana.

Kun hän parantui oli se tietty että äiti ja hän olivat tuiki köyhiä.

Kaikki heidän ystävänsä olivat kadonneet.

Kun saamamiehet olivat myyttäneet kaikki, mitä voitiin myyttää, ja tasaus tehty, ei niillä, ylelliseen elämään tottuneilla naisilla ollut mitään eläkettä.

Työhön eivät olleet tottuneet -- ja myös häpesivät sitä tehdäkin.

Vapaaherratar kantoi onnettomuuden niinkuin muutkin senlaiset naiset sitä kantaa, peräänajattelemattomuudella. Hän itki ja valitti päivät läpi. Kun hän ja Viola muutti juhlallisesta asunnostaan pariin vähäiseen kammariin Malmilla, oli se heikko nainen niin ylenannettu, että hän tuli saamattomaksi jokaiseen viisaasen tekoon.

Viola oli aivan sorrettuna.

Vähän aikaa sen jälkeen, vaihetettiin se yksinkertainen asunto vähäiseen juhlallisempaan. Tottunut suruttomaan ja työttömään elämään, oli Viola langennut kelvottomuutensa uhriksi. Hän ostikin äitinsä toimeentulon oman kunniansa kadottamisella.

Senlaatuisen hinta on niin kallis, ettei kukaan, jolla hahmokin omasta tunnosta löytyy, tuntisi sitä polttohaavaa, häpyä.

Vapaaherratar, ilman oikeata naisarvoa, raukesi sen ylenkatseellisen painon alle, mikä häntä ja tytärtä kohtasi.

Kun äiti kuoli, jätti Viola häpeällisen elämänsä, ja rupesi seuraamaan kulkevaa näyttelijäjoukkoa, joutuaksensa pois pääkaupungista ja niistä tuhansista harmista joita hän siellä häpeällisen elämänsä vuoksi sai kärsiä.

Hän oli kulkenut ympäri Ruotsissa vuoden ajan, otetulla nimellä Violenta, kunnes seura tuli G----n.

Eräänä iltana, vähää ennen kun Oskari näki hänen, oli vanha herra suurella huomiolla katsellut häntä näyttämöllä. Näytelmän loputtua, odotti hän häntä, kun hän meni teatterista ja tervehti, sanoen:

-- Hyvää iltaa, Viola! Kuinka Herran nimessä, lapsi, olet sinä sekaantunut tänne ja tullut tämmöiselle radalle?

Viola rupesi itkemään. Hän tunsi vanhassa miehessä isänsä vanhimman veljen, joka oli merikatteini.

Hän ei ollut nähnyt häntä sitte kun kaksi vuotta ennen isän kuolemaa ja silloin ainoastaan pari kertaa, sillä vapaaherratar ei tahtonut tietää sukulaisuudesta kipparin kanssa.

Kun Viola ukolle kyynelsilmin oli kertonut kohtaloitaan, selitti hän, että Violan piti jättämän näyttelykansan ja seurata häntä; hänen piti purjehtia G----stä viikon kuluttua.

Katteini Stenman osti Violan vapaaksi näyttelijätirehtööriltä. Se oli viimeinen ilta kun hän oli näyttelyssä silloin koska Oskari näki hänen polkassa.

Päivää jälkeen purjehti katteini Stenman ja vei veljensä tyttären mukanaan.

Kahden vuoden kuluttua palasi Viola Ruotsiin, mutta yksinään. Hänen kunniallinen ystävänsä oli kuollut, ja se vähäinen omaisuus mikä hänen jälkeensä jäi, oli Violan, jonka ensimmäinen työ oli hakea itsensä lailliseksi perilliseksi.

Säästäväisyydessä ja viisaudella olisi hän voinut elää hiljaista elämää, mutta se ei ollut Violan tahdon mukaista. Hän muutti maakaupunkiin, jossa pari äidin kaukaisista sukulaisista asuivat. Siellä hän eli, setä-vainajan ainoa rikas perillinen. Hän tuhlasi sydämen pohjasta ja osti anteliaisuudellaan ja koreilla vaatteillaan muutaman ilon-hetken.

Vuosi kului hyvin. Mutta sitten tuli eräs Tukholmalainen kaupunkiin, hän tunsi Violan ja kohta oli koko Violan elämä tunnettu kaupungissa. Hänen sukulaisensa sanoivat hänelle selvään, että hän tekisi paraiten, jos hän jättäisi koko paikkakunnan.

Viola teki sen ja tuli Tukholmaan. Hänen vähäinen perintönsä oli supistunut niin, ettei hän voinut elää koroilla, vaan täyttyi ruveta käyttämään pääomaa, joka kahden vuoden kuluttua vallan loppui.

Nyt vasta huomasi Viola, että hänen täytyi ruveta työtä tekemään, Mutta juuri kun tämä tarpeellisuus hänelle selveni, rupesi rintatauti, joka ennenkin häntä oli vaivannut, taasen vaivaamaan, että hänen täytyi turvata vuoteesen.

Se ennen niin kaunis ja suosittu Viola kuoli onnettomuudessa kolmenkymmenen vuoden ikäisenä. Hän oli ylellisyyden ja turhamaisen kasvatuksen todellinen uhri.

LOPPU.