Part 3
Tapaninpäivänä vihki Olle aivotun morsiamensa Kallen kanssa.
Se oli ensimmäinen toimitus, jonka Olle pappina toimitti.
Hänen äänensä oli tyven ja lempeä, kun hän heille luki siunauksen, eikä kukaan voinut havaita sen nuoren papin otsalla edes varjoakaan.
Iloisena tanssi hän ringissä, kun ruunu tanssittiin morsiamelta; ja kun morsiusparin piti menemän kotiin Yrjön mökkiin metsässä, jossa paras huone oli tehty morsiushuoneeksi, seurasi Olle kanssa. Hän ajoi itse morsiusparin rekeä. Kun hän tuli uudistalonsa kohdalle, seisahtui Olle ja huusi toisille että heidänkin piti seisahtuman. Sen tehtyä pyysi hän kaikkia tulemaan sisälle juomaan morsiamen muistoa.
Koko joukko astui siihen suureen ja somaan tupaan, jossa kaikki pienemmästä suurempaan, mikä kuuluu huonekalustoon, oli uutta ja hyvää. Olle vei heidät kahteen kauniisen, uusilla huonekaluilla varustettuun kamariin. Sitte lähestyi hän kolmatta ja ottaen kiinni Elsan kädestä, sanoi hän pehmeällä äänellä:
-- Pitääkö Elsa tästä vähäisestä kodista?
-- Niin Olle, täällä sinun on hyvä olla.
-- Ei minun, vaan sinun. Tämä on se morsiuslahja jonka minä sinulle annan. Ota se muistoksi Ollelta. Ynnä tätä, seuraa maata tarpeeksi kyllä teitä elättämään. Ja nyt, minun pikku kesytön lintuni, ole onnellinen tässä avonaisessa häkissä, keskellä metsää, sitä toivoo ystäväsi Olle.
Hän avasi morsiushuoneen oven, suuteli Elsaa otsalle ja poistui äkkiä.
Eiköhän Elsa nytkin ostanut onneansa toisen kärsimisellä.
* * * * *
Kymmenen vuotta sen jälkeen tuli Olle seurakunnan kirkkoherraksi.
Hän oli kelvollinen pappi, kävi usein Elsan luona ja näki että hän oli tyytyväinen ja onnellinen. Itse oli hän naimata.
Kun hän kuoli, lahjoitti hän omaisuutensa kouluhuoneuksen rakentamista varten.
LOPPU.
TURHUUDEN LAPSI.
Leski vapaaherratar Klenkrona kuului niihin naisiin, jotka sydämestä rakastavat ylellisyyttä ja loistavaa elämää. Hän oli ollut kaunis; eikä koskaan tietänyt muuta kun oikkujensa tyydyttämistä. Elämä hänelle ei ollut muuta, kun että alinomaa olla tansseissa, näyttelyssä ja muissa huveissa. Että jotakin huoneellista löytyi, siitä leski vapaaherratar Klenkrona oli aivan tietämätön.
Lähes neljänkymmenen vuotiaana jäi hän leskeksi ja silloin tapahtui että miehen entisestä suuresta rikkaudesta oli aivan vähäsen jälellä.
Se oli kuitenkin turha asia vapaaherrattaren silmissä, että hän sitä olisi ajatellut, eli tehnyt jotakin muutosta elämässään, vaan jatkoi kulkuaan hulluuden radalla.
Hänellä oli kaksi lasta, ruma poika ja kaunis tytär. Jälkimmäinen oli äitin lemmitty, se tahtoo sanoa: vapaaherratar koristi ja puki vähästä tytärtään kauniimpiin ja uudenmukaisempiin vaatteisiin, antoi hänen opetella tanssimaan, laulaan, soittelemaan ja ranskaa juttelemaan j.n.e. Sillä kun tyttö oppi puhumaan, totutettiin hän kaikkiin joka voi esiintuoda hänen etevyyttään ja tehdä häntä eteväksi seuraihmiseksi. Se, kaikkea sisällistä arvoa vailla oleva äiti, ei milloinkaan ollut tytärtään opettanut jotakin, jonka kautta hänen sydämensä olisi tullut hyväksi, ja ihmisarvonsa lisääntynyt.
Poikaa, jolla ei löytynyt ulkonaisia etuisuuksia, oli äidin vaikea kärsiä, ja sen vuoksi hän aikaisin vietiin erään koulunopettajan luo, jonka yksinkertaisessa ja rakastettavassa perheessä hän kasvatettiin.
Kun vapaaherra Klenkrona kuoli, oli poika jo hovioikeuden notarius, tunnettu ja suosittu kelvollisuutensa ja todellisen luonteensa vuoksi.
Tytär taasen, kahdeksansoista vuotias tyttö, oli yksi pääkaupungin enin suosituista ja loistavista nuorista naisista. Hän oli kaunis, tanssi kuni enkeli, lauloi -- hm, kuni satakieli, niin sanoivat hänen suosijansa kumminkin. Neiti Zelina Klenkrona vaatetti itseään uusimmalla tavalla, oli ollut kuukauden Parisissa ja taisi mestarin tavalla vääntää kaikkein nuorten miesten päät, jotka häntä lähestyivät.
Enimmän osan aamupäivästä oleskeli hän peilin ääressä, tutki kaikki tualetin apulähteet, ylistääkseen kauneuttaan ja liikkuvaisuutta kasvoissaan. Ei kukaan tyttö tajunnut, kuni hän, hymyillä onnettomalle rakastajalle, eli silmillään antaa niin lempeän, iloisen, totisen ja elävän katseen. Hänen kasvonsa oli kuni koru, hän voi niille antaa minkä muodon hän tahtoi.
Hänen ja hänen veljensä välillä oli suuri ero; jonka vuoksi kun se vähäinen perintö isä-vainajan jälkeen jaettiin, poika ani harvoin nähtiin äitinsä kodissa.
Vaikka vapaaherratar Klenkrona tyttärineen jatkoi samaa elämää kuin miehen eläessä, tiettiin yleisesti ettei neiti Zelina Klenkrona voinut tulla naiduksi rahainsa vuoksi, vaan hänen kauneutensa täytyi toimittaa hänelle miehen.
Nuoret kaartin luutnantit olivat tavattomasti mieltyneet tanssimaan ja juttelemaan kauniin Zelinan kanssa ja osoittivat tuhansia kohteliaisuuksia hänelle; mutta ei hän ollut tarpeeksi rikas, että joku heistä olisi tarjonnut hänelle kätensä ja sydämensä.
No niin, eräänä päivänä oli loistavat pidot vapaaherratar Klenkronalla, hän vietti tyttärensä kihlauksia rikkaan tukkukauppias Stenman'in kanssa.
Tosin oli vapaaherratar kihlauspäivänä aamulla itkenyt ajatellessaan että hänen kaunis Zelina tulisi vaihtamaan nimen Klenkrona niin halpaan kun Stenman oli; mutta lakia ei löydy hädällä. Se on mahdotonta että vapaaherratar Klenkrona voi asettaa tapansa ja ulosmenonsa niitten vähäisten tulojen mukaan, ei se ollut ajateltavakaan. Ei, muuta ei ollut jälellä, kun että uhrata nimen, tullakseen rikkauteen. Zelina tulisi sentäänkin aina kantamaan vapaaherratar'in arvoa. Se oli sen lempeän äidin sydämen lohdutus.
Sillä aikaa kun vapaaherratar tällä tavalla onnistui hillitä suruaan Stenman'in nimestä, oli Zelina myös huoneessaan itkenyt vähäisen värssyn.
Hän arveli sen olleen paljo hauskempaa, jos hän olisi tullut kihlatuksi kreivi K. kanssa -- joka oli niin kaunis, ja niin jumalattoman korealta hevos-kaartin vormussa; mutta kun ei se nyt voinut tapahtua, täytyi hänen luonnollisesti ottaa Stenman'in. Zelina lohdutti itseänsä, hetken kuluttua, sillä, että hän rikkaan tukkukauppias Stenman'in vaimona saisi eteenkinpäin pitää loistavaa elämää ja että kreivi K. saisi tilaisuutta ihmetellä häntä kauniimpana rouvana.
Kolmen kuukauden jälkeen oli häät. Onnellinen ja rakas Stenman vei loistavaan kotiinsa kauniin Zelinan.
Stenman oli rakas yli korvien, ja sitä paitsi; hänellä oli enempi sydäntä kun päätä. Sen voi edeltäpäin huomata että nuoren rouvan piti hallitseman hänet.
Mies, joka on rakas, hyvä, pehmeä ja heikko luonteeltaan näkyy olevan määrätty seisomaan "toffelin alla." Hän ei saata toivoakkaan voittaakseen jotain vaimolta, joka kylmällä sydämellä ja toimeentulon takia on hänelle kätensä antanut.
* * * * *
Muutama vuosi kului Zelinan ja miehensä eläessä hurskaasti. Tosin oli Stenman, kun Zelina tuli äitiksi, koettanut houkutella häntä hiljaisempaan elämän tapaan; mutta silloin hän suuttui ja äitinsä, vapaaherratar, torui vävyään niin että hän kiitti kun sai olla vaiti.
Neljä vuotta pikku Rosan synnyttyä kuoli vapaaherratar Klenkrona.
Herra Stenman, ollen kyllä katkerasti saanut kokea anoppinsa valtaa, kiitti Jumalaa, kun hän vapautettiin hänestä, ja toivoi nyt aikaan saada useoita muutoksia perhe elämässään. Zelinan murhe äitin kuolemasta oli enemmän äkkinäinen, kun syvä ja näytti pikaakin tulleen siitä lohdutetuksi. Eräänä päivänä, kun Zelina oli tavattoman armollinen miehellensä, rohkeni mies ruveta pakinoimaan hänelle, ilmoittaen, että hän olisi hyvin jos Zelina joskus taipuisi hänenkin toivomuksiinsa, ja paremmin kun tähän asti, eläisi hänen ja tyttärensä kanssa. Hän, Stenman ei tietänytkään, oliko hänellä vaimo ja koto, sillä hän näki vaimonsa ani harvoin; kun ei hänellä ollut vieraita, oli hän poissa.
Zelina oli ääneti kuunnellut häntä, ikäänkun ei koskaan olisi mitään tapahtunutkaan; se sydämellisesti hyvä Stenmanni luuli tästä äänettömyydestä seuraavan mitä parasta. Kun hän oi lopettanut puheensa, nousi Zelina ylös, jättääkseen huoneen, sanoen:
-- Oikeen tosiaankin ihmettelen että arvaat puhua minulle sillä tapaa kun nyt te'it. Luuletko minun vaihettaneen nimen Klenkrona Stenman'iin, nöyryyttääkseni itseäni kaikenlaisiin puutteisiin? Jos niin olisin tahtonut, en ikänä olisi tullut vaimoksesi, mutta koska kadehtit minulta sitä vähää nautintona elämän ilosta, niin en tästä lähin jätä huoneitani.
Zelina katosi ovesta, meni huoneisiinsa ja sulkeutui sinne.
Ensimmäisen päivän oli miehensä sydämellisesti vihainen hänen menetyksestään. Toisena päivänä oli kiukku laimistunut ja kolmantena aivan haihtunut. Hän ajatteli itsekseen: eikö hän sentään ollut liiallinen, Zelina oli niin kaunis, rakastettava että se oli aivan luonnollista että hän tahtoi iloita niistä voitoista joita hän teki. Se oli varma, että hän oli tehnyt väärin, kun hän tahtoi vaimoansa enemmän kotona pysymään.
Aivan niin. Stenman päätti mennä vaimonsa huoneesen pyytämään häneltä anteeksi. Hyvä mies oli liikutettu aina kyyneleihin, ajatellessaan, että Zelina oli elänyt suljettuna huoneessaan kokonaista kolme päivää.
Mutta Zelina oli hauskutellut itseään pienen tyttären kanssa, mikä hänen kanssaan tasi vankeuden. Viola sai leikkiä äitin tualetin ääressä, silloin tällöin katsellen Zelinaa, joka, aikaa lyhentääkseen, koetteli yhtä hametta toisen jälkeen ja asetteli tukkaansa tuhannella eri tavalla sekä tehden kaikenlaisia tempuja katsellen peiliin. Kun Zelina tyytymystyi tähän, rupesi hän ja puetti tyttärensä kaikenlaisiin vaatetuksiin. Joka kerta kun hän sai lapsen puettua, asetti hän tyttärensä suuren peilin eteen, osoittaen kuvaa siinä, sanoi se köyhä äiti:
-- Etkö luulettele, että pikku Viola on kaunis?
-- Katsos tyttöä peilissä, kuinka kaunis hän on.
Lapsi katseli kuvaansa siellä, ensin hämmästyneellä katseella, mutta lopulta hän taputteli käsiänsä ilosta ja piti sitä sanomattoman hauskana.
-- Minun Jumalani, miten sinä olet kaunis, pikku Violani; juuri kuni vähäinen jumalan lapsi, huusi äiti lakkamatta suudellen häntä.
Kun Stenman kolmen päivän kuluttua huomasi, että hänen täytyisi pyytää vaimoltansa anteeksi, hän toivoi asettaa velvollisuuksiaan turhuutensa esteeksi, meni hän vaimonsa kamarin oven taka ja rupesi napauttamaan.
Zelina oli itse puettu jotenkin jumalattomaan vaatetukseen ja tyttären oli hän koristellut kukkaisilla hiuksissa. Lapsella oli muuten näyttelyn tapaisia vaatteita.
Kaunis äiti istui suuren peilin edessä ja hänen polviensa vieressä seisoi Viola. Lattialla, pienokaisen jalkain vieressä, makasi se ennen rakas nukke. Zelina piteli yhtä lapsen pienistä käsistä ja osoitti lapselle peilissä, millä tavalla hänen piti sanoman:
"Minun rakastettava äitini!"
Siinä samalla napautti joku ovella ja sydämellinen ääni lausui:
-- Zelina, enkelini, aukase!
-- Isä! huusi Viola ja löi ilosta käsiänsä yhteen, juoksien ovelle.
Kuultuansa isänsä äänen, oli lapsi unohtanut peilin käytännön ja kaiken muun paitse tunteen, joka pakoitti hänet rientämään isäänsä vastaan.
-- Ei Viola saa avata! sanoi äiti, niin tavattoman äreällä äänellä, että lapsi seisahtui ja heitti ihmeteltävän katseen hänehen.
-- Se on isä! sanoi lapsi. Viola tahtoo että hän tulee tänne, sanoi pikkainen varmasti. Siitä on niin pitkä aika kuu annot nähdä hänet.
Ennen kun Zelina oli joutunut estämään, oli lapsi pienillä käsillään avannut oven ja Stenman astui sisään.
Zelina nojautui tuolillaan ja näkyi vihaselta. Stenman otti Violan kädestä kiinni, laskeutui polvilleen vaimonsa eteen ja pyysi anteeksi. Kun Zelina oli hetken antanut miehensä turhaan anoa anteeksi, lahjoitti hän lopullisesti hänelle sen, ja kertoi, pää kallellaan, että hän oli leikitellyt lapsen kanssa, jottei ikävyydessään olisi kuollut.
Se oli oikeen liikuttavaa ja Stenman'illa oli enkeli vaimona. Hän ei tietänyt minkä sovinto-uhrin hän nyt olisi antanut puolisolleen.
Kallisarvoinen saali tahi hamekangas oli hänestä aivan vähäpätöistä. Et, isot kemut piti toimitettaman. Tästä esittelemisestä Zelina tuli lempeäksi. Piti toimeen saataman näyttely, jossa Zelina tyttärineen tulisi näkyviin. Kaikki tämä oli sanomattoman hauskaa.
* * * * *
Vuodet kuluivat, ja Stenman ei enään koettanut estää vaimonsa ylellistä ja jumalatonta elämää.
Viola kasvoi kauniiksi tytöksi.
Kaunis kuni enkeli, omisti hän monta hyvää sisällistä lahjaa, joista olisi voitu saada paljon hyvää, jos hänellä olisi ollut parempi kasvattaja; mutta nyt piti liiallisesti totutettu turhuus estää kaikki hyvät ominaisuudet.
Viola oli hyvä, hänellä oli hyvä, tunteellinen sydän; mutta harvoin hän kuuli sitä, eikä milloinkaan huolinut muusta, kuin totella turhuuden käskyjä.
Iloisena ja irstaana, oli hän niitä suosituita esineitä, joilla on niin paljon luonnon lahjoja, etteivät tarvitse keinojen apulähteitä.
Kun Viola vielä oli lapsi, kuoli Zelinan veli hovineuvos Klenkrona ja jätti jälkeensä yhden ainoan pojan sekä mahdottoman rikkauden.
Poika, monta vuotta Violaa vanhempi, tuli holhojaltaan toimitetuksi Stenman'in perheesen. Zelina näkyi pitävän paljon vapaasukuisesta veljenpojastaan; mutta kahdeksantoista vuotias poika tuskin kärsi häntä, niin ettei hänen ystävällisyytensä koskenut häneen.
Nuori Oskari näytti sitä vastoin, heti ensimmäisestä päivästä ollessaan tätinsä huoneessa, kiintyvän pikkuseen rakastettavaan orpanaansa.
Oskarilla oli ollut erinomainen äiti, ymmärtävä ja lempeä, ynnä isä, joka aikaisin oli opettanut häntä rakastamaan hyvää, oikeata ja todellista, ja se teki sen mahdottomaksi, että hän olisi voinut sopia tädin turhuuksiin. Tapahtui myös, että nuorukainen, nuoruuden peräänajattelemattomuudella ja todellisuudella usein lausui sydämensä ajatuksen, ja niin paljon kuin taisi, koetti poistaa äitin vahingollisia perusteita Violassa.
Mutta mitä hän taisi tehdä sille jokapäiväiselle pahalle, jota tyttöön tyrkytettiin.
Näin kasvoi Viola ja oli tullut seitsemäntoista, Oskari viidenkolmatta vuoden ikäiseksi.
Kuiskuteltiin lapsuuden mieltymisestä orpanaitten välillä ja että he kaksi olivat määrätyt toisillensa; mutta kuinka asian oikea laatu oli, siitä ei tietty, sillä mamseli Stenman'illa oli monta, jotka häntä suositteli. Tosi oli ettei kenelläkään kaikista luutnanteista ollut sitä etua kun Oskarilla nuoruudesta, ulkonäöstä, rikkaudesta ja säädystä; mutta he olivat kohteliaisempia ja vaipuneet enemmän Violan kauneuden ihmetteleväisyyteen, kun nuori lääketieteen kandidaati.
Varmaa oli, että setä Stenman ja hänen vapaaherrattarensa toivoi Violan ja Oskarin yhdistymistä ja että ensinmainittu välistä näytti olevansa enemmän kiinnitetty orpanaansa, kuin kenenkääsen muuhun.
Kaikki oli siis Oskarin vallassa. Muutamaa päivää ennen hänen lähtöänsä Upsalaan lopettaakseen lukuansa, oli hän tosiaankin kosinut Violaa, mutta sillä toivomuksella että kihlaus piti tapahtuman vasta hänen palattuaan. Tähän myöntyi kaikki.
Talven ilot olivat täydessä vauhdissa ja polkka juuri silloin korkeimmassa muodissa. Kaikki nuoret naiset olivat käyneet katselemassa mamselli Högqvist'in vähäistä, yksinkertaista polkkaa, ja jokainen tyttö koetti nyt tanssia sitä parahin.
Tukkukauppias Stenman'illa oli vapaaherratar toimittanut polkkakemut, se tahtoo sanoa, muutamat niistä parhaista polkka tanssioista ja tanssiattareista pitivät tanssiman sitä muodikasta tanssia polkkavaatteissa.
Violasta piti tulemaan n:o ensimmäinen; sillä hän tunsi niin hyvin ja oli sitä paitsi sydämestä mieltynyt tanssiin, että hän välistä leikillään sanoikin:
-- Olisin minä köyhä tyttö, tulisi minusta varmaan tanssiatar.
Oli muutama päivä ennen kemua.
Stenman'in salissa istui Oskari. Viola tuli saliin likimmäisestä huoneesta, puettuna valmiiksi polkkavaatetuksella, jota hän oli koettanut.
-- Niin, Oskari, mitäs arvelet minusta? huusi hän.
-- Minä pidän aina sinusta, sen tiedät hyvin, sanoi Oskari ystävällisesti; mutta tules nyt ja istu tähän, sanoi hän kurottaen kätensä hänelle.
-- En ollenkaan, sinun täytyy ensin katsella minun vaatetustani. Se on kaikin puolin yhtäläinen, kuin mamselli Högqvist'inkin.
-- Minä en milloinkaan ole pitänyt näyttelyvaatetuksista.
-- Sinä olet ilettävä!
Viola hyppäsi peilin tykö.
-- Ah kuinka juhlallista, hauskaa sentään tulee tuorstaina, meitä tulee kaksitoistakymmentä paria.
Hän alkoi polkata ja lisäsi iloisesti hymyillen:
-- Tiedätkö kenen kanssa tulen tanssiin?
-- En, ettet ainakaan minun kanssani, sen kyllä tiedän. Ostarin kasvot muuttuivat.
-- Se on aivan ikävää, sillä sinä olisit näyttänyt niin soveltuneelta minulle. Me olisimme olleet kaunis pari; mutta sinä olit niin itsekkäinen, ettet tahtonut oppia polkkaa, sen vuoksi olen nyt itselleni valinnut kreivi E--.
-- Hänen onnensa, vastasi Oskari kylmästi, ja jos olisin oppinutkin polkkaa, niin ei se olisi paljon hyödyttänyt, koska minun huomen aamulla täytyy lähteä Upsalaan.
-- Jaa, se oli tosi. Olin vallan unohtamaisillani reissusi. Kyllä sitten tulee ikävä kun menet pois.
Viola pani kätensä puuskaan ja alkoi polkkaansa.
-- Mikä kaunis pikkunen myssy, kuinka silmiin pistävältä se näyttää, jatkoi hän; anna se myöden että Violasi sentään on hyvin kaunis tyttö.
-- Sen myöden annan, jos hän tulee ja istuu tähän ja antaa minun puhutella häntä hetken. Muista ettemme tapaa toisiamme moneen kuukauteen.
-- Mutta minun on mahdotonta viipyä täällä, Sillä minun täytyy muuttaa vaatteita ja mennä kävelemään kreivi E----n sisaren kanssa.
-- Aivotko tosiaankin mennä ulos edeltäpuolenpäivän? kysyi Oskari totisesti.
-- Vallan. Ilma on ihanaa.
-- Mutta minä lähden huomena kello 6 aamulla.
-- Ja sentähden pyysin minä sinua tulemaan alas saliin, että saisin tavata sinua yksinään hetkisen. Ilman sitä tapaamme toisiamme päivällisillä ja ehtoolla supeella presidentti D----n luona.
-- Sinä arvelet että minun pitäisi oleman tyytyväinen. Viola, minä pyydän, jätä sikseen tämän päivän ulkona käynti ja lahjoita minulle aikasi tästä päivällisiin. Minä rukoilen sitä ja pyydän merkkiä suosiostasi.
-- Merkkiä suosiostani... Jumalani, Oskari, sen olen antanut sinulle kun sait lupauksen kädestäni. Älä ole lapsellinen, vaan huomaa että tekisit todellisen uhrauksen, jos nyt jäisit kotiin.
-- Ja jos niin olisi, luulisin tosiaankin minulla olevan oikeuden sitä vaatia.
-- Vai niin, ai'otko ruveta nuhtelemaan, huusi Viola; sitten taidat saada saarnata seinille, sillä minä menen tieheni. Jos aivot olla tyranni ennen menoasi, voipi tapahtua että ottaisin takaisin sanani, ett'ei kihlauksesta tulisikaan mitään takaisin tultuasi.
-- Viola, jos et minun tähteni jätä kävelyä kreivi E----n sisaren kera aamupäivällä, niin, on mahdollista, että...
-- Sinä suutut, sanoi Viola, ja kenenkä luulet pelkäävän, en minä suinkaan, vakuutti hän nauraen.
-- Kuule minua hetkisen, sanoi Oskari totisesti ja lähestyi häntä. Minä tunnen itseni onnettomaksi ja sinun täytyy, suosiosta minuun, voida jättää hetkisen huvituksen, eli te'et sinä yhdistyksen meidän välillämme mahdottomaksi. Minä rakastan sinua liian lämpöisesti, todellisesti, että taitaisin olla...
-- Rakastettava, keskeytti Viola häntä, ja sen vuoksi poistun minä.
Hän koski kädellään oven lukkoa.
-- Jos menet, huolimatta puheestani, niin emme kukaties koskaan näe toisiamme, sanoi Oskari varmasti.
-- Ah, Jumalani, kuinka lystilliseltä näytät! lausui Viola, onko se tarkoituksesi, peloittaa minua tottelemaan. Niin siinä tapauksessa koetat mahdotonta. Hyvästi, herra kiukkupussi, lisäsi hän ja teki syvän niijauksen.
Oskari vaan katseli häntä, joka katse oli enempi surullinen kuin kiukkuinen. Hän ei tehnyt liikutusta, estääkseen häntä. Hän sai mennä.
Kun Viola tuli huoneesensa, seisahtui hän ja katseli ajattelevaisesti eteenpäin. Se ihmehdytti häntä ettei Oskari juossut perässä ja koettanut saada kiinni karkuria, vaikka hän niin usein ennen oli tehnyt, kun hän karkasi häneltä.
Ääni Violan sydämessä houkutteli häntä heti kääntymään takaisin, ja sanomaan Oskarille kuinka paljon hän piti hänestä, vaikka hänen käytöksensä usein voi näyttää toista. Viola kääntyi ovea kohti, mutta samassa tuli kamarineitsy sisään uudella hameella, jota piti koetettaman.
-- Minä sanon hänelle kaiken tämän päivällisellä, ja pyydän ettei hän ole suutuksissaan, ajatteli Viola, joka ei voinut irroittaa itseään uudesta hameesta ja sen koettamisesta. Se istui aivan hyvin, ja Viola tunsi itsensä iloiseksi, ajatellessaan kuinka kauniiksi hänen piti tuleman illalla presidentin luona.
Oskari oli unohdettu.
Päivällisellä ei häntä kuitenkaan näkynyt. Viola näytti ajattelevaiselta. Hän päätti kirjoittaa muutamia ystävällisiä sanoja hänelle, päästyään pöydästä; mutta silloin täytyi hänellä olla keskustelu äidin kanssa niistä vaatteista kun hänen piti käyttämän, niin että hän sai toista ajattelemista, Sitä paitsi piti Oskarin ja hänen tapaaman toisiaan presidentillä.
Kauniiksi ja viehättäväiseksi puettuna astui Viola presidentin saliin; mutta Oskaria ei näkynyt sielläkään.
Ensimmäisen kerran eläissään oli Violan ikävä, ja sentäänkin vaikka hän joka haaralta kuuli kohteliaisuuksia. Hän katui, ettei hän seurannut sydämensä houkuttelemisia, ja mennyt Oskarin tykö, sovittamaan sitä ikävää tunnetta, kun hänen peräänajattelemattomuutensa oli matkaansaattanut.
Heti kotiin päästyään, piti hänen rientämän Oskarin luo ja pyytämän saada hetkisen puhua hänen kanssaan, ennenkuin hän panisi maata, ja ettei häntä päästää tyköään, ennenkun hän saisi hänet vakuutetuksi että hän rakasti Oskaria.
Kotiin päästyään antoi palvelia hänelle kirjeen vapaaherralta. Hän oli jo matkustanut.
Viola kalveni ja isä kysyi:
-- Mitä se merkitsee, onko Oskari lähtenyt, sanaakaan jäähyväisiksi sanomatta?
Kirje avattiin. Ennenkun Viola joutui sitä silmäilemään, otti isä sen häneltä ja luki ääneensä nämät sanat:
"Viola, me olemme eroitetut ainaiseksi. -- Jos sydämeni olisi rakastanut sinua toista vertaa enemmän kun se nyt tekee sen, en sentäänkään olisi voinut yhdistää kohtaloani sinun kanssasi, sittenkun selvin olen saanut huomiooni, ettei sinun sisussasi piilennyt mitään rakkautta minua kohtaan. Elä onnellisesti, jos aikain kuluessa voit. Minä lopetan lukemiseni vieraassa opistossa, ja jätän nyt Ruotsin. Ilmoita setälle että olet vapaa, että olen irroittanut teidät molemmat lupauksestanne.
"Oskari Klenkrona".
Tukkukauppias kuroitti kirjeen tyttärelleen, sanoen:
-- Sinä olet nyt hukannut onnesi, ei ainoastaan moralisessa, vaan rahallisessakin seikassa, saa nyt nähdä kuinka käy ja sen sanottuaan poistui hän.
Vapaaherratar oli suutuksissaan, ei ainoastaan veljensä pojalle, vaan myöskin tyttärelleen.
Koko seuraavan päivän makasi Viola sohvallaan ja itki. Häntä ei mikään voinut lohduttaa. Hän kuolisi suruun Oskarin käytöksestä; kuitenkaan ei niin käynytkään, parin päivän perästä tanssasi hän taas iloissaan, polkkaa suurissa kemussa.
* * * * *
Vuosi oli kulunut. Tukkukauppias Stenman'in huoneet olivat vieraita täynnä. -- Vietettiin Violan kihlajaisia kreivi E----n kanssa.
Sulhanen, jotenkin kokenut mies, oli elänyt hurskaasti ja hävittänyt suurimman osan omaisuudestaan, omisti sentään vielä jonkun perintötilan, ja, niinkuin arveltiin, koskematta. Naimiskauppa arveltiin senvuoksi hyvin onnelliseksi. Viola sai kreivin ja senlaatuisen, ettei tarvinnut luulla, että hän hänet rahojensa vuoksi nai.
Morsian ei näyttänyt aivan rakastavaiselta; mutta se ei kuulukaan hyvään muotiin, ja mitä sulhaseen kuului, kantoi hän onneansa järkähtämättömällä tyvenyydellä.
Kihlauspäivänä oli tukkukauppias Stenman keskustellut pitkän aikaa tulevan vävynsä kanssa ja siinä selvittänyt ettei Viola saa myötäjäisiä.
Luonnollisesti vakuutti kreivi, ettei hän niistä väliäkään pitänyt, eikä hän myötäjäisten tähden nainut.
-- Se iloittaa minua! vastasi Stenman, että minun tyttäreni, joka on tarpeeksi kaunis, hyvä ja rakastettava, tulee naiduksi itsensä tähden.
Kreivi ajatteli:
-- Että saada sinut kukkarosi aukasemaan, siitä minusta kyllä miestä tulee, kun hän on vaimoni. Jälkeen kihlauksen tanssittiin. Näytti kuni elämän ilo olisi hymyillyt hiljan kihlatuille. Moni tyttö kadehti Violan onnea, ja nuorilla ystävillä oli paljon muistettavaa kreivin kuluneesta elämästä ja tavoista.