Part 9

Hän meni saliin. Siellä istui Anna yksinään. Pertti istahti aivan lähelle häntä ja alkoi hajamielisenä leikkiä hänen valmiin pitsinypläyksensä kanssa. Siirsi siitä sormensa lankakerään ja hypitti sitä kädessään hellästi kuin se olisi ollut hänelle hyvin rakas. Näin lähekkäin kuin nyt eivät he olleet pitkiin aikoihin istuneet.

-- Anna, kultamuruseni! alkoi Pertti.

Anna nosti silmänsä käsityöstään kohti Perttiä. Niissä vierivät suuret kyynelkarpalot. Mutta hän oli vaiti.

-- Sano, enkö ole hyvin omaisuuttasi hoitanut!

-- Olenko minä sinua _siitä_ koskaan moittinutkaan? kysyi Anna.

-- Mutta miksi me kuitenkin olemme toisillemme kuin vennonvieraat ihmiset?

-- Niin - miksi?

Ja Anna alkoi itkeä.

-- Sano, puhu suoraan! Minä olen valmis kuulemaan kaikki.

-- Sinullahan on hevosesi, koirasi, pajasi, ja ennen kaikkea Moesi...

-- Ja sinulla, "Sotahuutosi," ja ennen kaikkea omat synkät, raa'at luulosi, voisin minä vastata, mutta en tahdo.

-- Ja sinä olet niin nuori ja minä niin vanha...

-- Ja sinä olet niin rikas ja minä niin köyhä. Mutta emmekö siltikin voisi ymmärtää toisiamme, rakastaa...?

Annan silmissä oli jo myötätuntoinen ilme.

-- Rakastaa? Oi! Sinä _et_ rakasta minua! huokasi Anna.

Pertti suuteli vaimoaan.

-- Siinä on totta, Anna. Minä en voi sinua _täydelleen_ rakastaa, ennenkuin raja-aidat väliltämme poistetaan. Ja ensimäinen niistä on tuo vihkimäsopimus, joka kohta asetti minut holhouksen alaiseksi talossa, jonka isännäksi minun piti tulla. Revi se minun silmäini edessä palasiksi ja meidän välimme kohta muuttuu!

-- Se ei voi muuttua niinkauvan kuin sinä hymyilet ja lepertelet nuorille naisille. Minä vaadin sinut kokonaan, puhui Anna silmät alasluotuina ja kellervillä poskilla vieno puna.

-- Voi tuo kauhea mustasukkaisuus...

-- Minä en sille mitään voi. Se on mennyt veriini asti? Olen rukoillut Jumalaakin, että siitä pääsisin. Mutta apua ei ole tullut. Ja kun sinä olet myöhäiseen öillä poissa ja noilla kilpa-ajomatkoilla viikottain, värisen minä vuoteessani siitä. Se on lähtemätön ja repivä. Siihen löytyy ainoastaan yksi lääke: Sinun pitäisi luopua "Lennostasi", koiristasi, Moestasi ja pysyä kokonaan _minun_ luonani, ennenkuin se tyyntyisi.

-- Kuule, Anna!

Pertti suuteli taas rouvaansa.

-- Jos sinä revit tuon vihkimäsopimuksen ja teet sen arvottomaksi, niin minä luovun "Lennostani" -- nythän sillä saankin erinomaisen hinnan -- koiristani, Moesta, joka _sinua_ aina on pilkkaillut... Ja sinä puolestasi luovut "Sotahuudosta", armeijasta ja noista itseäsi kiduttavista harhaluuloistasi.

-- Jos sinä luovut, niin luovun minäkin kaikesta muusta, mutta en armeijasta.

-- Se on sinun oma sydämesi asia. Jääköön se siis silleen!

-- Sinä et tiedä, miten häijy minä ennen olin. Pelastusarmeijaa saan kiittää, että olen saanut itsestäni pois tuota häijyyttä niinkin paljon. Sinullekin on eduksi, että minulle pysyy armeija kalliina.

-- En minäkään luovu pajastani. Taikka oikeastaan tuosta pikku pajasta luovun, mutta nyt kun annat minulle vapaat kädet käyttää yhteistä omaisuuttamme, rakennan minä suuremman konepajan. Katso, miten Strang hyötyy! Hänellä ei ole kymmenien penikulmain alalla kilvoittelijaa. Omaisuutesi minä kartutan monenkertaiseksi konepajallamme. Niinkuin tiedät olen minä taitava piirustaja ja tunnen koko konepaja-maailman nokipojasta alkaen koneinsinööriin asti, leventeli Pertti ja teki puhuessaan asianomaisia käsiliikkeitä.

Anna kuunteli silmät renkaina Pertin puhetta.

-- Mahtaisikohan se menestyä? kysyi hän.

-- Se menestyy! huudahti Pertti ja löi nyrkillään vakuudeksi vankasti pöytään.

-- Jos se menestyy?

-- Minä olen perehtynyt mekaniikkiin, minä! Sen pitää koko ihmissuvun tietää!

-- Tee sitte niin! Minulle on hyvä, kun olet minun, pysyt kotona ja heität pois kylmyytesi.

-- Nyt sinä, Anna, haastat ymmärtäväisesti!

-- Mutta voitko sinä luopua Moesta ja muista klupituttavista?

-- Voin! Kuule, Anna! Minulla on oiva keksintö. Pidetään huomenna vieraspidot, ensimäiset laatuaan meillä ja samalla viimeiset! Se olkoon meidän sovintojuhlamme ja samalla hautajaiset entiselle kylmyydellemme. Minä käsken niihin klupituttavani. Huomenna on muuten klupin vuosipäivä. Ja näyttääkseni sinulle, että minä voin luopua Moesta, en käske häntä ollenkaan vieraaksi. Sitte noissa pidoissa otan ikäänkuin hyvästit muiltakin klupituttaviltani.

Pertti ajatteli, että täten hän voi tuntuvasti nolata Moea ja näyttää, että hän viisi välittää koko miehestä.

-- Tehdään niin. Ja sitte kun pidot ovat pidetyt ja vieraat menneet, revin minä omalla kädelläni sopimuspaperin sinun nähden rikki.

-- Sitenpä pidot vasta tulevatkin juhlallisiksi! Voi miten sinä olet hyvä ja kiltti, minun armas Annani, oma kullanmuruseni!

He vaipuivat rajuun syleilyyn ja lopuksi Pertti riemusta mielettömänä kantoi Annaa ympäri salin. Näytti kuin leikkisivät he nuorten rakastuneiden ensi huimapäisyyttä. Pertin konepaja-unelma oli nyt toteutumassa! Hän ei ymmärtänyt, miten hän olisi Annaa hyväillyt siitä ilosta.

Seuraavana päivänä lähetti Pertti nimikortillaan kutsumuksen illallisille niille klupiystävilleen, joita hän halusi vieraikseen. Moe jäi kutsumatta. Anna oli itse luvannut valmistaa illalliset ja laittaa ne sellaiset kuin sopi sille seuralle, joka niihin oli kutsuttu. Palvelija juoksikin koko puolen päivää yhdestä herkkutavarakaupasta toiseen. Koko talo oli ottanut täksi päiväksi kokonaan uuden muodon.

Moe sai kuulla illallisista ja odotti kutsua. Eipä sentähden, että hän niihin mennyt olisi. Mutta hän oli varma siitä, että Pertti ei uskaltaisi olla häntä kutsumatta.

Mutta kutsua ei tullutkaan. Moea harmitti -- tavallaan. Tuo moukka aikoo siis näyttää, ettei hän enää tarvitsekaan häntä! On saanut hevosellaan parhaimman rekordin koko maassa ja tahtoo nyt pöyhkeillä. Pitää sen johdosta illalliset eikä kutsu niihin häntä, joka on niin paljon seurustellut nulikan kanssa. Kyseleväthän kai siellä, että miksi Moe ei ole illallisilla. Silloin nousee moukka ja sanoo: en ole kutsunutkaan! Oo...! Sehän on mahtavaa...! Mutta lasketaanpa mekin vähän leikkiä herran kanssa...!

Näin ne Moen ajatukset ajelivat, kun kutsua ei kuulunut. Mutta hänellä oli kohta "leikin laskemiseen" puoleltaan keino keksittynä. Pertin arin kohta oli hänen rouvansa. Nyt kai se on tilapäisesti lepytetty, mietti Moe. Mutta hän laittaa rouvan avulla, ettei illallisista tulekaan mitään.

Moe kutsui kadulta muutaman poikavekkulin, jonka koko housujen takapuoli oli yhtä suurta paikkaa, ja siinä suuressa paikassa oli monta pientä paikkaa. Se oli sitä laatua suuren kaupungin nousevaa nuorisoa, joka on valmis muutamasta markasta viemään tulen ensimäisen talon nurkkaan ja tulen valloille päästyä ensimäisenä sitä sammuttamaan.

Tämän penteleen lähetti Moe Toivosen Maijun luo viemään kirjettä. Siinä kirjeessä määräsi hän kohtauksen Maijun kanssa kaupungin ulkopuolella.

Maiju saapui sinne issikalla ajaen puolijuovuksissa hienona, harsotettuna neitinä.

Moe meni nauraen häntä vastaan, tarttui käsikynkkään ja vei istumaan koivikkolehtoon. Issikan maksoi hän pois.

-- Hiukan, neitiseni, tarvitsen teitä. Ja luulenpa teidän siihen mielellään suostuvankin. Tarjoan teille tilaisuuden, hauskan ja mielyttävän, nolata entistä epäkohteliasta sulhastanne.

-- Ketä sitte?

-- Noo, sitä ensimäistä. Ymmärrättekö?

-- Ai! Sitä Hagertia?

-- Niin.

-- Olen valmis kaikkeen, kun on kysymys hänestä. Vaikka jaloillani polkemaan!

-- Teidän vaivanne on tällä kerralla aivan vähäinen. Palkkio on ruhtinaallinen. Tuohon nimikorttiin kirjoitatte, mitä minä määrään.

Moe otti lompakostaan nimikortin ja lyijykynän. Maiju riisui hansikkaansa, otti kynän ja kortin.

-- Ja nyt kirjoitatte?

-- Kyllä. Valmis.

-- "Ihastuneena eilisestä suuresta voitostasi lähettää Sinulle onnittelunsa oma _Maijusi_."

Maiju kirjoitti.

-- Mutta mitä tarkoitusta varten tämä? kysyi Maiju.

-- Lähetämme hänelle yhdessä kukkakimpun tämän kortin muassa. Ja laitamme niin, että se tulee suoraan hänen emäntänsä käteen. Niin saa kauppaneuvos niskaansa pienen perhekohtauksen.

-- Minä tahtoisin häntä silloin nähdä, nauroi Maiju juodessaan sampanjaa, mitä Moe oli mukanaan tuonut.

Naurettiin eikä sampanjaa säästetty. Sinne lehtoon nurmelle lensi Maiju juopuneena silmälleen ja jäi siihen makaamaan. Mutta Moe lähti kaupunkiin.

Siellä kotona oli häntä jo äskeinen poika odottamassa.

-- Meneppäs, poikaseni, puutarhuriin ja pyydä häneltä kohta mukaasi komein saatavissa oleva kukkavihko! Sellaista minä tarvitsen. Mutta joutuin! He! Tässä saat sikarin.

Poika lähti. Tunnin takaa toi hän tavattoman suuren kukkavihon. Maijun kirjoittaman nimikortin pisti Moe kukkavihon sisään, painoi pojan kouraan viiden markan setelin ja kysyi, tiesikö hän Hagertin taloa. Kyllä poika tiesi. -- Nyt menet sinne. Viet tämän kukkavihon etkä jätä sitä siellä muille kuin itse rouvalle. Kuule! Ei kenellekään muulle! Etkä virka mitään, kuka lähetti, et, vaikka udeltaisiinkin. Kun toimit hyvin, niin vastakin on minulla asiaa sinulla juoksutettavana.

Poikavesseli sai taas sikarin ja sitä poltellen lähti Hagertiin. Pojan mentyä alkoi Moe nauraa hohottaa. Ja hän yksikseen nauraa hohotti niin äänekkäästi, että hänen palvelijanaisensa avasi oven ja katsoi, mitä hauskaa se herra nyt piti. Moe katsoi häneen ja nauroi edelleen. Se nauru tarttui emännöitsijäänkin ja hänkin alkoi hohottaa, tietämättä, miksi.

Hetken takaa lähti Moe liikemiesklupin vuosikokoukseen.

XX LUKU.

Kun poika kukkavihon kanssa pääsi perille, oli Pertti jo lähtenyt liikemiesklupiin. Pertin mieli oli niin kevyt ja onnensa rajaton. Lähtiessään suuteli hän Annaa, joka hiki kasvoilla puuhasi illallisten kanssa. Oli sovittu, että klupin kokouksen päätyttyä Pertti suoraan toisi vieraansa kotiin. Siten voisi Pertti Moelle hänen oman nenänsä edessä kouraan tuntuvasti näyttää, ett'ei hän huoli Moea mukaansa ja että tästä lähtien heidän välinsä olisi kuitattu.

Mennessään klupiin sukelsi Pertin mieli vanhoihin muistoihin. Hänen mieleen juolahti se aika, jolloin hän usein meni pelastusarmeijaan "todistamaan." Oli sekin aikaa! Entäs se, kun asui yhdessä sepän kanssa ja kuunteli hänen esitelmiään kuudennesta käskystä! Pertin täytyi väkisinkin hymyillä itselleen.

Miten sentään myötäkäyminen on häntä seurannut! Se riippuu sitä, että hänellä on älyä ja _rohkeutta_. Rohkeutta tarvitsee se, joka kohottaa itsensä rahvaan rapakosta. Niin hän on tehnyt. Hän on ymmärtänyt elämän ja nautinnon. Vielä suurempi elämä, vielä suurempi nautinto häntä nyt odotti. Toivosen Maijun siirtäisi hän jolloin sopivalla tavalla pois läheisyydestään liiaksi käytettynä. Antaisi hänelle yhdellä kerralla hiukan suuremman rahasumman... Ja sitte laittaisi sijalle uuden nuorikon... Anna on jo niin vanha...

Kävellessään pyyhkäsi Pertti silkkisellä nenäliinallaan hikeä otsaltaan ja korkean silkkihattunsa sisälaidasta. Ja hänelle siinä tuli mieleen, että hänen pukunsa oli kallis ja kaunis, että siinä oli paljon silkkiä. Sukat silkkiset, nuttujen ja päällystakin vuorit silkkiset, kaulahuivi silkkinen! Ja pelkkää silkkiä olisi hänen elämänsäkin tästä puoleen. Hän kalustaa kotinsa ruhtinaallisen komeaksi...

Mutta ennen kaikkea, mikä nautinto saada oma konepaja ja satoja työmiehiä käskettäväkseen! Kyllä hän osaa työmiehilleen näyttää, kuka patruuna on. Niskotelkootpa, niin näkevät! Etäältä hattu kourassa pitää heidän puhutella patruunaansa. Hän kulkee pari kolme kertaa päivässä läpi konepajan ja joka silloin ei ole hänelle mieliksi, niin tinkimättä pois. Sillä tavalla hän paraiten pitää yllä arvonsa työmiesten silmissä. Pitää olla kova kuri, niin oppivat kunnioittamaan ja pelkäämään.

Klupissa ei hän ollut Moea näkevinäänkään, vaan oli iloinen ja laski leikkiä ystäviensä kanssa. Sitte kun kokous oli päättynyt, hän niin äänekkäästi, että Moenkin täytyi se kuulla, pyysi kaikkia muita kokoukseen osaa ottaneita lähtemään mukaansa "haukkaamaan voileipää", paitsi Moea. Ja niin he lähtivät. Moe jäi yksinään tilaamansa sampanjan ääreen. Kun sitä toiset kummailivat Pertille, hölötti Pertti viereisessä huoneessa kovalla äänellä, että hän "on sanonut ylös tuttavuutensa Moen kanssa".

-- Odotahan! äännähti Moe itsekseen sampanjaa maistaessaan.

Pertti lähti riemumielin johtamaan joukkoaan kotiinsa kuin kaartin kapteeni komppaniaansa paraatiin.

Anna kotona ihmetteli pojan tuomaa kukkavihkoa. Hän uteli, kuka kimpun lähetti, mutta selitystä ei poika antanut.

Annan sielussa välähti, että Pertti on tahtonut olla hänelle niin nuorekkaan kohtelias ja noin hyvittelevä tänä heidän suurena sovintopäivänään. Ihastuksella hän katseli kukkakimppua, oli sitä juuri vaasiin asettamaisillaan ja aikoi sen panna illallispöydän koristeeksi, sillä illalliset ja kimppu kuuluivat erottamattomasti yhteen, kun hän huomasi siihen kätketyn paperilipun. Ja hän luki sen.

Luettuaan parkasi Anna kauhistuksesta. Ja hän pudotti kukkakimpun ja vaasin. Vaasi meni sirpaleiksi. Itse hän putosi pyörtyneenä suulleen lattiaan.

Piika kuuli huudon ja juoksi katsomaan. Hän säikähti, kun näki emäntänsä tunnotonna. Ja pani hätähuudollaan koko talon liikkeelle. Puotipalvelijat riensivät apuun.

Rouva saatiin tointumaan. Paperilipun oli hän lujasti puristanut kouraansa. Sitä ei kukaan nähnyt. Kun esiteltiin, että mentäisiin kauppiasta hakemaan klupista, vastusti hän sitä jyrkästi. Hän toimitti pois puotipalvelijat. Itse hän sammutti tulet ruokasalista, laittoi piikansa viemään takaisin asianomaisiin puoteihin kaikki viinit, herkut ja muut syönnökset, sillä niitä ei tarvittu. Piika teki niinkuin käskettiin.

Sitte Anna meni makuukamariinsa. Siellä viskasi hän kukkavihon lattialle ja polki sitä jaloillaan. Hänellä päätä huumasi ja silmissä säkenöi kuin olisi hänen kasvoinsa edessä palanut katkera tulikivi pahanhajuisille tuoksuilleen. Sellaiselta vielä tuntui hänen nenässään kukkavihon tuoksu, sillä hän oli tuntevinaan lemua kepeäjalkaisen yöperhosen siiviltä -- "Maijun" liian etovaa tuoksua...

Hän heittäytyi sohvalleen pitkäkseen ja itki. Jos ihminen voisi itkeä verta, niin olisivat hänen kyyneleensä olleet puhtainta sydänverta. Palvelusväki ei ymmärtänyt kohtausta muuksi kuin halpauksen tapaiseksi. Olihan rouva jo siksi iäkäs, lihava, ja murehti niin paljon. Sen oli palvelusväkikin huomannut.

-- Oi! oi! voi! voi! voi! valitteli Anna sohvalla.

Tuo hirveä epäluulo oli sittekin totta!

-- Oi! oi! voi! voi! voi --!

Tyttö, jonka poskia koristaa poskimaali, jonka tuoksu on sekaisin yöllistä hikeä ja parfyymilemua, jonka hiukset ovat huimasti hajallaan ja jolla on korkeat rinnat valkoisessa pitseillä nyplätyssä yöröijyssä ja koreassa, tulipunaisessa alushameessa on yhtenään hänen silmissään. Sellainen se on varmaan se "Maiju".

-- Oi! oi! voi! voi! voi! Voo-ih --!

Tovin takaa tuli Pertti nauraen ja äänekkäästi jutellen vieraineen. Hän toimitti heitä eteisessä heittämään pois päällysvaatteensa, pyöri ja nauroi heidän seassaan ja auttoi yhdeltä ja toiselta päällysvaatetta. Sitten hän riemumielin aukasi salin oven käskeäkseen sinne vieraansa. Mutta se oli -- pilkkosen pimeä!

Pertti hämmästyi, juoksi etsimään rouvaansa ja oli paukahtaa pahki piikaansa.

-- Missä rouva on?

-- Rouva on kipeä.

-- Kipeä! Miten?

-- Pyörtyi ja makaa sänkykamarissaan. Hän sanoi, että pidoista ei tule mitään.

-- Ei tule mitään! Oletko sinä hullu?

-- Rouva käski minun viedä kaikki ostokset puoteihin.

-- Ja sinä veit?

-- Vein, kun käskettiin.

Pertistä tämä oli selittämätöntä. Hän juoksi Annan makuuhuoneelle. Se oli lukossa. Pertti koputti.

-- Kuka se on? kysyi Anna heikosti.

-- Oma Perttisi.

-- Sano vieraillesi, että heitä ei täällä tarvita.

-- Miksi?

-- Siksi kun minä sanon.

-- Selitä toki!

-- Tule sitte heidän mentyä, niin saat tietää! vaikeroi Annan ääni sisältä.

Pertillä ei ollut muuta neuvoa kuin mennä klupiystäviään saattamaan pois. Ne siellä eteisessä jo laskettelivat keskenään pientä ivaa pitkästä odotuksesta.

-- Parhaat ystävät! Elkää pahastuko, mutta nyt täytyy minun sopivampaan aikaan siirtää vieraspidot! Vaimoni makaa kuoleman kielissä huonona sairaana...

Vieraat lähtivät pois kuin jonkun korkean herran luota lähetystö, jota ei vastaanoteta. Ulkona he jo harmittelivat, että "muori" on pitänyt heitä pilkkanaan. Ja he uhosivat, että on sopivinta tehdä välit pitkiksi Albert Hagertin, tuollaisen tohvelisankarin, kanssa.

Vieraiden mentyä lähti Pertti Annan tykö raivoava suuttumus ja häpeä mielessään. Nyt pääsi hän sisälle.

-- Tuossa lattialla on sinulle kukkia. Minä niitä jo vähän kerkesin haistaa, mutta suonet sen anteeksi. Ja tässä on pieni kirje sinulle. Se oli niiden muassa, puhui Anna.

Annan ääni oli terävän pilkallinen. Hän jäi tarkastamaan, minkä vaikutuksen kirje Perttiin tekisi. Pertti tunsi kohta Maijun käsialan. Ja nyt näki Anna, miten Pertti tärisi kuin pakkasessa kirjoitusta paperilipusta tavaillessaan. Anna siitä melkein nautti. Siis kaikki oli täyttä totta!

Pertti oli viimein päässyt selville, mitä lipussa oli kirjoitettuna. Nyt se siis oli paljastunut! Mutta mitä piti tehdä? Hän neuvotonna kourasi päätään. Juuri tätä hän oli peljännyt ja täyttänyt tuon naikkosen kaikki oikut. Ja nyt, nyt _tähdellisimmällä_ hetkellä se tuli ja kaikki -- tärveli! Oi, se oli hirveää!

-- Ota nuo kukkasi ja mene pois! _Eläkä enää koskaan tule minun silmiini!_ puhui Anna ja kääntyi sohvalla kasvot seinää vasten poispäin Pertistä.

Yksinään oli hän jo kylliksi raivonnut. Sitä ei hän enää jaksanut tehdä. Hysteerillisenä alkoi hän sohvalla vavahdella.

Mutta tämä pilkallinen tyyneys leikkasi Pertin sydäntä kahta kauheammin. Hänestä tuntui kuin Anna jo pitkän aikaa olisi ollut hänen jälillään ja odottanut vain hetkeä, milloin lopullinen paljastus tulisi. Pitäisikökään hänen puolustautua? Eikö se ollut aivan turhaan?

-- Anna hyvä! sanoi Pertti ja tarttui hellästi Annaa kiinni.

Mutta silloin Anna hypähti suuttuneena pystöön ja parkasi sydäntä vihlovasti:

-- Mene pois silmistäni! Ja heti! Sinä olet hirveä roisto! Sinä olet kauhea piru!

Anna polki jalkaa ja vavahteli kasvot verekkäinä. Siinä pöydällä oli täysinäinen vesilasi. Sen Anna viskasi Pertin jälkeen, joka lähti huoneesta.

Pertin aivoissa yht'äkkiä selvisi, että tämän konnatyön aikaansaaja ei voinut olla kukaan muu kuin Moe. Ja hän lähti vaatimaan Moea tilille.

Moe oli hiukkasta ennen kävellyt kotiinsa Hagertin kangaskaupan ohi. Tahallaan hän oli kiertänyt tämän kautta, nähdäkseen, onko Hagertissa tulia. Pimeää oli. Ja Moe hymyili itseksensä.

-- Se naula veti! äänsi hän hiljaa.

Moe oli jo kerjennyt päästä kotiinsa ja sytyttää tulen työhuoneessaan, kun Pertti suurella kolinalla ilmestyi hänen ovelleen.

-- Sinä olet kurja raukka! Olet huonoin ihminen, mitä maailmassa olen tavannut, pauhasi Pertti.

-- Mitä sinä hulluttelet? Typeränä olen sinua aina pitänyt, mutta en silti aivan mielipuolena. Näyn erehtyneen, sanoi Moe levollisesti.

-- Minä _tapan_ sinut, heittiö! Sinun työtäsihän on tuo kukkavihon lähettäminen vaimolleni...!

-- Sinä ja muorisi saa olla ja pysyä minulta aivan rauhassa.

-- Huuti mässääjä!

Nyt rynnisti Moe Perttiä kohti. Otti häntä tiukasta kiinni, nosti ylös kuin lapsen, kantoi läpi kylmän eteisen ja paiskasi hänet nurin niskoin alas perunamaahan.

-- Tuttavuutemme on _nyt_ ylössanottu. Kadun ikäni sitä päivää, jona tulin sinun, moukan, tuttavaksi, uhosi Moe ja veti ovensa lukkoon.

Pertistä tuntui perunamaasta itseään selvitellessään kuin olisi helvetti hänet tänä iltana elävänä nielaissut. Hän harhaili ilman lakkia hajamielisenä kadulla, kunnes väsyneenä istahti issikan nelipyöräisiin ja käski ajaa liike miesklupiin. Sinne Moen perunamaahan se oli jäänyt Pertin korkea silkkihattu.

Liikemiesklupissa ei ollut ketään muita. Pertin valtasi vastustamaton halu hukuttaa surunsa sampanjan juomiseen. Hän sitä joi ja joi, kunnes humaltui.

Nyt hän alkoi buffettineidille selittää, miten hän rakentaa suuren konepajan. Mutta tuli tytölle niin tungettelevaksi, että tämä, käyttäen hyväkseen sopivaa tilaisuutta, jätti Pertin oven taakse.

Issikalla, joka ulkona odotti, pöllähti Pertin päähän ajaa Strangin konepajalle. Siellä insinööri työhuoneessaan vielä valvoi. Mutta nyt tämä valvominen oli hänelle korkeinta nautintoa, sellaista hengen puhdasta riemua, jota ainoastaan jaloimmat kuolevaiset saavat nauttia. Hän istui avatun ikkunan ääressä ja katseli täyden kuun hopeoimaa merta. Kesäisen yön kostea viileys vilvoitti hänen ruumistaan, jossa veri kuumana hyppeli. Hän oli jännitetyssä mielen tilassa, sillä hänellä oli tekeillä jotain suurta, tunteita kuohuttavaa...

-- Miten haaveellisen kaunis on yö ja sen helmassa hohtava meri! Ja tämän haaveellisen yön jälkeen seuraa kuitenkin kirkas kesä-aamu. Minunkin aatettani voidaan sanoa haaveeksi, mutta minä olen varma, että tulevaisuudessa se on vielä yleinen käytännössä oleva totuus, puhkesi hän itsekseen puhumaan.

Hän nousi kävelemään. Hänellä oli niin sanomattoman hyvä olla. Koko mies hohti tyytyväisyyttä ja onnea.

Oliko tämä se entinen erakko, se entinen ärtyisä ja tuima mies? Se, joka karjui työmiehilleen, kidutti heitä yötyössä ja maksoi heille huononpuoleisen palkan? Se entinen välinpitämätön ihmismetsästäjä? Ei. Se Strang oli aikaa sitte kuollut. Tämä mies oli uudestasyntynyt Strang, joka oli paljon lukenut ja tutkinut työväen kysymystä koskevaa kirjallisuutta.

Tänään oli hän maksanut tehtaan viimeisen velan. Nyt oli koko tuo suuri tehdas hänen puhdasta omaisuuttaan. Mutta hän tahtoi omasta puolestaan toteuttaa sitä suurta sosialista oppia, joka nykyään liikkui ilmassa. Ja parhaallaan hän valmisti suunnitelmaa, miten hän siirtäisi tehtaansa itsensä ja työmiestensä yhteiseksi omaisuudeksi.

Ennen erakkona kultaa kootessaan oli hän ajatellut niinkuin niin moni suuren liikkeen harjoittaja tehdä testamenttilahjoituksia tiedeseuroille, perustaa suuri "Anton Strangin stipendi" muinaistutkimuksen edistämiseksi. Hänen rahoillaan olisi sitte voitu tutkia esihistoriallisia luurankoja, samalla kun hänen omat työmiehensä eivät olisi saaneet tiedon alkeitakaan omista luurangoistaan, omista ruumiistaan, ja miten niitä olisi hoidettava. Mutta mitä tarvitsi hän rahoillaan etsiä tiedeseuroja ja esihistoriallisia luurankoja? Totisesti hänelle omassa työväestössään oli kyllin tilaisuutta olla "isänmaallinen". Ensin elävät ja sitten kuolleet!

Yö oli kaunis. Meri oli rasvatyyni. Kuu hopeoi kaikki. Auerharsot leijailivat lehdoissa ja yörastas soitti hämysäveltään. Kesäyön täysinäinen rauha laskeutui yli maiden ja vesien. Yhtä sopusointua kaikki! Hän itse ja koko luonto. Tämä oli suurta, ylevää.

Insinööri istahti taasen suunnittelemaan. Silloin kuulee hän hevosella ajettavan. Mutta siitä hän ei välitä. Hän istuu vaan ja miettii.

Hetken takaa soitetaan ulko-ovikelloa rauhattomasti. Hän nousee mennäkseen avaamaan. Oven avattuaan näkee hän Pertin humalaisena avopäin teikaroivan. Strang ei tahdo uskoa silmiään.

-- Ku-uulkaa i-insinööri! Mi-mi-minäkin ra-ra-kennan ko-ne-pa-jan, sopertelee Pertti.

Strang harmistuneena siitä, että Pertti raakuudellaan oli tullut särkemään hänen lämpöisen tunnelmansa, painoi ovensa lukkoon Pertin nenän edessä ja palasi sanaa puhumatta takaisin huoneeseensa.

-- Millä jälillä tuo miesparka kulkee? sanoi hän sisällä itsekseen ja kuulosti, mitä pihalta kuuluisi. Sitte hän lisäsi:

-- Minä uskoin hänen kyllä vielä palaavan luokseni, mutta en tuollaisena, en juopuneena mässääjänä, vaan nöyränä, katuvaisena ja erehtyneenä ihmisenä. _Silloin_ en olisi häneltä oveani sulkenut.

Pertti pihalla hoilasi ja huuteli. Issikka paiskasi hänet nelipyöräisiinsä ja lähti ajamaan häntä hänen kotiinsa. Pertin aivoissa oli jo kaikki pimeää.

Aamulla löysi Pertti itsensä makaamasta omasta eteisestään piikatyttönsä herättelemänä. Hän silmäsi tuimasti ympärilleen, muisti kaiken eilisen ja häpesi... häpesi... häpesi...