Part 2

-- Äiti kiusaa minua turhaan. Pertti rakastaa minua ja minä rakastan Perttiä eikä meitä nyt kukaan erota. Tämä lapsi on se, joka luovuttaa minut Pertille teiltäkin, äiti, vaikka ette muuten olisi suostunutkaan.

Ja Maiju nosti samalla sairasta lastaan äitiään kohti, ilon väike silmissään.

-- Sinut on Pertti kurjasti pettänyt.

-- Ei Pertti minua petä. Hän on vannonut minulle ikuisen rakkauden valan ja minä hänelle. Ja äidin pitää antaa siunauksensa meidän liitollemme.

-- Hän on suuri roisto -- tuo Pertti! huusi Toivoska. Maiju vain naurahti ja asetti lapsensa makaamaan.

Mutta kun ei Perttiä kuulunut tulevaksi takaisin ollenkaan, niin jo joutui Maijukin jännitykseen. Toivoska etsi Perttiä kaupungilta ja kuuli hänen asuvan muutaman poliisi-tuttavansa luona. Toivoska lähti sinne Pertin puheille, mutta Pertti ajoi hänet ulos huoneesta. Toivoskaa neuvottiin nyt haastattamaan Pertti raastuvanoikeuteen lapsen elättämisestä. Se oli Toivoskasta siivotonta ja raakaa, mutta muuta keinoa ei ollut.

Maiju meni tajuttomaksi, kun hänelle äitinsä kertoi asiasta. Ja nyt se vasta suurin kurjuus oli astunut sisään tuohon auringolle ja keväälle pyhitettyyn taloon. Toivoska huokaili ja sadatteli Maijua, joka oli näinä muutamina päivinä käynyt lumen kalpeaksi sydämen kivusta, että Pertti oli sittekin uskoton.

-- Voiko, äiti, maailma olla näin paha ja ihmiset ilkeitä? kysyi hän tuskissaan äidiltä.

Mutta äiti ei katsonut siihen ansaitsevan vastata.

Kun oikeuspäivä tuli, pakotti äiti Maijun lähtemään kanssaan raatihuoneelle. Maiju oli äitiään rukoillut polvillaan, että hän säästäisi häntä siitä häpeästä, mutta turhaan. Ja niin hänen täytyi lähteä, hankittuaan hoitajan lapselle, joka oli kovasti kipeä. Äiti oli näinä viimeisinä päivinä muuttunut Maijulle aivan tylyksi.

Kauvan kesti Toivoskan odottaa juttunsa esille tuloa. Mutta tuli se viimein. Vahtimestari sen ilmoitti. Asianomaiset menivät sisälle, Pertti tuttavalleen poliisille silmää iskien.

Komeassa tutkintohuoneessa on pöytä, kookas ja vihreäverkainen, keskellä lattiaa. Pöydän yläpäässä istuu korkeaselkäisessä tuolissa tuikeasilmäinen, kaljupäinen, suuriviiksinen ja paksulihaksinen oikeuden puheenjohtaja. Hänen sivullaan molemmin puolin istuvat raatimiehet niinikään korkeaselkäisissä tuoleissa. Hiukan ulohtaalla heistä kirjoittelee pienemmän pöydän takana oikeuden notaari. Hän on mies, joka on melkein kokonaan jalkoina, sillä ne ovat muodottoman pitkät, kun taas muuta ruumista riittää hyvin lyhyeltä.

Pitkää pöytää huoneen keskellä, minkä ääressä tuomari ja raatimiehet istuvat, koristavat useat raamatut ja suuret lakikirjat, joiden pykäliä laatiessa monet viisaat miehet olivat vuosia aivojaan vaivanneet. Seiniltä katselevat kultapuitteisista tauluista alas keisarit oikeuden jakamista. Muutenkin on salin kalusto upeannäköistä. Esivallan alamaisessa synnyttää nöyryyttä ja kunnioitusta esivallalle on kai tarkoitettu tällä komeudella.

Toivosen leski pohjustaa kanteensa hapuilevasti ja liikutettuna. Oikeussali tekee hänet arkailevaksi, sillä korkeat majesteetitkin kultapuitteisista tauluistaan näyttävät luovan häneen merkitsevän katseen. Siltä hänestä tuntuu. Hän on miltei itkuun ratkeamaisillaan. Se tuomaria hermostuttaa.

Maiju kuuntelee äitiään kasvot tulikuumina, silmät alas luotuina. Hän värisee kuin pakkasessa. Hänet on pakotettu tulemaan tänne pyhään oikeussaliin, jossa hänen suuri syntinsä kannetaan ikäänkuin tarjottimella pöydälle tuomarin ja muiden herrain eteen. Ne tahtovat hänet häpeään tappaa!

Notaari, jolla on violettinenä, tiirottavat silmät ja vaaleita hiushaivenia siellä täällä päässä, katselee ivan kure suupielessään Maijua. Tyttöparka siitä yhä enemmän aristuu, punastuu ja värisee. Mutta kaikessa surkeudessaankin on hän kaunotar, jonka kasvoissa tuomarinkin silmä viivähtää kauvemmin.

Perttiä näyttää melkein huvittavan tilaisuus. Toivoskaa hän kuuntelee hyvin pilkallisena. Sillä hän kohta voittaa notaarin puolelleen, sillä itse asiassa on tämä notaari vain viransijainen ja peruspohjilleen virkaheitto nimismies. Sitte kädet seljän takana, rinta pystössä ja leuka korkealla tekee Pertti selvää tuomarin kysymyksiin. Tuomarikin tulee häntä nyt tarkemmin katsastaneeksi. Sehän on kaunis, ryhdikäs ja hyvin puettu mies. Sanalla sanottuna: Pertti tekee tuomariin hyvän vaikutuksen.

Pertti liioittelee niin lujasti lesken ja Maijun kustannuksella, että leskellä alkaa veri kiehumaan. Maijulla yltyy poskien palo ja silmiin kihoaa kyyneleitä. Levotonna muuttaa hän seisoessaan jalkaa kuin olisi hän hyvin uupunut, huulet värähtelevät, kädet hiestyneinä vavahtelevat ja koko ruumista piinaa tämä hirvittävä tutkistelu.

-- Valetta ihan alusta loppuun! kuulee hän Pertin mahtipontisesti lopettavan.

Siihen parahtaa kiivaasti Maiju leimuavan rohkeana:

-- Älkääkä uskoko, herrat! Hän se valehtelee!

Pertti säpsähtää tuota ja lentää tulipunaiseksi. Notaari, joka tällä välin on kirjoitellut papereihinsa, nostaa päätänsä ja katsoo nauravasti Maijuun. Maiju häpeää ja luo alas silmänsä sen virnistelemisestä.

Tuomarin kasvot eivät värähdäkään. Ne ovat elottomat ja tuimat.

-- Väittääkö syytetty syytöksen valeeksi? kysyy hän Pertiltä.

-- Kaikki on totta niinkuin tyttäreni vakuut..., ehättää Toivoska puolustamaan Maijua.

-- Hiljaa! karjasee tuomari ja polkaisee jalkaa lattiaan.

-- 'sus siunaa! äännähtää leski ja hypähtää säikähdyksestä.

Mutta Pertti saa rohkeutta, entisen rättärin rohkeutta. Ei hän enää ole arka, ei ollenkaan. Tuo karjunta ei tarkoittanut häntä. Voi sentään, miten hän jo aristui! Mutta tuomari pelasti. Ja nyt hän jo taas tietää, miten oikeuden istunnossa pitää olla: tyynenä ja tasaisena, vaikka äimällä pistettäisiin. Sillä sitä voittaa enemmän kuin kovalla ja kiivaalla suun kopunalla... olla jääkylmä ja kaikki käy hyvin.

-- Lapsi on tosin syntynyt, mutta minun, korkea oikeus, on tuiki mahdoton todistaa, kuka sen isä on, vastasi Pertti tyyneesti ja kohteliaasti.

Tuomari miettii hetken. Hän nojautuu korkean tuolin selkää vasten ja nostaa ajatuksissaan silmänsä ylös kattoon ikäänkuin taivaasta anoen voimaa ja taitoa voida hiuksenhalkaisijan tarkkuudella täyttää vaikeaa tehtäväänsä. Mutta hän on pian pulmassa selviynyt.

-- Onko todistajia? kysyi hän nyt leppoisella äänellä kantajilta.

Toivoska ilmoitti muutaman vanhan vaimon. Se käskettiin sisälle, teki valan ja sai todistaa. Ei se tiennyt paljon, mutta kuitenkin jonkun verran raskauttavaa Pertin päälle.

-- Te siis kiellätte olevanne lapsen isä? kysyi tuomari taas Pertiltä noin muodollisesti.

-- Kiellän! vastasi Pertti painolla.

-- Astukaa puhdistusvalalle.

Toivoskan sydän jo riemusta hypähti. Pertin kasvoille läikähti verta. Mutta hän astui pöydän luo ja sormet väristen vannoi olevansa syytön.

Asianomaiset käskettiin ulos. Ja pian taas sisälle. Luettiin päätös: kanne hylätään ja kantaja tuomitaan maksamaan kulungit.

Pertti teki kiitokseksi korkealle oikeudelle nöyrän kumarruksen. Sydän täynnä lähti Toivoska tyttöineen pois tuosta lain pyhästä temppelistä, missä oikeussalin pöytää koristavat useat raamatut. Tuomari sinne seuralaisineen jäi, ja keisarit kultapuitteisista tauluistaan seinillä katselemaan inhimillisen oikeuden jakamista.

-- Et tule enää minun kattoni alle! kivahti Toivoska eteisessä Pertille.

-- Kyllä tavarat pois haetaan, puhui Pertti levollisesti.

Maiju kainona raivasi itselleen tietä eteisessä. Siinä samassa tuli muuan vaimo ilmoittamaan, että Maijun lapsi juuri on kuollut. Silloin tuumi Pertti leveästi poliisituttavalleen:

-- Lähetäänpä ottamaan sitte hautajaisiksi lasi!

Ja niin he lähtivät anniskeluun. Pertti ei ollut mikään juomari, mutta erityisissä tilaisuuksissa voi hän vähän kallistaa lasia. Ja tässä oli nyt sellainen tilaisuus.

Mutta Maiju painoi enemmän huivia silmilleen päästyään kadulle äidin kanssa. Nyt hän tunsi, miten onneton hän oli.

-- Voi, hyvä Jumala! Mitä minä olen tehnyt! sanoi hän äidilleen kulettaessa kylmässä tihusateessa.

-- Ymmärrätkö nyt, millaisia ovat ihmiset? Ymmärrätkö, että tuo Pertti on suuri roisto? Ja tuokin tuomari! Ei kehdannut edes asiasta oikeaa selkoa ottaa, puhui äiti kiukkuisella äänellä.

-- Mutta miksi, äiti, olet aina pitänyt minua erillään ihmisistä? Minä luulin, että he kaikki ovat yhtä hyviä kuin sinä... Voi että Pertti on noin kelvoton...!

-- Juuri sentähden, että minä tunnen alhaisen kansan huonouden, tahdoin sinut pitää heistä erillään. Mutta omaan kotiini tuli roisto, joka vietteli tyttöni... Mitä minä olen tehnyt, kun Jumala minua tällä tavalla rankaisee...?

Toivoskan ääni värähti särkyneesti ja hänen silmänsä kävivät kosteiksi.

-- Mutta onhan lapsi nyt kuollut, puhui vaimo, joka oli tuonut sanan lapsen kuolemasta ja käveli heidän kanssaan yhdessä kotiin.

-- Se on kuollut, mutta meidät on ainiaksi häväisty. Kunpa ihminen jaksaisi elää vuotensa loppuun, huokasi Toivoska.

-- Voihan Maiju saada vielä jonkun toisen miehen, sanoi vaimo.

-- Hyi! äänsi Maiju ja silmäsi inholla vaimoon. Vaimo naurahti ja hymisi jotain itsekseen.

-- Elämämme oli niin rauhallista ja sievää: Ei ollut puutetta mistään ja tuttavani rouvas-ihmiset pitivät meitä melkein vertaisinaan. Mutta nyt! Katupojatkin meitä haukkuvat. Eikä ole mielessä päivän, ei yön rauhaa. Ensin piti kuolla mieheni ja sitte lapseni noin käyttäytyä...! Kyllä minua naisparkaa koetellaan...

Jokainen äidin sana viilsi Maijua kuin puukolla leikaten, sillä hän ymmärsi, että hän oli syyllinen. Kaunis unelma, että hän vielä saisi Pertin kanssa elää onnellisessa avioliitossa, oli särkynyt.

-- Yhdessä emme voi enää elää. Ja nyt uskallan lähettää Maijun kotoa pois. Jos joku hyvä ihminen ottaisi häntä palvelukseensa, niin se olisi tästä puoleen suurin iloni. Niin, Maiju. Sinä saat lähteä maailmalle. Mutta minä sanon sinulle, että siellä on monta tuskaa ja monta kyyneltä kestettävänä.

-- Sinäkin, äiti, hylkäät minut?

-- Enhän voi sinua iankaiken elättää. Ja kun tällä tavalla olet käyttäytynyt, niin kärsi seuraukset!

-- Mutta minun pitää saada tavata vielä Perttiä ja puhua hänelle.

-- Uhkasihan tuo vielä tulla. Kylläpä ei häpeä suinkaan.

Koko se iltapäivä itkettiin Toivosessa ja odotettiin Perttiä tulevaksi.

IV LUKU.

-- Sinä selvisit aivan kunnialla jutustasi, tuumi poliisituttava Pertille anniskelussa.

-- Niinkuin pitikin.

-- Todistustenko puutteessa kanne hylättiin?

-- Minkäpä muun. Ja kun itse sanoin olevani syytön. Mutta annetaan olla jo koko roska-asia. Ja maista!

-- Pantiinko sinut puhdistusvalalle?

-- Mitä sinä sillä tiedolla teet?

-- Kysynpähän vain.

-- Entä jos pantiin?

-- Ja sinä teit sen.

-- Mikä oli tehdessä?

-- Niin kun on syytön!

Poliisi nauroi ivallisesti Pertille. Perttiä se sapetti. Muutenkin häntä hiukan kirvelöi tuo vala. Ja se kirvelöiminen sai häntä tiheämmin ryyppäämään.

-- Huomenna minä jätän tämän häväistyspesän, puhui Pertti uhalla.

-- Ethän vain lähde pakoon?

-- Ketä?

-- Morsiantasi.

-- Kuule mies! Kuka sinulle on sanonut että hän on morsiameni? kysäsi Pertti tulistuneena.

-- Itse vain ajattelin. Mutta jos se ajatus on väärä, niin juodaan lasit pohjaan.

Siihen oli Pertti valmis ja tilasi uutta juomaa,

-- Huomenna minä lähden ja sitte -- purluikkis!

-- Voisithan täälläkin olla. Mutta vanha morsian olisi kai aina tiellä.

-- Herkeä jo kiusaamasta! Muuten minä --! uhkaili Pertti.

Poliisi osotti virkapukuaan ja uhosi:

-- Elä uhkaile ruununmiehelle. Sitä tietä pääset kuitenkin pian linnaan. Siinä ei autakaan puhdistusvala.

-- Taidat olla humalassa, sika!

Mutta sen kuultuaan nousi poliisi ja osotti Pertille ovea:

-- Tuosta on viisi hirttä poikki! Sinä se sika olet, joka tärvelit tytön, minkä moni sinua parempi mies olisi mielellään ottanut vaimokseen. Ulos, sanon minä! Ja kysy perään puheestani, jos pystyt!

Häväistynä täytyi Pertin lähteä. Mutta poliisi jäi, Pertin tilaaman juoman ääreen muistelemaan itsekseen Toivosen Maijun koreita kasvoja, jotka olivat hänetkin ennen lumonneet. Ja hän olisi nyt ollut valmis antamaan Pertille selkään.

Ravintolasta kuljeskeli Pertti tarkkaamatta, minne kulki. Häntä harmitti poliisin puhe. Sittenkin ne olivat ihmiset varmat siitä, että lapsi oli hänen. Kahta suurempi syy on hänellä lähteä täältä pois -- -- uusiin oloihin.

Syyssade putosi taivaasta virtana. Katuojat norosinaan tulvivat vedestä ja kattoputkista se koskena putosi alas. Tällaisessa roskailmassa sivuutti Pertti vain harvan kulkijan, jonkun kotiinsa kiirehtivän, helmojaan kantavan sateenvarjoniekka ompelijattaren, öljykkäissään purjehtivan poliisin tai kumikappaisen herrasmiehen.

Nyt hän huomasi olevansa apteekin punervan värilyhdyn alla. Siitä hän kääntyi suureen puistoon, joka oli pimeä ja synkkä. Ainoastaan puistossa olevasta ravintolasta säteili tulta ympäristöönsä kuin raketista, joka on laskettu kohti pimeää avaruutta. Sadetta pitääkseen istahti Pertti penkille pyöreään kioskiin, joka siihen oli rakennettu kesäisiä kävelijöitä varten. Se oli lähellä ravintolaa. Sieltä Pertti hämärästi erotti lasien kilinää, kahvelien helinää ja sekanaista puheen porinaa.

Muuan issikkamies torkkui rattaillaan ravintolan edustalla odottamassa jotakuta sisällä-olijaa. Siinä mustissa öljykkäissä kumarassa nuokkuessaan näytti se ravintolan sisältä heijastavassa valossa kiiltelevältä möhkäleeltä, joka nöyränä otti selkäänsä taivaan veden koko runsauden.

Pertti katsoi ravintolaa kohti ja hänessä heräsi ajatus, että siellä herrain kapakassa olisi olo toisellaista kuin likaisessa anniskelussa, jossa hän oli istunut poliisituttavansa kanssa. Hänenkin pitäisi saada istua tuollaisessa paikassa kahveleja helistelemässä ja issikoilla itseään odotuttamassa...!

Se nyt oli puolihumalaisen miehen unelma, mutta silti se tuntui Pertistä aivan mahdolliselta. Miks'ei maailmassa hänkin, kuten muutkin?

Sade hiukan lakkasi, Pertti nousi ylös ja lähti kohti Toivoskan asuntoa. Oli jo myöhäinen ilta. Kun hän pääsi perille, oli Toivosen lesken asunto lukossa. Eikä tulia näkynyt.

-- Nukkukoot!

Pertti tiesi naapuriasukkaan heinäliiterin pihan perällä ja sinne oli nyt paljon turvallisempi mennä kuin lesken luokse. Ensi kertaa ei hän suinkaan heinissä nukkuisi.

Helposti hän pääsikin heinävajaan. Siellä hän pimeässä kopeloi itselleen sijaa. Ensin osui hän olkiläjään ja silppukoneeseen. Sitte sattui hänen kätensä jollekin suuremman laatikon päällä olevalle puuesineelle. Sen hän otti kainaloonsa ja lähti hapuilemaan edelleen. Hän pääsi heinäläjään, asetti kainalossaan kantamansa esineen päänaluseksi ja heittäytyi pitkälleen heiniin.

Sade ropisi katolle, viereisessä tallissa liikuskeli hevonen ja rottien vikinää kuului joka loukosta. Mutta heinissä oli lämpöistä ja pehmoista. Pertti pian kuorsasi kuin aito ylimaalainen, joka saa unta yhtä hyvin heinäsuovassa kuin sisäänlämpiävän pirtin pankolla.

Aamulla heräsi hän viluun ja yökötykseen. Hänen päässään takoi ja suussa tuntui ilkeä näljä. Hän hyppäsi ylös ja puhdisteli itsensä heinistä. Sitte astui hän ulos niin salaa ja huomaamatta kuin mahdollista, kurkistettuaan sitä ennen, näkyisikö kartanolla ketään. Talossa näyttiin vielä nukkuvan. Pertti lähti lurvailemaan kadulle.

Jonkun ajan takaa palasi hän Toivoseen.

-- Tulinpa ottamaan tavaroitani, sanoi hän sisään tullessaan huolettomasti Maijulle, joka näkyi yksin olevan tuvassa.

Pertti huomasi, että Maiju oli läpi-itkenyt. Tyttöparan silmät olivat sameat, kasvot tavallista kalpeammat ja koko liikunto nöyrän arkaa. Hän heitti Perttiin väsyneen katseen, mikä todisti, että se lähti unettomista silmistä.

-- Voi, elä heitä minua, Pertti-kulta! Elä hylkää minua, joka sinua rakastan...!

Maiju puhuessaan siirtyi aivan lähelle Perttiä ja kuiskasi hänelle viimeisen kuumasti, vaikeroivasti kuin olisi veren syöksy ollut tulossa hänen rinnastaan.

-- Olethan nyt valmis etsimään itsellesi uusia sulhasia, sanoi Pertti kylmästi ja hän kohosi ylös aikeessa erota kohta.

Silloin Maiju valittaen ja itkien käpertyi Perttiin lujaan kuin käärme.

-- Meidän välimme on lopussa! puhui Pertti painolla ja työnsi Maijun pois luotaan.

Samassa ilmestyi Toivoska viereisestä huoneesta.

-- Sinä... sinä... roisto! kiljasi Toivoska Pertille.

Maiju pyörtyneenä putosi lattialle irti Pertistä.

-- Mitäs emäntä nyt --, alkoi Pertti hätäyneenä.

-- Kyllä minä annan sinulle emäntää, sen lurkki! Phtyi!

Toivoska nousten varpailleen osasi sylkiessään aivan sattuvasti Pertin sieviin kasvoihin niinkuin oli tarkoittanutkin.

Pertti peräytyi eteiseen.

-- Ja nyt ulos minun huoneestani! kiljui Toivoska uhmaillen Pertin kantapäillä hiilihanko kourassa.

Pertti ei ymmärtänyt, miten hänen olisi pitänyt käyttäytyä, sillä tämä oli kerrassaan äkkirynnäkköä. Hän oli aivan hämillään. Arasti viittasi hän tavara-arkkuunsa, joka oli eteisen loukossa. Mutta siinä samassa ehätti Toivoska arkun kimppuun ja viskasi sen kartanolle, jonne pudotessaan se pahasti rämähti. Sitte hän työnsi Perttiä selästä ja synkästi kiroten survasi hänet alas rappusia. Paiskasi sitte oven lujasti lukkoon ja salpasi sisäpuolelta sen.

Pertti purasi hammastaan.

-- Niin ne potkivat minua nyt ulos joka paikasta kuin koiraa. Eilen jo hyvästi, mutta tänään vielä paremmasti.

Pertti puhdisteli kasvojaan parhaan mukaan. Nosti sitte arkkunsa olkapäilleen ja lähti kävelemään satamaan. Ainoa hyvitys hänen mielessään oli, että tuossa paikassa hän on irti tästä kaupungista.

Salvattuaan oven palasi Toivoska tupaan, minkä lattialla Maiju vielä pyörtyneenä makasi. Siellä hän lankesi valtavaan itkun puuskaan, ensin jalallaan potkaistuaan Maijua. Hän oli vihasta aivan poissa suunniltaan ja itki sentähden, ettei voinut muuta tehdä.

Päästyään satamaan etsi Pertti muutaman syrjäisemmän alaslaskeumapaikan kivilaiturissa ja huuhtoi siinä naamansa niin kirkkaaksi, että hän itsekin taas ihasteli sitä pyöreässä taskupeilissään, mikä hänellä aina oli mukana. Ne olivat oikeastaan naiset, jotka alkuaan olivat havauttaneet Pertin huomaamaan kasvojensa kauneutta. Siellä ylimaassa oli ollut pappilassa kotiopettajattarena muuan hurjapää tyttökoulun käynyt neitonen, joka asiasta alkaen oli renkipojassa herättänyt itseihailun tunteet. Se yhtenään oli kehunut Pertin kiharaisia mustalaishiuksia, poskien koreaa verekkyyttä ja kulmakarvojen kaarevaa kauneutta. Pian Pertti itsekin ymmärsi, että hän omisti jotain sellaista, mitä ei ollutkaan joka pojalla. Jo tuon tyttöhoilakkeen -- kotiopettajattaren -- kanssa oli Pertillä ollut rakkauskohtauksia. Ja tytön herkkä Pertin ihailu oli syynä siihen, että tyttö sai pian heittää hyvästit pappilalle.

Pertti laittautui laivaan. Hyvillään hän oli, kun laivan keula irtautui laiturista kolmannen vihellyksensä jälkeen. Pertti heilautti lakkiaan lähdettäessä. Sinne ne nyt jäivät kaikki roskat!

V LUKU.

Laiva leikkasi jo täydellä koneella aukeata ulappaa ja yksi ja toinen merimerkki sivuutettiin. Sieltä keulanpuolelta ei pistänyt silmään muuta kuin aavaa vettä, majakka ja jonkun kaukana olevan saaren ohkainen haamu. Vastaiselta puolelta näkyi vielä kaupungin rannikko. Mutta se mataleni matalenemistaan, kunnes lopulta erotti vain mustan viivan, joka sekin viimein hävisi.

Pertti seisoi ja nojasi yläkannen kaidepuuhun. Siinä kannella oli myös kolme nuorta neitosta. Taisivat olla koulua käyneitä, Pohjanmaan rikkaita talonpojantyttöjä.

Laiva jyski ja tärisi, mutta Pertti vain seisoi ja nojasi kaidepuuhun, sillä hän oli huomannut, että nuo nuoret tytöt, jotka myös olivat matkustavaisia, olivat halukkaita katselemaan hänen koreita kasvojaan, vaikka muka salaa häneltä. Eivät tytöt huomanneet, että Pertti puolella silmällään vakoili heitä.

Pertti otti itselleen luvan mennä puhuttelemaan tyttöjä. Ne olivat kolme sisarusta, jotka matkustivat Vaasaan yhden sisarensa häihin.

Pian saivat he Pertistä lystikkään puhekumppalin, joka osasi panna heidän suunsa täyteen naurua. Ja katsella Pertin silmien verhottua kiiltoa ja kiharaisen tukan koreutta oli tytöistä suorastaan nautintoa.

-- Det blir tjocka igen, ennusti iltapäivällä perämies, jonka lakissa oli kellervä nauha.

Ja sumu tulikin. Laivan täytyi ankkuroida muutaman saaren kupeeseen. Tuskallista oli matkustajille siinä odotella.

Mutta Pertillä oli hauska tyttöjen parissa. Tytötkin olivat hyvin huvitetut Pertin seurasta. Heillä oli mukanaan oma eväs. Makeisia olivat he jo syöttäneet Pertille ja nyt tarjosivat ruokaakin.

-- Juu, kiitoksia! Kyllä minä. Mutta minä sopisinkin neitien kanssa yksiin leipiin, puheli Pertti.

Tytöt vain nauroivat valkoiset hampaansa näkyviin.

-- Te olette kaikki yhtä lystikkäitä. Voi kun teistä tulee mainioita rouvia! Onko omaa suolaamaa tämä punerva lohi, joka maistuu niin maajaalta?

-- Kotona se on suolattua, vastasivat tytöt.

-- No sitte minä sitä syönkin.

-- Syökää, syökää! Olkaa hyvä!

-- Kyllä minä. Mutta olisipa silkkaa riemua teidän kanssanne matkustaa vaikka Amerikkaan asti.

-- Minne herra menee?

-- Etelä-Suomeen minä reissaan.

-- Me menemme vain Vaasaan.

-- Minulla on vielä matkaa paljon siitä.

-- Paljon on. Mihin toimeen herra siellä menee?

-- Muutamaan suureen konepajaan työmestariksi. Minulla on siellä erinomainen paikka: kolme tuhatta vuodessa palkkaa ja työtä saan tehdä, jos haluttaa.

-- Onpa se.

-- On. Mutta somaa se on tämäkin syöminen. Miksi ihmisten pitää syödä?

-- Elääkseen.

-- Mutta nyt ovat franskalaiset keksineet keinon, miten ihminen tulee syömättä aikaan.

Tytöt purskahtivat nauramaan ja katsoivat toisiaan.

-- Nii-in, vakuutti Pertti.

-- Uskooko herra sitä?

-- En nyt vielä, vastasi Pertti nauraen ja pisti samalla aimo viipaleen lohta suuhunsa.

-- Kai herra on koulua käynyt?

-- Koulua? Niin, on käyty kouluakin.

-- Oletteko lukenut fysiologiaa?

-- Juu. Olenpa tietenkin.

-- No sitte tiedätte, että ihminen ei tule syömättä aikaan.

-- Kyllähän minä sen tiedän niinkuin itsekin näette, ettei tulla syömättä toimeen.

Taas samalla puhuessaan Pertti kiidätti suuhunsa kiiltävän kuparinvärisen lohipalasen. Tytöt nauroivat ja Pertti nauroi.

Niin sitä aikaa kulutettiin tunti tunnilta, kunnes tytöt menivät hyttiinsä nukkumaan.

Pertti lähti uusille löytöretkille laivassa. Hän kuuli bufettihuoneesta iloista ääntä ja kurkisti sinne hyvin uteliaana rohkenematta sisälle mennä. Mutta kun ääni kuulosti hänen korvissaan yltyvän iloisuudessaan, uskalsi hän pistäytyä alas asti.

Hän tuli koreasti sisustettuun laivansuojaan, jonka katossa huojui ohkainen, hyvälle tuoksuvan tupakan savupilvi. Peräseinällä oli suuri kaappi, minkä takaseinän sisäpuoli oli kuvastelevaa peililasia. Siinä Pertti näki uljaan muotonsa ja sai siitä varmuutta itseensä. Kaappi oli täynnä jos jonkinmuotoisia pulloja ja jos jonkinvärisiä.

Juomatouhussa hääri puoli tusinaa herrasmiestä ja niiden mukana laivan kapteeni. Bufettineiti viittasi kohteliaasti Perttiä istumaan.

Pertti istahti lengosti plyyssipenkille ja tilasi jotain suuhun pantavaa. Neiti toi lämmintä vettä ja konjakkia. Sitte hän asettui ihailemaan syrjästä tiskinsä takaa Perttiä.

Pertin verevät posket, kiharainen musta tukka ja sametinpehmoiset silmät ihastuttivat tyttöä. Pertti sen huomasi juomaa itselleen valmistaessaan ja nauroi tytölle. Tyttö nauroi takaisin. Taas oli Pertti valloitusretkellä naismaailmassa.

Herrasmiesten juominki yltyi ja puolijuopuneina pyysivät he saada tarjota Pertillekin. Istuessaan heidän viereensä tunsi Pertti sellaista sisäistä nautintoa kuin jos hän todellakin olisi jo suuren konepajan työmestari, jolla on kolme tuhatta markkaa vuodessa palkkaa ja työtä saa tehdä jos haluttaa. Nämä herrat olivat lihavia liikemiehiä, joilla paksut kultaiset kellonperät lepäilivät vielä paksumman vatsan päällä. Täysin valtuutettuna istui Pertti plyyssipenkillä heidän joukossaan ja poltti heidän tarjoamaansa havannaa. Mutta väkijuomia hän säästellen maisteli.

Näin pian oli täyttynyt hänelle eilinen unelmansa siellä puistossa syyssateessa. Mitä merkitsi nyt tämän rinnalla Toivoskan syleksimiset ja poliisituttavan ulososottelemiset! Pöhöh moukkia!