Part 1

NOUSUKAS

Kertomus

Kirj.

K. A. JÄRVI

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1904.

I LUKU.

Suuremman kaupungin laidasta pistäypi pienoinen luoto merta kohti. Katukin, joka sinne kaupungin keskuksista suuntaupi, muuttuu siellä toisemmoiseksi. Siinä, missä herrastalot loppuvat, loppuu sen kivitys. Se käy epätasaiseksi ja paikoittain kuoppaiseksi. Pimeänä aikana on tällä luodolla yhtä sankka pimeys kuin tarujen tuonelan joella. Päiväiseen aikaan näet sen molemmilla kupeilla huonolaitaisia köyhälistön asuntoja. Asukkaittensa puolesta se on rauhallinen paikka. Sentähdenpä kaupunki ei kustanna valaistustakaan sinne. Pimeän tullen useammat sen partaalla asuvat panevat varhain nukkumaan kuin kiltit lapset ja päivän muassa kohoavat ylös töilleen. Herrasihmisiä jos näkyy siellä liikkuvan, niin se on huomiota herättävä tapaus sen asukkaille, jotka ovat kirves- ja merimiehiä. Ja sen semmoisia. Jos käyt luodon päähän asti, niin saat huuhtoa jalkasi meren aalloissa. Vesi on kuitenkin suolatonta, sillä suuri joki tuo mukanaan mereen juuri kaupungin kohdalla tuhannen tuhansien ylimaiden hetteiden maukkaan lähdeveden.

Kaikkialla luodolla näet ympärilläsi niin vaatimatonta, niin yksinkertaista: pieniä, ilmojen harmaiksi lyömiä taloja ja kovin alastomia pihoja. Ainoastaan rattaiden rätinä kaupungin keskuksesta toisinaan särkee äänettömyyden, missä niin mahtavana kuuluu kirveen lyönti halkoja pilkottaessa tai voitelemattoman saranan kitinä.

Lapsiakin on luodolla vähän eikä nuoria ihmisiä sanottavasti. Mutta näiden sijaan on vanhoja ja raihnaisia paljon, sellaisia ikäkuluja, joita elämä on jo kerjennyt lyödä vasten suuta niin, että he ymmärtävät hiljaisuuden arvon. Vain merimyrsky syksyisin, kerran tai pari, kuin mahtava jalopeura iskee kiinni kyntensä luodon huonoihin hökkeleihin ja ravistelee niitä kuin julma äiti lapsiaan. Silloin suureen pää-ääneen, minkä tuuli itse synnyttää, yhtyy paljon sivuääniä ikäänkuin vaikeroimisia myrskyn taakan alla. Sihinää ja suhinaa, lonkkumista ja ryskettä kaikkialla. Ja tällöin luodon rannat kastuvat ylempää kuin olisi soveliastakaan. Uponneista veneistä näkyvät vain mastojen nenät. Toisia vedetään maalle, mutta vesi seuraa perässä. Kuta pimeämmäksi käy, sen suuremmaksi nousee myrsky. Se kohoaa niin rajuksi, että vasten tuulta hengittäminen on mahdotonta.

Nytpä luodon asukkaat eivät silmää ummista. He eivät ole varmoja siitä, milloin vesi alkaa lattian siltalautoja nostella. Sillä merellä ärjyvät parin sylen korkuiset laineet ja paiskautuvat rantoja vastaan. Hietikkoranta on mylleröitynyt pohjasta alkaen ja se on sameaa santavelliä, mikä pyörielee rauhatonna kuin suuren syntisen omatunto. Puut nöyrtyen kallistelevat latvojaan ja maassa olleet puolimädänneet lehdet hyppivät hurjassa tanssissa sinne tänne. Myrskyn toivoton ulvonta sekaantuu tähän temmellykseen sopivana säestyksenä. Keskellä yötäkin luodon asukkaat lyhty suojattuna silloin liikkuvat ulkona, vaikka jokapäiväisen kodikkaan hiljaisuuden vallitessa he taikauskoisina toisilleen juttelevat, miten tontut öisin liikkuvat, kummitukset ullakoissa kävelevät, että laipiot notkuvat, ja vainajat kirkkomailla nousevat haudoistaan keskinäiseen seurusteluun. Eivät he nyt muista omaa uskomaansa, että sydänyön ilmassa on salaperäistä taikuutta, jonka innostamana noita haltioissaan hiipii kirkkojen ympäri. Eivät muista, sillä nyt tänä yönä pitää huolehtia maallisesta omaisuudestaan, jonka vuoksi luodonkin asukkaat ymmärtävät työntää syrjään runouden maailman.

Niin. Monessa suhteessa oli luodon elämä aito vanhanaikaista elämää: hiljaista ja umpimielistä. Tuo kerran tai pari vuodessa vieraisilla oleva syysmyrsky oli heille ikäänkuin homeet aivoista pois ravistava sysäys. Mutta sen mentyä ne taas vuodeksi joutivat rauhassa hometta kasvattamaan. Mitäpä niillä olisi tehty, kun luodon ijäkkäillä asukkailla olivat pojat merillä ja tyttäret kaupungissa palveluksessa leipää haalimassa, jonka omilla käsillään nämä vanhukset saivat suuhunsa asti.

Mutta puolustukseksi olkoon mainittu, että nämä luodon asukkaat elelivät niin kaukana pohjoisessa ja he olivat vain rahvaan väkeä. Kaupungin vilkkaampi väestö oli heidät unohtanut ja he olivat myös erottaneet itsensä siitä. Siinä missä kadun kivitys loppui, oli luodon ja kaupungin maantieteellinen raja. Sen rajan yli se, mikä oli täysin kaupunkilaista, tuskin milloinkaan astui jalkaansa.

Oli tässä suhteessa tapahtunut kuitenkin yksi loistava poikkeus: Kuvernöörin entinen sisäpiika oli jo toista kymmentä, näpisti parikymmentä, vuotta asunut luodolla, Ja sinä aikana hänen nimensä oli ollut vain arkipäiväinen Toivoska. Reima meripoika Toivonen oli hänet nainut ja tuonut asumaan luodolle kotitaloonsa, jonka hän yksinään vanhempiensa kuoltua omisti. Mutta kuvernöörin entinen sisäpiika mylleröi talon niin perinpohjin, että vanhasta ei ollut pian muuta jälellä kuin maa, jolla se sijaitsi, mutta sekin moneen kertaan nurin käännettynä. Avossa suin saivat silloin luodon vaarit ja muorit katsoa, miten Toivosen entisestä tuparähjästä tuli jo ulkopuolelta nähden kuin joku huvihuone, mikä on auringolle ja keväälle pyhitetty. Isonlaiset, yhtä ainoaa lasia olevat akkunat antoivat itään ja etelään. Rakennus oli valkoiseksi maalattu, akkunalaudat viheriöiksi. Kadun puolella rakennuksen ympärillä oli sireenipensaita ja kukkapenkkejä. Piha oli koristeltu pieneksi puutarhaksi humalamajoineen ja kukkaisistutuksineen. Harvinaista makua yksinkertaisen merimiehen kodoksi se näytti ohikulkevalle, joka muuten vain näki tämän kivittämättömän syrjäkadun partaalla ikäviä puuhökkeleitä, joiden seinät olivat vinossa, pärekatto hajalla ja akkunalasit auringon värjäämät. Tämä Toivosen talo oli kuin keikaileva tyttö uudessa, vaaleassa leningissään tummapukuisten mummojen joukossa.

Toivonen oli hyväpalkkainen merimies. Konstaapelina hän purjehti. Sai siis asua kajuutassa, syödä samaa ruokaa kuin kapteeni ja perämies. Sentähden hänen kotinsakin erosi ympärillä olevien matruusien ja kirvesmiesten kodeista. Ja jos talo jo ulkopuolelta synnytti iloisen tunteen kulkijassa, niin sisältä se vasta oli siisti ja soma. Toivoska kotisalla ollessaan liikkui yhtenään luuta ja tomuriepu kourassaan. Niillä aseilla hän tyyten karkottikin lian ja pölyn asunnostaan. Hän niin hyvin jouti sitä tekemään. Sillä hänen ainoana huolenaan oli mielien merillä purjehtiessa siistiä kotiaan, pitää yhtenään kahvipannu lämpimänä ja nostaa joka toinen kuukausi laivanisännän konttorista miehensä runsas kuukausipalkka.

Sisällä huoneissa, kahdessa suuressa kamarissa, joiden kupeella oli vielä kyökki ja _lämmin_ eteinen -- mikä ylellisyyslaitos merimiehen asunnossa! -- oli kukkuramitalta kukkasia: tulipunaisia, keltaisia, valkeita ruusuja, sypressi-, laakeri- ja muita ulkomaisia kasveja. Seinillä kiemurteli vehreä muratti. Akkunaverhot ja pöytäliinat olivat lumivalkoiset. Monemmoisia ulkomailta tuotuja korukapineita pisti esiin joka paikasta. Toivonen niitä oli meriltä kotiin tullessaan tuonut tuliaisiksi. Ja niitä oli kauniita koralleja, koristeltuja kiinalaisia porsliineja, siroja vaaseja, vedessä uipia kultakaloja, simpukan kuoria, pieniä käsin näperreltyjä koruja ja sen semmoisia. Vaaseissa oli riikinkukonhöyheniä harvinaisten, ulkomaisten heinien seassa. Oli täytetty pieni krokotiili, kilpikonna ja kanarialintuja korskeassa häkissä. Kaikkia näitä Toivoska intohimoisella huolella hoiti: ei tomupilkkua näkynyt missään.

Kun kirkkaana kesä-aamuna auringon valaessa valoa ja lämpöä noiden yksilasisten akkunain läpi kanarialinnut lauloivat, eriväriset ruusut tulvasivat tuoksua ja puhtaus loisteli kaikkialla, oli tämä koti todella mallikoti merimiehen asunnoksi.

Ja tässä pienessä paratiisissa ruusujen, korujen ja auringon säteiden keskellä oli syntynyt ja kasvanut Toivoskan ainoa lapsi, Maiju-tytär. Tätä tytärtä oli äiti kasvattanut kuin kukkaa kämmenellään. Tuossa perin siistityssä kodissa oli pikku Maiju ylennyt vuosi vuodelta alituisella vehnäskahvilla ja siirappileivällä. Toivoskan kahvipannuhan oli päivät päästään lämminnä ja harvoin hän viitsikään ruveta vahvempaa ruokaa valmistamaan. Vehnäskahvi oli jokapäiväinen ravintoaine. Sitä sai Maiju aamiaiseksi ja illalliseksi, sitä usein päivälliseksikin.

Muuten emo parhaansa mukaan koetti laittaa hänen ympärilleen rauhaa ja rakkautta. Äidin periaatteen mukaan oli parhain kasvatusmenettely Maijulle eristää hänet muista luodon ihmisistä, sekä täysi-ikäisistä että lapsista, ne kun olivat vain talonpoikaisia. Elämää ja ihmisiä sai Maiju lapsena vain nähdä tuvan akkunan lasien läpi tai äidin hameiden takaa. Ei hän ollut koskaan luodon muiden lasten parissa, sillä äidin hienostunut maku ei suvainnut sellaista. Äiti kun meni kaupungille, lukitsi hän tytön sisälle. Tällaista oli vielä olo Maijun ollessa jo toisella kymmenellä. Siten hänestä kehittyikin ujo, arka ja haaveileva tyttö, joka sai seurustella vain kukkien, korujen, auringon säteiden ja lumivalkoisten pöytäliinojen kanssa.

Ja ravinto oli koko lapsuusajan yhtenäistä vehnäskahvia ja siirappileipää. Tällaisesta ravinnosta ja kasvatuksesta oli yhteinen tulos se, että Maijun suoniin karttui vähän verta ja sekin väetöntä; että aivoihin ei siinnyt itseluottamusta eikä rohkeutta.

Maiju oli kuin paperinukki äitinsä ylen runsaasta rakkaudesta tiukkuvissa käsissä. Hän oli pieni prinsessa tuossa luodon satulinnassa luodon muiden lasten silmissä, jotka toisinaan työkseen sormi suussa jäivät katselemaan kadulta Maijua hänen yksin kotona ollessaan. Maijun ja heidät erotti luo pääsemätön raja. Ja se raja oli Maijun äidin hienostunut aisti. Vain äidin kanssa sai Maiju olla. Äiti itse hänet opetti lukemaan ja kirjoittamaankin. Lisää oppia sai hän sitte muutaman mamssellin luona, joka antoi yksityisopetusta herraslapsille.

Muutamana syksynä Maijun ollessa kolmannellatoista ikävuodellaan tuli Toivonen mereltä kotiin sairaana. Hän kitui kuukauden päivät ja kuoli. Isäänsä ei Maiju ollut oppinut koskaan rakastamaan, sillä se oli ollut niin kovin vähän kotona. Ja silloin kun se oli kotona, hän melkein vierasti sitä. Jos isä tahtoi häntä hellitellä, niin hän alkoi itkeä. Isän kuolemasta ei Maiju tuntenut mitään kaipausta, mutta äiti itki kalpeaksi itsensä. Ja nyt hän vielä rajummin ja huoltavammin kiintyi ainoaan lapseensa. Maijun kanssa Toivoska riemuitsi kesän kauneudesta, sen kanssa värisi talven kylmyydestä; sen kanssa nukkui samassa vuoteessa kevään valkenevat ja syksyn sysimustat yöt. Tytön jo ollessa rippikoulussa äiti vielä pani hänelle kengät jalkaan, palmikoi hiukset ja lyhensi kynnet. Vielä monta vuotta sen jälkeen hän itse kantoi ja kuumensi kotona ammekylvyn Maijulle, kun ei tahtonut viedä häntä yhteissaunaan. Maiju oli myös kasvanut kiinni äitiinsä. Niinpä kun ei toisella ollut nälkä, niin ei ollut toisellakaan; kun toinen ei saanut unta, niin ei saanut toinenkaan. Ja jos toinen tunsi pahoinvointia, niin tunsi toinenkin.

Maiju sukeusi soreaksi ja somaksi kassapääksi, johon nuorten miesten silmät itsestään pysähtyivät. Mutta äiti ymmärsi olla liiankin varoillaan. Maijustaan teki hän nunnan tuohon aina pestyyn tupaansa. Tyttö pääsi tuskin mihinkään ilman äidin seuraa. Ja kun Toivoskan vartioiminen täten joutui naurunalaiseksi, tekivät nuoret miehet hänelle monemmoista kiusaa. Koirankujeissaan he iltaisin kurkistelivat Maijua hänen kotinsa ympärillä. Toivoska harmistuneena koetti heitä likavedellä pois karkottaa. Mutta se vain lisäsi nuorten miesten huvia. Maailma nyt on semmoinen kuin se on.

"Oikeaa" sulhasta odotti Toivoska silti kyllä tulevaksi Maijulle. Ja sen "oikean" piti olla ainakin alaperämiehen, mutta parhaimmassa tapauksessa nuoren kapteenin, jolla on valkoinen silkkiliivi ja juvelisormus tarjottavana kihlasormukseksi. Niin rakasti äiti Maijuaan, että sen halvempaa sulhasta ei hän voinut sille kuvitellakaan.

II LUKU.

Muutamana syyskuun iltana tuli Toivoseen asuntoa tiedustamaan nuori konepajan työmies Pertti Hagert. Konepaja sijaitsi saarella luodon ulkopuolella. Joku tehdastovereista oli ilkosillaan opastanut Perttiä, joka oli asunnon puutteessa, menemään Toivosesta kysymään. Ja neuvoja jo edeltäpäin nautti siitä kohtauksesta, jolloin Perttikin saisi likavettä silmilleen. Ennestään ei Pertti tuntenut yhtään Toivoskaa eikä hänen tytärtään. Vasta viime talvena, katovuoden tuomana, olikin Pertti saapunut ylimaasta tähän kaupunkiin. Mutta pian hän täällä kotiutui, hankki itselleen ystäviä ja pääsi kaupungin konepajaan työhön.

Pertillä oli erinomainen luonnon antama lahja, jonka avulla hän aina kohta tuli huomatuksi ja hankki itselleen menestystä. Hän oli näet varmaan kauneimpia ja komeimpia miehiä, mitä nälkäinen ylimaa koskaan on synnyttänyt.

Siellä ylimaassa oli hän varhaisimman lapsuutensa ollut kunnan ruotilaisena ja aikaisemman nuoruutensa renginvekaleena. Senjälkeen tukkilaisena ja lopuksi kuleksivana rihkamasaksana, kunnes hän kylläyneenä ylimaan köyhyyteen, jätti sille ikuiset hyvästit ja lähti rantamaihin.

Pertin äiti oli mustalainen, mutta isä tuntematon. Aikoinaan oli huhuiltu, että se olisi ollut joku liikkuva norjalainen tukkiherra, jonka mieltymyksestä sievään mustalaistyttöön oli seurauksena Pertin pulska persoona. Ettei Pertti ollut ylimaan kömpelöä ja paksulihaksista, tahmeaveristä suomalaisrotua, huomasi hänestä jo ensi silmäykseltä. Mutta kun mustalaisimpi, hänen äitinsä, oli pitäjään kirjoissa, joutui niihin poikakin ja merkittiin kirkonkirjoihin äidin nimellä Hagert. Albert Hagert se siis oli Pertin sunnuntai-nimi.

Hän sai sellaisen kasvatuksen, että ensi vuodet ajeli sylivauvana mustalaismatkueissa. Poikaseksi varttui hän Leipivaaran korkealla mäellä törkyisen väen parissa ja oli paras opastaja halukkaille näyttämään Hepokönkään putousta, missä vesi putoaa alas jyrkkää kallioseinää toistakymmentä syltä korkealta. Pääsipä sitte pappilaan renkipojaksi, kun kirkkoherra aikoi hänestä tehdä "ihmisen". Mutta hullautui tukkilaisen reimaan vapauteen ja alkoi pölkyillä koskia seilata. Yhtäkkiä kohosi hän napin, neulan y.m. y.m. kauppiaaksi.

Mutta lopulta tuli Pertti siihen varmaan vakuutukseen, että ylimaassa ei ollut muuta kuin lunta ja nälkää. Niinpä hän lähti rantamaihin, solui alas outoihin oloihin kuin tukkipuu ylimaan metsästä. Mutta Pertillä oli kohta koti kaikkialla. Hänhän nyt oli sellainen maailman rannan rakki. Niinpä hän suuremmassa rajakaupungissakin ymmärsi katsoa eteensä. Vanhempien perintöä ei hänellä ollut muuta kuin tuo kaunis ulkomuoto. Mutta nuorella miehellä se onkin naisten silmissä puhdasta kultaa. Ja paljon on miehiäkin, jotka eivät näe pintaa syvemmälle. Tällaisten kanssa oli Pertti pian läheinen ystävä. Ja Pertillä oli jo ylimaassa saavutettua elämän kokemusta. Olipa hän siellä ollut jo väliaikaisena rättärinäkin eli jonkinmoisena poliisimiehenä. Konepajan työmiehenä hän siis hyvin menestyi, kun voitti ensimäisen vastenmielisyytensä sen likaisuuteen ja saavutti itselleen ensimäisen ammattitaidon alun.

Se oli harvinaista, ettei Perttiä konepajassa ensi tulemaltakaan pilkattu. Siihen vääjäämättömästi oli syynä Pertin huoleton käytös, erinomaisen sukkela käsityskyky, komea olento ja yhtenäinen huulinuuskan tarjoilu työmiehille. Ikäänkuin kaikkien vanhana toverina astui Pertti tähän hänelle vallan uuteen konepajamaailmaan, tähän noen, lian ja töryn "mustaan helvettiin", joksi hän sitä työtovereilleen nauraen nimitti. Kiroileminen oli muuten Pertille tuttavallisessa seurassa välttämätöntä joka toisessa sanassa.

Seisoessaan Toivoskan huoneen oven suussa asuntoa tiedustamassa ovat Pertin koreat kasvot, pitkä vartalo ja reipas ryhti kohta leskelle veriin menevää, sillä pulska mieshenkilö on aina ollut hänen silmäruokaansa. Pertti on puettu sinervään merimiespukuun, hänen kourassaan on leveälierinen, ulkomainen, musta huopahattu, kaulassa sininen silkkiliina ja rintataskusta koko miehen komeuden huippuna pistää esiin punainen, kuvallinen merimiesnenäliina. Siis kaikin puolin Pertti on Toivoskan parhaimpien makujen mukainen.

Kohteliaasti pyytää hän Perttiä istumaan. Maiju ujona pyörii äitinsä takana ja punastuu, kun Pertin silmät, nuo sametinpehmoset silmät, sattuvat häneen. Maiju on tuskin yhdeksäntoista vuotinen. Hänen vartalonsa on hennon solakka, mutta ohuen puvun alta pistää esiin lihaksien kaunis pyöreys. Kasvot ovat hienot, lumivalkoiset, nenä kauniisti kaartuva ja huulet ohuet. Musta tukka on etupuolelta kiharainen ja takaa sykkyrälle koottu. Ruskeat silmät ovat suuret ja niissä on kirkas loisto. Kaunotar hän on, mutta ujo ja arka. Ei yhdessäkään liikkeessä ilmau itsetietoisuutta eikä varmuutta. Ja yhtenään hän punastuu.

-- Mikä teidän ammattinne on? kysyy leski, kun on kuullut Pertin asian.

Vaikka mielessään hän mietti, että tietäähän sen kysymättäkin: hän on merellä kulkija. On varmaan perämies, joka talveksi tulee kaupunkiin lukeakseen itseään merikoulussa kapteeniksi. Ja hänelle kyllä joutaisi peräkamari. Lämmin sysäys kävi koko Toivoskan ruumiin läpi.

-- Olen vain konepajan työmies, vastasi Pertti vaatimattomasti, sillä huoneen siisteys ja somuus häntä oudostutti.

Tumma varjo laskeusi Toivoskan kasvoille, pettymyksen tumma varjo. "Konepajan työmies" kaikui hänen korvissaan pahalta. Olihan se toimi _likaista_ -- ätsch! -- kuin nokikolarin ammatti.

-- Ette kai ole kotoisin tästä kaupungista, kun minä en tunnekaan?

-- En.

-- Oletteko ryyppymies?

Toivoska laskeutui kohta arkipäiväisyyksiin, sillä "konepajan työmies" kaikui hänen korvissaan niin pahalta. Ja se toi hänen silmiinsä ne mustat murjaanit, jotka naama noessa, vaatteet noessa, yltä päätä noessa kulkivat veneellä konepajasaaren ja mannermaan väliä.

-- Enpä sanottavasti.

-- Käypikö teillä vieraita?

-- Hyvin harvoin.

-- Miten suuri on palkkanne?

-- Neljä markkaa päivässä. Pertti lisäsi liikaa puolet.

-- Oletteko iltasin myöhään ulkona.

-- Tavallisesti kotona. Siinä Pertti valehteli.

-- Onko teillä paljon tavaroita?

-- Eihän niitä yksinäisellä miehellä miten paljon ole.

-- Onko teillä morsianta?

Maiju punastui nyt korvanlehtiinsä asti. Ja hänen piti kääntyä pois Pertistä.

Pertti mietti, miten mahtaisi olla edullisinta sanoa ennenkuin hän vastasi.

-- Ei ole sitäkään.

Toivoska jäi mietteisiinsä. Mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, että hän kohta hylkäsi mielessään olevan mietteen mahdottomana: Maijua ei tarvitsisi häneltä -- konepajan työmieheltä! -- pelätä... Ja tulolähde olisi hänelle kyllä tarpeellinen. Entiset säästöt hupenivat yhtenään, sillä pitsin kutominen kaupungin rouville, jota hän työnään Maijun kanssa harjoitti, antoi liian vähän. Tätä oli hän jo monesti salaisesti itsekseen huolehtinut.

-- Näytättehän siivolta pojalta. Mutta se teidän työnne on niin likaista, niin likaista... Tahraatte huoneenkin.

Samaa oli jo Perttikin aprikoinut silmäillessään niin ruti puhdistettua huonetta. Mutta tähän hän kuitenkin halusi päästä asukkaaksi. Sydämensä pohjukoilta oli hänkin komeilevaisuuteen kiintynyt. Ja entä jos Maijulla ei vielä olisi sulhasta niinkuin ei hänelläkään morsianta!

-- Eikö siis sovi teille asukkaaksi minunlainen mies? En vuokralla tingi.

-- No en tiedä. Kunhan ette tahrisi huonetta. Likaa ja rottia minä inhoan.

Toivoska puhui silti jo puolittain myöntyvästi Pertin kaunis ulkomuoto oli niin ihastuttava. Harvapa se nainen, joka noin komealta mieheltä kieltäisi sellaista kuin huonetta. Saati sitte Toivoska, joka muutenkin pani niin paljon arvoa ulkonaiselle somuudelle.

-- Vai ei teillä ole morsianta, vaikka olette noin komea mies, puhkesi Toivoska Perttiä ihailemaan vasten kasvoja.

Pertti naurahti. Se nauru läikäytti paljon verta Maijun kasvoille.

-- Kyllä veden avulla pysyy konepajankin mies puhtaana. Ja komeanakin. Enkä minä nokisin vaattein kotiin tule. Siellä pajalla jo aina pukeudun toisiin ja peseydyn.

Turhamaisuudessaan Pertti todella niin tekikin, sillä hän tahtoi kulkea kaupungissa "ihmisen näköisenä".

-- Se onkin sitten toinen asia. Kokonaan toinen.

Ja lopuksi Toivoska myöntyi, kun Pertin lupaama vuokrakin oli hyvä. Laittipa kahvitkin vuokralaiselleen. Mutta koko ajan ymmärsi Toivoska Maijun olevan niin paljon ylempänä Perttiä, ettei hänelle tullut mieleenkään tutustuttaa tyttöä Pertille. Itse hän tarjosi kahvinkin hänelle eikä sallinut sitä Maijun tehdä.

Sitte Pertin mentyä siirsi hän kaikki paremmat kapineet pois peräkamarista, sisusti sen niin yksinkertaiseksi kuin suinkin voi. Ja niin sai Pertti "tulla jos tahtoi".

Pertti tulikin.

III LUKU.

Vuoden takaa Pertin tulosta Toivoskan huonemieheksi synnytti Maiju kivulloisen lapsen. Toivoska huusi epätoivossaan taivaan luojaa todistajakseen, miten hellästi ja huoltavan huolekkaasti hän oli Maijua kasvattanut. Ja Maiju kehtasi noin tehdä! Hän piti, että itse Jumala teki hänelle vääryyttä, kun salli tuollaista tapahtuvaksi.

Äiti oli Maijun karkottanut pois yhteisvuoteesta. Tyttö parka ei syönyt eikä saanut unta. Ja hänen lapsirukkansa hoito oli kaikin puolin henkilaitaa. Maiju itse oli osaamaton ja Toivoska inhosi koko "kakaraa".

-- Kuka on lapsen isä? kysyi äiti Maijulta.

-- Pertti..., oli Maiju avomielisesti vastannut.

Silloin Toivoska hyrähti itkemään ja sadatteli itseään, että hän oli ottanut Pertin huonemieheksi.

-- Naipihan Pertti minut! oli Maiju lohduttanut itseään ja äitiään.

-- Hänellaiselleko miehelle olen sinua kasvattanut! Maiju! Maiju! Sinä murhaat minut irstaisuudellasi!

-- Äiti! Pertti naipi minut. Ja kaikki tulee vielä hyväksi. Minä rakastan Perttiä ja Pertti rakastaa minua...

-- Mutta sinä olisit päässyt vielä kapteenin rouvaksi ja nyt sinusta tulee likaisen konepajamiehen vaimo!

-- Mutta minä rakastan Perttiä. Minä tulen hänen kanssaan onnelliseksi. Enkä minä muuta kaipaakaan...

-- Kuka voi olla enää onnellinen tämän tekosi jälkeen! Minut sinä elävältä tapat... jospa minäkin olisin jo kuollut niinkuin Toivonen. Mutta Jumala rankaisee minua liian kovasti.

-- Äiti! Minä rakastan Perttiä ja Jumala antaa syntini anteeksi. Niin pitää teidänkin antaa.

-- Mutta enhän enää kehtaa mennä kenenkään tuttava-rouvankaan luo. Sinä hävitit meidän molempien onnen. Ymmärrätkö, että siistit ihmiset eivät sinua enää pidä minään. Hyvämaineiset ihmiset eivät rupea sinun kanssasi mihinkään tekemisiin. Ne kutsuvat sinua niin rumalla nimellä, että se päätäni huimaa. Ajatella, että oma lapsensa on sellainen...!

Eikä Toivoska voinut muuta kuin itkeä. Hän kutsui Pertin juhlallisesti kahdenkeskiseen tutkintoon ja nurisi Pertin kelvottomuutta.

-- Mutta kun noin olet häväissyt Maijun ja minut, täytyy minun luvata Maiju sinulle vaimoksi, lopetti Toivoska.

-- Soo-oh! Nyt puhuu emäntä liikoja. Minulla ei ole Maijun eikä lapsen kanssa mitään tekemistä.

-- Eikö ole! Häh! Eikö ole!

-- Ee-i! sanoi Pertti tiukasti ja näytti Toivoskalle valmiita passeja, aikoen jonkun päivän takaa matkustaa Etelä-Suomeen.

Ja Pertti, oli niin tyyni, jääkylmä ja levollinen, että Toivoska hämmästyi häntä.

-- Ettekö ole Maijun lapsen isä?

-- No en! sanoi Pertti tuiki varmasti,

-- Hyvä luoja! Siis vielä tyttö suuri valehtelija!

-- Niin on. Ymmärtää kai emäntä, ett'en _minä_ olisi voinut olla niin hävitön. Harmittaa, että emäntä epäileekään.

-- Mutta kun Maiju itse on minulle sanonut.

-- Siinä hän puhuu vasten parempaa tietoaan.

-- Mutta odottakaa! Minä käyn hakemassa Maijun tänne kamariin.

Toivoska lähti Maijua kutsumaan. Mutta sillä aikaa meni Pertti ulos toisesta ovesta eikä palannut sinä päivänä eikä seuraavanakaan.

Toivoska oli harmista haleta. Ketä piti hänen uskoa? Ja voi sitä häpeää, ettei Perttikään huoli Maijusta!

-- Sinä olet Maiju minulle suuresti valehdellut. Ei Pertti ole viettelijäsi.

-- Ei olekaan. Hän on minun sulhaseni.

-- Hän ei huoli sinusta, kuuletko, hän _ei huoli_, puhui Toivoska kovalla äänellä.

-- Äiti epäilee turhia. Hän on vannonut rakastavansa minua ja naivansa minut.

-- Mutta minulle hän on vakuuttanut, ettei hänellä ole mitään tekemistä sinun kanssasi. Ja hän matkustaa kohta pois...