Part 17

»Tiedäthän sinä, Noinsuuri, että tämä farmi on niinsanottu hyvä farmi — niin hyvä kuin vihannesfarmi voi olla. Me olemme velattomat, maat ovat kunnossa, sato on lupaava, ellemme saa taas viime vuoden kaltaista sateista ja kylmää kevättä. Mutta mikään kauppapuutarha ei tee omistajaansa rikkaaksi näinä päivinä, jolloin työ on niin kallista, kauppa sellaista kuin se on ja kuljetus niin vaivalloista. Jokainen kauppapuutarhuri, joka pääsee omilleen, laskee sen jo voitoksi.»

»Tiedän sen.» Dirk oli allapäin.

»No, enhän minä valita. Minä vain kerron sinulle. Olen hyvin tyytyväinen elämääni. Kun näen parsaistutukseni, jonka asetin kymmenen vuotta sitten, todellakin kantavan hedelmää, olen yhtä onnellinen kuin jos olisin pudonnut suoraan kultakaivokseen. Joskus muistelen sitä aikaa, jolloin isäsi koetti estää minua istuttamasta ensimmäistä parsapenkkiäni. Ja ajattele tällaista huhtikuuta maalla, kun kaikki itää ja versoo väkevässä, mustassa mullassa — ymmärräthän. Ja ajattele, että kaikki tuo joutuu ravinnoksi — mitä parhaimmaksi ravinnoksi, sellaiseksi ravinnoksi, joka pitää ihmisten ruumiit puhtaina ja terveinä ja jäntevinä ja voimakkaina! Olen niin onnellinen kuvitellessani, kuinka äidit sanovat pienokaisilleen: 'Syö nyt pinaattisi, joka hitunen, muuten et saa jälkiruokaa!... Porkkanat tekevät silmäsi kirkkaiksi... Syö loppuun perunasi. Perunoista saat voimaa!'»

Selina nauroi posket punaisina.

»Ymmärrän — mutta karjut! Mitä tunteesi sanovat karjuista?»

»Hyvää vain!» tokaisi Selina reippaasti. Hän työnsi Dirkin eteen pienen, sinivalkoisen vadin, joka oli ollut hänen kyynärpäänsä vieressä valkoisella pöytäliinalla. »Otahan lisää kinkkua, Dirk. Tällainen soma, paahdettu kiemura, ota nyt.»

»Olen jo lopettanut aamiaiseni, äiti.» Dirk nousi pöydästä.

Seuraavana syksynä hän oli arkkitehtuuriylioppilas Cornellissa. Hän oli ahkera ja opiskeli loma-aikanakin. Hän tuli kotiin Illinoisin kesän kuumimmaksi ja kosteimmaksi ajaksi ja vietti tuntimääriä joka päivä omassa huoneessaan, jonne hän oli asettanut pitkän työpöydän ja piirustuslaudan. Hänen kulmaviivottimensa oli aina käsillä, samoin kaksi kolmiota — 45 ja 60 — sekä kompassi ja kaksi harppia. Selina seisoi joskus hänen selkänsä takana, kun hän huolellisesti piirteli jotain kalkioimispaperille. Hän halveksi nykyään aivan suunnattomasti paikallista arkkitehtuuria. Hänen ylenkatseensa kohdistui etupäässä noihin vuokrakasarmeihin, joita oli noussut kuin sieniä sateella kaikkien Chicagon katujen vierille eteläisestä Hyde Parkista pohjoiseen Evanstoneen saakka. Chicago puhui niistä hyvin hienosti. Se ei koskaan nimittänyt niitä »huoneustoiksi», vaan aina »apartementeiksi». Jokaisen julkisivulla (rakennukseen kuului tavallisesti kuusi apartementtiä) riippui tavallisesti jonkinlainen lasiseinäinen ulkonema, jota nimitettiin aurinkohuoneeksi. Näihin (joskus niitä nimitettiin komeasti solariumeiksikin) Chicagon asukkaat pakenivat pois lyijynharmaan taivaansa, raskaan, kostean järvi-ilmansa ja sumun, savun ja pimeyden vallitsemasta maailmasta. Niiden kalustamiseen oli käytetty keltaista ja ruusunpunaista kretonkia, ja niiden syvyydessä häämötti silkkisiä lampunkupuja ja kukkaslaatikoita. Näissä avonaisissa pikku näyteikkunoissaan Chicago sitten luki sanomalehtensä, ompeli, pelasi bridgeä, vieläpä söi aamiaisensakin. Chicagolaiset eivät milloinkaan vetäneet alas uutimiaan.

»Kamalaa!» raivosi Dirg. »Ne ovat jo sinänsä kerrassaan kaameat — riippuvat talojen etusivuilla kuin kolme silmälasiparia, ja sitäpaitsi ne vasta oikein lörpöttelevätkin perhe-elämän salaisuuksia! Siellä suoritetaan kaikki muut kotiaskareet paitsi kylpyä. He ovat tyypillisiä lasitalojen asukkaita!»

Keltanokkavuotenaan Dirk pauhasi useasti taiteesta. Mutta Selina ei nauranut hänelle. »Ken tietää», hän tuumi. »Miksi hän ei voisi harjoiteltuaan vuoden taikka pari täällä jossakin toimistossa matkustaa Pariisiin vuodeksi opiskelemaan, jos se on tarpeen.»

Vaikkakin oli vuoden kiireisin aika, matkusti Selina Ithacaan ollakseen läsnä Dirkin yliopiston päättäjäisjuhlallisuuksissa vuonna 1913. Dirk oli silloin kahdenkymmenenkahden vuoden vanha ja — Selinan mielestä — luokkansa kaunein poika. Hän olikin kieltämättä erinomaisen miellyttävä ilmiö, pitkä, sieväkasvuinen, niin kuin isänsäkin, ja vaaleaverinen, myöskin niin kuin isänsä, silmät vain olivat tummat. Ne olivat ruskeat — eivät niin tummat kuin Selinan, mutta yhtä hivelevän ilmeikkäät. Ne tavallaan korostivat hänen kasvojensa voimaa ja valoivat niihin tulta ja terästä, hänen itsensä sitä huomaamatta. Naiset tuntiessaan tuon heihin kiinnitetyn katseen tumman palon uskottelivat sen syttyneen tunteista, joiden suhteen Dirk oli täysin viaton. Eiväthän he tienneet, että tuo katse ja sen vaikutus riippuivat vain pigmenteerauksesta ja silmän muodosta. Sitäpaitsi on harvapuheisen miehen katse aina vaikuttavampaa kuin lörppäsuun.

Selina mustassa silkkipuvussaan, yksinkertaisessa, mustassa hatussaan ja mukavissa kengissään näytti niin erikoiselta kaikkien noiden hilpeiden, harsohattuisten ja nauhakoristeisten äitien joukossa. Hän oli erikoinen, mutta samalla hieno olento — Dirkin ei tarvinnut hävetä häntä. Selina katseli noita pulleavatsaisia, varakkaita, keski-ikäisiä isiä ja ajatteli haikeasti, kuinka paljon komeampi Pervus olisi ollut kuin kaikki nuo toiset, jos hän vain olisi elänyt niin kauan, että olisi nähnyt tämänkin päivän. Sitten hän taas tuumi, ettei tätä päivää luultavasti olisi milloinkaan koittanutkaan, jos Pervus olisi elänyt — ja sitten hän soimasi itseään ajatellessaan tällaista.

Palattuaan Chicagoon Dirk joutui Hollis & Spraguen arkkitehtitoimistoon. Hän oli onnellinen saadessaan työskennellä tässä toimistossa, joka koetti parhaansa mukaan johtaa Chicagon arkkitehtuuria oikeille urille. Michigan Boulevardin ääripiirteet kohosivat jo vanhan, kamalan taivaanrannan yläpuolelle. Mutta Dirkin työ ei ollut paljonkaan tavallisen piirtäjän työtä parempaa, ja hänen viikoittaiset tulonsa ansaitsivat tuskin palkan nimeä. Mutta hän oli yhä vieläkin kukkuroillaan mielipiteitä, ja hänen sorretut tunteensa pääsivät purkautumaan pyhäisin Selinan luona farmilla. »Barokkia!» puuskahti hän puhuessaan uudesta Beachside Hotelista pohjoisrannalla. Hän väitti, että Lincoln Parkin uusi soittolava muistutti piikkisikaa, ja sanoi, että kaupunginvaltuuston pitäisi määrätä Potter Palmerin talo revittäväksi, koska se turmeli koko maiseman, ja kiehui kuvatessaan, millainen alakaupungin Yleisen Kirjaston itäinen julkisivu oli.

»Älä viitsi», Selina lohdutteli onnellisena. »Kaikkihan pystytettiin täällä niin nopeasti. Muista, että vielä eilen taikka toissapäivänä Chicago oli vain intiaanilinnoitus, jossa oli telttoja nykyisten tornien paikoilla ja multavalleja asfaltin paikoilla. Kauneus vaatii aikaa. Ehkäpä me olemmekin odottaneet kaikki nämä vuodet juuri sinun kaltaisiasi nuorukaisia. Ja ehkäpä minä jonakin päivänä ajan pitkin Michigan Boulevardia jonkun hienon vieraan — esimerkiksi Roelf Poolin rinnalla. Juuri niin. Sanokaamme juuri Roelf Poolin, tuon kuuluisan kuvanveistäjän. Ja hän kysyy silloin: 'Kuka on piirustanut tuon rakennuksen — tuon tuolla, joka on niin voimakas ja kuitenkin niin keveä, niin iloinen ja siro ja kuitenkin niin vaatimaton?'ja minä vastaan: 'Tuonko? Sehän on muuan poikani Dirk DeJongin varhaisimmista yrityksistä.'»

Mutta Dirk kieritteli alakuloisena piippuaan ja pudisti päätään. »Voi, sinä et tunne asioita, äiti. Tämä on kirotun hidasta peliä. Yhtäkkiä olen minä kolmekymmenvuotias. Ja mikä minä olen? Jonkinlainen juoksupoika — tai ehkäpä hieman suurempi herra — Hollisin toimistossa.»

Ylioppilasaikanaan oli Dirk seurustellut paljon Arnoldien, sekä Eugenen että Paulan kanssa, mutta Selina luuli joskus huomaavansa hänen välttävän näitä tapaamisia — noita kutsuja ja sunnuntaivierailuja. Selinaa se miellytti, sillä hän arvasi rahakysymyksen pidättävän häntä — ja hänestä Dirkin piti ajoissa todeta heidän välillään vallitseva erotus. Eugenella oli oma auto — Arnoldin autotallin viiden auton joukossa — ja Paulallakin oli omansa. Hän oli ollut ensimmäisiä autotyttöjä Chicagossa, ja hän oli kiitänyt Chicagon bulevaardeja pitkin autossaan jo lyhythameisena pikkutyttönä. Ohjauspyörän ääressä hän oli huimapäisen uskalias ja uskomattoman vallaton. Hän vaikutti voimakkaasti Dirkin tunteisiin, ja Selinakin tiesi sen. Parina viimeisenä vuonna Dirk oli puhunut hyvin vähän Paulasta, mistä Selina arvasi hänen olevan pahasti kiinni.

Joskus Paula ja Eugene ajoivat farmille suorittaen matkan heidän uudesta pohjoisrannan talostaan DeJongin maatilalle hengästyttävän harvoissa minuuteissa. Eugene esiintyi tavallisesti puettuna autolakkiin, avaraan, lontoolaiseen takkiin, polvihousuihin ja omituisiin, englantilaisiin urheilukenkiin, ja hänen vaatteensa riippuivat hänen yllään huolettoman holtittomasti. Paula ei käyttänyt urheilupukuja. Ne eivät sopineet hänen tyyppiinsä, sanoi hän itse. Hän oli hoikka, tumma ja eloisa ja hän käytti mielellään ohuita ja pehmeitä kankaita — kreppejä ja harsoja. Hänen jalkansa näyttivät hyvin pieniltä läpinäkyvissä silkkisukissaan ja solkikengissään. Hänen silmänsä olivat suloisen kaihoavat, hän jumaloi ylellisyyttä ja ilmaisi sen itse.

»Minun täytyy naida rahaa», hän selitti. »Nyt kun he eivät enää nimitä ukki raukkaa pihviparooniksi, ja kun he ovat vieneet häneltä tiesi kuinka monta miljoonaa, olemme me suoraan sanoen mierolla.»

»Sen olet näköinenkin!» pisti Dirk, mutta hänen keveän äänensä takana piili katkeruutta.

»Se on totinen tosi. Ajattele kaikkea tuota pengontaa näiden kymmenen vuoden aikana. Isä parka! Ukki oli tietenkin aika kova veitikka aikoinaan, sen myönnän mielelläni. Luin kerran hänen viimeisen oikeudenkäyntinsä pöytäkirjat — vuodelta 1910 — ja tulin siihen tulokseen, että Aug-ukon rinnalla Jesse Jameskin näytti yhteiskunnan hyväntekijältä. Luulisi hänen iällään ihmisen käyvän jo hieman varovaisemmaksi. Seitsenkymmenisen miehen pitäisi ruveta vähän ajattelemaan ja pelkäämään tulevankin maailman tuomioita. Mutta isoisä onkin oikearotuinen, vanha merirosvotyyppi. Hän on taisteleva ja polttava ja rosvoava, kunnes hän vaipuu pohjaan laivansa mukana. Ja tällä hetkellä näyttääkin tällä vanhalla ruholla olevan aika tuima hyökkäys kestettävänään. Isä itsekin sanoo, että ellei sota puhkea taikka tapahdu jotakin muuta sellaista, mikä on sangen epätodennäköistä, niin säilyketeollisuus on saava pahan vuodon.»

»Mikä kaunopuheisuuden kukkanen!» mutisi Eugene. Kaikki neljä — Paula, Dirk, Eugene ja Selina — istuivat avaralla, suojatulla parvekkeella, jonka Selina oli rakennuttanut talon lounaiskulmaan. Paula lepäsi tietenkin kiikkusohvalla. Silloin tällöin hän työnsi kapean, laiskan jalkansa lattiaan parantaen sohvan hidasta vauhtia.

»Eikö ollutkin? Ja päättääkseni sen yhtä komeasti sanon, että Aug-kulta on toiminut laivan mahtavana kapteenina koko purjehduskauden. Isä ei ole koskaan ollut muuta kuin kiltti toinen perämies, ja sinä Eugene tuskin kelpaat, suo nyt anteeksi, laivapojaksikaan.» Eugene oli siirtynyt liikkeen palvelukseen vuosi sitten.

»Mitä voidaan vaatiakaan», puolustelihen Eugene, »mieheltä, joka vihaa suolattua silavaa? Ja muitakin sikaruokia?» Hän oli aina inhonnut isoisänsä karjalaitumia ja kaikkea niihin kuuluvaa.

Selina nousi astuen parvekkeen toiseen päähän. Hän katseli ulos pelloille varjostaen silmiään kädellään. »Tuolla Adam tuo pihaan viimeistä kuormallista. Nyt hän lähtee kaupunkiin. Cornelius lähti jo tunti sitten.» DeJongin farmi lähetti nykyään kaupunkiin kaksi suurta kuormallista vihanneksia päivässä. Selina hautoi parhaillaan suuren kuorma-auton ostoa, joka vapauttaisi hänet kompuroivista hevosista ja säästäisi tunnittain matkaan käytettyä aikaa. Selina siirtyi pihalle tarkastamaan Adam Brasin vankkureiden kuormitusta. Portaiden alapäässä hän kääntyi. »Ettekö te molemmat voisi jäädä illalliselle? Te saisitte rauhassa riidellä koko aterian ajan ja ajaa kotiin illan viileydessä.»

»Kiitos, minä jään», sanoi Paula heti. »Jos minulle vain annetaan kaikkia vihanneslajeja sekä keitettyinä että raakoina. Keitettyjen pitää uida kermassa ja ruskeutetussa voissa. Ja minun pitää saada itse mennä poimimaan niitä, niin kuin Maud Muller taikka Marie Antoinette taikka joku muu noista teeskennellyistä maalaishaaveilijoista tekee.»

Ranskalaiskorkoisissa kengissään ja harsomaisissa silkkisukissaan hän sitten tepasteli pellon muhevissa, mustissa vaoissa perässään koria kantava Dirk.

»Parsaa», Paula tilasi ensiksi. Sitten: »Mutta missä sitä on? Eihän tämä voi olla parsaa?»

»Maan alla, hölmö», huusi Dirk ja kumartuen otti esille koristaan omituisen, käyrän veitsen eli lapion, jota käytettiin parsaa kerättäessä. »Leikkaa versot kolmen taikka neljän tuuman syvältä maan alta.»

»Oi, anna minun koettaa!» Paula polvistui silkkipuvussaan multaan, turmeli hienot kenkänsä, luopui yrityksestään ja istui katselemaan, kuinka Dirk käytteli taitavasti veistänsä. »Kuule, minä tahdon poimia retiisejä ja maissia ja tomaatteja ja salaattia ja herneitä ja artisokkaa ja — —»

»Artisokkaa kasvaa Kaliforniassa eikä Illinoisissa.» Dirk oli tavallista harvapuheisempi ja ilmeisesti nyrpeissään.

Paula huomasi sen. »Miksi tuollainen Othellon irvistys?» »Ethän sinä tarkoittanut — kun puhuit tuosta rikkaasta naimisestasi — — Ethän sinä ollut tosissasi?»

»Tietenkin olin. Millaisen miehen minä sitten muka voisin naida?» Dirk katsoi häneen vaieten. Tyttö hymyili. »Niin, minähän tietysti sopisin kerrassaan loistavasti farmarin emännäksi.»

»Minä en ole mikään farmari.»

»Arkkitehti sitten. Työsi Hollis & Spraguen piirtäjänä tuottaa sinulle luultavasti kaksikymmentäviisi dollaria viikossa.»

»Kolmekymmentäviisi», sanoi Dirk kovasti. »Se ei kuulu asiaan!»

»Ei kuulukaan, kultaseni.» Paula pisti esille toisen jalkansa. »Nämä kengät maksavat kolmekymmentä.»

»Enhän minä jää kolmeenkymmeneenviiteen loppuelämäkseni. Riittäähän toki sinun järkesi käsittämään sen. Eugenelle ei maksettaisi senkään vertaa, ellei hän olisi isänsä poika.»

»Äidinisänsä tyttärenpoika», Paula korjasi. »Ja ehkäpä hänelle maksettaisiinkin. Gene on syntynyt mekaanikoksi, jos he vain sallisivat hänen ryhtyä siihen hommaan. Hän on aivan hullaantunut koneisiin ja muuhun sellaiseen moskaan. Mutta kaikkea vielä — miljonäärin poika tutustuu isänsä liikkeeseen alottaen tikapuun alimmalta portaalta. Ja Gene puettuna overalleihin ja työmiehen myssyyn kaikissa sunnuntailehdissä. Hän ajaa Michigan Streetin toimistoon kello kymmenen ja lähtee sieltä kello neljä eikä erota härkää lehmästä nähdessään ne.»

»Viis minä välitän Genestä. Minä puhun nyt sinusta. Laskithan sinä leikkiä, laskithan?»

»Enkä laskenut. En siedä köyhyyttä, enkä edes kohtuullistakaan varallisuutta. Olen tottunut rahaan — paljoon rahaan. Olen kahdenkymmenenneljän vuoden vanha ja pidän silmäni auki.»

Dirk potkaisi viatonta punajuuren vartta kengällään. »Sinä pidät enemmän minusta kuin kenestäkään muusta miehestä.»

»Niin pidänkin. Aina minua kohtalo vainoaa.»

»Niinpä siis!»

»Niinpä siis me viemme nämä vihannekset taloon ja määräämme, että ne keitettäisiin kermassa.»

Paula oli tarttuvinaan raskaaseen koriin, mutta Dirk tempasi sen niin kiivaasti hänen kädestään, että tyttö kiljahti ja loi moittivan katseen punaiseksi hiertyneeseen käteensä. Dirk iski hänen olkapäihinsä — pudisti häntä. »Kuule nyt, Paula. Väitätkö sinä todellakin meneväsi naimisiin jonkun miehen kanssa vain siksi, että hänellä sattumalta olisi paljon rahaa?»

»Ehkäpä en vain siksi, että hänellä olisi paljon rahaa. Mutta se on ehdottomasti oleva muiden ohella tärkeä tekijä. Sitäpaitsi hän on ainakin aika paljon parempi kuin sellainen mies, joka viskelee minua pelloilla kuin perunasäkkiä.»

»Suo anteeksi. Mutta — kuulehan, Paula — tiedäthän, että minä — piru vieköön! — Ja tässä minä nyt kyykötän arkkitehtuuritoimistossa, ja monta vuotta saattaa kulua, ennen kuin minä — —»

»Niin, mutta monta vuotta saattaa myöskin kulua, ennen kuin minäkään kohtaan miljoonani. Miksi siis murjottaisimme? Ja vaikka kohtaisinkin ne, niin me, sinä ja minä, voimme kuitenkin pysyä yhtä hyvinä ystävinä.»

»Älä lörpöttele. Älä koetakaan syöttää minulle noita viattomuus-temppujasi. Muista, että minä olen tuntenut sinut kymmenvuotiaasta saakka.»

»Ja tiedät tarkalleen, kuinka musta minun sydämeni on, eikö niin? Sinä tahtoisit saada jonkun reilun, soman tyttölapsen, joka osaisi erottaa parsan herneestä silmämäärällä ja joka tarjoutuisi juoksemaan kilpaa kanssasi täältä keittiöön.»

»Jumala varjelkoon!»

Kuuden kuukauden kuluttua Paula Arnold oli naimisissa Theodore A. Stormin kanssa. Tämä viisikymmenvuotias mies oli hänen isänsä ystävä ja niin monien yhtiöiden pää, niin monien pankkien osakas ja niin monien liikkeiden johtaja, että Aug. Hempelkin vietti todellista erakkoelämää hänen rinnallaan. Paula ei nimittänyt koskaan häntä Teddyksi. Kukaan ei nimittänyt häntä Teddyksi. Theodore Storm oli suuri mies — ei oikeastaan lihava, vaan pullea. Hänen pituutensa pelasti hänen muhkean ulkonäkönsä. Hänen kasvonsa olivat suuret, valkoiset ja vakavat, hänen kaunis, runsas, tumma tukkansa harmeni ohimoilta, ja hän pukeutui erinomaisen hyvästi, ellei mainita hänen taipumustaan miltei naisellisiin kaulaliinoihin. Hän rakensi Paulalle kaupunkitalon Lake Shore rantatielle, siihen kaupunginosaan, jota nimitettiin Kultarannaksi. Rakennus muistutti pienehköä kirjastotaloa. Hänellä oli sitäpaitsi vielä maatalokin Lake Forestin toisella puolella. Se oli järven pohjoisella rannalla, ja sen huolellisesti hoidetut puistometsät viettivät acremäärin järveen päin. Siellä oli ajoteitä, luolia, puroja, siltoja, kasvihuoneita, talleja, kilparata, puutarhoja, meijereitä, suihkulähteitä, varjoisia polkuja, ja tilanhoitajan maja (joka oli kaksi kertaa suurempi kuin Selinan päärakennus). Kolmen vuoden kuluessa Paula sai kaksi lasta, pojan ja tytön. »Kas niin, nyt sekin on tehty», hän sanoi. Hänen avioliittonsa oli hirveä erehdys, ja hän tiesi sen itsekin. Sota, joka syttyi 1914 miltei heti hänen häittensä jälkeen, kohotti nimittäin Hempel-Arnoldin osakkeet huimaavan korkealle. Miljoonia nauloja amerikkalaista lihaa ja silavaa laivattiin Eurooppaan. Kahden vuoden aikana kasvoi Hempelien omaisuus suuremmaksi kuin milloinkaan ennen. Paula oli korviaan myöten vaipunut Vertavuotavan Belgian avustamistyöhön — koko Kultaranta oli siihen innostunut. »Kaunis rouva Theodore A. Storm ottamassa vastaan lahjoja Vertavuotavan Belgian hyväksi perustamassaan toimistossa», nähtiin kuvalehdissä.

Dirk ei ollut nähnyt häntä kuukausimääriin. Muutamana perjantaipäivänä Paula odottamatta soitti hänelle Hollis & Spraguesin toimistoon.

»Tule meille viettämään lauantaita ja sunnuntaita, tulethan? Ajamme maalle tänään iltapäivällä. Voin pahoin ajatellessanikin Vertavuotavaa Belgiaa. Lähetän lapset maalle jo aamulla. En voi itse päästä niin varhain. Haen sinut autollani tänään kello neljä ja vien sinut itse perille.»

»Aioin viettää tämän pyhän äidin luona. Hän odottaa minua.»

»Ota hänet mukaan.»

»Ei hän tule. Tiedäthän, ettei hän pidä tuollaisesta samettikenkäisestä komeudesta.»

»Voi, mehän elämme siellä maalla niin hirveän yksinkertaisesti. Oikein maalaisesti. Tule nyt, Dirk! Haluan keskustella kanssasi eräistä seikoista — suunnitelmista... Kuinka työ sujuu?»

»Kohtuullisesti. Tiedäthän, ettei nykyään rakenneta paljonkaan.»

»Tuletko?»

»En tiedä, voinko — —»

»Haen sinut kello neljä. Pysähdyn kadulle. Älä anna minun odottaa, ethän? Pollarit mukisevat, jos auto seisoo Loopilla kello neljän jälkeen.»

XV.

»Laputa tiehesi vain!» sanoi Selina, kun Dirk kutsui hänet farmin puhelimeen. »Se virkistää sinua. Sinä oletkin ollut kuin hapan omena pitkät ajat. Tarvitsetko paitoja? Ja sinä jätit tänne tennishousut viime syksynä — puhtaat. Etkö sinä...»

Kaupungissa Dirkillä oli suuri huone komeroineen kauniissa, vanhanaikaisessa, kolmikerroksisessa talossa Deming Placen varrella. Hän käytti etuhuonetta työhuoneenaan ja komeroa makuuhuoneenaan. Hän ja Selina olivat sen yhdessä kalustaneet hyljäten kaikki huoneen alkuperäiset vehkeet, lukuunottamatta vuodetta, pöytää ja muhkeata, mukavaa, haalistunutta, vanhaa nojatuolia, jonka brokaadipäällys viittaili menneeseen loistoon. Kun Dirk sitten oli asettanut kirjansa avonaisille hyllyille toiselle seinälle, himmeäkupuisia lamppuja pöydälle ja kirjoituspöydälle, niin huone näytti sekä asuttavalta että asutulta. Tänä aikana heidän kalustaessaan Dirkin huonetta Selina tottui tulemaan kaupunkiin silloin tällöin päiväksi taikka pariksi penkoakseen huutokauppakamareita taikka vanhojen tavarain kauppoja. Hän oli tosi taituri tällä alalla ja vihasi uusien, tavallisella tavalla hankittujen huonekalujen vernissaa ja kiiltoa.

»Kauneinkin esine kehittyy todella omaksi itsekseen vasta sen jälkeen kuin se on joutunut oikeaan elämään, kun sitä on heitelty ja hangattu ja pahoinpidelty, kun palvelijat ovat sitä raaputelleet ja se on kiillotettu uudelleen, ja siinä on istuttu taikka maattu, taikka siitä on syöty, ja sitä on pölyytetty», Selina sanoi. »Ne ovat aivan ihmisolentojen kaltaisia. Minä käytän mieluummin ajan ja käytön pehmittämää vanhaa vaahterapöytääni, jonka Pervuksen isä omin käsin veisti seitsemisenkymmentä vuotta sitten, kuin kaikkia Wabash Avenuen mahonkilevyjä.»

Hän nautti suuresti näistä harvinaisista kaupunkimatkoistaan — teki niistä pyhäpäivän. Dirk vei tavallisesti hänet teatteriin, ja siellä hän istui aivan hurmaantuneena. Hän suhtautui tähän huvittelulajiin yhtä tuoreesti ja kiihkeästi kuin Dalyn kiertävän teatteriseurueen päivinä, jolloin hän pikkutyttönä oli istunut permannolla isänsä, Simeon Peaken rinnalla. Oli omituista, ettei hän, vaikkakin hänen elämänsä oli ollut peräti vailla romantiikkaa ja seikkailua; kuitenkaan pitänyt elävistäkuvista. »Ääretön ero», hän selitti, »on elävienkuvien ja teatterin suoman jännityksen välillä. On kuin onkin! Kuka viitsisi leikkiä paperinukeilla, jos voisi leikkiä oikealla pikku vauvalla.»

Hän intoutui hirveästi penkomaan tämän suuren, hajanaisen kaupungin outoja nurkkia ja näytti keksivän uusia ihmeitä joka käynnin aikana. Lyhyen ajan kuluttua hän tunsi Chicagon paremmin kuin Dirk — puhumattakaan vanhasta Aug. Hempelistä, joka oli elänyt tässä paikassa yli puolen vuosisataa, mutta joka ei koskaan poikennut kauaksi heiluriuraltaan, joka vei kotoa karja-aitauksiin ja karja-aitauksista kotiin.

Ne seikat Chicagossa, jotka kiihottivat Selinan mielikuvitusta, eivät näyttäneet ensinkään kiinnostavan Dirkiä. Joskus hän vuokrasi vapaan huoneen Dirkin täysihoitolasta päiväksi taikka pariksi. »Tiedätkö!» hän läähätti pojalleen tämän palatessa iltaisin toimestaan. »Olen käynyt kaukana luoteispuolella. Siellä on aivan toinen maailma. Siellä on Puola. Siellä on tuomiokirkkoja ja miehiä, jotka istuvat ravintoloissa kaiket päivät ja lukevat sanomalehtiä ja juovat kahvia ja pelaavat dominoa taikka muuta sellaista. Ja tiedätkö, mitä sitäpaitsi keksin? Chicagossa on lähes suurin puolalainen asujamisto kaikista maailman kaupungeista. Kaikista!»

»Niinkö?» Dirk vastasi hajamielisesti.

Mutta tänä päivänä hänen äänensä ei ollut suinkaan hajamielinen hänen puhuessaan puhelimessa äidilleen. »Ethän vain pahastu? Tulen maalle ensi lauantaina. Taikka kenties voin ajaa sinne keskelläkin viikkoa ja jäädä yöksi... Kuinka muuten voit?»

»Mainiosti. Muista sitten tarkasti katsella Paulan uutta taloa, niin että sitten voit kertoa minulle siitä. Julie sanoo, että se on jonkinlainen romaanitalo. Hän kertoi, että Aug-ukko on vain kerran nähnyt sen eikä enää mene sinne toiste edes katsomaan lapsenlapsiansakaan.»