Part 16

Kaksi päivää vietti Mattie oman päänsä mukaan. Toisin sanoen hän auttoi juurikasvien korjuussa puutarhassa, lehmien lypsyssä ja hevosten valjastuksessa sekä ratsasti satulatta niitä laitumelle viemään. Hän käveli maantiellä, kahlaili pudonneiden lehtien joukossa metsissä, kantoi tulipunaista vaahteranlehteä tukassaan, nukkui kuin kuollut kymmenestä kuuteen ja söi suunnattomasti kermaa, hedelmiä, vihanneksia, munia, makkaroita ja kakkuja.

»Kotona maalla sain tuollaista niin hirveän paljon, että oikein vihasin sitä», hän sanoi nauraen hieman nolona. »Minun oli pakko syödä sitä silloin. Mutta nyt nautin suunnattomasti sellaisesta, sillä se kai kuuluu minun luontooni. Tämä on niin ihanaa, rouva DeJong. Ihanin aika koko elämässäni.» Hänen kasvonsa säteilivät, niin että ne näyttivät miltei kauniilta.

»Jos tahdotte, että minun on uskottava sanojanne», virkkoi Selina, »niin palaatte pian luoksemme.»

Mutta Mattie Schwengauer ei palannut milloinkaan.

Seuraavan viikon alkupuolella muuan oikeista ylioppilaista lähestyi Dirkiä. Hän oli junior, hyvin vaikutusvaltainen henkilö ja sen ylioppilaskerhon jäsen, johon Dirkiä oli kehotettu pyrkimään ja joka todellakin oli varsin edullinen kerho.

»Kuulehan, DeJong, minä tahtoisin puhua kanssasi pari sanaa. Huh, sinun on jätettävä tuo tyttö — Swinegour, taikka mikä hänen nimensä olikaan — ellet halua loukata kaikkia kerhon poikia.»

»Mitä sinä tarkoitat? Jätettäväkö? Mikä häntä muka vaivaa?»

»Vaivaa! Hänhän on luokaton. Ja tiedätkö, mitä kerrotaan hänestä? Hän sanoi sen itse neuvoessaan erästä tyttöä, jonka piti ansaita elantonsa opintoaikanaan. Hän kylpee aina alusvaatteet ja valkoiset sukat yllään säästääkseen pyykkisaippuaa. Pesee ne samalla kertaa, ja se on totinen tosi.»

Dirkin sielun silmien eteen välähti kuva tästä lihavasta tytöstä, joka istui puettuna ahtaisiin trikooalusvaatteisiinsa kylpyammeessaan ja hankasi niitä ja itseään yhtä aikaa. Hullunkurinen ja vastenmielinen näky — säälittävä näky, vaikkakaan Dirk ei halunnut myöntää sitä.

»Voitko kuvitella!» sanoi hänen tuleva kerhoveljensä. »Hyväinen aika, emmehän me voi pitää seurassamme sellaista poikaa, joka seurustelee tuollaisen tytön kanssa. Sinun on luovuttava hänestä, ymmärrätkö. Lopullisesti. Pojat eivät siedä sitä.»

Dirkin mielessä kehittyi taas toinen kuva, jossa hän näki Dirk DeJongin asettuvan ylevään asentoon ja lausuvan: »Eivät siedä sitä, pyh! Hän on enemmän arvoinen kuin koko teidän moskanne yhteensä. Menkää helvettiin!»

Mutta sen sijaan hän sanoi epävarmasti: »Niinkö? Vai niin! Huh! — —»

Dirk vaihtoi paikkaa luokkahuoneessa, vältti Mattien silmiä ja kiiruhti ulos luokasta heti tunnin päätyttyä. Eräänä päivänä hän näki tytön tulevan vastaan pihalla ja aavisti, että hän aikoi pysähtyä puhuttelemaan — luultavasti nauraen toruakseen häntä. Dirk kiirehti silloin askeleitaan, väistyi hieman toiselle puolelle ja kulkiessaan ohitse kohotti lakkiaan ja nyökkäsi kiinnittäen katseensa suoraan eteenpäin. Silmäkulmallaan hän näki tytön seisovan hetkisen epäröiden polulla.

Dirk valittiin kerhoon. Toverit ihastuivat heti häneen. Selina vain sanoi parisen kertaa: »Miksi sinä et tuo tuota kelpo Mattie'a joskus taas mukanasi tänne? Hän oli niin hyvä tyttö — taikka oikeammin nainen. Hän näytti niin nuorelta ja huolettomalta ollessaan täällä, eikö totta? Niin viisas tyttö sitäpaitsi. Hän on pääsevä pitkälle, saatpa nähdä. Tuothan hänet ensi viikolla?»

Dirk kiemurteli, rykäisi, katsoi pois. »Enpä tiedä. En ole nähnyt häntä viime aikoina. Hänellä on luultavasti muuta seuraa, mistä minä tiedän.»

Hän koetti olla ajattelematta tätä asiaa, sillä hän häpesi aikalailla. Hän häpesi oikeastaan hirvittävästi. Hän ajatteli itsekseen: »Oh, mitä siitä!» ja peitti noloutensa. Kuukauden kuluttua Selina sanoi taas: »Sinun pitäisi kutsua Mattie Kiitospäivänä päivällisille, ellei hän matkusta kotiin. Meillä on kalkkunaa ja kurpitsapiirakkaa ja muuta sellaista. Hän nauttisi siitä hirveästi.»

»Mattie?» Dirk oli unohtanut hänen nimensäkin.

»Juuri Mattie. Olihan hän Mattie? Mattie Schwengauer.»

»Hänkö? Minä en ole nähnyt häntä pitkään aikaan.»

»Dirk, ethän vain ole riidellyt tuon kiltin tytön kanssa?»

Dirk päätti kertoa koko jutun. »Kuule nyt äiti. Yliopistossa on monen monta eri joukkoa. Ymmärrätkö? Ja Mattie ei kuulu mihinkään niistä. Sinä et tietenkään ymmärrä, mutta se on totta. Hän — hän on viisas ja kyvykäs ja kaikkea hyvää, mutta hän ei vain kuulu mihinkään. Tuollaisen tytön ystävänä et pääse minnekään. Sitäpaitsi hän ei edes ole mikään tyttö, hän on keski-ikäinen nainen, jos oikein asiaa ajattelet.»

»Ei pääse minnekään!» Selinan ääni oli viileä ja hillitty. Sitten hän lisäsi, kun pojan katse vältti häntä: »Näetkös, Dirk DeJong, Mattie Schwengauer on juuri muuan tärkeimpiä syitäni, jonka vuoksi minä lähetin sinut yliopistoon. Hän on niin sanoakseni osa yliopisto-opetuksesta. Hänen kanssaan jutellessasi opit jo jotakin arvokasta. Enhän minä suinkaan tarkoita sitä, ettet sinä saisi mielelläsi seurustella sievien, nuorten, ikäistesi tyttöjen kanssa. Olisi aivan nurinkurista, ellet sitä tekisi. Mutta tämä Mattie — hyväinen aika, hänhän on itse elämä. Muistatko, kuinka hän kertoi pesseensä astioita Kahdennentoista kadun juutalaisravintolassa, jonka omistaja lainasi astioita ja veitsiä ja haarukoita naapuriston italialaisiin ja irlantilaisiin häätilaisuuksiin, missä syötiin sianlihaa ja mitä moskaa hyvänsä, ja sitten käytti niitä seuraavana päivänä taas omassa ravintolassaan juutalaisille vierailleen.»

Muistihan Dirk kyllä. Selina kirjoitti Mattielle kirjeen kutsuen häntä farmille Kiitospäiväksi, ja Mattie vastasi kohteliaasti eväten. »Olen aina muistava teitä», hän kirjoitti tuossa kirjeessään, »rakkaasti.»

XIV.

Dirk ei keltanokkavuotenaan tutustunutkaan noihin miellyttäviin, opettavaisiin, hiljaisiin jutteluihin kirjaston takkavalkean ääressä, missä professorit innottavat kuulijoitaan klassillisen tiedon ja nykyaikaisen hengen värittämällä älykkyydellään. Midwestin professorit esittivät luentonsa oppisaleissa. Oppisaleissahan he niitä olivat esittäneet kymmeniä vuosia, ja oppisaleissa he aikoivat edelleenkin esittää niitä, siksi kunnes kuolema taikka johtokunnan kokous heidät muualle muuttaisi. Nuoremmat professorit, nuo, jotka käyttivät hienoja, harmaita pukuja ja kirkkaan värisiä kaulaliinoja, sitävastoin koettivat innokkaasti esiintyä oppisaleissakin niin vähän pedanttisesti kuin mahdollista ja useasti liioittelivat tätä pyrintöään. He koettivat esiintyä poikien vertaisena, yllättivät kuulijat käyttämällä koulukieltä ja saivatkin palkakseen naurua poikien ja tirskuntaa tyttöjen puolelta. Dirk piti oikeastaan sittenkin enemmän pedanteista. Kun edelliset kääntyivät ylioppilaiden puoleen epävirallisesti, saattoivat he alottaa puheensa sanoen: »Kuulkaapas nyt, pojat — —» ja tanssiaisissa he kilvan hakkailivat sieviä ylioppilastyttöjä.

Dirk kuunteli myöskin kahden naisprofessorin luentoja. Kummatkin olivat keski-ikäisiä, kuivettuneita naisia, joiden silmistä vain heijastui elämää. Heidän vaatteensa olivat valmistetut jostakin epämääräisestä, tummasta, ruskeasta taikka likaisen harmaasta kankaasta, heidän hiuksensa olivat elottomat ja heidän kätensä pitkät, luisevat ja ilmeettömät. He olivat nähneet loppumattomien luokkien kulkevan ohitseen. Huoneen täysi tuoreita, nuoria kasvoja oli ilmestynyt esille hetkeksi ja sitten taas väistynyt syrjään toisten tuoreiden, nuorten kasvojen tieltä, niin kuin pyöreät, valkoiset merkit kivitaululla, jotka sitten taas sienellä pyyhittiin pois toisten samanlaisten pyöreiden, valkoisten merkkien tieltä. Noista kahdesta naisesta saattoi toinen — vanhempi — hetkiseksi leimahtaa elämään kuin tuikahdus loppuunpalaneen lieden tuhassa. Hänellä oli huumorin ja eräänlainen joustavan sukkeluuden lahja, ja nämä ominaisuudet olivat ihmeellisesti säilyneet kolmenkymmenen vuodenkin kuolettavassa ja lamauttavassa oppisalimaailmassa. Hänen älynsä oli terävä ja vapaa, ja se kantoi sovinnaisen ympäristön ja synnynnäisen vanhanpiikuuden taakkaa.

Näiden naisten opetus kiusasi ja hermostutti Dirkiä. Neiti Eufemia Hollingswoodin tapana oli korostaa joka kolmatta taikka viidettä tavua ikään kuin iskien niihin koko äänensä painolla. Esimerkiksi:

»Silmäillessämme kysymyksiä, jotka nyt ovat käsiteltävinämme, täytyy meidän ensiksi luoda katseemme histooriaan ja koettaa eritellä —»

Hän huomasi odottavansa vain tuota korostusta ja säpsähtävänsä sen esiintyessä kuin vasaran iskusta. Se aiheutti päänsärkyä.

Neiti Lodge taas änkkäsi. Hän lähestyi jokaista sanaa uh-uh-uh-uh-äänteellä, joka rääkkäsi kuulijaa. Uh-uh-uh katsellessamme tämän uh-uh-uh geometrisen uh-uh-uh tilanteen uh-uh-uh-uh — —

Dirk kiemurteli rauhattomasti tuolillaan, huomasi kättensä puristuvan nyrkkiin ja pelastautui katselemaan professorin takana olevalla mustalla taululla helottavalle aurinkoläiskälle piirtyvää, ikkunan ulkopuolella törröttävän tammenoksan varjoa.

Alkukeväästä Dirk ja Selina kerran taas keskustelivat asioista istuessaan oman takkavalkeansa ääressä High Prairien maatilalla. Selina oli rakennuttanut tuon takan viisi vuotta sitten, ja hän rakasti sitä kuin tosi tulenpalvoja. Hän sytytti siihen tulen aina talvi-illoin sekä keväisin, kun yöt olivat vielä kylmät. Dirkin poissaollessa hän istui sen edessä iltaisin kaikkien muiden väsyneiden asukkaiden mentyä levolle. Sekarotuinen, vanha Pom lepäsi hänen jalkojensa ääressä nauttien vanhuutensa päivinä sellaisesta ylellisyydestä, josta hän ei olisi voinut uneksiakaan halveksitun nuoruutensa aikana. High-prairieläiset ajaessaan ohitse matkalla johonkin harvinaiseen juhlaan taikka myöhäiselle torikäynnille, joka joskus oli välttämätön, näkivät rouva DeJongin takkavalkean punertavan hohteen tanssivan seinällä ja lämmittelivät sen loisteessa, vaikkakin he sitä paheksuivat.

»Hänellä on kelpo uunit, ja kuitenkin hän viitsii polttaa puita tuollaisessa takassa. Aina hän onkin niin kummallinen. Mahtaa hänen olla ikävä istuessaan tuolla yksinään koiransa kanssa.»

He eivät aavistaneetkaan, kuinka paljon vieraita Selinan luona kävi noina talvi-iltoina — siellä kävi vanhoja ja uusia ystäviä. Noinsuuri oli siellä, pullea, multainen lapsonen, joka kieriskeli ja peuhasi pellolla, sillä välin kuin hänen nuori äitinsä pyyhki hikeä otsaltaan ja katsoi häneen hellin silmin. Sitten tuli kymmenvuotias Dirk DeJong. Samoin Simeon Peake somana, pehmeä-äänisenä ja iroonisena kiiltävine kenkineen ja hattu aina hieman kallellaan. Pervus DeJong, sinipaitainen jättiläinen, voimakkaine, helline käsineen, joiden seljässä kasvoi hienoja, kultaisia haivenia. Fanny Davenportkin, hänen tyttöaikansa näyttelijätärihanne, saapui hänen luoksensa hymyillen ja kumarrellen, samoin kuin muinaisten Extravaganzain muhkeasti sädehtivät trikoopukuiset olennotkin. Näiden vastakohtana esiintyi Maartje Pool seisoen Roelfin pikku työpajan ovella kädet työnnettyinä esiliinan alle lämpiämään. »Onpa teillä hauskaa!» hän sanoi kaihoten, »teillä ja Roelfilla. Onpa teillä hauskaa.» Ja Roelf, tuo tumma, eloisa poika, ei ymmärtänyt häntä. Roelf, Selinan nero, olikin aina mukana seurassa.

Oi, eihän Selina DeJong milloinkaan ollut yksinään näinä talvi-iltoina takkavalkeansa ääressä.

Hän ja Dirk istuivat myöskin lämmittelemässä siellä muutamana kauniina, kylmänä varhaishuhtikuun iltana. Oli lauantai. Viime aikoina ei Dirk aina tullutkaan viettämään viikonloppua kotiinsa. Eugene ja Paula Arnold olivat tulleet kotiin pääsiäiseksi. Julia Arnold oli kutsunut Dirkin iloisiin juhliin Park Avenuen varrella sijaitsevaan taloonsa. Dirk oli viettänyt kaksi kokonaista pyhääkin siellä. Prairie Avenuen brokaadiloisteen rinnalla oli hänen oma makuuhuoneensa maalla tuntunut miltei yllättävän karulta ja tyhjältä. Selina nautti hirveästi Dirkin sangen katkonaisista selostuksista, ja imi niistä yhtä paljon iloa kuin Dirk — ellei enemmänkin.

»Kerro nyt minulle, mitä te söitte», hän kysyi tavallisesti kuin lapsi. »Mitä saitte esimerkiksi päivälliseksi? Oliko suurenmoista? Julie kertoi, että heillä on kamaripalvelija nykyään. Ajattele! En malta odottaa, kunnes Aug. Hempel kuvailee tätä hommaa.»

Dirk kertoi siis hänelle arnoldilaisesta ylellisyydestä, ja Selina keskeytti hänet huudahtaen: »Majoneesia! Hedelmien kera! Oi, en ikinä usko, että se voisi olla hyvää. Piditkö todellakin siitä? Kas, minäpä laitankin sitä ensi viikolla, kun sinä tulet kotiin. Hankin ohjeen Julielta.»

Dirk epäili, ettei hän pääsisikään kotiin ensi lauantaina. Muuan niistä pojista, joihin hän oli tutustunut Arnoldilla, oli kutsunut hänet heidän maatilalleen pohjoiseen, järven rannalle. Hänellä oli venekin.

»Sehän on ihanaa!» Selina huudahti vaiettuaan miltei huomaamattoman silmänräpäyksen — silmänräpäyksen, jossa väreili säikähdys. »Koetan olla hätäilemättä ja huolehtimatta kuin vanha kana, vaikka tiedänkin sinun olevan vesillä... Jatka siis, Noinsuuri. Ensiksi siis hedelmiä majoneesin kera. Millaista keittoa?»

Dirk ei ollut luonteeltaan puhelias — mutta hänen vaiteliaisuutensakaan ei ollut yrmeää laatua. Se oli vain hänen hollantilaisilta esi-isiltään peritty ominaisuus. Tällä kertaa hän kuitenkin oli laveasanaisempi kuin tavallisesti. »Paula...» esiintyi lakkaamatta hänen keskustelussaan. »Paula... Paula...»ja taas...» Paula.» Dirk ei itse huomannut toistoa, mutta Selinan herkempi korva äkkäsi sen heti.

»En ole nähnyt häntä, sen jälkeen kuin hän lähti kouluun. Hän on kai — niin — hän on vuosi sinua vanhempi. Hän on yhdeksäntoistavuotias. Nähdessäni hänet viimeksi hän oli hyvin pieni, tumma ja laiha. Vahinko, ettei juuri hän ole perinyt Julien ihastuttavaa, kultaista väriä ja kauniita piirteitä, vaan Eugene, joka ei niitä tarvitse.»

»Ei hän ole ruma!» puuskahti Dirk kuumasti. »Hän on tumma ja hento ja jotenkin — hm — viekotteleva» — Selina hätkähti huomattavasti ja nosti nopeasti kätensä suulleen peittääkseen hymyn — »aivan kuin Kleopatra. Hänen silmänsä ovat suuret ja vinot — en tarkoita kierot, vaan ikään kuin kapenevat ulkokulmistaan, niin että ne näyttävät suuremmilta kuin muiden ihmisten.»

»Minun silmiäni pidettiin sangen kauniina», virkkoi Selina veitikkamaisesti, mutta Dirk ei kuullut hänen sanojaan.

»Hänen rinnallaan kaikki muut tytöt näyttävät niin — niin pulleilta.» Hän istui hetkisen ääneti. Selinakin vaikeni, mutta vaitiolo oli nyt painostava. Dirk puhkesi taas äkkiä puhumaan ikään kuin jatkaen ajatustensa valmista uraa, »— hänen kätensä eivät vain ole ———»

Selina pakotti äänensä luonnolliseksi karkottaen siitä terävän tutkija-sävyn. »Mitä hänen kätensä eivät ole, Dirk?»

Dirk pohti asiaa hetkisen rypistetyin kulmin. Vihdoin hän lausui hitaasti: »En tiedä. Ne ovat ruskeat ja hirveän laihat ja ikään kuin — ahneet. Tarkoitan, etten voi katsella niitä, ne hermostuttavat minua. Ja kun koko hänen muu ruumiinsa on kylmä, niin ne ovat kuumat, jos niihin koskee.»

Hän katseli äidin käsiä, jotka häärivät ompeluksen kimpussa. Hän käsitteli parhaillaan silkkinauhan pätkää, jonka oli somistettava Geertje Pool van der Sijden toisen pienokaisen pikku myssyä. Hänen karkeat sormensa tarraantuivat yhtämittaa silkin pehmeään pintaan. Kova työ, vesi, aurinko ja tuuli olivat paahtaneet nuo kädet, kovettaneet ne, suurentaneet rystyset, levittäneet kämmenet ja riipineet ne karkeiksi. Kuitenkin olivat ne niin pätevät ja voimakkaat ja viileät ja luotettavat — ja hellät. Äkkiä Dirk tokaisi katsellen niitä: »Toista ovat sinun kätesi. Minä rakastan sinun käsiäsi, äiti.»

Selina pani nopeasti, vaikkakin huomaamatta, syrjään työnsä, etteivät hänen silmiinsä kohonneet onnelliset ja kiitolliset kyyneleet olisi tahranneet vaalean punaista silkkinauhaa. Hän punastui kuin nuori tyttö. »Todellako, Noinsuuri?» hän virkkoi.

Hetken kuluttua Selina ryhtyi taas työhönsä. Hänen kasvonsa näyttivät yhtä nuorilta, vilkkailta ja tuoreilta kuin sen tytön kasvot, jonka mielestä kaalinpäät olivat olleet niin kauniita tuona iltana hänen keikkuessaan Halstedin kuoppaista tietä pitkin Klaas Poolin rinnalla monta vuotta sitten. Tuo hohde kohosi hänen kasvoilleen aina, kun hän oli onnellinen, innostunut ja kiihtynyt. Juuri tuon hohteen takia hän oli kaunis niiden mielestä, jotka rakastivat häntä ja jotka nostivat tuon hohteen hänen kasvoilleen, mutta niiden mielestä, jotka eivät rakastaneet häntä ja jotka eivät koskaan nähneet tuota hohdetta, hän oli melkein ruma nainen.

Taas syntyi uusi hiljaisuus. Sitten: »Äiti, mitä sinä sanot, jos minä lähtisin itäänpäin ensi syksynä opiskelemaan arkkitehtuuria?»

»Miellyttääkö se sinua, Dirk?»

»Luulen sen miellyttävän.»

»Siinä tapauksessa sanon, että se on mainiota. Olen — olen onnellinen jo ajatellessanikin sitä.»

»Se — maksaa hirveän paljon.»

»Minä järjestän. Kyllä minä järjestän... Kuinka jouduit valitsemaan juuri arkkitehtuurin?»

»En tiedä varmasti. Nuo yliopiston uudet rakennukset — gotiikkaa, muistathan — ovat aivan toisenlaiset kuin vanhat. Paula ja minä juttelimme eräänä päivänä. Hän vihaa heidän taloaan siellä Prairien varrella — se on hirveä, vanha, ruma kivikasa, jonka Illinois Centralin junat ovat mustanneet yltä päältä. Hän tahtoisi, että hänen isänsä rakentaisi pohjoisosaan jotakin — jonkun italialaisen 'villan' taikka ranskalaisen 'chateaun' tai muuta sellaista. Niin monet hänen ystävistään ovat jo muuttaneet pohjoisrannalle noista inhottavista chicagolaisista taloistaan, joihin ehdottomasti kuuluvat korkeat portaat, ulkonevat ikkunat ja kaameat tornit. Huh!»

»Hyväinen aika, minähän pidän juuri niistä», intti Selina lempeästi, »oikein pidän. Arvattavasti olen minä väärässä, mutta minusta ne tuntuvat niin luonnollisilta ja luotettavilta ja vaatimattomilta, semmoisilta kuin Aug. Hempelin vaatteet, jotka ovat niin suorat ja mukavat. Nuo talot näyttävät, minun mielestäni niin arvokkailta ja sopivilta. Kenties ne ovat rumat — luultavasti ovatkin — mutta ne eivät ole missään tapauksessa naurettavia. Niihin liittyy jonkinlainen erikoinen, kömpelö suurenmoisuus. Ne ovat osa Chicagoa. Nuo ranskalaiset ja italialaiset hepenet ovat — ovat asiaankuulumattomia. Ne ovat yhtä hassuja kuin Abraham Lincoln olisi pukeutuneena vaalean punaisiin silkkihousuihin ja solkikenkiin ja pitsirannikkaisiin.»

Dirk kykeni nauramaan tälle näylle, mutta hän intti kuitenkin vastaan. »Mutta kun meillä ei ole mitään alkuperäistä arkkitehtuuria, niin mitäs teet! Ethän toki sinäkään nimitä noita savun mustaamia, vanhoja kivi- ja tiilikasoja rauta-aitoineen, kasvihuoneineen, kupuineen ja portailleen aito alkuperäiseksi taiteeksemme?»

»En», myönsi Selina, »mutta nuo italialaiset huvilat ja ranskalaiset linnat pohjois-Chicagon pohjoisissa esikaupungeissa muistuttavat sangen suuresti pitsistä iltapukua Arizonan erämaassa. Se ei olisi tarpeeksi viileä päivällä eikä tarpeeksi lämmin yöllä. Minun mielestäni meikäläinen alkuperäinen arkkitehtuuri syntyy siten, että arkkitehdit rakentavat rakennuksensa paikallista tarvetta — ilmanalaa ja yhteiskunnan tarpeita silmälläpitäen sekä samalla ajatellen vähän kauneuttakin. Me tarvitsemme harjatorneja ja pyörötorneja yhtä vähän kuin nostosiltoja ja vallikaivantoja. Ne olivat luultavasti täysin paikallaan niissä maissa, missä läänityslaitos oli vallalla, ja missä lähimmän naapurisi päähän milloin hyvänsä saattoi juolahtaa kerätä joukkonsa ja hiipiä luoksesi varastamaan vaimosi ja seinäverhosi ja kultaiset juoma-astiasi.»

Dirk oli kiinnostunut ja huvitettu. Hänen äitinsä puhe vaikutti aina häneen sillä tavalla. »Millaisen pitäisi sinun mielestäsi oikean chicagolaisen talon olla, äiti?»

Selina vastasi nopeasti, ikään kuin selittäen jo ammoin suunniteltua asiaa. Olisi luullut hänen ajatuksissaan jo monesti asettaneen tuollaisen asumuksen vanhan DeJongin talon paikalle, missä he nyt istuivat niin kodikkaasti ja mukavasti. »Katsos, siinä olisi suuria parvekkeita, joilla ihmiset voisivat istua kuumina päivinä ja öinä ja nauttia kesäisin preerioilta henkivästä lounaistuulesta — ja ne kiertäisivät itäpuolellekin — ellei idässä olisi sopivia penkereitä taikka muita parvekkeita, niin että kallisarvoinen järvituulikin voisi pyyhkäistä sinua juuri silloin kuin olisit kuolemaisillasi kuumuudesta, kuten niin useasti tapahtuu. Tuon talon pitäisi olla hyvin suoraviivainen ja tiivis ja tukeva, etteivät kylmät talvemme ja koillismyrskymme pääsisi pujahtamaan sen seinien sisälle. Ja tietysti rakentaisin sinne myöskin makuuparvekkeita — nehän ovat amerikkalaisen elämän valopilkku — meidän ylpeytemme. Englantilaiset juokoot teetänsä penkereillään, espanjalaiset maleskelkoot patioissaan, ranskalaiset varjoisilla pihoillaan ja italialaiset viiniköynnösten peittämissä pergoloissaan, meillä amerikkalaisilla on makuuparvekkeemme — seinien suojaamat ulkoilmaparvekkeemme. Uskon varmasti, että sille miehelle, joka ne keksi, tarjotaan viimeisellä tuomiolla edullisemmat ehdot kuin aeroplaanin taikka gramofoonin taikka puhelimen keksijälle. Se mies ei, totta vieköön, ajatellut muuta kuin ihmissuvun terveyttä.» Ja Selina nauroi Dirkille päätettyään näin komeasti puheensa, ja Dirk nauroi Selinalle, ja molemmat nauraa hyryyttelivät vielä kauan yhdessä takkavalkean ääressä ystävyksinä.

»Äiti, sinä olet kerrassaan suurenmoinen! — vaikkakaan sinun alkuperäisiin chicagolaistaloihisi ei rakenneta muita kuin parvekkeita.»

Selina suhtautui ylen huolettomasti poikansa ankaraan arvosteluun. »Mitäs siitä, jos talossa vain on kylliksi parvekkeita ja pari kolme kylpyhuonetta ja ainakin kahdeksan vaatesäiliötä, niin se kelpaa asuttavaksi, vaikka siitä puuttuisi mitä hyvänsä.»

Seuraavana päivänä he puhuivat vakavammin. Itäinen yliopisto ja arkkitehtuuriopinnot tuntuivat päätetyiltä. Selina oli tyytyväinen ja onnellinen, mutta Dirkin mieltä painoivat kustannukset. Hän esitti nämä huolensa aamiaista syödessään (Dirkin aamiaista, sillä hänen äitinsä oli nauttinut omansa jo monta tuntia aikaisemmin ja istui nyt pojan juodessa kahviaan hänen vieressään silmäillen lehtiä, jotka kiertävä maalaisposti oli juuri tuonut). Hän oli ollut ulkona pellolla katselemassa, kuinka nuoria tomaatintaimia siirrettiin taimilavasta avoimeen maahan. Hänen vanha, harmaa villatakkinsa oli napitettu kaulaan saakka, sillä ilma oli vieläkin hyvin pureva. Hänen päässään oli kumpurainen, musta, pehmeä huopahattu (Dirkin vanha), joka muistutti suuresti sitä hattua, joka oli ollut hänen päässään tuolla torimatkalla, kymmenen vuotta sitten. Selinan posket punersivat hienosti hänen käveltyään pelloilla kirpeässä aamuilmassa.

Hän veti henkeä. »Kahvi tuoksuu niin ihanasti. Otanpa sittenkin — —» Hän kaatoi itselleen puolisen kuppia hyveellisen näköisenä, niin kuin ainakin sellainen, joka haluaisi kokonaista kuppia, mutta voittaa kiusauksen.

»Olen ajatellut», alotti Dirk, »noita menoja — —»

»Siat», lausui Selina juhlallisesti.

»Siat!» Dirk katsahti hämmästyneenä kelpo äitiinsä.

»Siat suoriutuvat niistä», Selina selitti tyynesti. »Olen pari kolme vuotta jo ajatellut niitä. August Hempel sen keksi. Oikeastaan tarkoitan karjuja.»

Taas toisti Dirk epävarmasti: »Karjuja!»

»Jalorotuisia karjuja. Ne ovat kullan arvoisia tällä hetkellä ja vielä muutaman vuoden ajan eteenpäinkin. En haluaisi sitoutua niihin ikuisiksi ajoiksi. Vain siksi, kunnes herra Dirk DeJong on valmis arkkitehti.» Dirkin ilme oli luultavasti puhuva, koska Selina lisäsi: »Älä ole noin surkean näköinen, poju. Ei karju ole mikään vastenmielinen otus ensinkään — eivät ainakaan minun karjuni, jotka asuvat kaakeliseinäisten kylpyhuoneiden vertaisissa karsinoissa ja syövät maissia. Karju saattaa olla oikein kaunis ja arvokkaan näköinen elukka, ellei sitä kohdella kuin sikaa.»

Dirk näytti masentuneelta. »En tahtoisi käydä koulua — karjujen kustannuksella.»

Selina otti päästään huopahatun ja heitti sen ikkunan vieressä olevalle sohvalle sekä silitti tukkaansa kämmenellään. Hänen pehmeä, tumma tukkansa oli täynnä harmaita hiuksia, mutta hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaat ja loistavat kuin ennenkin.