Part 3

Elsastakin oli Simolla ollut enemmän huolta nyt kuin ennen. Elsa ei ollut enää entisenlainen. Oli kipeänä vähän väliä ja, mikä pahinta, tuntui välistä kuin olisi järkeen koskenut, kun itselleen puhui ja pillahti itkemään ilman minkäänlaista aihetta.

Nyt notkon mustia mättäitä kuokkiessaan Simo sitä mietti ja koetti syitä keksiä. Parin päivän perästä lähtisivät Aapo ja Alma kotiinsa Rantamaulaan ja kuinka sitten kävisi? Alkaisiko Selma yhä enemmän ikävöidä? Mikä sitten neuvoksi tulisi?

Ajatuksissaan löi hän kuokallaan, että paksut kuusen juuret katkeilivat, ja väänsi juurevia kantoja kyljelleen kuin irtomättäitä. Oli kuin itselleen vihassa, vaikkei tiennyt mistä.

Kun hän alkoi sitkistynyttä koivunkantoa kiskoa irti, pitivät vielä kovat juuret joka haaralla vastaan eikä kanto hievahtanutkaan. Hän katkoi kirveellä vankimmat juuret poikki ja yritti uudestaan, mutta kanto ei vieläkään irtautunut. Silloin tarttui hän lujin kämmenin kahteen juurentynkään ja riuhtaisi niin, että maailma silmissä musteni. Mutta jo kanto irtaantui ja Simo käänsi sen siihen tarttuneen maan kanssa kyljelleen. Hymähtäen hyvillään tuli hän samassa katsoneeksi niemen kärkeen päin ja äkkiä muisti Jantukan kiukaan ja tarinan siitä...

Hän seisahtui siihen kyljellään olevan kannon viereen, ja nyt alkoivat hänelle mielestään asiat selvitä. Nyt ymmärsi hän, minkä vuoksi Selma näytti ikävöivän. Ikävää se ei ollutkaan! Se oli pelkoa. Elsa oli varmaan kertonut Selmalle tuosta Jantukan kiukaasta ja Jantukka-noidan kirouksesta, josta hänkin oli jotakin kuullut puhuttavan ja josta viimeksi olivat appensa kanssa järvellä tullessaan puhelleet. Elsa oli ehkä lisännyt omia sairaita luulojaan ja saanut Selmankin pelkäämään. Mutta Selma ei tohtinut hänelle, Simolle, siitä mitään puhua!

Niin se olikin. Hän tuli keksinnöstään hyvilleen ja oli melkein kiitollinen tuolle äskeiselle itsepäiselle kannolle. Sillä hänen sitä irti kiskoessaan oli tuo ajatus hänen mieleensä juolahtanut.

Hän sai uskolleen vielä vahvistusta siitä, että oli Elsan ja Selman usein kuullut kahden kesken puhuvan kuiskaten, ja kun kuulivat hänen tulevan likemmäksi, niin taukosivat kokonaan puhumasta tai alkoivat puhua kovemmalla äänellä. Ehkä olivat Elsankin hourimiset ja sairaudet lähtöisin tuosta onnettomasta mustasta kiukaasta.

Sitähän isä-vainaja oli häntäkin varoittanut hajoittamasta...

Hän alkoi kuokkia ja teki päätöksensä. Heti tänä iltana hän lähtisi niemelle. Ottaisi rautakangen matkaansa ja hajoittaisi yksin kivin koko tuon taikapaikan! Isä-vainajaakin vaivasi taikausko!

Jantukalla ei enää ollut tällä niemellä mitään tekemistä!

Hän arveli puhua Aapolle, joka näkyi saran toisesta päästä tulevan hänen luokseen, koko asian, mutta päätti sitten, ettei hän sittenkään virkkaisi Aapolle mitään, vaan hajoittaisi kiukaan yksin. Aapo kertoisi siitä Rantamaulassa, ja siitä syntyisi uusia juttuja ja juoruja.

Ja kun Aapo tuli viereen, alkoi Simo puhua muista suunnitelmistaan. Koko tämä lihava notko järven rantaan asti pitäisi saada pelloksi ja ojan varret peratuksi niityiksi. Niittyjä saisi niin paljon kuin tahtoi. Heinikoita olivat kaikki korvet täynnä. Hän puhui ensi talven töistä, uuden asuinrakennuksen ja uuden navetan salvamisesta, ja pyysi Aapoa työtoveriksi.

"Luvannuthan olen", myönteli Aapo. "Ovat ne puhuneet, että ensi talvena tulee paljon tukinajojakin ja hakkuumiehille hyvät palkat, mutta kun nyt kerran olen sinun töihisi luvannut tulla, niin tulen."

Aapo olikin kätevä salvumies ja nuoreksi mieheksi vakava ja tasainen. Ja nyt kun siinä puhelivat Simon kanssa, niin siihen uskoon molemmin jäivät, että voitollisempaa oli ajan oloon maata viljellä kuin tukkitöissä kulkea. Rahat, jotka sieltä ansaitsi, kuluivat elämiseen, mutta maa, jonka muokkasivat, alkoi kasvaa, elätti miehensä eikä koskaan tyhjää tarjonnut.

"Eivätpä ne siellä ole rikastuneet meidän kylän miehetkään, jotka kesät talvet tukkitöissä kulkevat... Elämiseen on mennyt kaikki, ja maat ovat menneet epäkuntoon", sanoi Aapo.

He olivat puhellessaan kävelleet toiseen laitaan vainiota, jossa Aapo oli kaivanut laajan kuopan, jotta suuri kivi pellolta kyntäjän tieltä siihen upotettaisiin.

Pitkien riukujen avulla alkoivat he vääntää kiveä kuoppaan. Hetken ponnistusten perästä se liikahtikin ja pyllähti kuoppaansa...

Silloin näkivät he Selman kävelevän talosta ja arvasivat, että hän tuli heitä päivälliselle pyytämään.

"Tulehan katsomaan, Selma, kuinka isolle kivelle on käynyt!" kutsui Simo vaimoaan.

Selma riensi miesten luo. Hän näytti nyt iloisemmalta kuin moneen päivään, ja hänen kauniissa sinisissä silmissään oli lämmin ilme, kun hän Simoon katsoi. Simonkin kasvoille levisi kirkas päivänpaiste.

"Me olemme nyt sopineet, että Aapo tulee meille koko talveksi salvumieheksi", sanoi hän Selmalle. "Vuoden päästä näkyy jo Utuniemen uuden rakennuksen harja yli koivikon kauas järvelle!"

Omista sanoistaan tuli Simo niin hyvilleen, että tarttui vaimoaan vyötäisiltä kiinni ja aivan kohoksi nosti.

Kun he astelivat navetan ohi, kysyi Simo:

"Vieläkö Riekko ja Kukka ikävöivät Rantamaulaan?"

"Eivät enää", vastasi Selma nauravin huulin. "Nyt ne syövät ja juovat ja ovat kuin kotonaan... kodikseen ovat ottaneet..."

"Entäs sinä?" kysyi Simo hiljempaa, ettei heidän jälessään kävelevä Aapo kuulisi.

"Kodikseni olen ottanut", vastasi Selma, ja Simo näki hänen silmistään, että Selma tarkoitti totta.

Aapon ja Alman lähtöaamuna puhalteli pohjoinen, ja Simo ja Aapo valmistivat purjeen reilaan. Näin kipakalla peräntakaisella katkeisi järven selkä pian ja vaivatta. Ja hyvä olisikin. Sillä lastiksi tuli kolmilaitaan kesällä kerätty voi, kaksi korkeaa, kuusilaudoista tehtyä astiaa ja useita puolikoita suolakalaa, jotka Aapo oli aikonut toimittaa rantamaille myytäviksi yhdessä Rantamaulan kesätuotteiden kanssa. Muitakin asioita pantiin Aapon matkaan rantamaailmalle.

Simo ja Selma olivat molemmat tulleet venevalkamaan lähteviä saattamaan.

Ikävältä tuntui ero molemmin puolin.

"Olisi tässä ollut työtä ja ruokaa teille vielä edeskinpäin", hyvästeli Simo.

"Osataanpa tänne vielä, jos eletään", sanoi Aapo.

Mutta Selma ja Alma pillahtivat molemmin itkemään, kun hyvästelivät.

Simo ja Selma katsoivat niin kauan, että näkivät purjeen katoavan niemen taakse.

NOIDAN KIROT 135

Sitten katsahtivat toisiinsa. Ja molemmista heistä tuntui olo ikävältä.

He lähtivät nousemaan pihaan. Koivikko näytti autiolta ja niinkuin harvenneelta. Kalpeankeltaisia lehtiä varisi vieläkin puista, peittäen marjanvarret ja sammalmättäät. Polulle niitä oli kokoontunut läjäpäihin. Selma kulki edellä, Simo perässä.

"Ennenkuin uusi lehti puhkeaa, pitää rakennuksen uuden päädyn olla valmiina", sanoi Simo.

Kun pihaan nousivat, kysyi Selma:

"Muistit kai Aapolle puhua niistä Elsan lääkkeistä?"

"Toki muistin. Ja lupasi Aapo käydä itse lääkärin puheilla", selitti Simo.

Selma meni sisälle, mutta Simo käveli suoraan kuokkamaalle. Hän oli jo kahtena iltana yrittänyt Jantukan niemeen kiuasta purkamaan, mutta oli sattunut niin kummasti, että Aapo aina pyrki juttelemaan hänen kanssaan, ja niin ei päässyt livahtamaan. Mutta nyt tänä iltana sen piti tapahtuman! Ja kun saisi sen yksin kivin perustuksiaan myöten hajalleen, niin kutsuisi Selman katsomaan: tuossa se nyt on Jantukan kiuas, jota olet pelännyt!

Hän kuokki ahkerasti, reimasti nousi kuokka, ja nauskuen katkesivat kovat juuret.

Iltapäivällä, kun alkoi jo hämärtää, juoksi Selma Simon luo ja puhui hätäisellä äänellä, että Elsa oli alkanut houria ja pyrki pois vuoteestaan. Hän oli aivan kalpea ja pelästyneen näköinen.

"Tyynny nyt toki, hyvä ihminen!" lohdutti häntä Simo ja läksi hikeä otsaltaan pyyhkien Selman matkassa pihasalle.

Kun he joutuivat Elsan vuoteen viereen, näytti Elsa nukkuneen. Ei herännyt, vaikka Selma pani kätensä hänen otsalleen.

"Nyt hän taas on rauhoittunut, ja äsken juuri..." alkoi Selma kertoa.

"Hänellä on aivan samanlaisia taudinoireita kuin äitivainajalla viimeisinä aikoinaan", sanoi Simo. "Ehkäpä taas siitä selkiää, kun saapi nukkua."

Selman täytyi mennä navettaan. Simokin lähti Elsan vuoteen luota, ja he painoivat oven kiinni, ettei sairaan lepoa mikään häiritsisi.

Pirtissä oli jo pimeä. Syystuuli ulvoi ulkona, ja lännen taivaanrannalta vilkkui vielä kaitaisena pitkänä viiruna illan viimeinen kajastus.

Simo sytytti kuivista hongista iloisen pystytulen ja istui sen loisteeseen tupakoimaan.

-- Ehkä Aapo rantamailta palatessaan tuo Elsalle sopivat lääkkeet, -- ajatteli hän, vaikka kyllä sisimmässään tunsi ja uskoi, ettei Elsa enää pitkälle eläisi. Hänen tautinsa oli nyt syyspuoleen muuttunut aivan samanlaiseksi kuin äiti-vainajalla viimeisinä aikoina.

-- Muutenkin on perinyt äiti-vainajan luonnon, -- ajatteli hän lisäksi.

Hän ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja mietti juuri lähteäkseen Jantukan kiukaan kimppuun, kun kuuli Elsan huoneesta ääntä.

Hän seisahtui keskelle lattiaa ja kuunteli. Hetkeen taas ei erottanut mitään, mutta sitten kuului Elsa kuin unissaan tai houreissaan puhuvan:

"Eikö kuulu Veksalahdesta Selman huuto... kuuluu... niitä on kolme miestä... Riennä... riennä! Jantukan kirous! Jantukan kirous!"

"Hourii se... hourii se!" sanoi Simo itsekseen.

Kun ei taas hetkeen mitään kuulunut, raotti Simo ovea ja kuunteli. Sairas hengitti taas tasaisesti, aivan kuin nukkuen rauhassa.

Simo painoi oven kiinni.

"Jantukan kirous -- Jantukan kirous", sanoi hän itsekseen ja tunsi, että hänen verensä alkoi kiehua. "Jo nyt on kumma, etten saa tuota kiuasta hajalle!"

Hammasta purren hän läksi, sydän oudosti kuohuen.

Pihalla hän jo sentään tyyntyi, ja rauhoittaakseen Selmaa, joka oli lypsämässä, meni hän navetan ovelle ja virkkoi niin rauhallisella äänellä kuin voi:

"Elsa nukkuu oikein rauhassa... Minä käväisen niemeltä noutamassa sinne aamulla jääneen kalakontin."

"Elähän nyt viivy kauan", sanoi Selma, kurkottaen lypsyasennostaan näkemään Simoa.

"En toki."

Mennessään otti hän rautakangen navetan porstuasta ja läksi kiireisin askelin astumaan niemen nenään päin. Vaikka jo oli aivan pimeä, osasi hän noudattaa polkua. Tuuli oli muuttunut myrskyksi. Koivikko huojui ja tohisi ja järven laineet löivät vaahtoisina kivistä rantaa vasten. Kuului kuin raskaita huokauksia järven selältä päin, ja koko niemi tuntui vavahtelevan.

Mutta rohkeasti, pelkoa tuntematta, käveli Simo kanki olalla koivikon läpi. Hänen ajatuksensa olivat kuumat ja hän tunsi raivoa mielessään. Olisi tullut jo ennen hävitetyksi tuo joutava kiuas, niin ehkä Elsakin olisi lapsekkaasta pelostaan päässyt eikä olisi sairaita luulojaan Selmalle mennyt selittämään!

Hän pääsi koivikon laitaan, josta aukea niemen kärki alkoi. Vaikka oli pimeä, erotti hän silti mustan möhkäleen, joka siinä rantatörmällä törötti.

Vihapäissään iski Simo kangellaan kiviin, että tuli leimahti; tarttui sitten molemmin käsin päällimmäisiin kiviin, jotka olivat irtaimia, ja heitti niin kauas järveen kuin jaksoi. Molskahtaen ne upposivat veteen, ja Simo heitteli niitä niin taajaan, että kun toinen järveen putosi, niin toinen oli perässä tulossa... Puoliväliin sai paljain käsin puretuksi, mutta siitä alkaen olivat kivet niin lujassa, että täytyi ensin kangella irroittaa. Hän teki työtä niinkuin hengenhätä olisi ajanut. Kun hän oli saanut kiukaan maan tasalle hajoitetuksi, loppuivat siinä pienemmät kivet ja tasainen laaka tuli vastaan. Se tuntui olevan kiinni maassa eikä liikahtanutkaan, vaikka Simo koetti sitä kangella vääntää, oli kuin maahan kiinni kasvanut. Kangen kärjellä tunnustellen joka kulmalta tunsi Simo, että se oli maahan päin juureva, syvällä oleva maakivi, jonka päälle kiuas oli muurattu.

-- Jo siitä nyt pahimmat haltiat taisivat lähteä, -- hymähti hän ja iski vielä kangen kärjellä maassa olevaan laakaan, että paukahti.

Silloin kuului kuin pamaus jostakin ilmasta tai maan alta. Hän ei saanut selvää, mistä päin.

Hän jäi kanki käteen seisomaan ja odotti kuin lisää, ja vaikka hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa, säpsähti hänen luontonsa pamauksesta.

Rohkaistakseen itseään iski hän toisen kerran ja uhmaten ärjähti...

Ei kuulunut enää mitään.

"Taisivatpa haltiat kadota!" sanoi hän melkein hyvillään.

Myrsky yhä kiihtyi, vihuri viskasi lakin Simon päästä ja lennätti pimeään. Koivikko huojui, ja rannalla olevat kuuset tohisivat ja kumartelivat.

Simo koetti haparoida lakkiaan, mutta ei löytänyt. Avopäin läksi hän kotia päin, kanki olalla lyöntiasennossa. Hän oli melkein hyvillään, että nyt vihdoin oli saanut tuon taikapaikan hajalleen. Ja hän päätti, jahka tästä ehtisi, purkaa vielä Jantukan kodan sijankin ja nakella kivet järveen. Ja perata pelloksi koko niemen kärjen...

Kun hän kävi pirttiin, istui Selma honkatulen ääressä sukkaa kutoen. Hän oli jo navettatyöt saanut tehdyksi ja maidonkin siivilöinyt. Simon astuessa sisälle kohtasivat heidän katseensa, ja Simo oli huomaavinaan Selman silmissä pelokkaan ilmeen, semmoisen, jota ei ennen koskaan ollut niissä nähnyt.

"Se nukkuu nyt rauhallisesti", sanoi Selma hiljaisella äänellä, viitaten Elsan huoneeseen.

Nyt vasta huomasi hän, että Simo oli lakittomin päin.

"Tuuli kiskoi lakin päästä, enkä pimeässä löytänyt", virkkoi Simo ennenkuin Selma ehti kysyäkään.

Kun hän sitä sanoessaan katsahti Selmaan, tuntui hänestä, että Selma jo tiesi, missä hän oli käynyt ja mitä ollut tekemässä.

"Eivätköhän siitä Jantukan kiukaasta haltiat paenneet", puhui hän puoleksi nauravin suin.

Selma katsoi häneen pelokkaasti, ja hänen poskensa kalpenivat.

"Olisi tullut se ennen hajoitetuksi, niin ei Elsankaan olisi tarvinnut sitä pelätä ja uskotella sinullekin..."

Kun Simo sai kerrotuksi, kuinka hän oli kiukaan hajoittanut ja että uskoi Elsan hourimisen juuri sen pelosta johtuvan, näytti Selma käyvän rohkeammaksi, ja kun Simo oli kaikki kertonut, virkkoi hän:

"En minä sitä sentään ole pelännyt, mutta Elsa kyllä uskoo Jantukan kiroukseen vieläkin..."

"Minkä vuoksi sinä sitten olet raskaalla mielellä niin usein ja minkä vuoksi itkit riihen kynnyksellä?"

Selma ei osannut heti vastata. Mutta hetken päästä hän sanoi vältellen:

"Elsan vuoksi."

Simo istahti vaimonsa viereen ja laski kätensä Selman olkapäälle.

"Nyt älkää kumpikaan pelätkö. Nyt saamme olla rauhassa..."

"Tohtiiko sen hajoittamisesta Elsalle mitään puhua?" kysyi Selma.

Simo mietti hetken.

"No ollaan sanomatta Elsalle, mutta sinun on huomenna lähdettävä niemelle näkemään, mitä olen tehnyt, ja heitettävä pelkosi pois!"

Simo oli varman ja voimakkaan näköinen. Selmalle johtui siinä äkkiä mieleen, etteivät semmoiseen mieheen Jantukan kirot pystyisikään, vaikka koettaisikin...

V

Kuutamoisena pakkasiltana hiihteli Rantamaulan Aapo Utuniemeen kehämieheksi Simolle avuksi, niinkuin luvannut oli. Järvellä sattui olemaan mainio keli, niin että Aapo lykkeli menemään nopeaan. Oli helppo osata niin kirkkaalla kuutamolla. Aapo hiihteli suoraa reittiä, keskeltä suurinta selkää, sillä järvijäät olivat tänä syksynä tavattoman lujat, kun pakkaset ehtivät ennenkuin lumen tuiskusi. Niemien nenistä ja saarista, joista valkohuurteiset metsät loistivat, otti hän merkkiä ja oikeaan osasi. Jo kauas erotti hän Utuniemen korkean koivikon, joka valkoisena välkkyi kuun hopeavalossa.

Talossa valvottiin vielä. Simo sattui huomaamaan hänen tulonsa ja riensi jo pihalle vastaan.

Laukussaan toi Aapo lisää lääkkeitä Elsalle ja taloon kaikenlaista pikku tarvetta.

Kaksin kerroin tervetullut oli Aapo nyt. Ennenkuin sisälle menivät, tarkastelivat he kuun valossa rakennuksen pohjaa. Simo oli jo ehtinyt, kun maat kylmettyivät eikä kuokka enää pystynyt, hakata pelkkakerran asuinrakennukseen ja asettaa nurkkakivet paikoilleen. Hirret, kuivat kuin kanteleet, olivat sirossa läjässä aivan vieressä. Sopisi alkaa lyödä hirttä hirren selkään!

Koko rospuuton ajan oli Utuniemi ollut eristettynä muusta maailmasta eikä talossa ollut käynyt ketään, sittenkun Aapo rantamailta palattuaan Elsalle lääkkeet toi. Mutta nyt tiesi Aapo kertoa, että suuria tukinajoja jo oli alkamassa muillakin kruunun omistamilla alueilla kuin Hanhikerossa. Rantamaulan kautta oli jo sulalla syksyllä mennyt miehiä tukinajopaikoille talviasuntoja tekemään, ja nyt järvien jäädyttyä, kovan pohjan ja lumen tultua, oli tukinajoon painunut monia kymmeniä hevosia ja hakkuumiehiä.

"Isot ajot nyt tulevat tänä talvena, -- isommat kuin kuluneena talvena", kertoi Aapo, kun takkavalkean ääressä Simon kanssa juttelivat. "Kuuluvat kehuvan palkkojakin entisiä paremmiksi, vaan eipä tuonne tehnyt mielikään outojen etelän miesten joukkoon, ja kun tänne jo olin tullut luvanneeksi..."

"Vai etelän puolen miehiä olivat", sanoi Simo. "Sattuiko tuttua miestä yhtään?"

"Sanoi siinä eräässä roikassa kaksi miestä ennenkin meillä käyneensä, vaan ei niitä tunnettu eikä nimiä kysytty... Mitä sinä niistä?"

"Ilman aikojani... Ajattelin, että mistä niitä aina uusia ja uusia miehiä riittänee sieltäkään etelän puolesta..."

"Näkyy niitä riittävän ja vaikka minkälaisia. Kirkonkylässä olivat tässä syksyllä taas tapelleet, ja kaksi siinä oli puukotettu hengettömäksi. Ja oli siellä römppäviikolla, jolloin nyt viimeksi kävin, taas puukotettu mies, joka päivän perästä kuoli... Se, joka tapettiin, oli viime kesänä täällä Hanhikerossa tukinhakkuussa ja uitossa ja meni tukkien matkassa alas jokisuulle. Kävi se meilläkin. Semmoinen paksu, pystyrintainen ja isoääninen mies..."

"Ja pää pystyssä, silmät harmaat?" kysyi Simo vilkkaasti.

"Sama mies. Kuuluivat nimittävän Sakariksi..."

"No sitten se on sama, joka tässä meilläkin on käynyt", sanoi Simo melkein riemulla. "Vai menetti henkensä!"

Selma oli hommaillut miehille illallista ja seisoi selin heihin.

"Kuulitko, Selma, kun kuuluvat tappaneen sen paksun Sakarin", puhui Simo Selmalle, mutta ei ottanut huomioonsa, kuuliko Selma, mitä hän sanoi.

"Kesällä, kun menin lehmää noutamaan, teki minun mieleni sitä miestä vähän käsitellä."

Ja Simo kertoi retkestään, kuinka jätkät olivat tulleet häneltä kaloja ostamaan, kun hän oli menossa Hanhilahdessa...

Mutta illallinen oli valmiina. Rasvainen poronlihakeitto höyrysi vadeissa, ja Selma käski miehet syömään.

Silloin he alkoivat muista asioista keskustella, ja paksun Sakarin kohtalo unohtui.

Aapolle oli tehty ovipieleen vuode.

Illallisen syötyään asettuivat miehet levolle, mutta Selma jäi pesemään astioita. Miehet nukkuivat heti vuoteeseen päästyään.

Mutta Selmaa ei nukuttanut. Hän oli toimitellut minkä mitäkin ja lisäsi vähän väliä puita takkaan. Elsa oli ollut levollinen koko päivän eikä nyt illallakaan ollut tuskitellut. Mutta nyt kuului kamarista hiljaista valitusta. Selma päätti antaa hänelle niitä uusia lääkkeitä, joita Aapo vasta oli tuonut.

Hän sytytti kynttilän sairaan kamariin ja meni lääkepulloineen Elsan vuoteen viereen. Sulki välioven kiinni.

Elsa näytti heräävän ja olevan täydellä tajulla. Hän tunsi Selman liikkeistä ja sanoi sairaan heikolla äänellä:

"Kun en minä ehtinyt avuksi..."

"Elä nyt, hyvä ihminen, houri..."

"En minä houri... Mutta minä kuulin uniini sinun huutosi Veksalahdesta..."

"Hourit sinä... Siitä aina puhut..."

"En minä ole sinulle puhunut..."

Selma sanoi olevan uusia lääkkeitä ja kehoitti Elsaa ottamaan.

"Mitä te niitä kuljetatte", sanoi Elsa raukealla äänellä. "Ei minusta tervettä tule, kuolla jo tahtoisinkin... Eikö Simo mitään aavista?"

"Mitä aavista?" kysyi Selma, mutta hänen äänensä vapisi.

"Eikä vieläkään ymmärrä, että se on Jantukan kirous?"

Selma kokosi voimansa ja virkkoi niin levollisella äänellä kuin hänelle oli mahdollista:

"Sulalla syksyllä on Simo jo hävittänyt Jantukan kiukaan maan tasalle... Ei siinä ole pelkäämistä. Ota nyt näitä lääkkeitä..." Vihdoin Elsa suostui ottamaan lusikallisen. "Nämä ovat rauhoittavia", vakuutti Selma. "Lääkäri on Aapolle niin sanonut."

Mutta Elsa tuntui olevan muissa mietteissä. Näytti kuin ei olisi kuullut, mitä Selma sanoi.

Kynttilä paloi loppuun, ja kuu kumotti huoneeseen.

Selma istui vielä vuoteen vieressä.

Silloin Elsa taas virkosi ja sanoi kiihkeästi:

"Sano, sano Simolle... tunnusta kaikki... minä arvaan kaikki!"

Elsan ääni oli niin kimakka, että Selma säikähti niin, ettei paikaltaan päässyt. Mutta hetken päästä, kun hän pelästyksestään selveni, riensi hän raottamaan ovea ja kuunteli, nukkuivatko miehet pirtissä...

Nukkuivat. Eivät olleet Elsan äänestä heränneet.

"Koeta nyt rauhoittua!" sanoi hän Elsalle, poistuen pirttiin; hänen sydämensä löi niin, että tahtoi rinnan halkaista.

Takassa olivat hongat palaneet loppuun. Selma sulki pellin ja silmäsi ulos koivikkoon, -- se näytti ihmeen kylmältä valkohuurteisine koivuineen, jotka liikahtamatta värjöttivät kuutamossa. Suuri, kirkas kuu kumotti suoraan ikkunasta sisään...

Selma riisuutui. Kun hän lähestyi Simon vuodetta, heräsi Simo ja kysyi:

"Nukkuuko Elsa?"

"Nyt taisi nukkua, äsken vielä houraili..."

"Siitä Jantukan kiukaastako?"

"Siitä."

"Annoitko lääkkeitä?"

"Annoin..."

Selma kallistui miehensä viereen. Hänen ajatuksensa kyllä kuohuivat ja sydäntä poltti, mutta luonto vaati osansa ja hän nukkui kesken mietteittensä.

Simo nukkui myöskin. Mutta hän heräsi siihen, että Selma unissaan huudahti.

Oli Selma öisin ennenkin unissaan valittanut ja puhunut, jotakin, josta Simo ei selvää saanut. Hän oli ensin luullut, että Selman yöllinen levottomuus johtui Jantukan kiukaan pelosta. Mutta hajoitettuaan kiukaan ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Selma enää pelännyt eikä uskonut Jantukan kiroihin, ja yöllisen levottomuuden yhä jatkuessa ymmärsi hän, että se johtui raskaudentilasta. Hän tunsi ääretöntä onnea, tultuaan huomaamaan, että he saivat odottaa perillistä...

Hän nukkui taas rauha ja onni mielessään.

VI

Alkoivat sydäntalven pitkät pimeät. Vaisusti vain päivä valkeni, ja arkana piileskeli aurinko etelän kukkuloiden takana, harvoina päivinä kirkasta otsaansa näyttäen.

Mutta ahkerasti naputtelivat Simo ja Aapo uuden rakennuksen nurkilla, naputtelivat aamuhämystä iltahämyyn. Nurkka nousi, hirsi liittyi hirteen, salvos salvokseen.

Niin kului pimein aika Utuniemessä; eräänä päivänä, kun miehet menivät kehälle ja uuden hirren kiinnipanoa aloittivat, näkivät he auringon näyttäytyvän kokonaisena etelän vaaroja korkeammalla.

Huurteinen kotikoivikko ikäänkuin riemastui, ja kirkas valo levisi pitkin erämaata. Kuollut, nukkunut järvien luonto kuin heräsi.

Molemmat miehet sen kehältä huomasivat, ja molemmilta pysähtyi kirves, joka salvokseen oli putoamassa. Tuntui kuin päivä nyt pitkästä kotvasta hyvää huomenta huutaisi ja niinkuin viluisin huulin, mutta lämmennein katsein hymyilisi.

"Pimein aika on ohi!" huudahti Aapo iloisesti.

"Niin on!" myönsi Simo.

Ja molempain miesten äänessä helähti riemua ja katseissa vilahti varmaa toivoa.

He alkoivat naputella, ja heidän liikkeensä olivat notkeammat kuin eilen, ja mielessä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä.

"Keväthankien aikana näkyy pääty yli koivujen latvain kauas järvelle niinkuin arvelinkin", sanoi Simo ja katsahti Aapoon nauravin silmin.

"Onhan tässä koetettu kirveenvarresta kiinni pitää", sanoi Aapo. "Jos hyvin käy, niin on kurkihirsi paikallaan niihin aikoihin, kun uutta tulokasta varrotaan..."

"Pitäneeköhän ikävää Selma, kun on minusta liiemmästi laihtunut... Mitä sinä, Aapo, luulet?"

"Mihinkä ikävöisi hyvästä talosta, mutta jos luulottelisi ja pelkäisi mielessään sitä Jantukkaa..."

Simo ja Aapo eivät olleet koskaan keskenään Jantukasta ja hänen kirouksistaan puhuneet.

"Oletko sinäkin kuullut siitä Jantukka-noidasta?" kysyi Simo. Hän oli luullut, ettei Aapo tiennyt koko asiasta mitään.

"Kuulin minä siitä vanhain miesten meidän kylässä puhuvan. Ja tulin sitä ajatelleeksi, kun kuulin kerran Selman unissaan puhuvan ja Jantukan nimeä mainitsevan."

Simo kertoi nyt Aapolle kaikki, senkin, että hän jo syksyllä oli Jantukan kiukaan maan tasalle hajoittanut.

Näihin aikoihin alkoi Elsa huononemistaan huonota. Selma valvoi usein öisin hänen luonaan ja piti tarkkaan ovea kiinni, etteivät Elsan hourimiset miesten unta häiritsisi. Usein tarjousi Simo Selman puolesta sairaan luona olemaan, mutta Selma vakuutti jaksavansa eikä millään ehdolla sanonut jättävänsä sairasta miesten hoitoon.