Part 4

"Se on minuun jo niin sairastuksensa aikana tottunut, että heti kaipaa ja kysyy", sanoi hän, ja siihen tyytyi Simokin.

Eräänä päivänä, kun Selma jo oli mennyt iltakarjalle, laskeusi Simo rakennukselta, aikoen mennä pirttiin juomaan. Hän koetti liikkua hiljaa, niinkuin he koko talven olivat tehneet, ettei Elsa häiriintyisi, sillä tällä oli tavattoman tarkka kuulo. Mutta kun hän pääsi pirttiin, kuuli hän Elsan äänen ja oli kuulevinaan, että Elsa pyysi jotakin. Kun hän raotti ovea, sanoi Elsa:

"Simohan se on!"

"Niin on. Puuttuuko sinulta mitään?"

"Ei, mutta ole sinä hyvä Selmalle... Selma rakastaa sinua ja minua... Viaton on Selma..."

Simo sai taas sen käsityksen, että Elsa houri. Hän painoi oven kiinni ja juoksi navettaan Selmalle ilmoittamaan.

Mutta puolikartanossa tuli Selma jo vastaan ja oli kalpean ja pelästyneen näköinen.

"Elsa taas hourii", sanoi Simo ja näki kummallisen pelokkaan ilmeen Selman silmissä. "Älä nyt kuitenkaan säikähdä... se on sitä tavallista hourimista", lisäsi hän rauhoittavasti.

Selma riensi juoksujalkaa Elsan luokse.

Simo nousi rakennukselle, joka jo alkoi olla räystään tasalla. He vaihtoivat vain jonkun sanan Aapon kanssa ja ryhtyivät työhönsä.

Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, näkivät he Selman tulevan portaille ja viittaavan heille. He laskeusivat rakennukselta niin nopeaan kuin voivat.

Kun he tulivat sisälle ja riensivät Elsan huoneeseen, näkivät he Selman polvistuneena itkevän Elsan vuoteen vieressä.

Elsa oli kuollut.

* * * * *

Simo on lähdössä rantamaille, kirkolle asti, Elsaa hautaan saattamaan.

Porrasten eteen pihalle, poron rekeen, on arkku jo kannettu. Simon vankka ajokas seisoo navetan luona tavallisella siljollaan, neuvot selässään, märehtien.

Raskain mielin lähtee Simo. Ikävä on Elsaakin, ainoaa siskoa, jonka kohtalo on ollut raudankova. Huoli on Selmasta, joka nyt hoivaa tarvitsisi.

"Menehän nyt vain", koettaa Selma lohdutella Simoa. "Enhän kuitenkaan nyt yksin jää, kun on Aapo toverina, menehän onnessa ja vainaja kunnollisesti hautaan toimita, ja kun palaat, niin..."

Selma katsahti Simoon. Simo ymmärsi Selman katseen ja sanoi:

"Koetan saada Alman tai äidin Rantamaulasta tänne tulemaan... Et sinä yksin täällä Aapon kanssa toimeen tule, jos sattuisi sillä aikaa..."

"Ei se nyt sillä aikaa", esteli Selma.

"Ei sitä tiedä..."

Ulommaksi järvelle päästyään silmäsi Simo taakseen ja riemastui. Vaikkei uudessa rakennuksessa vielä ollut päätyäkään, näkyivät jo tasakerran uudet hirret järvelle asti... Valmista oli tullut.

-- Ensi talvena saapi Selma jo emännöidä isossa, uudessa pirtissä, jossa on neljä isoa ikkunaa, -- mietti hän hyvillä mielin. -- Tiilisavikin on jo valmiina, ikkunat ja ovet valmiit ja lattia- ja kattoneuvot sahattuina, jo pari vuotta kuivuneina...

Sopisipa siinä sitten pienen tulokkaan tepastella.

Ja Simon ajatukset siirtyivät tulevaisuuteen, sinne asti, jolloin hän itse jo oli ikämiehenä ja hänen ympärillään vankkoja poikia, jotka tekivät talossa työtä... Silloin olisi jo Utuniemi iso, lukuisakarjainen talo, jossa elettiin oman pellon antimilla... ja josta eivät miehet joutaneet tukinajoihin eivätkä uittoihin...

Simon miettiessä oli poro tolvannut lähemmäksi maata, ja silmätessään rannalle päin huomasi hän olevansa aivan niillä paikoin, missä tukkilaiset olivat hänen veneensä viereen laskeneet ja kaloja häneltä ostaakseen kysyneet... Ja silloin hän taas muisti paksun Sakarin...

Mutta huono loppu oli tullut Sakarillekin, niinkuin monelle muulle etelän puolen miehelle, oli Aapo tiennyt kertoa. Puukotettu kuoliaaksi!

Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta hänestä oli tuntunut kuin joku paino olisi pudonnut hänen mielestään, kun Aapolta kuuli, minkälainen loppu Sakarille oli tullut. Ja niin tuntui vieläkin, oikein hytkähti hyvältä rinnassa...

Ei ollut Rantamaulaan vielä viesti kulkenut Utuniemen Elsan kuolemasta. Aapo kyllä oli kertonut, että Elsa sairasteli ja houraili ja tapahtua voisi, että piankin kuolema hänet kutsuisi. Ja niin oli arvellut Almakin, ettei Elsa-parka enää pitkällinen ollut, tuskin sulaa järveä enää näkisi.

Alma sattui pihalle ja näki järvellä poron tolvaavan ja miehen istuvan kuin ruumisarkun päällä...

Silloin riensi hän muulle talonväelle näkemänsä ilmoittamaan, ja pihalle kokoontuivat kaikki Simoa kuormineen vastaanottamaan.

Vanha emäntä pillahti itkuun.

"Elsa-parka... Elsa-raukka", nyyhki hän. "Sillä olivat omat uskonsa ja luulonsa... Hyvä Jumala on hänelle armollinen... Ei hän hourinut, mutta hänen uskonsa oli sellainen, että Jantukan kirot..."

Ei mennyt kukaan häiritsemään vanhaa emäntää, joka siinä arkun vieressä itki ja nyyhkytti. Vakavina seisoivat vieressä emännän itkiessä...

Mutta kun hän vihdoin tyyntyi ja kuivaili kyyneleensä, kysyi hän Simoon päin kääntyen:

"Kuinka siellä Selma... eikö sanonut lähtiessä...?"

"Oli minulla ajatus semmoinen, että pyytäisin teitä ja Almaa sinne", sanoi Simo, ymmärtäen vanhan emännän kysymyksen.

"Sitä minä olen tässä itsekseni ajatellut", sanoi vanha emäntä. "Ja siltä varalta olen työni toimittanut, että joudan. Alma tulkoon toveriksi..."

* * * * *

Aamulla, ennenkuin kevätvarhainen aurinko oli noussut, olivat Rantamaulan vanha emäntä ja Alma-tytär lähdössä Utuniemeen, sillä siellä kuului nuori emäntä vartovan taloon perillistä. Simon uljaalla ajokkaalla olivat lähdössä. Ja toisella kujalla seisoi niinikään lähtövalmiina talon hevonen, jonka reessä oli musta ruumisarkku. Sillä oli Simon määrä lähteä alas kirkolle, sisko-vainajaansa viimeiseen lepoon saattamaan.

VII

On tullut kesä ja juhannusaatto.

Verkoiltaan Veksalahdesta palaa Simo hyvillä mielin. Vene kulkee läheltä rantaa ja Simo työntelee sitä sauvoimella eteenpäin venevalkamaa kohden.

Tavallista varemmin olivat lumet sulaneet, metsäjoet tulvilleen tulleet ja jäät lähteneet. Tukit oli saatu runsaissa kirsivesissä uitetuiksi metsäjokia pitkin ja järvelle tullessa olivat tyvenet ilmat tukkien kuljetusta jouduttaneet. Aikoja sitten olivat Hanhilahdestakin laverit kadonneet ja tukkilaisten huudot lakanneet kuulumasta...

Simo ohjaa veneen tavalliselle paikalleen, kuusiriu'uista sarjatulle telalleen, vetää sen kuivalle, ottaa kontin selkäänsä ja lähtee nousemaan valkamasta koivikkoon. Ja tutusti kiertelevää polkua kävellessä johtuu hänelle mieleen kulunut talvi, joka on mennyt kuin virran juoksu ja jona on niin paljon valmista saanut, ettei rohjennut toivoakaan. Uusi rakennus on jo vesikaton alla, joka on uusista, valkoisista päreistä lyöty. Kauas järvelle, yli korkeimpain koivujen latvain, näkyy sekä rakennuksen uljas pääty että vesikaton valkoiset päreet. Onni on heitä muutenkin seurannut. Terveen, vankan pojan on Selma synnyttänyt samana kevätkirkkaana päivänä, jona uuden rakennuksen kurkihirsi nostettiin paikoilleen. Kaikki on hyvin käynyt. Selma on nyt terve kuin ennenkin, poika terve, vankka miehen alku...

Vielä on kuitenkin hommaa ja työtä, ennenkuin uuteen pirttiin päästäisiin asumaan. Mutta niin hän on Selmalle vakuuttanut, että ennenkuin tämä kesä on kulunut ja ennenkuin järven rannat riittyvät, saapi Selma sytyttää uuden pirtin takkaan tulen ja katsella pihalle uusista, isoista ikkunoista...

Eikä hän sitä enää epäilekään. Uunitiilet ovat jo valmiit, ja hän on näinä päivinä Aapon kanssa aloittanut välikaton panoa...

Simo on ajatuksissaan jo joutunut pihasalle. Silloin kuulee hän pirtistä lapsen itkua. Se ei ole oikeaa itkua, se on kuin kirkumista...

-- Mikähän sitä lasta vaivannee, kun se öisinkin itkee?

Hän kuunteli hetken ja lähti sitten saunalle päin kävelemään. Yhtä asiaa hän oli itsekseen ihmetellyt ja yhä ihmetteli ja teki itselleen kysymyksiä. Hän oli mielessään miettinyt sitä hetkeä, jona ensi kerran näkisi lapsensa... kuinka ilostuisi ja kuinka hauskaa olisi katsella sitä ja sen nuoren elämän kehitystä... Mutta kun hän sitten näki lapsen, valtasi hänet kummallinen, vastenmielinen tunne, joka ei ollut vieläkään mielestä lähtenyt... Eikä hän tuntenut vähääkään ilostuvansa... Mutta siinä oli vielä toinenkin ikävä seikka. Hänestä oli näyttänyt, ettei Selmakaan ollut niin iloinen ja niin tyytyväinen kuin hän oli kuvitellut...

Se voi kuitenkin olla ja tuntua sen vuoksi, että lapsi vielä oli niin nuori ja itki myötäänsä... Sillä olikin oudon kova ääni, kuului saunalle asti... Simo nousee portaille.

Ei kuulu enää lapsen itkua pirtistä... kuuluu Selman sointuva laulu, kun lasta tuudittaa...

Simo kuuntelee. Selman äänessä on hellyyttä, pehmeyttä semmoista, jota Simo ei koskaan ennen ole hänen äänessään kuullut. Kun noin lapselleen lempeästi laulaa ja noin suloisesti puhuu, niin rakastaa...

Simonkin tapaa äkkiä hellä, lämmittävä tunne. Hänessä herää rakkaus lapseen, hän lämpenee niin, että mieli on pehmeä kuin vaahto. Miksi olikin hän ollut niin tyly omalle lapselleen! Miksi vieronut pientä onnetonta raukkaa, joka oli hänen omaa lihaansa ja vertansa!

Hän tuntee katumusta, hänen tylyytensä katoaa, ja loistavin silmin ja suu hymyssä hän käy pirttiin...

Selma ei tiedä hänen tulostaan ja hätkähtää vähän, kun lapsi rinnoillaan laulelee. Heti taukoaa hänen laulunsa. Mutta Simo rientää Selman luokse, viereen istuu ja puhelee lapselle.

"No, mitä pikku mies täällä tuumailee... No, katso nyt isääsi... pikku Aaprami... Kas, kas, kuinka se onkin kovassa syöntitouhussa..."

"Sillä on nälkä... raukalla!" sanoo Selma.

Simo näkee pojan pulleat posket ja vesisiniset silmät.

"Ei se vielä paljoa maailmasta tiedä", sanoo hän.

"Mutta huomaatkos, kuinka se on kasvanut!"

Selma nostaa pojan pystyyn ja Simo ottaa sen syliinsä.

"Mutta raskashan tämä jo on..."

"Ja katso, kuinka vankat sillä on kädet!"

"Isälle siitä tulee pian työtoveri!"

Selmakin on hyvällä tuulella, ja Simosta näyttää, että hän on alkanut lihoa. Poskille on alkanut kohota puna, ja silmät loistavat kirkkaasti.

"Joko sinä nyt tunnut aivan terveeltä?" kysyy hän naurusuin ja hyvillä mielin.

"Jo toki. Tunnen, että olen niin terve kuin ennenkin..."

Simo on nyt puhetuulella ja juttelee kuin puoleksi leikillä.

"Minä jo kerran mennä talvena luulin, että alat joutavoida siitä Jantukan kiukaasta ja niitä Jantukan kiroja pelätä... Se Elsa-vainaja, joka niistä aina höpisi..."

"En minä heistä enää, vaan kyllä vähän pelkäsin, kun Elsa niistä kertoi..."

"Tiesit Elsan hourivan?"

"Sanoi äiti-vainajansa hänelle kertoneen..."

Simo säpsähtää. Hän ei ole koskaan kuullut, että äiti-vainaja olisi Jantukasta puhunut. Mutta pian hän selviytyy ja virkkaa tyynin, luottavin äänin:

"Äiti-vainajalla oli samanlainen tauti kuin Elsallakin... Molemmat olivat ruvenneet uskomaan ihmisten tyhjiä puheita..."

Selma ei virka mitään, mutta Simo näkee hänen katseestaan, ettei se ole oikein suora.

"Sehän kyllä on tosi, että Jantukka-noidan hallussa on ollut koko Utuniemi, kalavedet ja kaikki", sanoo Selma hetken päästä.

"Se nyt lienee tosi, mutta onhan niitä ollut noitia muissakin tämän järven niemissä ja saarissa ja tuhkalappalaisten hallussa on ollut koko järvi Rantamaulasta alkaen... Ja juuri eteläpäässä järveä, jossa nyt on sinun kotikyläsi, on heillä paras noitapaikka ollutkin..."

"Kuka sitä sinulle on kertonut?"

Selman ääni on epävarma.

"Oma isäsi kertoi. Viime kesänä, kun lehmää toimme, yltyi järvellä muistelemaan kaikenlaisia vanhoja asioita."

Selma jääpi sanattomaksi ja tuijottaa poikaan melkein elottomin silmin.

"No, en tiedä. Saattaapa olla niin", sanoo hän sitten raukealla äänellä.

Aapo tulee samassa pirttiin ja virkkaa:

"Luulenpa, että täytyy alkaa olla makeimmillaan... Joko lähdemme saunaan?"

Aapokin on reippaalla mielellä ja he päättävät käydä ensin kylpemässä. Selma ja Alma kävisivät sitten.

Miehet riisuvat vaatteet päältään ja juoksevat saunaan.

Saunan ovelle sopii näkymään järven selkä, joka on niemen pohjoispuolella. Korkeiden vaarojen välistä paistaa ilta-aurinko järven tyvenelle pinnalle. Edempää, järven takaa, näkyy taloon korkeita, harmaalakisia tunturien huippuja, joilla auringon kilo kuin leikkiä lyö. Koko suuri, yksinäinen ympäristö on keskikesän voimakkaimmassa loistossa. Saunan takaa pihlajasta leviää väkevä tuoksu, joka sekaantuu vastatehtyjen kylpyvihtojen mehevään hajuun.

"Harvoinpa sitä on näin joutunutta juhannusta", sanoo Aapo, kun saunan edessä vetää paitaa päältään.

"Ei ole tämmöistä ollut minun muistooni", arvelee siihen Simo.

He kiipeävät lauteille, ja kun vähän aikaa ovat hikoilleet, puhelee Simo tyytyväisin äänin:

"Tässä juhannuksen aikoihin oli nimismies aikonut tulla talon tarkastukseen... Se onkin sitten viimeinen tarkastus. Kirjat lähtevät sitten viime matkalleen, ja kun palaavat, ei ole muuta kuin kiinteet, perintötalon kiinnekirja..."

"Ovat kehnommatkin talot kiinteet saaneet, jopa että nyt tämä Utuniemi, joka jo on paras koko Raahonjärven rannalla", kehuu Aapo.

Heittävät löylyä.

"Vaan minulle kummasti kävi äsken, kun kävin tuolla niemen nenässä näitä kylpyvihtoja tekemässä", alkaa Aapo selittää.

"Minä arvelinkin, jotta mihin täältä saunan luota katosit... Vai siellä kävit. No mitä sinä..."

"Menin siihen Jantukan kiukaan paikalle, jonka olet purkanut, ja aloin sidettä vääntää, niin äkkiä tuli vinha tuulenpuuska ja lennätti lakin päästäni", kertoo Aapo. "Otin lakin päähäni, mutta tuli toinen ja vei uudestaan."

"Sattui järveltä tuulenpuuska puhaltamaan..."

"Tyvenhän on ilma."

"Niin vainkin, mutta sattuu semmoisia puuskia tyvenelläkin..."

Aapo ei siihen virka mitään, mutta Simolle jääpi sellainen käsitys, että Aapo uskoi siinä muiden kuin tuulenpuuskan voimain liikkuneen...

Mutta sen enempää ei kumpikaan siitä asiasta puhu.

* * * * *

On jo aamupuoli yötä, ennenkuin Selma ja Simo asettuvat levolle. Lapsi nukkuu Selman käsivarrella. Simon vuode on aivan lähellä Selman vuodetta.

"Nytpä se Aaprami nukkuu hyvin rauhassa", sanoo Simo.

Hän nukkuu pian. Selma valvoo vielä hetken, mutta pian hänenkin silmänsä ummistavat.

Simo herää siihen, että kuulee lapsen kimakkaa itkua ja kirkumista. Poika huutaa nyt lujemmasti kuin koskaan ennen, ja Simon silmistä kaikkoaa uni kauas... Selma koettaa tarjota rintaa, hyssyttelee lasta sylissään ja nousee vuoteesta kävelemään...

"Hirveätä, kuinka se jaksaa huutaa!" sanoo Simo.

"Kipeä se raukka on... Mutta kuka sen kivut ymmärtää..."

"Kyllä sillä on koko ääni..."

"Näinhän ne kaikki lapset..."

Simo kääntyy selin ja koettaa nukkua, mutta poika yltyy huutamaan. Simo koettaa ajatella, että se on hänen oma lapsensa, nykerönenäinen Aaprahami, joka kirkuu... Mutta ääni soi vieraalta hänen korvissaan ja hän tulee siinä ajatelleeksi Selman vaivoja ja valvomista. Illallinen lempeys lasta kohtaan on hänestä kadonnut, mutta sen sijaan hän tuntee sääliä Selmaa kohtaan...

"Kuinka sinä poloinen jaksat sitä kannella? Lääkkeitä sille täytyy hankkia", sanoo hän.

"Kyllä se siitä asettuu..."

Selma yhä hyssyttelee. Jo viimein lapsi herkeää huutamasta, ääni muuttuu kimakammaksi ja taukoaa vihdoin.

Simo nukkuu siihen, että Selma lapsi sylissään kävelee kahakäteen lattialla, johon aamuaurinko paistaa suoraan ikkunasta.

VIII

On kulunut kaksi vuotta. Utuniemi on perintötalo. Rajat ovat selvät, linjat auki, suorina kujina ulottuen kauas kiveliöön päin ja järven rantaan asti. Paljon hyvää metsääkin on Utuniemi saanut ja siitä ovat tukkiyhtiöt jo suurta summaa Simolle tarjonneet. Simo ei ole vielä kauppaa tehnyt, hierottu ja tuumailtu on, mutta ei ole sovittu vielä.

Mutta nyt tänään -- syyskuun kirkkaana päivänä -- on taas tukkiyhtiön metsänostaja Romppainen aikonut tulla metsäkauppaa hieromaan. Rantamaulasta päin piti Romppaisen tulla ja hänen matkassaan myöskin Rantamaulan vanhan Esan, joka ei ollut kahteen vuoteen Utuniemessä käynyt. Simo oli vartavasten vanhaa Esaa pyytänyt tulemaan, neuvoja antamaan metsäkaupassa, ettei yhtiö polkuhinnasta tukkeja saisi...

Simo on jo aamusta alkaen odottanut, vähäväliä järvelle silmäten.

Nämä vuodet ovat kuluneet nopeaan. Simo on paljon yrittänyt ja paljon valmista saanut, ja ihmeenä hänen hommistaan kerrottiin. Talossa on nyt kaksi palvelijaa ja sitäpaitsi kesäisin pari kuokkamiestä uudisviljelyksiä raivaamassa.

Mutta vaikka Simon toimia ja ahkeruutta kylissä ja taloissa ylistettiin muuallakin kuin Raahonjärven ympäristöllä, huhuiltiin myöskin, etteivät Utuniemessä sittenkään olleet asiat oikein. Emäntä oli kuihtunut entisestään ja yhä kuihtui. Ei ollut saanut useampaa kuin yhden lapsen. Ja tiesivät huhut, että samantapaisia taudinoireita alkoi Selma-emännässä ilmetä kuin ennen Elsa-vainajassa, jonka uskottiin Jantukka-noidan kiroissa olleen ja siihen kuolleen. Ja Jantukka-noidan kirojen nyt uskottiin Selmaan tarttuneen.

Semmoisia oli kerrottu nyt viime aikoina varsinkin, kun kulkijoita oli sattunut Utuniemen kautta käymään ja emäntä laihtuneena nähty. Oli tullut tiedoksi sekin, että Simo oli vihapäissään Jantukan kiukaan jäännökset hajoittanut ja heitellyt kivet järveen. Ja siinä kohden järvessä, niemen nenässä, mihin kiuaskivet oli heitelty, olivat muka syyskalan pyytäjät nähneet sinisen liekin leimuavan koko pitkän yön, siihen asti kun päivä alkoi tuntua. Siinä Jantukan vihat paloivat...

Niin kerrottiin. Ja huhu oli levinnyt kaikkiin järvikyliin ja rantamaillekin. Simo ei kuitenkaan ollut huhuja kuullut semmoisina, vaikka oli hänkin pannut merkille, että kun joku entinen Selman tuttava tai kotikyläläinen Utuniemeen sattui tulemaan, niin Selman kuihtumista alkoi päivitellä ja viittaili puheessaan Lapin noitiin, joiden kirojen sanottiin kestävän satoja vuosia heidän kuolemansakin jälkeen... Simoa se oli harmittanut, vihlonut sydänjuuriin asti...

Ja kun vieras salaperäisine sanoineen ja omituisine hymyineen oli poistunut, kirosi Simo ensiksi vieraan ja hänen tyhmät puheensa ja alkoi taas Selmalta udella, mitä Selma itse uskoi...

Ja vaikka Selma kyllä vakuutti Simolle, ettei hän uskonut eikä välittänyt Jantukan kiroista ja että hän kyllä ajan oloon paranisi, jäi Simolle sittenkin epäilys. Sillä Selman katse oli arka eikä noussut koskaan suoraan Simon silmiin...

Simo suri sitä ja mietti usein keinoja saadakseen Selmasta nuo joutavat luulot juurineen pois. Iltasin, kun he laskeusivat levolle, alkoi hän asiasta puhua. Hän selitti Selmalle, että hän kirkolla käydessään talon perintökirjaa lunastamassa oli pistäytynyt pappilassakin ja rovastin kanssa ottanut asian puheeksi. Oli rovastikin kuullut kerrottavan, että Raahonjärven ympärillä kansa uskoi Jantukka-noidan kiroihin ja että Utuniemeä pidettiin paikkana, jossa noita-vainajan henki kummitteli. Joutavaksi taikauskoksi oli rovasti kaikki tuominnut, käskenyt Simon mennä rauhassa kotiinsa lohduttamaan arkaluontoista vaimoaan.

Semmoisiin Simon vakuutuksiin ja puheisiin ei Selma vastannut mihinkään päin. Joskus vain huokasi raskaasti. Ja niin olivat nämä vuodet kuluneet... eikä Simo saanut selvää, uskoiko Selma Jantukan kirojen häneen pystyneen vai ei.

-- Mutta Aapramiin eivät ainakaan ole kirot pystyneet, -- hymähti Simo itselleen, kun käveli venevalkamalle nähdäkseen, eikö järvellä jo näkyisi venettä tulossa. Poika kasvoi ja varttui kuin hevosenvarsa, oli ikäisekseen melkein luonnottoman vankka ja näytti päivä päivältä käyvän pahankurisemmaksi. Selma sitä hemmotteli, eikä Simo ollut tahtonut lapsen ja äidin väliin sekaantua, vaikka joskus olikin tehnyt mieli poikaa kurittaa, kun tahallaan teki pahaa. Itsellään hänellä ei ollut aikaa lapsen kanssa mekastella ja hänen puolestaan supistui kasvatus siihen, että hän vain kielsi poikaa kaatamasta piimää lattialle, särkemästä astioita ja muuta pahaa tekemästä. Hän saapui venevalkamaan ja tähysteli järvelle. Ei näkynyt soutavia järvellä, ja ilta alkoi lähetä.

-- Saattaapa mennä huomiseen, -- arveli hän ja läksi nousemaan takaisin pihaan.

Vainion takaa kuokkamaalta oli hän lähtenyt rantaan ja päätti mennä jatkamaan työtänsä. Hän poikkesi kuitenkin sisälle. Muu väki oli perunamaata purkamassa, mutta Selma oli kahvin keittohommassa.

Aaprami kävellä tepasteli siinä takan ympärillä ja piti kovaa ääntä, huutaen ja takoen tervaksella takan laitaan, että jymähteli.

"Näkyikö järvellä tulevia?" kysyi Selma.

"Ei näkynyt... Voivat viipyä huomiseen. Ei liene se Romppainen määräpäivälleen saapunutkaan Rantamaulaan..."

Aaprami takoa kalkutteli tervaksellaan, ja kun Selma silmäsi toisaalle, sysäsi hän tervaksen takassa palavien puiden alle, että kuumaa tuhkaa pölähteli lattialle.

Simo katseli tyytymättömin ilmein pojan hommia. Mutta Selma ei kieltänyt. Poika alkoi toistamiseen sysiä palavia puita, niin että kiehuva kahvipannu kaatui, tupruttaen takasta tuhkaa ja kuumaa höyryä.

"No tuota poikaa, mitä nyt teki!" sanoi Selma ja nosti tyhjenneen kahvipannun pystyyn.

"Pitäisi sinun sitä nuhdella vähän lujemmin", sanoi Simo ja alkoi torua poikaa.

Aaprami oli nähtävästi itsekin hämmästyksissään odottamattomasta kahvipannun kaatumisesta, katsellen isäänsä alta kulmain, huulet pitkällä...

Kun Simo aikoi ottaa pois tervaksen pojan kädestä, ei tämä antanutkaan, vaan siirtyi loitommaksi. Simo nyhtäisi silloin pojan otsatukasta kiinni ja pudisti vähän. Poika pillahti itkuun ja iski tervaksella Simoa kämmenselkään.

"Tuommoisen siitä olet saanut, kun aina hellit etkä mistään kurita", sanoi hän äänellä, jossa soinnahti kiukkua. Selma oli sanatonna ja poika huusi kurkun täydeltä.

Simo tunsi äkkiä kummallista halua mennä vielä poikaa tukistamaan, mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Hänen sydämessään vihlaisi kuin veitsellä ja hän tunsi oudon tunteen lastaan kohtaan. Oli melkein kuin vihaa...

Hän läksi sanaa sanomatta ulos. Hän oli huomannut pojassaan jotakin kummallista, jota hän ei osannut selittää. Merkillistä, ettei hän saattanut Aapramia rakastaa, vaikka se oli ainoa lapsi!

Melkein kuin hän itse olisi syyllinen, käveli hän kuokkamaalle ja alkoi kuokkia...

Ilta hämärtymistään hämärtyi.

Simo aikoi juuri heittää työnteon pois, kun näki Selman tulevan kuokkamaalle päin, taluttaen poikaa kädestä.

Äskeisen kohtauksen oli Aaprami unohtanut, puheli isälle, minkä mitäkin, tahtoi koetella kuokan vartta, ja kun lähtivät kuokkamaalta pihaan, niin pyrki isän syliin.

"No, nytpä se Aaprami on oikein kiltti", sanoi Simo hyväilevällä äänellä. "Isä ottaa pikku poikansa syliin..."

Hän katsahti Selmaan ja näki Selman silmissä riemukkaan ilmeen, niin kirkkaan, ettei muistanut pitkiin aikoihin nähneensä.

"Kyllä se siitä viisastuu ja vakaantuu, kun vielä vanhenee", sanoi Selma. "Pyydä anteeksi isältä", liverteli hän sitten Aapramille.

Simo tunsi leppyneensä, ja ensi kerran tuntui hänestä hyvältä pitää lasta sylissään.

"Pahankurisiahan ne lapset ovat tuolla iällä", puheli Selma, kävellen Simon perässä. "Ei Aaprami ainoa ole... Ja ihmisiä niistä sentään on tullut... Olisit nähnyt siellä meillä niitä nuorempia, kun olivat silmät puhkaista kepeillään..."

"Niin taitaa olla", naurahti Simo. "Mutta en muista itse uskaltaneeni olla tottelematon vanhemmilleni..."

"Et enää muista", sanoi Selma, puoleksi leikillä.

Nauravin huulin he kolmisin menivät kookkaaseen pirttiin.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli kuuraa maassa ja aurinko nousi kirkkaana kuin talviaamuina. Koivikko alkoi kellastua ja ruoho kulottua.

Simo ja Aaprami olivat venevalkamassa tulijoita odottamassa.

Simo oli tuskin ehtinyt laskea pojan sylistään ja katsahtaa järvelle, kun samassa näki veneen hyvää vauhtia ilmestyvän Kotiniemen takaa ja ohjaavan suoraan talon venevalkamaa kohden.

"Siinäpä nyt tulevat!" sanoi hän itsekseen ja asetti pojan rantapenkereelle istumaan.

Tulijat -- vanha Esa, Romppainen ja Aapo -- kertoivat Isonsaaren luona tulleen niin pimeän, etteivät enää osanneetkaan. Heidän oli täytynyt yöpyä Isoonsaareen ja olivat nukkuneet rakovalkean ääressä. Muutoin olisivat jo edellisenä iltana taloon ehtineet.

Vanhan Esan huomio kiintyi ensiksi Aapramiin, joka seisoi ujostellen isänsä vieressä, takin liepeestä kiinni pidättäen.

"Vai, vai", puheli Esa, veneestä maalle noustessaan, "vai, vai tämmöinen miehen alku täällä on... Vankka poika... kättelepä nyt äijä-vaaria", kehoitti hän, mennen Aapramin luo.