Part 3

Tyrmein mielin tätä kysymystä miettien lähestyi Henrik vanhus haahtineen kotilaituria. Silloin yhtäkkiä pisti jotakin merkillistä hänen silmiinsä.

Siihen haahdenkannelle näkyi jo kotilaituri lehdettömäin tervaleppäin oksien alitse. Sitä tähystellessään näki hän jotakin vilkkuvan silmiinsä oksien välitse ylempää rantarinteeltä.

Ihmisolennolta, naishahmolta se näytti. Mutta ei kulkenut maassa, ylhäällä ilmassa leijaili ja häilyi, hoippui ja harhaili sinne tänne ja oksien varjossa lähestyi laituria, jota kohden hän lasketti. Aivan pöyristyneenä jäi vanhus siihen tuijottamaan.

Se tuli oksien varjosta näkyviin, ja silloin alkoi se hänestä näyttää hänen nuoremmalta tyttäreltään. Totta tosiaan! Hilappa se oli, pitkillä puujaloilla toikkaroi laituria kohden. Sillä tytöllä olivat aina kujeensa kuin pahalla pojalla, mutta outoa sittenkin oli hänen liihoittelemisensa yläilmoissa. Horjuvaa sen toikkaroiminen oli, rinteessä oli kaatumaisillaan, niin että täytyi hypätä maahan. Mutta kiveltä neuvottelihe se uudestaan jalanjatkoilleen. Ja kun haahti lähestyi laituria, tulla tuijotti se seipäillään laiturin reunalle kuin päätön kana. Ja mitäs muuta, huippaapas toinen seipäistäsi haahteen, vaikkei se vielä ollut laiturissa kiinnikään! Henrik vanhus huusi vihaisen varoituksen tyttärelleen. Mutta samassa tyttö kompastui. Ja katosi. Puujalka oli sattunut haahden laitaan, ja tyttö putosi päistikkaa virtaan laiturin ja haahden väliin.

— Käy keksiin! huusi ukko pojalleen.

Nuori Henrik sieppasi keksin ja työnsi sillä laiturista, ettei haahdenlaita päässyt rutistamaan tyttöä laituria vasten. Isä itse sieppasi hamppuköyden ja heitti sen pään tyttärelleen. Mutta siitä tyttönen viisi välitti. Se oli jo uinut pois laiturin ja haahden välistä ja ryömi pian maalle laiturin kupeelle.

Maalle marssi kuin uitettu koira, tuli laiturille ja älysi siihen jääneen toisen puujaloistaan. Ikäänkuin kostaakseen sieppasi hän sen ja singotti virtaan toisen jälkeen. Ja kun Marketta astui haahdesta laiturille kääröineen, pyrhälsi Hilappa kääröihin käsiksi, niin että tasainen Marketta melkein häiriytyi tasaisuudestaan koettaessaan säilyttää kuivina kotituomisiaan.

Isä jäi poikansa kera käärimään purjeita, ja Marketta lähti kääröineen nousemaan rantarinnettä ylöspäin. Hilappa lyöttäytyi hänen rinnalleen ja alkoi toimittaa:

— Marakatti kulta! (Hän sanoi aina Marketta siskoaan marakatiksi, vaikka muut leikkipuheessa sanoivat tätä Pakilan tasaiseksi.) Aatteles, kuinka minua pistätti, kun en päässyt mukaan Turkuun. Läksin heti kotoa pois enkä aikonut kuunaan tulla takaisin. Mutta kadunristeykseen näin sillan yli, miten pojat luostarikentällä toikkaroivat taivasjaloilla. Juoksin sinne ja ajattelin, että pitää oppia se konsti ollessanne poissa ja sitten teitä hämmästyttää. Sonni-Toron Junun vain sysäsin kumoon ja sieppasin hänen jalkansa. Marisi se ensin, mutta kun lupasin markkinatuomisia palattuasi, antoi hän jo mielellään ja opettikin vielä. Päivät päästään olen sillaikaa toikkaroinut. Mutta mustelmia siinä sai — katsos! (Hän kuori mekkonsa hihat kääreelle ja näytteli käsivarsiaan, jotka tosiaan olivat aivan mustankirjavat.) Ja katsos polviani ja sääriäni! Yötkin olin unissani toikkaroivinani vain taivasjaloilla ja tuuskahtelevinani tanhuaan. Mutta hyvä siitä tuli, myötämäessä vain tahtoo vetää nenälleen. Ja jollen olisi tuohon haahdenlaitaan kompastunut... Mutta nyt sinun, Marakatti kulta, täytyy pian antaa tuomisesi, että saan viedä Toron Junulle.

— Maltahan nyt, kunnes päästään kotiin!

Pian he sinne pääsivätkin. Nousivat vain rinnettä ylös Luostarikadun päähän ja kääntyivät ensi kulmasta Kuninkaan kadulle oikeaan. Pakila oli siinä heti toisella virranrantatontilla. Portista pihaan ja portaista porstuaan.

— Siunaa ja varjele! kuului tuvasta vastaan, kun Hilappa marssi sisään vettä purskuvissa ruojutkengissään. — Jesmaar, sitä viikaria! lisäsi äiti vielä tytölleen poikamaisen arvonimen nähdessään miten mekonhelmasta tippui lattialle vetisiä pisteviivoja merkiksi mistä tyttö oli kulkenut.

Hilappa kieppui Marketan kääröjen ympärillä uteliaisuudesta sirrottavin silmin. Äiti riensi takan ääreen panemaan pataa tulelle, ja sieltä hän kysäisi:

— Missä sinä taas olet rypenyt?

— Virrassa vaan, vastasi Hilappa ohi mennen. Ja samaan hengenvetoon lisäsi hän Marketan suurinta kääröä kierrellen: — Mitä siinä on?

— Muutahan siinä kuivaa yllesi, naurahti äiti takan äärestä.

Ja laitettuaan padan haahlaan istahti äiti muori jakkaralle takan ääreen katselemaan tyttäriään. Marketta riisui pois siniharmaan sarkaviittansa, hiljaa ja tyynesti, ja seisoi siinä litteähkönä raitaisessa mekkohameessaan. Tasaisesti alkoi hän availla kääröjään ja tuijotteli työhönsä suurilla tummansinisillä silmillään, ikäänkuin näkisi kääröissään jotakin ylen tähdellistä. Hilappa puolestaan alkoi reippaasti riisuutua märistä vaatteistaan. Mutta ei hän näkynyt niitä lainkaan ajattelevan, viiruili vain uteliain silmin Marketan kääröihin. Pian oli hän ilkosen alasti, ja lempeä hymy suupielessään loi äiti katseen hänen hoikkaan, mutta rivakkaan vartaloonsa. Toisten tyttöjen varressa alkoi jo tuossa iässä näkyä naisellista pyöreyttä, mutta Hilapassa huomasi siitä tuskin merkkiäkään. Suora ja solakka hänellä oli varsi kuin pojalla, ja kasvotkin, vaikka kyllä somat, olivat oikeastaan poikaviikarin kasvot, naisellista niissä tuskin havaitsi muuta kuin silloin tällöin uteliaisuuden ilmeen. Kehen hänestä liekin tullut sellainen tuulihattu? Ei suinkaan äitiinsä, vaikka hänkin oli nuorena ollut heilahtelevampi kuin tasainen Marketta. Isä oli kyllä ollut reima nuorena ja miehevä mies ikänsä kaiken, mutta ei hän koskaan liikoja huipotellut. Eivät olleet, eivät, nämä tytöt tulleet vanhempiinsa, toinen käpy oli pudonnut puusta lounaiseen, josta melkein aina tuulla huhtoi aavalta Raumanmereltä, toinen koilliseen, jossa metsämäet tuulilta suojustivat. Jo pikkaraisena, ennen ristille viemistä, oli tämä luonnonlaatujen eroavaisuus näyttäytynyt: vanhempi, lihava tytön mykyrä, oli hiiskahtamatta nukkunut päivät ja yöt, ja äiti oli hänestä sentähden tahtonut tehdä Margareta pyhimyksen kaiman; toisen kasvoissa oli heti ollut eloa ja ilmettä ja käsiä oli tuskin saanut kapalossa pysymään, ja hänelle oli pakanallinen Hilappa nimeksi omiaan.

Vanhan äidin kyyryisillään istuessa, katsellessa ja mietiskellessä oli Marketta saanut käärönsä auki, ja sieltä alkoivat paistaa saksanomenain punaiset kylet. Silloin ei Hilappa enää pysynyt paikoillaan, hän tölmähti luo, juostessaan vetäen jalkaansa toista sukkaa. Luo ehdittyään tepasteli hän malttamatonna lattialla, sormet olivat ottosillaan ja silmissä haukan katse.

Tasaisin elein ja äidillisin katsein antoi Marketta hänelle omenan.

— Anna vielä toinen!

— Tyydy saamaasi! sanoi Marketta.

— Junulle! kuiskasi Hilappa houkutellen.

— Etkä saa!

— Annan sitten tämän, sanoi Hilappa nyrpistäen suutaan. Ja hän pyyhälsi vetämään toista sukkaa ja kurpposia jalkaansa.

Porstuasta kuuluivat isä Henrikin tutut, vakaat askeleet. Ovi aukeni, ja ensimäisen, lempeän vakavan katseensa loi ukko Marttaan kuhmukulmainsa alta. Jälestä astui nuori Henrik pää hieman kallellaan, isänsä ilmeisenä kuvana. Äiti sen parhaiten eroitti, sillä hän oli nähnyt isän samanikäisenä, juuri tuollaisena taitavana porvarin poikana, vaikka kenties hieman karkeahkompana, karskimpana. Ja nuori Henrik kantoi sangasta rautapataa, jollaisen Martta muori oli sanonut tarvitsevansa entisen särkyneen sijaan, ja padassa näkyi olevan niitä näitä pieniä kotituomisia.

Martta muori riensi laittamaan pöytään hernekeittoaan, joka hänellä oli ollut valmiina koko päivän, niin että sitä tarvitsi vain hieman lämmittää takkavalkealla. Mutta keskellä puuhiaan loi hän kaipaavan katseen ympärilleen ja kysyi:

— Missäs Pietari on?

— Ka, missäs Pietari onkaan? kuului kaikuna nurkasta. Hilappa lehahti sieltä valmiiksi pukeutuneena keskelle lattiaa ja tähysteli siitä uteliain katsein isäänsä ja sisaruksiaan.

— Turkuun jäi, virkkoi Henrik vanhus, ja hänen äänessään kuului ikäänkuin kajahdus kotiväen kummastelusta.

— Turkuun? —

— Niin, virkkoi ukko. — Jo häntä odottelimmekin, mutta ei kuulunut. Emme voineet viipyä kauemmin, saa tulla omin neuvoinsa, milloin tullee.

Nuori Henrik sai kertoa asian tarkemmin kotiväelle. Hän kertoi miten siellä oli ollut kummallisia mustia ihmisiä, jollaisia ennen ei ollut kuultu eikä nähty, ja miten he olivat menneet niitä katsomaan. Muutamin myhäilevin sanoin ja ikäänkuin yli olkansa mainitsi hän, miten mustalaisakka oli heille povannut ja tyttö tanssinut outoa, hurjaa tanssiaan. Ja veljen kertoessa katsoivat Marketan suuret silmät tyynellä lempeydellä häneen, eivätkä millään tavoin hätäilleet. Vasta silloin vetäytyi hänen yliluomensa hieman alemmas, kun veli lopetti hymähtäen:

— Tyttökö hänet lie houkutellut sinne jäämään.

— Ei hän ollut tytön luona, kun kävin etsimässä, huomautti vanha Henrik.

— Kunhan eivät vain olisi tehneet hänelle mitään pahaa, mieron kulkijamet, arveli Martta muori.

— Aikapahan näyttänee, sanoi vanha Henrik.

Sitten seurasi kotvan äänettömyys, jolloin kukin mietti tästä kummallisesta asiasta omia mietteitään. Marketan suuret silmät tuijottivat alistuvan häveliäästi takannurkkaan, mutta Hilappa katseli uteliaisuudesta revähtävin silmin ja elähtelevin kasvoin heitä kutakin vuoronperään. Hänestä oli jotakin ihmeellistä siinä, että Pietari oli jäänyt mustalaistytön luo. Minkähäntähden se sinne jäi? Häntä halutti hirveästi saada se tietoonsa, mutta toisten kasvoista ei hän saanut muuta selkoa kuin että siinä piili jotakin.

— Käykäähän nyt ruualle, katkaisi Martta muori äänettömyyden.

Ja he kävivät.

Mutta Hilappa pujahti pihalle omena kädessään.

Hän sivuutti muutaman kadunkulmauksen ja tuli pitkälle ja kapealle turulle, joka oli keskellä kaupunkia. Vanhojen oli Hilappa kuullut tarinoivan, että turu oli alkujaan ulottunut aivan rantaan, niin että sen alapäässä törröttävä kaakinpuu oli näkynyt mereltä tuleviin laivoihin kauas Karinlahdelle. Mutta sitten, jo ennen vene vanhaan, oli vesijättö levinnyt, niin että turun alapäähän mahtuivat Haukan ja Sonkin talot. Lähellä kaakinpuuta oli turun eteläreunalla uusi puinen raatihuone, joka oli vasta äskettäin valmistunut kymmenisen vuotta sitten palaneen sijaan. Turun pohjoisreunalla, melkein raatihuoneen vastapäätä oli Sonnila, jossa Sonni-Toro piti kapakkaa. Hilappa saapui sinne kohta koilliskulmasta turulle poikettuaan.

Toron tuvassa lemahti paloviinalle. Hilapan silmään pisti ensiksi kolme pienen lasiakkunan ääressä istuvaa miestä, joilla jokaisella oli tinapikari nenänsä alla ja vieressä puinen oluthaarikka. Yksi heistä oli Päsämäen Heikki, joka kävi kauppaa kaupunkitalossaan turun varrella melkein Sonnilan vieressä, vaikka olikin rikkaan Päsämäen isäntä Euran pitäjästä. Hän oli kuulu suuresta saituudestaan, eikä hän hennonut mennä Sonnilaankaan tuikulle eikä olusille, jollei joku toinen tarjonnut. Tänään saituria kestitsi Sukan Simo, jolla oli talopahanen Naulamäen rinteellä kaupungin luodekulmalla; hänen sanottiin olevan veloissa Päsämäen Heikille, ja luotonantajan silmää täytyi usein voidella. Mielinkielin Sukan Simo oli yleensä kaikkienkin kanssa, ja Hilapasta tuntui, että mies käveli sukkasillaan, vaikka olikin aina nähnyt kurpposet hänen jalassaan. Kolmannen toveruksen, hurjapään Jussoilan Juntin, olivat toiset varmaankin tavanneet täällä, sillä hän istui usein Sonnilan kapakassa, milloin ei ollut vieraita aluksia ohjailemassa läpi saariston epävarmojen kulkuväylien tai ruununmiesten apurina hurjaa uskallusta kysyvissä tehtävissä. Se oli kaunis kolmikko, joista yksi oli tunnustettu mahtimieheksi suurten rikkauksiensa ja toinen rajun nyrkkinsä tähden, mutta Sukan Simo piipitti mielinkielin molemmille ja oli molempien kynittävänä niin kauan kun oli ainoaakaan aurtuaa taskussa.

Itse Sonni-Toro oli juuri täyttänyt haarikat hänen kustannuksellaan ja istui loitommalla ikkunasta poikansa pää sylisään. Hän kampasi poikansa päätä ja paineli väliin kampaa umpimähkään peukalonsa kynnellä, kun hämärässä ei voinut eroittaa mitään. Toro ei vielä ollut vanha, vasta seitsemänkolmatta paikkeilla, vaikka hänen poikansakin oli jo alottanut toisen kymmenensä. Tumma hänen tukkansa oli ja tuuhea, soikulaisten kasvojen hieman ulkonevilla poskipäillä oli vielä verevä puna, ja Hilappa oli monet kerrat kummikseen katsellut hänen silmiensä kosteaa kajoa. Ja niin katsellessaan oli hän itsekseen ihmetellyt, minkähäntähden ikäihmiset näyttivät niin salamyhkäisiltä jutellessaan keskenään, että ruununmiehet ja lainlukijat menivät matkoillaan hyvin mielellään yöksi Olavi Sonni vainajan nuoren lesken taloon.

Hilappa kaarsi juomaveikkojen pöytää niin loitoitse kuin pääsi. Hän meni Toron luo ja nykäisi Junua kyynäspäästä.

— Tässä on nyt!

Ja hän antoi ainoan omenansa.

Silloin Junu riisti pois päänsä äitinsä sylistä ja alkoi purra omenaa.

— Kas Eevaa, kun houkuttelee omenalla! leikitteli Päsämäen Heikki vetäen suupieltään mahtavaan hymyyn.

— En minä ole Eeva! vastasi Hilappa terhakasti.

— Mutta entisen Eevan metkut! väitti Heikki.

Sekös Hilappaa pisti. Sillä hän tiesi kyllä, ketä Eevaa tarkoitettiin. Hän kävi parhaallaan isä Mathiaan koulua, joka papinvirkansa ohella oli samalla kaupungin varakkaimpain porvarien lasten koulumestari. Agricolan "Abckirian" lisäksi oli hän oppilailleen kertonut hengellisiä tarinoitakin, ja häneltä oli Hilappa kuullut myös kielletyn puun hedelmästä. Ja Hilappa oli Päsä-Heikille hyvin vihainen, sillä eihän hänen omenansa ollut kielletyn puun hedelmä, hän vain maksoi velkansa.

Onneksi muisti hän samassa puujalat, jotka omenalla oli maksettava, ja Heikin ilkeästä virnailusta päästäkseen kuiskasi hän Junulle:

— Ne putosivat virtaan.

— Mitkä? kysyi toinen.

— Nepä taivasjalat.

— Lähdetään urkkimaan ne pois.

Mitäs muuta kuin lähdettiin. Tölmistettiin turulle ja Luostarikatua suoraan Pakilan laituriin.

Virta oli jo vienyt ne mukanaan. Saatiin juosta pitkän matkaa virran vartta alaspäin niitä tähystellen. Siellä alempana oli jyrkältä rantaäyräältä kaatunut suuri tervaleppä syvään virtaan. Se köngötti koholla vesirajasta, mutta oksat olivat vedessä, ja siihen tervalepän latvusta vasten oli toinen Hilapan taivasjaloista ajautunut.

Hilappa sen huomasi ensin ja yritti siekailematta lähteä lepänrunkoa myöten sitä noutamaan.

— Anna minä menen, huusi Junu.

Hilappa oli tänään hieman juhlallisella tuulella. Hänestä olisi tosin ollut mieluisempaa mennä itse uhkarohkeaan tehtävään, mutta koska Junu oli kerran saanut hänen omenansa, tuntui hänestä mukavimmalta, että poika sai noutaa taivasjalankin. Ja niin alkoi se ryömiä lepänrunkoa myöten, ja Hilappa katseli rannalta.

Jännittyneenä, niinkuin olisi itse ollut uhkaretkellä, katseli hän pojan varovaa hiivintää lepänrunkoa myöten. Nyt oli se kohdalla, nyt alkoi kurkotella sauvaa käsiinsä. Mutta lepänrunko oli liian korkealla vedestä, täytyi laittautua polvilleen, pitkälleen aivan. Hilappa aivan hätkähteli ja vapisi katsellessaan, miten poika laskeutui pitkäkseen ja sitten hivuttautui riipuksiin lepänoksista pidellen. Nyt se yletti... nyt ... nyt... juuri ja juuri oli saamaisillaan kiinni.

— Oh! pääsi Hilapalta hädän huudahdus. Sillä kuiva lepänoksa katkesi ja poika putosi päistikkaa virtaan. Mutta hädänhuudahdukseen liittyi heti yhtä vaistomainen naurahdus. Niin hullunkuriselta näytti pojan pulikoiminen vedessä. Vaan heti kohta jähmettyi hän kauhusta, jähmettyi kauhusta hymynvivahdus vieläkin huulillaan. Sillä poika, joka kyllä muuten olisi osannut uida maihin, säkeytyi oksiin ja jäi niiden väliin päälaelleen pulikoimaan, niin että hänestä näkyivät vaan sätkyttelevät sääret.

... Se hukkuu! Saa vettä henkeensä ja hukkuu, välähti Hilapan mielessä. Ei hänen tarvinnut ajatella enempää. Hätä, tulinen hätä siivitti hänen jalkansa. Hän ei edes tiennyt, miten oli ykskaks päässyt lepänrunkoa myöten Junun luo. Mutta silloin oli jo poika irtautunut oksista, ja virta vei häntä mukanaan. Niinkuin kaamean harmaan sumun läpi näki Hilappa milloin käden, milloin jalan, milloin vain vaatteen liepeen veden pinnalla.

Ei Hilappa tiennyt nytkään, miten joutui veteen ja alkoi uida. Mutta siinä, jossa hän oli nähnyt viimeisen vilahduksen Junusta, ei enää näkynyt mitään. Pojan vaatteet olivat ehtineet vettyä, ja hän oli vajonnut. Ja Hilappa tunsi itsekin, ettei hän enää kauan pysyisi veden päällä.

Äärimäisin ponnistuksin pääsi hän sentään maihin ja juoksi parkuen kotiin. Hätäkello pantiin heti soimaan raatihuoneella, ja Hilapan opastamana riensi väkeä naaraamaan monin venein. Hilappa itse tuskin tiesikään märistä vaatteistaan. Hän juoksi hätiköiden virran vartta ja pysähtyi vähänväliä pelkkänä palavana silmänä tuijottamaan naaraajain työhön. Milloin hän käänsi pois katseensa virralta ja juoksi alemmas, alemmas virran mukana, oli hän ilmi elävänä näkevinään milloin käden, milloin jalan, milloin vaatteen liepeen vilahtavan vedestä. Mutta kun hän kääntyi jälleen tuijottamaan naaraajain työhön, tuntui hänestä aivan ihmeeltä, etteivät he löytäneet mitään. Ja kaamein, melkein elottomin silmin tuijotti hän iltahämärässä tummana vierivään virtaan.

Vaikka työ jatkui tuntikausia turhaan ja vaikka isä moneen kertaan huusi hänelle virralta, että hänen oli mentävä muuttamaan kuivaa ylleen, juoksenteli hän ja seisoi ja tuijotti vain yhä rannalla, eikä ajatellut eikä tuntenut muuta kuin että Junun täytyi, täytyi löytyä ja tulla eläville ilmoille. Ja kun tuli niin pimeä, että naaraajat katsoivat mahdottomaksi jatkaa enää työtään, oli häntä mahdoton sanoin saada pois virran rannalta tuijottelemasta. Puoliväkisin vietiin hänet kotiin.

Ihmeissään katseli äiti sinä iltana nuorinta lastaan. Poissa oli riehakkuus, poissa pojan elkeet. Tyttö tuijotteli eteensä hiljaisempana kuin vanhempi sisarensakin, ja silmissä oli niin palavan surullinen kajo. Ei välittänyt ruuasta eikä mistään, ei tahtonut mennä levollekaan, istui vain ja tuijotti kädet ristissä.

IV.

KUNINKAIHIN.

Raumalla oli kaksi pormestaria, langokset Henrik Pakila ja Simo Soukki, jotka jo monena Vapun päivänä olivat kuuden raatimiehen kera yhä uudestaan kylänisiksi julistautuneet. Pormestarit ja raatimiehet olivat näet itseasiassa kaupunkinsa elinikäisiä valtiaita. He tosin kokoontuivat aina kahdeksan päivää ennen Vappua raatihuoneelle kuninkaan voudin tai hänen valtuutettunsa läsnäollessa valitsemaan kylänisiä seuraavaksi vuodeksi, mutta tavallisesti he valitsivat itsensä, niin että ainoastaan jonkun arvoisan raadinjäsenen kuoltua tuli kysymykseen uuden valitseminen. Vapunpäivänä, jolloin valitut oli kokoontuneille kylänmiehille julistettava, ilmoitti entinen raati toimivuotensa päättyneen, mutta ei ehdottanut seuraajia itselleen. Kylänmiehet ymmärsivät siitä asianlaidan ja huusivat hallitukselleen hyväksymisensä seuraavaksi vuodeksi. Henrik Pakila tapasi lankonsa Simo Sonkin virralla Junua naaratessa. Nähtyään, ettei poikaa ainakaan hengissä voitu saada ilmoille, pyysi Henrik lankoaan lähtemään tärkeään neuvotteluun. Hän kertoi Turussa kuulemansa kummat uutiset, ja he päättivät heti huomiseksi kutsua kylänmiehet raatihuoneelle. Sen asian järjestäminen jäi Simo Sonkin huoleksi, ja hänen oli ensi töikseen mentävä Jöns porvarin luo. Jöns porvari oli lähetetty Tukholmasta valvomaan, etteivät Raumalla pääsisi kauppaa harjoittamaan sellaiset, joilla ei ollut siihen tarvittavaa ymmärrystä. Tähän älynvalvojan toimeen yhtyi kaupungin verovoudin toimi, ja samalla oli kuninkaan vouti määrännyt hänet sijaisekseen raastuvan kokouksissa, milloin ei itse ollut mailla. Tälle kylän ylimmälle ymmärrykselle, jolla samalla oli kauppapuotinsakin, oli pormestarien ilmoitettava milloin raati tai kaikki kylänmiehet oli kutsuttava koolle, ja hän sitten lähetti "kylänlapsen", vanhan kaupunginpalvelijan, sanaa levittämään.

Kun tämä asia oli järjestetty, otti Henrik vanhus Mikael Agricolalta saamansa kirjakäärön ja lähti syysillan hämyssä isä Mathiaan luo. Pitkä ei matka ollutkaan, meni vain sillasta virran yli, avoimesta portista luostarin pihaan ja siitä koleihin luostarikammioihin.

Herra Mathias Johannis West, Rauman kirkonpaimen ja koulumestari, asui luostarin entisessä lukuhuoneessa. Henrik vanhus kolkutti sen honkaiselle ovelle, ja kun sisältä kuului isä Mathiaan ääni, avasi hän oven ja astui huoneeseen. Pöydällä matalan ja leveän ikkunan ääressä palaa tuikutti siellä paksu talikynttilä ja pöydän äärellä pörrötti mustatukkainen pää.

— Terveisiä piispanturusta! sanoi Henrik vanhus.

Mustatukka isä Mathias nousi ja kiitti. Ääni narahti kuivuuttaan, mutta sen pohjasävynä kuului lämmin helähdys. Ohutluinen oli käsi, jolla hän kätteli, ja kuivahkot olivat tummaveriset kasvot, joista terävät kirjatoukan silmät ilostuneina ja toivon kirkastamina suuntautuivat kirjakääröön, jota Henrik vanhus kantoi kädessään.

— Niin, tässä on käärö, minkä Mikael maisteri lähetti, mutta ei se pyhä kirja kuulunut valmistuvan vielä vuosikauteen, riensi Henrik vanhus selittämään.

Värähti pettymyksestä musta leukaparta, joka kehysti isä Mathiaan terävän leuan. Ohi mennen kysäisi hän, mitä markkinoille muuta kuului, mutta riensi vastauksesta välittämättä munkkien entiseen makuukammioon sanomaan, että tuotaisiin olutta. Kerttu rouva tuli heti hänen jälestään tuoden kaksi vaahtoavaa katajahaarikkaa, mutta hänellä oli kiire takaisin, ennenkun nuorin poikanen ehti jälestä isää häiritsemään.

Vasta kun oli kulautettu papinmuorin mainiota kotiolutta ja pyyhitty parrat, alkoi isä Mathias kysellä tarkemmin Turun uutisia ja varsinkin mitä Mikael maisterille kuului. Henrik vanhus kertoi kaiken juurta jaksaen, kertoi kuninkaan lähetistäkin ja miten hän oli teinejä vaatinut, ja ylisteli Mikael maisterin miehekästä vastarintaa.

Isä Mathias kuunteli sitä äänetönnä päätään nyökytellen. Mutta sitten otti hän pöydältä Agricolan "Rucouskirian", avasi sen ja virkkoi:

— Niin, niin, sinne kuninkaan kaupunkiin meiltä viedään hengenvoimat ja aineelliset varat. Monta kertaa olen täällä itsekseni mietiskellyt näitä Mikael maisterin sattuvia sanoja, jotka tässä ovat luettavana:

Muinen suotiin papinraha, vaikka meno oli paha, viettelys ja valhe julki, joka taivaan kiinni sulki. Oppi meillä nyt on hyvä, kallis niinkuin nisunjyvä; Herran sanaa, sielun ruokaa monet köyhät henget huokaa; vaan ken antaa rikkautensa, ryysyt saa hän palkaksensa, hyvyyttä ei saa hän muuta, pilkkaa vain ja pahaa suuta.

Isä Mathias istui kotvan mietteissään tähystellen kirjanlehteen. Sitten virkkoi hän ikäänkuin itsekseen:

— Ei ole ihme, jos väliin suuttuu suunnankin mies ja katkeroituu uurastaessaan. Ja kehen tämä katkeruus etupäässä kohdistuu, siihen viittaavat varoittavat sanat niille, jotka

tihunnit ja uhrit ryäväät. yksin ropoja tuhat lyövät.

Hän pani pois kirjan, loi siihen vielä katseen pöydälle ja nyökäytti hyväksyvästi päätänsä. Sitten virkkoi hän vilkastuneena:

— Merkillinen työtarmo sillä miehellä vain on, ihmeellisesti kestää hän uranuurtavassa työssään kaikkien vaikeuksien ja taloudellisen ahdingon keskellä!

— Ai, muisti Henrik vanhus, hänhän pyysi sanomaan terveisiä, että kenties uuden testamentin mukana saatte vielä messu- ja käsikirjatkin!

— Niinkö! ilostui isä Mathias. Vai aikoo hän nekin painattaa! No, sittenhän ne vasta voivat levitä jokaisen papin käteen. Ja hän ne kyllä pystyy painattamaan, vaikkei olisi rahaa riksiäkään.

Hän otti ohutluisiin käsiinsä pöydältä paksun, noin korttelin korkuisen ja vähän kapeamman kirjan, joka oli sidottu lujiin nahkakansiin. Kirjan alkupuoli oli painettu, mutta loppuun oli sidottu puolentoista sataa käsinkirjoitettua lehteä. Painetut lehdet päästi hän peukalonsa alitse selautumaan etukantta vasten, mutta pidätti kiinni heti ensimäisestä käsinkirjoitetusta lehdestä.