Part 2

Henrik otti sen katsellakseen. "Rucouskiria Bibliasta", luki alkulehdellä. Sitten seurasi samalla lehdellä parikymmenrivinen Michael Olavi Agricolan tervehdys "uskollisten, pyhäin ja jumalallisten suomalaisten, hämäläisten, pohjalaisten ja karjalaisten papeille, saarnamiehille ja koko yhteiselle seurakunnalle eli kansalle" ja vanhaan hyvään tapaan alamainen ylistys "Kristuksen kihlatulle rouvalle, kauniille morsiamelle, puhtaalle neitsyelle ja taivaalliselle kuningattarelle." Seuraavilla sivuilla näkyi olevan lyhempiä ja pitempiä rivejä, siis runoa, sitten hengellistä ja maallista tasapitkissä riveissä.

Kirja alkoi kiinnittää Henrikin mieltä. Hän oli sen nähnyt ennenkin isä Mathiaan pöydällä ja silloin jo aavistanut, että se mahtoi sisältää syvempiä opin salaisuuksia kuin aapinen ja katkismus.

Mutta porvarispukuinen nuorimies, joka sanoi kirjoja lukeneensa ja niin ymmärtävän näköisenä selaili kirjoista suurinta, oli tuonut ne toisillekin ikäänkuin lähemmäs. He tuppautuivat tukulla luo ja tarttuivat aapisiin.

— Mitä se tuo merkitsee? kysyi muuan maalainen osoittaen nimilehden ensi kirjaimia.

— A siinä on ensin, sitten b ja c, selitti teini. Ne ovat puustaveja.

— Vai puusauvoja, tuollaiset! ihmetteli mies.

— Miten niillä lähdetään taipaleelle?

— Papilta ensin vähän kysäisee, kyllä hän opastaa uralle.

Kun mies punoi yhä neuvotonna päätään, alkoi teini selittää tavausharjoituksista, miten lukeminen käy. Mutta ei siihen ollut markkinaturulla aikaa, toinen mies tuli keskeyttämään.

— Minun poikani on aikonut vähän niinkuin porvariksi, tuumi hän arastellen ja raapaisi sitten korvallistaan. — Mutta ei niistä talonpoika oikein tiedä heidän tikapuistaan, joita myöten on kiivettävä. Mahtaisivatkohan ne puusauvat auttaa?

— Auttavat! sanoi teini varmasti. Puusauvat auttavat porvariksi vaikka kolmen äyrin miehen.

Ja hän sai aapisen kaupaksi.

Siinä oli vieressä seissut muuan hämäläinen suurisäntä kuunnellen vähäväkisten uteluja.

— Se kirja taitaa viedä vaikka papiksi, virkkoi hänkin vihdoin ylpäkästi.

— Miksei papiksi pääsisi, kun lukea osaa, oli nokkela teini valmis selittämään.

Isäntä tarttui tanakasti aapiseen.

— Tämä se on varsinainen pappiskirja, selitti teini kaivaen pohjalta paksuimman.

Loppujen lopuksi isäntä otti kaikki kolme ja maksoi. Olihan hyvä tehdä pojasta pappi, kun kerran oli tilaisuus tarjolla...

Mutta tällöin Pietari Kovapään mieleen välähti riemuisa ajatus. Miksei hänkin voinut opetella lukemaan! Saihan hän aina iltahetken ja pyhät päästään kotosalla ollessaan, ja eiköhän isä Mathias ottaisi häntä vähän opastaakseen, kun kauniisti pyytäisi. Hän kaivoi esiin muutaman aurtuan kukkarostaan, jossa hänellä oli kovalla työllä ansaitsemansa ja säästämänsä rahat, ja osti kirjan vähän kuin salavihkaan.

Huomasi Heikka sen sittenkin, ja katsoi niin salaviisaasti häneen. Taisi tehdä pilkkaa mielessään, kun hänkin, toisen laivuri, aikoi tässä käydä kirjamieheksi... Itse pisti ikäänkuin mahtaillen kainaloonsa kaikista paksuimman kirjan, maksoi ja meni ruotsittarensa rinnalle. Sitäkö liekin siristellyt silmillään, kun hän vasta alkoi aapisesta...

He lähtivät eteenpäin. Pietari pisti kirjan sarkamekkonsa poveen, ja se herätti sydämessä niin valoisia toiveita, että hän olisi rohkeasti voinut astua Marketan rinnallekin. Mutta ei hän mennyt, ei mennyt tahallaankaan. Jouti jäädä niin kauas, että hänkin pystyisi kirjalle. Salaa tavaisi, sitten yhtäkkiä hämmästyttäisi Marketan ja muut! Se ajatus kirkasti mielen kuin päivänsäde. Kun hänkin kuuluisi niihin harvoihin valittuihin, jotka osasivat pienistä mustasista poimia selviä sanoja, silloin saattaisi hän suoraan kosia Markettaa, tarvitsematta tuntea lentävänsä ylemmäs kuin siivet kantoivat.

Henrik ja Elina olivat etukynttä kulkiessaan tarttuneet toisiaan käteen ja juttelivat yhä rakkaammin. Marketta ja Pietari tulivat peräkanaa jälestä. Niin nousivat he turun yläpäästä Karjakatua myöten Karjaportille, josta alkoi Uudenmaan valtatie. Ja siellä portin ulkopuolella, Hirsipuumäen ja Mätäjärven vastapäätä, oli mustalaisten teltta Vartiovuoren rinteellä.

Jo loitommas näkivät he teltan edessä liudan toisiaan sysiviä lapsia ja syrjemmässä joukon nuoria poikia ja tyttöjä keräytyneenä yhteen kihermään. Luo tultuaan näkivät he tämän kihermän keskellä kummallisen, ryysyisen akan. Huh, miten musta oli eukko ja ryppyinen! Ja miten räikeänkirjaviin hetaleihin puettu! Hän piteli värisevää maantyttöä kädestä ja luki siitä hänen tulevaisuuttaan äänellä, joka tuntui tulevan haudan syvyydestä. Ja pikimustat silmät tuijottivat niin kaameasti kuin tähystelisivät Hornan uumeniin tai koko pitkään iäisyyteen.

Silmät selällään ja sieraimet pörhöllään jäi Pietari häntä muiden mukana katselemaan. Mutta teltasta kuului kohta tampuriinin helähdys ja samalla iskevä hihkaus, kuin koiran haukahdus. Enin osa nuorista tölmähti silloin avoimen teltan eteen. Pietari tunkeutui aivan etumaiseksi lapsiliudan sekaan.

Teltan perällä istui nuori mustalainen, jokin outo soitin sylissään. Mutta Pietari ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren tytön, joka seisoi keskellä telttaa. Tumma hän oli, mustanruskea kuin kirkastamaton kattilan kylki. Hänellä oli lyhyt punakirja hame, solakoita sääriä verhosivat punaiset sukat, ja jalassa oli huippukärkiset silkkikengät, tosin hieman rikkinäiset. Rinnalla ja hartioilla oli kaikenlaisia hiluja ja helyjä, joiden kanssa kilpaa välähtelivät tummat silmät tummista kasvoista.

Yhtäkkiä loivat nämä silmät aivan kuin uhmaten katseen, joka sattui suoraan Pietarin nuortean vereviin kasvoihin ja merenkiloa säteileviin silmiin. Pietari loi hätkähtäen silmänsä maahan ja kohotti ne vain vitkaan jälleen. Tyttö asetti uhkean ruumiinsa aivan kuin hänen katseltavakseen, ja huulilla oli puoleksi uhmaava, puoleksi maanitteleva hymy.

Silloin alkoi nuori mustalainen soittaa, ja vitkaisin liikkein alotti tyttö oudon, keinuvan karkelon. Hänen ensi askeleensa toivat hänet aivan Pietarin eteen; hän pysähtyi siihen tuokioksi ja loi häneen uuden katseen aivan läheltä. Pietarista tuntui, kuin hänessä läikähtäisi tulivirta, ja hänen nähdessään tytön silmät oli kuin hän näkisi pohjattoman meren, jonka pinnalla väräji ihana, vihertävä sädeverho. Hän tunsi, että ihmeellinen, ennentuntematon liekki oli hänet sytyttänyt. Mutta aivan rannattomiin vei hänen huumauksensa vaistomainen tunto, että tuo outo tyttö, jonka kanssa hän niin yhtäkkiä oli iskenyt yhteen, oli hänkin syttynyt, että he olivat sytyttäneet toinen toisensa.

Tyttö liiteli jälleen loitommaksi. Pietarin ympärillä töllistelivät lapset vuoroon soittajaa, vuoroon tanssijaa, supattelivat ja kikattelivat. Mutta Pietari näki vain tanssijattaren. Hänen kasvonsa olivat kalvenneet, ja milloin tytön silmät jälleen sattuivat häneen, tunsi hän suloisen väristyksen puistattavan itseään. Tuokioksi hän oli unhottanut toverinsa tykkänään, ja kun hän vilkaisi ympärilleen, näki hän mustalaisakan parhaallaan povaavan Marketalle ja Henrikin seisovan Elinan rinnalla nuorisojoukon takalistolla.

Hänen katseensa kääntyi jälleen mustalaistyttöön, jonka tanssi oli käynyt hurjemmaksi. Nuoruutta uhkuva vartalo keinui, notkui ja kieppui salamannopein liikkein ja jalat virpoivat kuin pääsiäispalmut. Tanssi kiihtyi kiihtymistään, kauan, kauan, ja koko ajan tuntui Pietarista kuin tyttö tanssisi vain hänelle.

Yhtäkkiä hän pysähtyi, pää heitettynä taaksepäin ja melkein pilkallinen loiste silmissään, ja hänen helyillä koristettu povensa kohosi silloin kuin myrskyn puuska. Ja Pietarista tuntui, kuin se rynnistäisi hänen rintaansa vasten.

Tyttö tuli Pietarin eteen ja helisti ojennettua tampuriiniaan. Herkän noreasti katsoi Pietari häneen, ja silloin oli niin rajattoman raukea, rajattoman alistuva hymy tytön huulilla. Mutta hän helisti uudestaan tampuriiniaan, ja hätiköiden tarttui Pietari kukkaroonsa, jonka äiti vainaja oli virkannut laivuripoikansa vyölle, niinkuin kuunaan kauppamiehelle. Kokonaisen kirkkaan riksin hän sieltä sieppasi ja laski tampuriinille. Tyttö loi häneen suloisen kauriin katseen, vilkaisi sitten ylenkatseellisesti muuhun yleisöönsä, joka jo enimmäksi osaksi oli loitonnut, ja meni pois. Voitonriemuisesti vilautti hän nuorelle mustalaiselle tampuriinilla loistavaa hopearahaa, pani sen kirstun kannelle ja hervahti selälleen ryysykasalle teltan nurkkaan.

Huomaamatta, että kotitielle kiirehtivä nuoriso oli hajaantunut hänen ympäriltään, jäi Pietari siihen yhä seisomaan, ja tyttö ojenteli uhkeita jäseniään aivan kuin hänen katseltavakseen. Mutta kohta kuuli hän nauravan äänen, joka huusi:

— Etkö sinäkin, Pietari, tule tiedustamaan tulevaisuutesi vaiheita?

Nuori Henrik se huusi mustalaisakan luota. Ja Henrikin rinnalla seisoi Elina, joka juuri sai kätensä mustalaisakalta, hymykuoppanen poskellaan. Henrik näkyi antavan kätensä akalle vuorostaan. Marketta seisoi syrjittäin Pietariin, ei ollut katsovinaan häneen, mutta katsoi kuitenkin.

Väkinäisesti lähti Pietari oviaukolta. Hänestä tuntui kuin hänet olisi sidottu tänne kiehtovin salasitein. Täällä tuntui olevan terheninen lumokehä, jonka keskeltä hän ei tuntenut voivansa lähteä pois. Eikä tahtonutkaan. Mutta halutti häntä sentään kuulla kohtalonsa. Ja kohtalonaan ajatteli hän vain sitä, mitä hänelle oli oleva tämä tyttö, joka yhdessä hetkessä oli hänet näin ihmeellisesti sitonut.

Hän meni Henrikin luo ja joutui kuulemaan, miten mustalaisakka tenhoisella noidanäänellä päätti ennustuksensa hänelle:

— Kas, noin elämäsi lanka juoksee isiesi uria! Mutta sydämesi juova, tuolta kaukaa merimatkan takaa se alkunsa saa. Tuossa elämäsi lankakin väräjää ja näyttää katkeavan. Mutta tuolla sydämesi juovan lähellä se alkaa uudestaan. Tyynin, selvin katsein, lujin, vaikka mukautuvin luonnoin tulet ihmisiä johtamaan ja heidän asioitaan valvomaan. Isäsi ohjat perit, mutta sydämesi ja kohtalosi vie sinut uusille urille.

Akka päästi hänen kätensä. Ylävästi hymähdellen, niinkuin ei olisi akan lorujen ensinkään antanut itseensä tehota, maksoi hän akalle omasta ja tyttöjen puolesta. Sitten meni hän Elinan luo ja kuiskutti jotakin tälle. He lähtivät hiljanverkaan kävelemään kaupunkiin päin.

Pietari seisoi allasilmin, ikäänkuin ei näkisikään heidän menoaan, ja ojensi kätensä akalle. Vilaukselta näki hän, että Marketta oli jäänyt paikoilleen seisomaan. Se tuntui pistävän omituisen kipeästi hänen mieleensä, ja hän melkein vapisi odottaessaan, minkä tuloksen akka saisi hänen kätensä viivojen tarkastelusta. Akka näytti aivan erityisesti kiintyvän niihin ja tarkasteli niitä kauan:

Sydämesi juova ja elämäsi lanka, tuossa ne keskenään kiemurtelevat alussa, keveinä virvoina. Aikaisin olet lemmestä unelmoinut. Mutta tuossa äkkiä taittuu sydämenjuova, tuossa alkaa syvänä, punervapohjana uudestaan ja taittuu yhtäkkiä, näyttää kadoksiin katkeavan. Pääsi viiva, ajatuksesi piirto alkaa tylppöpäänä tuolta loitompaa, luokkina kiertää erilleen mutkaisesta elämänlangasta. Mutta tuolta alkaa sydämesi viiva jälleen katkelmien takaa, hienona kuin päivänsäde. Vihdoin siihen yhtyy elämänlanka ja pään viiva ja yhdessä kulkevat ne elämän rantaan. Niin, niin, poikaseni, pettävät ovat Nuoruutesi haaveet, varjoiksi häipyvät, moneen sinut sydämesi vie eikä pääsi elämääsi ohjaa. Mutta lempesi raunioilla uusi säde pilkahtaa, ja onnesi säde se on, se sinut haaksirikkojen jälkeen tyyneen satamaan johdattaa.—

Marketta oli odottanut tätä ennustusta yhtä suurella uteliaisuudella kuin omaansa, jollei suuremmallakin. Mutta kun akka alkoi puhua Pietarin sydämenjuovan katkeilemisista, tuli hänen suuriin silmiinsä oudoksuva ilme, aivan kuin Pietari olisi häntä loukannut. Hänen huulensa värähti ja hän lähti päättäväisesti astumaan veljensä ja Elinan jälkeen, kuuntelematta sen enempää.

Kappaleen kuljettuaan hän sentään pysähtyi ja katsoi jälelleen. Akan ennustus näkyi päättyneen ja Pietari maksoi hänelle. Mutta samassa tuli mustalaistyttö teltasta hänen luoksensa. He seisoivat aivan lähetysten silmä silmää vasten. Tyttö puhui jotakin, ja Pietari seisoi epäröiden, melkein horjuen. Silloin — Marketalta oli vähällä päästä huudahdus — silloin tyttö kietaisi paljaan käsivartensa Pietarin kaulaan ja huojuen alkoivat he mennä telttaan päin.

Juoksujalkaa lähti hän silloin Henrikin ja Elinan jälkeen. Mutta nämä olivat niin kiintyneet toisiinsa, etteivät huomanneet hänen kiihtymystään, tuskin häntä itseäänkään.

— Mitähän se lorusi siitä pitkästä vesimatkasta? virkkoi Henrik pää tuumivasti kallellaan.

— Kultasihan se sanoi sinun vesimatkan takaa löytävän!

— Minnekäs minä sen matkan tekisin?

— Voithan mennä vaikka saksojen tyttäriä kosimaan!

— En ikinä!

— Kuninkaan kultaisesta kaupungista haet nuorikon sitten?

— En sieltäkään.

— No, Kainuunmeren rahaisilta rannoilta noudat heinävirsun tai venakon.

— Mutta akkahan sanoi minun sinne jäävänkin. Lappiinko elämään lähtisin?

— Tule Porvooseen sitten!

— Saanko tulla?

— Siellä on tyttöjä tukulta, pojat menevät Viron väljille veräjille.

Nuori Henrik vilkaisi ruusuposkeen Elinaan rinnallaan, ja ilo kirkasti hänen silmänsä. Hän vaipui miettimään ja kiintyi erityisesti siihen pulmalliseen seikkaan, että täytyiköhän hänen tosiaankin muuttaa Porvooseen, jos tahtoi omakseen tämän suloisimman tytön mitä oli nähnyt ikipäivinään. Akan ennustus ei tuntunut oikein soveltuvan hänen unelmiinsa. Hän oli aina tottunut ajattelemaan, että hänen tuleva nuorikkonsa hyörisi raumalaisilla kotipihoilla.

Hänen mietteensä katkesivat siihen, kun Elina hilpeällä tavallaan koetti päästä pakinaan Marketan kanssa, joka kulki niin yksin hänen rinnallaan.

— Sinullehan se loistavia povasi! Toiseen säätyyn sanoi sinun kohoavan, virkkoi Elina niin säteilevin silmin, että Henrik aivan ihastui niihin.

Mutta Marketta vilkui vain huolestuneena jälelleen.

— Mihinkäs Pietu jäi? kysyi Henrik silloin.

— Sinne teltalle, vastasi Marketta umpikuljuisella äänellä.

— Puuskapäätä taisi mustalaisveri vetää puoleensa! leikitteli Henrik.

Marketta hätkähti. Mutta sitten katsoi hän nuhdellen veljeensä ja sanoi anovalla äänellä:

— Palaisit kiirehtimään. Isä taitaa odottaa.

— Tottapahan osaa yksinkin.

He kiirehtivät askeliaan. Laurens porvarin haahden kohdalla, sanoi Elina mitä sulimmat jäähyväiset, ja nuori Henrik riensi sisarensa kera isänsä haahdelle.

— Vihdoinkin! huusi isä vastaan. — Mihinkäs Pietari jäi?

— Kyllä kai hän pian tulee, riensi Marketta hieman epävarmalla äänellä puolustamaan.

— Mustalaisakka jäi hänelle viimeksi loihtimaan, naurahti nuori Henrik.

— Kaikkiakin! murisi vanhus. Olisi aikoja sitten oltu valmiit lähtemään.

Marketta tähysteli suurin silmin Suurturun alapäähän. Sinne vilkaisivat tuontuostakin myös isä ja poika puuhiensa lomaan. Harvoja siellä oli liikkujia, enimmäkseen haahdilleen palaavia rannikkolaisia ja kestejä. Mutta Pietaria ei näkynyt ei kuulunut.

Vihdoin vanha Henrik lähti kiivain askelin, astui pitkin Suurturua ja Karjakatua ja saapui mustalaisten teltalle. Siellä oli vain tumma tyttö teltan nurkassa pitkällään.

— Missä laivurini on? kysäisi vanhus häneltä.

— Sekö meriverevä, upea nuorimies? utaisi tyttö kohottaen päänsä paljaan käsivartensa varaan.

— Se on tainnut olla.

— Kaupunkiin päin hän meni, sanoi tyttö salamyhkäisesti naureskellen.

Henrik vanhus lähti astumaan takaisin kaupunkiin. Kuinka hän tähystelikin, näki hän vain markkinoilta palaavia maalaisia. Tuossa vedätti salomaan mies suolakulia kaksipajuisilla purilailla, itse astuen jälestä. Tuossa ajoi valtatien vartelainen tyttärineen vankkureilla, jotka olivat puusta pyörineen, akseleineen, sokkineen ja kaikkineen. Tuossa veti solkeva sälkö keveillä kääseillä aatelisherraa rouvineen. Monta oli siinä matkalaista. Jokunen maalainen sentään vielä liikkui Suurturun puotiluukkujen edustallakin. Pietaria ei vain näkynyt missään.

Yrmeänä saapui vanhus haahdelleen.

Ilta alkoi jo hämärtää. Turha oli enää lähteä yönselkään kariseen saaristoon. Paras oli paneutua levolle huomisaamuun. Tottapahan siihen karkulainenkin palaisi.

He nukkuivat kolmisin haahden kajuutassa. Marketta ei vain tahtonut päästä uneen. Ja kun hän vihdoin nukkui, näki hän niin kauheita unia. Hän oli haihtuvana haamuna, keveänä kekrittärenä liitelevinään ympärinsä. Avuttomana hän näki, miten tumma Tuonen tyttö kietoi käsivartensa Pietarin kaulaan ja vei hänet vuoren uumeniin, Manan majoihin.

Aamulla ennen päivänkoittoa herätti Henrik vanhus väkensä. Pietarista ei kuulunut vieläkään mitään.

Päivän alkaessa hämärtää teki vanhus päätöksensä.

— Lähdemme, sanoi hän. Kyllä haahti kulkee ilman häntäkin. Neuvotelkoon jälestä, miten parhaiten pääsee.

He kohottivat purjeensa ja lähtivät kohden kotirantoja.

III.

KOTIRANNAT.

Hanhisluotoa lähestyi haahti. Henrik vanhus seisoi peräsimessä ja lasketti perälaitaisella kohden tuttuja rantoja. Syvissä mieterypyissä oli vanhuksen otsa. Koko mutkaisen matkan kestäessä olivat hänen ajatuksensa edeltäpäin rientäneet kotikylään. Kireästi oli hän tuuminut, miten oli noustava kotipohjia puolustamaan.

Mutta nyt, kun tutut, muistorikkaat kotirannat tulivat näkyviin, heräsi mielessä niin surunsävyinen, kaihokajasteinen hellyys. Monta kertaa ennenkin olivat sydämen hellimmät kielet helähtäneet, kun nämä rannat olivat alkaneet silmiin siintää ja kun hän salmensuuhun laskettuaan oli nähnyt rantaäyräällä tutun talokihermän ja kirkkojen kimmeltävät ristit. Mutta toiselta tuntui nyt kotiutuminen, mieli värähti kaihosta niinkuin ennen merille uretessa ja ulkosaarien häipyessä taivaan sinirantaan. Vielä sitäkin syvempi oli sydämen kaihonsointi, syvempi ja hellempi, mutta myös kipeämpi ja katkerampi. Tuntui, kuin vasta nyt olisivat kotirannat oikein rakkaiksi käyneet, kun niitä vaara uhkasi. Vasta nyt oikein tunsi, miten sydän oli tänne kiinni kasvanut.

Ja kun hän näitä rakkaita rantoja lähestyi, silloin syysillan unelias päivätär, ikäänkuin hänen kaihojaan hellitellen, puki niemet ja saaret kultaiseen rusopunaan. Tuossa oikealla näytti Urmluoto ja Hanhinen aivan kuin kaihonkyyneliä vetistelevän ja palavin poskin suvisuloutensa katoavaisuutta itkevän. Ja Hanhisen päitse päästyä aukeni pitkänä ja monipoukamaisena Unajanlahti. Se kietoutui siellä illanvarjoihin, ikäänkuin ikivanhoja muistojaan kateellisena kaihtien.

Siellä kertoivat vanhat näillä tienoin ensiksi ihmissydänten sykkineen. Kaukaa sisämaasta virtailivat sinne siihen aikaan vedet läpi suvantojen, ja suuret ja rikkaat olivat kylät virtojen ja suvantojen varsilla. Unajan rannalle kertoi taru kohouneen suuren kauppakylänkin, jo kaukaisissa pakanuuden taruhämärissä, ennen Ulvilaa ja Teljää, kenties itse Turkuakin. Miksi se sitten liekin muutettu nykyiselle paikalleen. Liekö Rauman rannalle kohonnut Ristinluostari puoleensa vetänyt, vai liekö jo ennemmin paikka sopivammaksi nähty. Mutta isä Mathias tiesi kertoa, että vielä Erik Pommerilaisen verokirjoissa kaupungilla oli uudella paikallaanko ollut "Unio" nimenään. Pyhällä kunnioituksella oli Henrik vanhus nuorina päivinään katsellut vanhan Unajan raunioita, jotka nyt uinailivat unhon unta kukkivain nurmikumpujen peitossa.

Reksaarella, joka oli loitommalla pohjoisessa aivan avoimen ulapan hengessä, kerrottiin muinoin olleen suuren markkinapaikan. Sotiteillä ei sinne ollut helppo päästä mantereita, mutta kaupankävijät hämäläiset aina pääsivät haapioillaan, ja saaren ulkopäähän oli voiolaisten hyvä laskettaa haahtineen syvään satamaan. Yksin idän arapialaistenkin kerrottiin sinne ikimuinoin tuoneen hopeitaan Venäjän jokia ja aroja myöten. Ainakin kävivät siellä toisaalta varjaagit ja venäläiset, toisaalta viikingit ja saksat kauppoja suomalaisten ja hämäläisten kanssa. Vielä sittenkin, kun Rauman kaupunki oli sijoittunut nykyiselle paikalleen, oli Reksaarella vuosittain vietetty suuria markkinoita.

Vähän tännempänä oli pieni Ristkari, jolle täällä oli ensi kerran pyhä risti pystytetty. Harmaaveljet, jotka olivat tänne lännestä urenneet, olivat siellä ensiksi nousseet maihin. Arkoja olivat näet aluksi olleet, eivät mantereelle tohtineet. Mutta kun olivat saaneet selville, että pyhän Henrikin kylvö oli jo metsien kansan pyhän ristin tunnustajiksi taivuttanut, olivat uskaltautuneet toiselle pienelle karille aivan Reksaaren viereen, johon laittoivat erakkomajansa ja pyhittivät sen pyhälle Kertulle. Kertunkari oli sillä siitä pitäen nimenäänkin. Mutta ennen pitkää he siirtyivät siitä itse markkinapaikalle, Reksaaren länsikärkeen, josta niemeke sai ikipäiviksi Ristinperän nimekseen. Lopulta urkenivat he mantereelle Raumaveden suulle ja rakensivat siihen Pyhänristin luostarin.

Mutta saariston ulkoäärellä oli pieni Sotikari. Ei se tasapäiden taistelujen, kunniakkaiden urotekojen muistoksi nimeään kantanut. Vasta kymmenisen vuotta sitten oli se saanut nimensä siitä, että Turusta tullut sotapursi oli sen mallossa odotellut, milloin lähettäisi täytensä sotaväkeä ajamaan Ristinkodin avuttomia harmaaveljiä mierontielle. Ja itsenään pyhän Henrikin jäännösten muuttamispäivänä, kun munkkien juhlakulkue kansajoukkojen saattamana aikoi palata luostarikotiinsa, seisoi portilla vastassa rivi keihäsmiehiä, joka sulki portin heiltä ainaiseksi.

Monia muistorikkaita taruja tiesivät nämä armaat, satasaariset rannat kertoa. Ja kun haahti lasketti Avainkimpun ja Tarvonsaaren väliseen salmensuuhun, silloin alkoivat illan ruusuruskossa häämöttää silmiin kultaisen kotikylän tutut turvekatot, raatihuoneen torni ja molempien kirkkojen välkkyvät ristit. Hellä, hellä sävel helähti silloin rinnassa, mutta pohjalla soi surusävel, joka vihlaisi niin kipeästi. Niin tuntui tämä ikirakas ranta kasvaneen kiinni hänen sydämeensä, että jos hänet tahdottiin siitä irti temmata, saivat hänet silloin tänne haudata.

Ranta tuossa Sonkin, Toivaisen, Käkelän ja Teukin talojen alla oli ollut heidän lapsuutensa armahin kisatanhua. Siinä he olivat aallot sorsina uineet, siinä rantahietikolla ilakoiden leikkiä lyöneet. Siitä oli hän nuorukaisena Sonkin Martan monet kerrat purteensa maanitellut, ja purjeretkillä ja pyhäisissä kisoissa olivat he lemmenpaulansa punoneet ja vihdoin ikiliittonsa solmineet. Tuossa tutussa Sonkkilan talossa oli vietetty Martan päänpeittäjäiset, ja ihana oli hän ollut valkohunnuissaan ja kullankimmeltävä ruunu päässään. Hyvä oli Martta ollut hänelle emäntä, mieluista oli ollut palata meriltä hänen lietensä ääreen, mutta toimekkaissa käsissä oli kotitalous, viipyipä matkoilla kuinka kauan tahansa. Eikä Martta ainoastaan kotilieden vaalijaksi pystynyt; hänen itsensä matkatessa suuren maailman markkinoilla lankonsa Simo Sonkin kanssa heidän yhteisellä laivallaan, saattoi Martta tällä heidän pienemmällä haahdellaan laskettaa Kainuunmeren perukoille ja tehdä kaupat kunnolliset heidän pirkkalaisen kauppatuttunsa kanssa.

Herkäksi heltyi vanhuksen mieli katsellessa kotikylää, jonka kattoja ja kirkonristejä kultasivat tuhannet muistot kilvan iltaruskon keralla. Tuskin ehti peränpitäjä huomatakaan, kun oli Karinlahti lasketettu ja jouduttiin Käkelän nurkalle. Siitä niemen ympäri käännyttyä alkoi yhä hiljetä vauhti kaidalla virralla, jossa purjeet rupesivat illantyynessä elämään. Mutta hiljaista ravunkulkua sentään mentiin eteenpäin, ja kohta tuli vanha luostari näkyviin. Ei näkynyt enää vanhoja harmaaveljiä ongella suurella Hiidenkivellä muurin varressa, eivätkä he muurien sisälläkään veisanneet messujaan. Isä Mathias vain asui perheineen jylhissä luostarikammioissa, ja luostarin kirkko, ikivanha ristinpyhättö, jonka kuorin holvikaaria kaunistivat piispa Arvi Kurjen maalauttamat herranpyhien kuvat, se oli muutettu kuninkaan veroaitaksi. Mahtoivat pyhimysten otsat vetäytyä synkkiin ryppyihin sitä menoa nähdessä...

He raumalaiset olivat itsekin olleet tässä mullistuksessa osallisena. Suuren tulipalon tuhoaman kaupungin asujamet olivat anoneet kuninkaalta, että kirkkopappikin saisi asua munkkien kodissa, kun seurakunta ei jaksanut rakentaa uutta pappilaa palaneen tilalle. Siitä sai kuningas aiheen munkkien karkoittamiseen, kun kynnet siihen syyhyivät. Mutta oliko nyt koko kylänväki samoin ajettava mieroon kotisijoiltaan?