Part 5

"Se ei enää ole mikään salaisuus, että uskomattoman suuria rasituksia saattaa voittaa vain psyykillisellä voimalla" -- kuuli hän insinöörin esittävän... "Sitä voimaa voi kehittää jokaisessa, jolla vaan on mediaalinen luonne. Käsken teitä kävelemään kymmenen penikulmaa, ja te kävelette kymmenen penikulmaa." -- "Niin, jos on semmoiseksi luotu, että tekee mieli totella", -- vastasi Minka ylimielisesti... "Voisittehan koettaa Theklan -- neiti Feiringin kanssa, -- voitteko hänen tahtonsa masentaa. -- Luulenpa, että siinä lämpiäisitte... Muutoin haluaisimme kyllä jokainen itseemme semmoista koneistoa, kun on lähdettävä pitkälle kävelyretkelle." -- "Te olette epäuskoinen, neiti; mutta ellen erehdy, niin olette juuri te erinomainen meedio." -- "Soo?... Vai te luulette... Mistä sen päätätte?" kysyi Minka uteliaassa jännityksessä. -- "Kätenne lepää tuossa kaidepuulla, -- suvaitsetteko, että sivelen sitä muutaman kerran, ainoastaan sormenpäällä... Mitä? -- eikö se tunnu suloiselta, rauhoittavalta? -- Jos sivelisin kylläksi kauan, niin vaipuisitte uneen... Nyt olen varma siitä, että olette harvinaisen hyvä meedio." -- "Suvaitkaa, neiti Minka", -- kavahti Schulteiss. "Mutta minä pyydän, olkaa semmoisia kokeita vastaan varuillanne... Isänne varmaan ankarasti varottaisi teitä niistä"...

Hän kumarsi yhä hammasta näyttävän kohteliaammin... "Tämä on tuntematon ala... Sillä on seurauksia ja konsekvensseja, joita on mahdoton arvata... se on tahtovan personallisuutensa pois antamista." Tämän hän sanoi katkonaisesti, kasvot harmaan kalpeina, tehden ylenmäärin syvän kumarruksen, hieroen ja pesten käsiään, niin että rystyt valkenivat.

Insinööri katsoi häneen näyttäen sekä hämmästyneeltä että naurunhaluiselta ja iski silmää Minkalle, joka oikeastaan ei ollut koskaan huomannut, mikä irvikuva Schulteiss oli, ennenkuin hän nyt tänä iltana noin esiintyi vieraan herran edessä.

"Luultavasti se oppimestari, joka on nuoruutenne askelia vartioinut?" kysyi insinööri naurunhaluansa peittämättä.

Schulteiss seisoi hetkisen hämillään, vetäytyi hämmentyneenä pois ja juoksi rajusti portaita ylös. Hänen kamarinsa ovi paukahti kiinni. Siellä hän makasi vuoteellaan ja puri hammasta koko illan...

"Neiti Minka"... huusi ja rukoili hän äkkiä itsekseen kasvot vääntyneinä ja käsi juhlallisesti ojennettuna, -- "teidän tahtonne aikoo hän lamata ja vangita... Minä varotan, minä rukoilen teitä --. Välttäkää häntä ja koko hänen olentoaan, -- hänen katsettaan ja hänen kättään!... Minä panen liikkeelle maan ja taivaan, -- isänne ja äitinne"... Hän kohotti itseään sängyssä ja uhkasi... "Äh -- se perkele!"...

* * * * *

Rouva Bente kaikilta huoliltaan tuskin joutui vuoteelleen. Puoliunessa hän mietiskeli vilustumista, joka päivällä väjyi märistä jaloista, yöllä latoloissa makaamisesta, -- tuumi ja punnitsi, vieläkö Minkalle antaisi jonkun neuvon, -- vai oliko viisaampaa, olla mitään sanomatta. Varotukset ja muistutukset niin helposti haiskahtavat kodin käskyvallalle. -- Jos olisi voinut lausua sen hänelle niin hienosti, että tytär sen ajattelisi omanaan... Hän pisti tyttären matkalaukkuun pullon katkeria vatsatippoja, ynnä pienen ylimääräisen villaliivin. Ja sitten alkoi joka puolella herättelyn melu ja liike. Suuruspöytä katettiin aikaiseen, kannettiin kahvit, voileivät, munat; piti saada jotain lämmitystä, ennenkuin lähdettiin kylmään, kosteeseen aamuilmaan...

-- Seurue oli lähtenyt matkaan aikaisin päivän sarastaessa, sumun vielä asuessa virran päällä kuin pitkä vanutettu valkoinen villa, ja kasteen kostuttaessa jalat ja helmat. Yön liepeillä jo olivat nousseet ylös ihmiset ja eläimet.

Aamu kävi pitkäksi, vetelehti eteenpäin verkalleen neljän ajoista, jolloin väki hioi viikatteitaan ja lähti luokoa niittämään aamukasteen aikana, kunnes auringon paiste viiden aikaan sattui aitan katolla olevaan ruokakelloon ja alkoi sitä pitkin vaipua alas. Kun se oli seinällä ennättänyt kottaraisen pesälle, oli kello vasta puoli kuuden vaiheilla. Talon oli lähteneiden jälkeen vallannut hiljaisuus -- ikäänkuin jokin kiusaava autius... Massi ja Arnt eivät enää suostuneet maata lähtemään, osotettuaan kerran niin paljon itsensä kieltämistä, että olivat nousseet ylös. Arntin lämpöiset, hikiset kasvot ja röijy, joka oli täynnä heinän törkyä, ne todistivat, kuinka väsymättä hän oli ajanut kaiken aamua heinäkuorman päällä niityn ja ladon väliä. Massi oli nyt viimeksi käynyt etsimässä yöllisiä kananmunia, -- tytöllä oli erikoinen taito saada selville, minne kanat munansa kätkivät. Tavalliseen aikaan tuli sitten tohtori alas suurukselle; hän oli nukkunut koko yön umpeensa.

"No", -- alkoi hän iskettyään auki tuoreen munan. -- "Minka on siis lähtenyt matkaan?... Jos olisin jonkun keinon keksinyt, Bente, niin vakuutan, että olisin sen estänyt --. Mokomaakin mustalaiselämää"... "Usko se, Baarvig, että nuoriso tähän aikaan vaatii toisenlaista henkistä seurustelua kuin meidän nuoruudessamme, -- elävät aivan toisella tavalla yleisissä harrastuksissa."

"Jaha, -- hoh hoo -- ja hekö eivät muka enään ole tämän aineellisen maailman lapsia?... Luota sinä vaan siihen... Nyt he vain keskenään kirjoittelevat, keskustelevat ja filosofeerailevat rakkauden olemuksesta... Me taas emme muuta ymmärtänet, kuin joko -- tahi. Mutta nämä, ne ne osaavat keittää vaikka kuinka monimutkaisen sopan yksinkertaisista asioista, -- onko nähty -- naiset ja herrat, -- hengenliitossa! -- metsään..."

"Terve ja reipas elämä ulkoilmassa johtanee parempaan ja avonaisempaan suhteeseen, kuin tuo entinen turhanarka hiipiminen pitkin soppia, solia," arveli rouva.

"Loruja, Bente, -- rakastavaiset aina tahtovat lymytä!"

IV.

Tuulenpuuskat repivät viimeisiä lehtiä piilipuista, jotka seisoivat päärakennuksen edessä Elvsaetissä, ja latvat taipuivat humisten yli katon. Säät olivat harmaita, levottomia, milloin raivosi myrsky rankkasateineen, milloin sateli viikkoja yhteen menoon, milloin taas olivat syyspäivät hiljaisia, raskaita, sumuineen ja vihmoineen. Tohtori milloin palasi, milloin lähti päällysnuttu ja öljytakki yllään, kääsit kurassa. Ulko-ovea pidettiin suljettuna ja kaaverautaa ja porrashakoja käyttivät jos jonkinlaiset saappaat, joita tuli syysmärästä joka ilmansuunnalta tohtorin konttoriin. Talossa elettiin tänä sunnuntaina niissä muutetuissa oloissa, jotka olivat seurauksena kaksinkertaisten akkunain panosta. Päivänvalo oli huoneissa käynyt koko joukon hämärämmäksi, pesän lämpö taas samalla suloisen lauhkeaksi. Tuon tuostakin valui ulkopuolella keräytynyt märkyys pitkin ruutua pitkänä vääränä juovana, ja tipahteli räystäs harvaksellen täyteläisin läskäyksin.

Rouva Baarvig ja Massi olivat lähteneet kirkkoon aikoen samalla käväistä kirkonmenon jälkeen pappilassakin. Tavallisuuden mukaan poikkesivat he paluumatkalla virran poikki Kjelin puolelle katsomaan hänen paikkaansa.

Ja Berthea käytti heidän poissa oloaan ja yksinäisyyttä kyhätäkseen kirjeen ylhäällä makuukamarissa. Hän oli joutunut kahta vuotta nuoremman nimismiehen Olen hurjan haaveilun esineeksi. Totta puhuen oli hän antanut Olelle toiveitakin, ja niin oli heidän välillään koulussa kehittynyt jonkinlainen sormi- ja merkkikieli. Mutta eilen oli Ole pistänyt hänelle käteen kirjeen kertoen siinä, että isä oli määrännyt hänet sedän luokse kaupunkiin pyssysepän oppiin. Ole sanoi tuntevansa, ettei hän kestäisi tätä, ja ehdotti nyt Berthealle, että he yhdessä pakenisivat Amerikkaan. Dakotassa muka oli kultaa, ei muuta kuin maasta kaivaa, ja siellä eläisi metsästyksellä. Siellä on kettua, saukkoa, puhveleita ja biisonihärkiä ja vaikka kuinka paljon villiä hevosia, joilla niitä ajaa. Hän lisäsi, että olisi ehkä paras lähteä vasta seuraavana syksynä rippikoulun jälkeen. Berthea kirjoitti ja antoi kyynelten valua paperille, niin että hänen epätoivonsa näkyisi sekä musteesta että paperista.

Arnt kulutti pitkää aamupäivää alhaalla halkovajassa työllä, jota hän oli kauan miettinyt ja jonka teki talven varaksi; hän pani aisoja kelkkaansa. Tallipässi ilmestyi silloin tällöin uteliaana avoimeen oveen ja katseli tarkkaavaisena tätä hänen puuhaansa. Hänelle tuli keskeytys, kun muuan talonpoika kirkkomatkaltaan poikkesi tuomaan paria metsälintua kyökkiin, -- ne olivat noita tavallisia lähetyksiä, joilla lääkärinpalkka maksettiin _in natura_. Nämä olivat ensimäiset linnut tänä syksynä. Tohtori Baarvig ei huolinut linnuista, jotka oli ammuttu luvattomalla ajalla. Arnt seisoi vähän myöhemmin eteisessä sangen uteliaan näköisenä. Hän silitti alas linnun pystyyn ponnistavia niskahöyheniä.

"Kas tuossa, Minka..." hän levitti metson siipeä, -- "tuossa on reikä, josta luoti on mennyt -- aivan tuossa alla... Ei siitä varmaan ole kauaa, kun se vielä eli... Se on melkein lämmin vielä -- tunnustele... Et taidakaan uskaltaa koskea. -- Etkö sinä tosiaankaan uskalla?..."

Metsopari riippui eteisessä naulasta, punareunaiset silmät raollaan, nokassa kuusen havuja; silloin tällöin tipahti verta lattialle pieneen verilammikkoon. Minka seisoi ja tuijotti siihen.

"Etkö uskalla edes nokkaa avata -- kas näin", -- intti Arnt.

"Älä koske päähän", -- huudahti Minka kalpeana tuskallisesta kauhusta, -- "etkö näe, kuinka sen kuolleet silmät tuijottavat meihin... Älä koske, älä koske päähän. Sinä et saa siihen koskea"... Pöyristyksellä hän juoksi huoneeseen. --

Vähän ennen päivällistä kokoontui pihaan äkkiä paljon kirkkoväkeä. Porraspäähän kannettiin verinen miehen ruumis. Se oli sama mies, joka aamupäivällä oli tuonut metsot. Hänet oli tavattu hengettömänä makaamassa tien vieressä kiven ääressä, päässään ammottava haava. Hevonen oli muutamassa alamäessä päässyt ryöstämään, kärryt olivat kaatuneet ja laahanneet perässä. Mies makasi paareilla, kuolonkalpeat kasvot ylöspäin, ja haavan tummanpunainen juova katosi märkiin, verihyhmäisiin hiuksiin. Silmät olivat ikäänkuin uniset, tuijottivat jäykästi, kamalasti; valkuaiset olivat punertavat alle tunkeneesta verestä, ja silmäluomet olivat puoleksi auki. Minka ja Arnt juoksivat ulos ja tunkivat likemmä nähdäkseen. Äkkiä Minka parkasi hurjasti.

Tohtori, joka oli tullut ulos portaille, huudahti lyhyeen ja vihaisesti: "Sisälle lapset..." ja mies kannettiin portaita ylös, sekä laskettiin konttorissa pitkälle vahakangassohvalle.

Schulteiss seisoi tavallisella tähystyspaikallaan käytävän akkunassa, kun Minka omituisen mielenhäiriön valtaamana, hyökkäsi ylös portaita. Nopeasti hän riensi salin ovea kohti; mutta huomatessaan Schulteissin huudahti hän ja ikäänkuin epätoivoisella kädenliikkeellä torjui näkyä silmistään:

"Ne silmät... niistä en pääse koskaan!"

"Mutta neiti Minka, miten saatoittekaan olla niin varomaton, että päästitte noin hirveän näyn vaikuttamaan herkkiin hermoihinne."... "Juuri samat punaiset silmät kuin metsollakin... Ne tuijottivat niin kuolleesti, ikäänkuin tietäen sisimmästä itsestäni jotain, jota minun täytyy niin kauheasti pelätä... niinkuin jonkinlainen sielu tai henki, joka niillä silmillä katsoi minuun ja uhkasi..." Hän avasi salin oven ja vilkaisi saliin; mutta paiskasi sen taas äkkiä kiinni. "Minä en luule, että uskallan olla yksinäni... Minä jään tänne, kunnes syödään."

Hän istahti lattianpalkille seinän viereen ja kätki kasvot käsiinsä.

"Minä varmaan luulen, neiti Minka, että on tehtävä ero hermovaikutusten ja todellisten henki-ilmestysten välillä"... alkoi Schulteiss varovasti. -- "Ei, ei, -- en minä ensinkään kiellä, etteikö se ole mahdollista... Mutta tuommoiset veriset silmät voivat kyllä itsestäänkin" -- -- "Minä vakuutan teille, että silmät ne paljaastaan _eivät_, -- vaan siinä oli jotain niiden ulkopuolella, jolla oli minulle jotain sanottavaa... Voih, minä en kestä sitä... Ne tahtovat minulta jotain... ne ikäänkuin pakottavat ja vetävät minua", -- mutisi hän... Äkkiä hän nousi seisomaan:

"Nyt minä sen uskon täydellä todella, Schulteiss, -- kaiken sen mitä Varberg puhui viime kesänä retkellämme... Nyt se vasta on minulle selvinnyt, että se oli totta jok'ikinen sana, nyt minulla on siitä kokemus"... Hän mietti itsekseen... "Mitä tahtoo henki sanoa minulle -- mitä se on... Luuletteko, että se tahtoo varottaa minua, -- jotakin vastaan tulevaisuudessa, -- jotain suurta onnettomuutta vastaan"... "Jos tämä tosiaan olisi jokin henkitieto, jota kuitenkin viimeiseen saakka epäilen" -- "Minä pyydän teitä nyt kerta kaikkiaan jättämään tuon mahtipontisen opettamisenne tässä asiassa, Schulteiss, -- minä tiedän, minkä tiedän. Ja jos aikomuksenne on vain arvostella ja epäillä, niin on parempi, etten puhu teille näistä mitään" --

Minka näytti vihaiselta ja aikoi lähteä.

"Minäkö mahtipontinen, -- ja opettava!... teidän sisällistä vakuutustanne vastaan, -- joka on minulle niin pyhä... Ei, neiti Minka", -- Schulteiss löi rintaansa, -- "tänne, -- tänne voitte huoletta upottaa kaikki ajatuksenne kuin kaivoon --. Ja uskotteko te, -- uskotteko te tosiaan itse, että se on ollut jonkinlainen hengen materialisatsiooni, ruumiillistuminen katseen omituisen välähdyksen kautta, -- se tosiaan olisi hienointa henkien kieltä, mitä voi ajatella -- --? Jos te sen uskotte, niin uskon _minä_ sen, niinkuin uskon teihin." -- "Mutta jos se oli paljas varotus, luuletteko?"... alkoi Minka jälleen. -- "Tuskin se oli muuta. Varmaan se oli ainoastaan varottava ääni." -- "Niinkö... luuletteko todella... Pelko oikein sai vereni hyytymään -- --. Mutta mitähän se voisi olla?... Minussa on semmoinen levottomuus, ikäänkuin minua vedettäisiin, -- odotettaisiin, odotettaisiin... Ajatelkaas", hymähti hän äkkiä, -- "aamupäivällä tuli minuun semmoinen vaikutus, että minun välttämättä piti päästä kaupunkiin. Se valtasi minut heti, kun olin nähnyt metson... Eikö se ole omituista, Schulteiss... Kummallista... niin hirvittävän salaperäistä... Mutta mitähän siinä oli, kun se koski juuri _minua_?" -- jatkoi hän tuijottaen... "Olisiko joku, joka minua kaipaa... ajattelee minua... tahtoo minusta jotain?" -- "Ei, ei, neiti Minka", -- torjui Schulteiss jyrkästi ja lyhyeen, -- "kaikki tässä viittaa siihen, että se oli varotus, -- ainoastaan varottava ääni, -- pikemmin melkein vihamielinen!" -- "Niin, mutta siltä se ei tunnu minusta... Minun melkein tekisi mieli nähdä vielä enemmän" -- huudahti hän äkkiä. -- "Meidän täytyy koettaa saada siitä selko, Schulteiss! Meidän täytyy... Jos olette samaa mieltä, niin koetamme henkikirjoitusta, jonka Varberg minulle selitti. Mutta ei kukaan saa sitä tietää. Me vaan haemme yhtä sanaa, Schulteiss... Otetaan vain pyöreä paperi, johon pannaan jonkinlainen viisari, ja pitkin reunoja kirjoitetaan suuria kirjaimia. Sitä käännetään ja tutkitaan vastauksia. Kuulkaa, -- nyt meitä huudetaan alas ruualle... Mutta iltapäivällä kahvin jälkeen alamme."

-- Sillä aikaa kun Minka ja Schulteiss ehtoopäivän hiljaisuudessa puuhasivat kouluhuoneessa henkimaailman kanssa, tehden kysymyksiä ja saaden vastauksia, istui tohtori alhaalla arkihuoneessa lueskellen sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Viikon kiireistä oli aina jäänyt sunnuntaiksi koko joukon luettavaa. Tavan takaa laski hän luettavat luotaan, kävi akkunalle ja katsoi ulos. Usva oli käynyt sakeammaksi, kosteus verhosi akkunan kuin huntu ja akkunalaudoista tippui vesi. -- Tähän aikaan piti Kjelin saapua kihlattunsa, Thekla Feiringin kanssa; hän oli jo aikaisin aamulla jigillä lähtenyt voutilaan häntä noutamaan. Tuossa seisahtui jigi oven eteen.

"Tässä on posti, isä", -- sanoi Kjel astuessaan sisään.

Tohtorin katse tarkasti hätäpikaisesti sisällystä ja kääntyi sitten terävänä Benteen, joka nopeasti seurasi perässä, -- tulistuneena ja hermostuneena Endreltä saamansa kirjeen johdosta, jota hän rutisti taskussa. Hän oli sen verran silmännyt sitä, että huomasi sen sisältävän uuden rahavaatimuksen. Mutta oli ikäänkuin äänetön sopimus, että tohtori pysyisi erillään kaikesta kirjeenvaihdosta Endren kanssa...

"Ja uudet matkaturkit, äiti", -- huusi Kjel tarttuen Theklan käteen ja näytellen häntä, -- "kaupungista tilatut. Sain ne juuri tänä aamuna, niin että saatoin viedä ne Theklalle mukanani... Hienot, vai? -- Helkkarin kalliit sivumennen sanoen... pehmyttä hienoa oravannahkaa sisäpuolella ja kaulus illerin nahkaa. Thekla pitää niistä."

"Jospa vaan itse näkisit, kuinka ne sinua vaatettavat", -- intoili Kjel auttaessaan turkkeja hänen päältään... "Se on varma, että meidän taloomme hankitaan korkea seinäpeili, jotta näet itsesi kiireestä kantapäähän... Emme ole tiellä muuta tehneet, kuin vain puhuneet talostamme... Siitä pitää tulla kerrassaan uudenaikainen -- ja ajanmukainen, -- ja se sisustetaan kahta itsenäistä personallisuutta varten". -- "Hm-um", -- tohtori venytti sanaa, -- "mutta se kai saavutettaisiin paraiten, jos kumpikin asuisi omassa rakennuksessaan niinkuin ennenkin." -- "Niin, mutta Theklaapa ei pannakaan mihinkään vanhanaikuiseen hökkeliin, isä. Rakennus pystyyn vaan. Eikö totta, Thekla?"...

Thekla oli kadonnut; -- hän arvasi, mistä nyt tulisi puhe.

"Joo-o, minä tosiaan aion ruveta rakentamaan -- se se perältäkin, kun kaikki lukuun otetaan, käy kannattavimmaksi", -- lausui hän olkapäitään kohauttaen; hän alkoi astella edestakaisin huoneessa, -- "se käy kannattavimmaksi"...

"Jumala varjelkoon sinua, Kjel... Rahat -- rahat..."

Kjel kääntyi äkkiä ja sanoi terävästi, harmissaan: -- "Tässä vaan on kysymys siitä, kumpiko käy kalliimmaksi, isä, -- jos laskemme esimerkiksi viiden vuoden ajalta, -- rakentaa, vaiko olla rakentamatta... Rahoja, -- tietysti se kysyy rahoja! -- -- Vaan tässä on tehtävä ero niiden välillä, jotka näkee, ja niiden, joita ei näe. Ruveta kituutellen elämään saattaa sattumalta juuri olla kalleinta mitä voi keksiä"...

Tohtori ei näyttänyt siltä, että pojan esiintuomat syyt häntä olisivat tyydyttäneet, hän pudisti kerran ja toisenkin päätään tyytymättömän näköisenä.

"Katsos Kjel", alkoi Bente varovasti, -- "sekä isäsi että minun mielestä olisi niin turvallista, jos jättäisit rakennushomman tuonnemmaksi, kunnes saat vähän pääomaa kerätyksi, jolla alkaa." -- "Idylliä, äiti, -- idylliä... Matala maja, kaksi sydäntä. Tuo on juuri sitä vanhanaikaista, joka ei kannata. -- Asua tuolla alhaalla tehtaalla vanhassa hökkelissä -- sahan surina alati korvissa, -- vaimon kanssa, joka kaipaa kaikkia ajan vaatimuksia. Voimatta esiintyä seuraelämässä, niinkuin minun liikeasemassani naineena miehenä täytyy, jos mieli tehdä vähänkin maksukykyisen miehen vaikutusta kanssaihmisiini, eikä vaipua aivan takajoukkoon -- jossa asemassa minulta Jumala paratkoon lakkautettaisiin luotto. Olen punninnut tätä kaikkea -- --. Todenmukaisinta on, äiti, että matalassa majassasi odottaisi minua vararikko." -- "Tyytyväisyys vähään on hyvä avu, Kjel," -- vastasi äiti terävästi, -- "ja kaksi nuorta, jotka --" -- "Ja sitten viivan toisella puolella, isä" -- intoili Kjel, -- "varain puolella --. Otettakoon selvästi varteen: -- Vaimo tyytyväinen, -- ajan säästö, -- talo, jossa voi päästä hyviin suhteihin, koota seurapiiriinsä liikemaailman huiput... Ei tarvitse juosta pitkin kylää kerjäämässä nimiä papereihin, -- on toiveita, että pääsee tirehtöriksi säästöpankkiin, ja varmuutta siitä, ettei niitä rahoja, joita tarvitsen, sanota irti ennen aikoja. Ja niin edespäin ja niin edespäin, pitkäksi kävisi luetella kaikkia -- seurauksia siitä mitä sanotaan 'vaikutukseksi'."

-- "Papereihin, papereihin," intti tohtori kiivastuen, -- "miksi sinulla välttämättä pitää olla papereita? -- Laajenna liikettä, sitä myöden kuin sinulla on rahoja." -- "Niin, _siinä_ se on, -- siinä sitä jälleen ollaan," -- päivitteli Kjel epätoivoisena siitä, tokko voisi asiata selvittää näin perin käsittämättömille päille. "Minä koetan selittää sinulle, isä, -- osottaa minulle, että liikemies, joka tekee kunnollisesti työtä, -- aina tarvitsee rahoja --. Ne ovat kuin vesi myllynrattaassa. Kuta uutterammin hän tekee työtä, sitä suurempi on hänen rahantarpeensa... Ja luonnollistahan on, että hänen niin ollen täytyy koettaa raivata itselleen tietä vaikutukseen ja rahaluottoon, -- ja etenkin pyrkiä valtaan kaikissa rahalaitoksissa... Tulisipa minusta vaan säästöpankin tirehtöri, niin että kaikkien tämän seudun liikemiesten täytyisi kääntyä minun puoleeni rahoja saadakseen, -- ohoh sitten --"

Kuului voihkinaa. Rouva Bente huokasi.

"Jumala tiesi, minkä vuoksi näihin sekaannut, äiti. Hankit itsellesi vain suruja siitä. Minä arvelen, että minunhan liikkeeni ja minunhan selkäni tässä kait saa kaikki kestää... Taikka ehkä isä tahtookin maksaa sen uuden taloni, paljon kiitoksia sitten vaan", -- sanoi Kjel leikkisästi. -- "Tehköön poika, miten tahtoo, äiti, -- ei tässä muu auta", arveli tohtori. -- "Minusta pitäisi sinun kuitenkin ajatella, etkö voisi maksaa isällesi takaisin osaa siitä, mitä olet hänelle velkaa. Ei tuntuisi niin epäluotettavalta, Kjel!" --

"Tähänkö aikaan sinä esität tuota, -- on sekin hienotunteista, juuri nyt, -- halpamaista"... älähti Kjel töykeästi. "Mutta niin se joka tapauksessa on, että minä olen Theklan kanssa päättänyt sanoa teille tänään, että me aiomme ennen joulua mennä naimisiin ja ryhtyä rakentamaan, niin että suveksi saamme muuttaa uuteen taloomme."

Tohtorin otsassa kuhmut kuumenivat; -- hän katsoi Benteen ja Bente häneen...

"Äitisi on sitä mieltä, Kjel, että jättäisit sekä naimahomman että rakentamisen tuonnemmaksi, kunnes sinulla on tosipohja, jolle rakentaa." -- "Se on, kunnes rikastun, äiti -- kun voin muuttaa sahani rahaksi ja ruveta koroilla elämään, -- noin kolmenkymmenen vuoden päästä -- jaha! -- -- Ei, kyllä Thekla ja minä nyt uskallamme, ja ja'amme myötä- ja vastoinkäymiset onnen kaupalla. -- Enkä minä siedä sitä, että hän enää tekee voudin luona orjan työtä. Niin että nyt tiedätte tuumamme", -- hän lisäsi ja lähti huoneesta; -- "aivan lapsena ette sentään saa minuakaan pitää"...

Benten ilme oli kalpean kiihtynyt, tuima: "Niin, Baarvig, minä olen sitä mieltä, että tätä meidän tulee vastustaa kynsin hampain, -- ja kaikella sillä vaikutusvallalla, joka meillä suinkin on. Silloin olemme joka tapauksessa tehneet, mitä voimme. Sillä ei koskaan tästä tule hyvää, jos tuolla tavalla aljetaan."

"Kuules sinua nyt taas, -- et koskaan ymmärrä sitä poikaa!" kuohahti tohtori. -- "Kjel nyt kerran on semmoinen, ettei hän voi jakaa harrastuksiaan. Hän antautuu aina kokonaan... Ennen oli hänen mielensä yksinomaan sahassa, -- ja nyt rakastetussa. Se juuri on hänen vahvin puolensa, jota sinä et koskaan käsitä, Bente... Paras on kuitenkin, että hän saa tytön luokseen, silloin on kaikki paikallaan. -- Vai onko hän muuta tehnyt, kuin ajanut edestakaisin voutilan ja sahan väliä talvesta pitäen? Sahalla on, kuulemma, käynyt tavalliseksi vastaukseksi, ettei hän ole kotona... Ei siitä tule muutoin selvää, sen käsitän... Menkööt naimisiin, kuta ennen sitä parempi!"

Syntyi äänettömyys, jota vaan häiritsi tohtorin sanomalehti, kun hän taittoi sen paremmin lukeakseen. Yläkerrasta kuului astuntaa, ja silloin tällöin sadeharmajan, räystästippuisen iltapäivän hiljaisuudessa jalkain raappinaa, kun joku tuli pihalta ja kulki kyökinovessa. Minka liiti hiljaa huoneeseen.

Hän etsi nuottihyllyltä ja pianon päältä jotain, mutta ei löytänyt. Sitten neulomapöydältä ja konsoolilta korukapineiden ja valokuvain seasta...