Part 6

"Sormihattuani minä vaan...", selitti hän, sillä aikaa kun hänen kätensä kissamaisen sujuvasti ja varovasti koettelivat eteensä, jott'eivät kaataisi mitään... "Ei täälläkään..." Hän katsoi ympärilleen, olisiko muuta mahdollista paikkaa... "Ja ajatelkaas, kun Thekla kuuluu torstaina lähtevän kaupunkiin ostamaan kapioita", -- lausui hän sivumennen välinpitämättömästi. -- "Soo-oh? -- isä ja minä emme vielä ole kuulleet siitä mitään." Äidin ääni värähteli harmista. -- "Ainakin he siitä puhuvat, -- Thekla ja Kjel... niin että minä arvelin..." "Eukkoseni," -- rauhoitti tohtori huomatessaan, kuinka Bente onnettomana katsoi apua seinistä. "Heillä on niin hyvät jarrut. Mahdoton heidän on, näetsen, mennä pitemmälle, kuin rahoja riittää." -- "Korkealta, korkealta päämme päällitse"... mutisi Bente. -- "Sinulla on omituinen taipumus näkemään kaikki mustana, -- sysimustana," kuohahti tohtori; hän hyvin tiesi, että sitä oli mahdoton kestää, kun Bente rupesi epätoivoiseksi. -- "Mitä sinä siellä seisot ja vääntelet itseäsi, Minka?" -- puhkesi hän äkkiä. "Vaivaako sinuakin jokin?... Sinä Jumala paratkoon painostat koko taloa, Bente, niin että lopulta kaikki tulemme hulluiksi."

"Ja sitten mi-minä ajattelin," -- ankkasi Minka... "minä tosiaan olen ajatellut sitä kauan, -- aina suvesta saakka, -- että -- että minä tahtoisin puhua siitä teidän kanssanne, -- kysyä enkö -- enkö minä pääsisi talveksi kaupunkiin... Minä tahtoisin niin mielelläni olla jonkin aikaa omin päin. Minä tunnen, että minä käyn niin epäitsenäiseksi, jos vain kuljen täällä kotona tyttärenä ja lapsena... Ja sitten minä ajattelin, että Kjel ja Thekla nyt niin helposti voisivat hankkia minulle jonkun, jonka luona asuisin."

"Varsin helposti... Tosiaan erinomaisen kekseliäästi ajateltu... Aivan ihmeellisen lipeästi... Sehän kävisi kuin rasvattu, -- kun sinulla vaan olisi millä maksaa... Jaha, jaha, olihan sekin päähänpisto." -- "Minka arvatenkin ajattelee opintojaan, Baarvig," -- puolusti Bente. -- "Minä ikävöin niin sanomattomasti päästä pois täältä kotoa alati samasta ja samasta!" huudahti Minka pidättämättä enää mieltään. -- "Niin, äiti ja minä myös kovasti ikävöimme, minä niin tavattoman mielelläni eläisin kaupungissa eläkkeellä, sen sijaan että ajan täällä sairaitten luona aamusta iltaan ja illasta aamuun... Minusta suoraan sanoen sinun pitäisi hävetä, Minka. Pyydät tuommoista juuri nyt, vaikka tiedät, kuinka me nyt tarvitsemme rahoja joka taholla." -- "Jos minä en pääse pois, -- jos minun täytyy jäädä tänne talveksikin... silloin minä en tahdo elää... en, en..." huusi hän hurjana ja silmät palaen kalpeissa kasvoissa.

"Tuo on kalvetustautia, -- aivan varmaan kalvetustautia, Bente... Hänen tulee saada rautapillereitä, -- oikeata ruumiillista työtä talouden toimissa tuon kiihtyneen ja nurinkurisen henkisyyden sijaan. Näethän sinä, Bente, mihin se vie... Herra varjelkoon, miten hänessä kaikki käy liioitelluksi..."

Äkkiä tohtori pysähtyi astunnastaan: "Miksi ei Minka esimerkiksi voi auttaa sinua talousaskareissa? -- Miksi täytyy juuri sinun juosta niissä vuorokauden umpeensa, aamusta varhain, kun neiti vielä makaa -- ja lepää -- ja tarvitsee rauhaa lukeakseen intresantteja teoksiaan -- ja vartioidakseen sieluaan ja tunteitaan ja mielialojaan... Miksi, kysyn sinulta", -- pauhasi tohtori. -- "Makaa ja valvoo hautoen naisen tulevaisuutta ja kaikenlaisia muita houreita! -- Tietysti sitä ei saa unta, kun ei koko päivänä ole käyttänyt ruumistaan, -- käy kalpeaksi ja sairaaksi... Miksi kaiken terveen järjen nimessä emme voi sanoa irti yhtä piioistamme, Bente, ja saada hieman apua Minkasta"... "Minkalla ei ole taipumusta käytännöllisiin töihin, ne eivät sovi hänelle, Baarvig, -- tiedäthän sinä, että muutoin olisin sitä ajatellut." -- "Taipumusta?"-- intti tohtori. --"Niin, niin, niin tietysti, kun hän on saanut kokonaan vieraantua käyttämästä käsiään ja ruumistaan ja voimiaan käytännöllisiin töihin. Ne tietysti ovat korkeammat kaikki nuo kirotut niin sanotut intressit. -- Minä sanon sinulle Minka, lakkaa vetistämästä", huuti hän ja polkasi jalkaa lattiaan.

"Niin, siinä hän nyt on, -- taas jonkun häälyväisen oikun riivaamana. -- Nyt hän tahtoo kaupunkiin -- kaupunkiin vaikka henki menisi, -- ylevämpään ilmaan... Mutta näetkös, tyttöseni, siitä ei nyt tule mitään, -- ennenkuin saatat itse hankkia rahoja ja olla oma määrääjäsi... Vaan nyt on, -- tästä päivästä alkaen, pidettävä huolta siitä, että alat viettää toisenlaista järjellisempää elämää, -- ensinnäkin on korjattava terveytesi... Minä _tahdon_ niin, Bente. Hänen täytyy hoitaa taloudesta jotain osaa, minkä sinä katsot sopivaksi, ja siitä vastata, -- silittää, parsia sukkia ja neuloa, niin että hän käyttää aikansa niinkuin muutkin hyödylliset ihmiset." -- "Sinä voit pakottaa minua, isä... Mutta sitten minäkin tiedän, mitä ajattelen," -- sanoi Minka kalpeana. -- "Minulla on oikeus kehittyä ja seurata luontoani minullakin. Ja jos minut nyt poljetaan alas..."

Kjelin nauru ja äänekäs pakina Theklan kanssa kuului käytävästä.

"Niin, jo riittää, Minka", keskeytti tohtori äkkiä karskisti, -- "minä en suvaitse, että kodin keskenäisiä asioita näytellään -- v-vieraille..." Ovi aukeni ja sisään sipsutti Thekla hymyilevänä, mutta hieman poissa tasapainosta tönäyksen vuoksi, jonka hän oli saanut selkäänsä.

Loukkaantuneen näköisenä vilkaisten taakseen Kjeliin, hän nopeaan koetti saada takaisin ryhtinsä ja istahti pinnatuolille rouva Baarvigin viereen, sillä välin kun Kjel meluten ja ylimielisenä astui pitkin lattiaa hänen perässään.

"Siitähän meidän piti keskustella isäsi ja äitisi kanssa", -- muistutti Thekla.

Kjel pysähtyi, sormenpäät liivintaskussa, ja lausui kevyesti: "Niin, eihän se ole muuta kuin että Thekla ja minä aiomme torstaina lähteä kaupunkiin kapioita ostamaan... Minä olen laskenut, että käy halvimmaksi hankkia saman tien, -- huonekalut ja kaikki, -- niin että ne sopivat uuteen taloon." -- "Hm -- jaa-a... Siihen tarvitaan rahoja, Kjel," -- vastasi tohtori jotenkin terävästi.

"Pyh, pankista saan minä nyt niin paljon kuin tarvitsen... Ja lyhentää miten itse tahdon. Kirjoitanko tuhannen tai parin tuhannen paperin, sillä taholla on se aivan saman tekevää."

"Niin ollen ei tässä oikeastaan ole syytä kysyä vanhempaisi mielipidettä", -- lausui rouva Baarvig kylmästi tiukkaan kiinni puristetuin huulin.

Theklan pienet pyöreät mustat silmät katsoivat päättävästi rouvaan. "Sallikaa minun nimenomaan vakuuttaa, että minä en tahdo sanallakaan puuttua siihen, _kuinka paljon_ Kjelin tulee ostaa. Minä olen pyytänyt häneltä vain sitä, että se mitä ostetaan on oman makumme mukaista."... "Se on vaan sitä" -- jatkoi Kjel, nosti sormen nenälleen ja hymyili isälleen ikäänkuin asianymmärtävälle, -- "että minä voitan parisen sataa -- vähintäin, -- jos minulla on oikein hyvä onni, niin ehkä kolme, -- jos kirjoitan kaksituhatta ja ostan kerrassaan tukkuhinnalla." -- "Varmaan ei kukaan halua hartaammin kuin minä, että rikastuisit, Kjel!" -- huudahti rouva raskaasti, raskaasti huoahtaen -- "kaikilla noilla laskuillasi ja kaupoillasi", -- tuli vähän päästä puoliääneen. -- "Tämä ehkä käy vähän yli jokapäiväisen talousretuuttelun, äiti... säästetään killinkejä ja annetaan taalerein mennä," -- sutkautti Kjel, ajelehtien lattialla laahaavilla, itsetietoisilla askelilla. -- "Minun oikein täytyy istua ja katsoa sinuun, Minka", -- lausui äkkiä Thekla keskeyttäen kiusallisen äänettömyyden, -- "mikä sinua vaivaa, sinä näytät niin huonolta?"

Theklan elävät silmät luistivat tutkivasti tohtorista rouvaan ja takaisin tohtoriin. Sitten vaihtoi hän katsetta Minkan kanssa, joka vastasi päänpudistuksella.

"Semmoisessa kodissa kuin meidän on täytyy tyytyä niin moneen rajoitukseen; mutta silti kyllä voi elää onnellisena," -- sanoi rouva Baarvig sangen vakavana ja iski Theklaan terävän katseen... "Minka on juuri saanut tietää, ettei meillä ole varoja lähettää häntä talveksi kaupunkiin."

Kjel kulki ja mutisi itsekseen ja aprikoitsi, ikäänkuin tämä taas vahvistaisi, mitä hän oli sanonut: säästetään killinkejä ja -- -- "Siksi minä... siksi minä... kun olin ajatellut niin paljon tästä talvesta", puhkesi Minka hiljaa itkevällä äänellä. -- "Saamme tottua pettymyksiin vähin jokainen", arveli rouva Baarvig. -- "Olisin mielelläni tehnyt työtä yöt ja päivät", -- vakuutti Minka, "jos vaan olisin saanut tehdä jotain, joka minua intreseeraa". -- "Työ jota tekee aina intreseeraa, Minka", -- keskeytti tohtori lyhyeen.

Edes takaisin soutaen, molemmat kädet taskussa ja katsoen Theklaan, jonka silmät paloivat kuin kynttilät, sanoi Kjel: "Eiköhän tuota samaa kaunista lausetta voitaisi käyttää niidenkin lohduttamiseksi, jotka istuvat linnassa, isä." -- "Niin, en minä ymmärrä, minkä vuoksi minä olen olemassa", -- puhkesi Minka kiihkoisesti, -- "kun minä en saa tehdä sitä, jota minä maailmassa harrastan ... Joka, joka taholla salpa vastassa... Se on niin, että siitä tukehtuu... Mutta jos minä en saa tehdä sitä, johon minulla on halua ja harrastusta, niin en minä tosiaan käsitä, minkä vuoksi minä elän tätä elämää." -- "Ole käsittämättä sitten, Minka", -- vastasi tohtori tylysti. -- "En minä ole koskaan pyytänyt päästä maailmaan", -- vetisti Minka. -- "Luulet kaiketi, että minä seisoin hattu kädessä ja kumarsin ja rukoilin sitä omilta vanhemmiltani?" -- "Niin aivan ilman oikeuksia eivät lapset kuitenkaan voine olla tässä maailmassa"... arveli Thekla purevasti. "Täytyy olla edes jonkinlainen vastuunalaisuus, -- ainakin ihmisten edessä."

"Sen juuri me vanhemmat niin ankarasti saamme tuta", -- puuttui äkkiä rouva Baarvig keskusteluun. -- "Me voimme sanoa, se on varma, että poimimme untuvat omasta rinnastamme, että melkein noukimme itsemme paljaaksi jokaisen lapsen vuoksi, joka meillä on, -- että asetamme heihin koko olentomme ja onnemme... Se vaan on niin sanoakseni vaistoamme... Ja kun lapsemme sitten filosofeerailevat ja kysyvät, miksikä se maailma, johon he ovat tulleet, _on_ semmoinen, -- niin ei meillä tosiaan ole muuta kuin raihnas ja vaivaantunut sielumme ja ruumiimme vastaukseksi, -- Thekla hyvä"... lausui Bente hillityllä vavahtelevalla äänellä.

Minka oli nopeaan liitänyt lattian poikki ja asettunut äitinsä tuolin taakse, kiertäen kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa.

"No no, äiti", -- löi tohtori leikiksi, -- "älä sitä nyt noin pahaksesi pane. -- Tiedäthän sinä, että lapset ylipäänsä ovat oikeita ihmissyöjiä"...

-- Sillä aikaa kun ulkona satoi ja laudoista kuuluvasti ja alati tipahteli, kääntyi keskustelu iltahämyssä myötäjäispuuhiin, joita pohdittiin ja pääteltiin yhdessä Minkan kera.

Theklan napitettu hieno kenkä pisti silloin tällöin esiin lattialle lankeavaan valoon, sen mukaan kun hän liikkui keinutuolissa, jonka selässä Kjelin käsi riippui. Ja Berthea, joka oli uunin edessä polvillaan ja piti silmällä omenoita, joita hän paistoi hiilustalla, sekaantui tuontuostakin keskusteluun kiihkein neuvoin, ikäänkuin hänellä kyllä olisi ollut enemmän älyä ja kokemusta, kuin he luulivatkaan.

Huoneen pimeimmässä osassa, kappaleen matkaa keinutuolin takana, kulki Schulteiss edestakaisin kädet takinliepeiden alla, astui täsmällisiä pieniä askeleita, koska oli tilaa ainoastaan pienille käännöksille. Hän oikeastaan oli paljasta korvaa, -- jännityksellä hän koetti älytä sanoista ja viittauksista, tokko Minka tosiaan oli saanut vanhemmat suostumaan vaaralliseen tuumaansa, lähteäkseen talveksi pääkaupunkiin tuon herran vaikutuksen alle...

Äkkiä hän teki rajun äkkikäänteen, loistava hymy kasvoillaan... Ei puhettakaan, että Minka pääsisi kaupunkiin! --

V.

Kjel oli suosittu mies; hän ajeli vaimonsa kanssa vieraissa, ja aina hän astui sisään huulillaan sama reipas ja rattoisa kokkapuhe: -- "Uusi reki, uusi karhunnahka, uusi eukko", -- hän ei uskaltanut sanoa "uusi tamma", niinkuin ensi kerralla oli huomaamatta päästä hänen kieleltään. Mutta hänen kellertävä liinakkonsa oli tosiaan äsken ostettu ja menijä, johon hänellä oli syytä olla täysin tyytyväinen, -- yksitoista kilometriä kolmessa neljännestunnissa -- matkalla voudin luokse se viipyi vain puolentoista tuntia. Vouti itse tuli eteisen ovelle juhlallisen ritarillisena vastaan, tarjosi rouvalle käsivartensa ynnä suuressa salissa sohvan, käski esille parhaan madeiransa ja selitti, että hän olisi tehnyt samoin, jos hänen konttoristinsa olisi nimitetty maaherraksi, -- saatikka sitten nuoren naisen vuoksi, joka aina oli ollut hänen hengenheimolaisensa ainoassa asiassa, mikä nykyaikaisista kelpaa, nimittäin ruumiinpolttoasiassa... Nyt hän saattoi antaa nuorelle rouvalle numerot ruumiinpolton kustannuksista neljässä eri maassa, -- ja ruumiinpolttojen luvusta viime vuodelta...

Kjel oli visiiteillään aina alussa vähän jäykempi ja vilkui levottomana Theklaan, tokko tämä oli tyytyväinen siihen paikkaan, joka hänelle oli annettu. Arvonsa oli silläkin asialla ja aina oli pantava toimeen pieni ensi kerran äksiisi ja totutettava paikkakunnan rouvia pitämään sitä, joka vielä pari kuukautta takaperin oli ollut voudin luona kotiopettajattarena, täydellisesti heidän vertaisenaan. Muutos oli liian uusi ja naamat kävivät kyllä siellä täällä hieman totisiksi ja jäykiksi, kun vastaleivottu rouva niin varmasti ja ilman muita mutkia oikaisi lattian poikki ja nonsalantisti istahti juuri sohvapaikkaan.

Kjel sai sitten, milloin sopi, pienen syrjäpakinansa kahden kesken talon herran kanssa... "Hyvä tilaisuus saada rahoja nyt, jos tahdotte", -- hän iski ystävällisesti silmää, -- "hyvältä ystävältäni pankinjohtajalta. -- Vaimoni sukulainen muutoin... Hän pyytää minua lausumaan mielipiteeni täkäläisistä oloista, -- vakavaraisuudesta tietysti... Parilla sanalla voin minä nyt... Tietysti parasta, jos itse kirjoitan paperiin, hän sanoi; -- mutta minä kiitän nöyrimmästi; kyllä ymmärsin yskän. Vanha kettu, näettekös... Niin, tietysti, kun vaan minä kirjoittaisin, kyllä kai... Mutta kuten sanoin, meidän kesken -- pieni suositus minulta ei tosiaan ole haitaksi tätä nykyä... Tietysti minä en suosittele mitään muuta, kuin mikä on kultaa. Eikä ole kaikki kultaa, joka kiiltää, -- vai mitä? -- No jaa, tämä ainoastaan oli pieni ystävällinen viittaus. -- Mahdollisuuden varalle, -- jos tarve sattuisi, -- niin tiedätte, mitä minulta voitte odottaa."

Eräänlaisella itsetietoisella salaperäisellä afääri-ilmeellä sitten jälleen puututtiin muiden kanssa tutunomaiseen pakinaan. Theklan läsnäolo kieltämättä vaikutti hieman kylmäävästi, osaksi pääkaupunkilaisrouvapuvun ja pitkävartisten hienojen hansikkaitten vuoksi, osaksi siitä syystä, -- että hän jonkinlaisella paremmuudella puhui korkeammista harrastuksista.

Mutta Thekla nyt kerran ei aikonut nöyrtyä rouvain edessä. Hän oli lujasti päättänyt voittaa taistelussa.

* * * * *

"Nyt hurskaat vanhempani tietysti luulevat, etten ole muuta tehnyt, kuin ajanut vieraissa kaiken aikaa, eikö niin?" -- lausui Kjel tutunomaisesti isälleen ja äidilleen kerran kotona käydessään. "Mitä vielä... Minä olen saanut toimeen yhtiön, joka ostaa koko Mustanmetsän, yksitoistatuhatta tynnyrinalaa. Joko nyt kauhistut äiti? -- Ei, minä _en_ ole siinä osakas, -- se on, ellen tahdo. -- Minä vaan hankin muutamille ostajille kaupungista rahat, -- -- valmistan heille mahdollisuuden -- --. Ei, minä _en_ ole osakas... Yhden ehdon vaan olen pidättänyt itselleni, -- pikkuisen sivuseikan, että nimittäin kaikki puut ovat sahattavat minun sahassani, -- noin viisitoistasataa tolttia tämän ja tulevan vuoden kuluessa." -- "Mutta tämähän kuuluu hyvältä, -- järjelliseltä, Baarvig", -- puhkesi äkkiä Bente sanomaan, kyynelet silmissään. -- "Ei mutta, kuuleppas rouvaa -- eikös kohota katsettaan lakea kohti huomatessaan, että pojalla on järkeä nupissa." -- "Eikö vaaraa ole minkäänlaista, Kjel?" tutki Bente häneltä jälleen. -- "Ei vähintäkään, äiti, -- -- se vaan, että pistän taskuuni kahdenkertaiset voitot, kun rautatie valmistuu."

Bente itki...

"Minä kaipasin niin kuullakseni vähän hyvää, rakas poikani", -- nyyhki hän. Hän kokosi mieltään ja lähti huoneesta.

"Äiti on käynyt niin hermostuneeksi, Kjel" -- sanoi tohtori. "Meidän täytyy säästää häntä... Tuo kunnon poika Endre, hän se kai häneltä hengen vie... En tahdo koskaan kysyä Benteltä, paljonko on jäljellä rahoista, noista kahdesta tuhannesta; se loukkaisi häntä. Jos voit oikein hienosti urkkia sen häneltä, niin kerro minulle; mutta älä tänään, -- nyt hän ei siedä enempää."

"Pyh, voinhan minä antaa vähän lisää. Eihän se ole sen hurjempaa, kuin että ihmiselle hankimme muutamia kuukausrahoja, kunnes saamme nähdä jotain tuloksen tapaista, isä. -- Endre on hurja, tietysti. Mutta hänen oma perheensä ei voine tuomita häntä suoraa päätä hulluinhuoneeseen, ilman että hän on saanut koettaa. -- Pahuus kuitenkin, äitiä on sääli... Hänellä on suurenmoinen arvostelukyky, kun tiukka tulee. Kas miten hän oitis käsitti tuon Mustanmetsän asian, -- samassa tuokiossa!..." -- -- "No siinä näet, Bente", -- lausui tohtori perästä päin, -- "olinko oikeassa vai enkö sanoessani, että Kjel taas rupeisi omaksi itsekseen, kun pääsisi naimisiin. Nyt käy saha, niin että pirstat lentävät... Oikein mieltä virkistää, kun iltasella katselee sen valaistuja akkunoita, ennenkuin maata panee." -- "Niin, tosiaan näyttää siltä, kuin se nyt menestyisi", -- myönsi Bente ajatuksissaan. -- --

Kjelin kuherruskuukausi oli kulunut kaikenlaisissa visiiteissä ja vierailuissa, kunnes keväällä kelirikon aikana alkoi raapia maata reen toinen antura.

Rautatienrakennuksella virran toisella puolen oli työ jo alkanut, ja sieltä kuului alinomaa vihellyksiä. Kimakat lyhyet hihkaukset, pitkät kestävät merkkivihellykset, dynamiittiräjähdysten kumeat jyrähdykset, ikäänkuin lakkaamatta olisi jotain hankkeessa, tämä kaikki häiritsi tavallista maalaishiljaisuutta, ja sai ihmiset hermostuneina heräämään yöllä kesken uniaan.

Schulteiss ei sietänyt noita vihellyksiä: Hän usein pysähtyi kesken läksyjen kuulustelua, vipusi ylös toisen jalkansa ja irvisti, ikäänkuin se olisi käynyt läpi luiden ytimien. Kuinka hän sydämensä pohjasta vihasi tuota rähinää! Hän puri hammasta ja puristi kynnet syvälle käteen...

Minka oli äkkiä käynyt nöyremmäksi kuin koskaan lähtemään aamukävelyilleen, joita isä oli hänen mieleensä teroittanut. Schulteiss kuuli, miten hän aikaisin aamulla polki jalkaansa uudet hienot puolikalossit, jotka Kjel oli hänelle lahjoittanut, ja kiiruhti eteisestä ulos. Yllään reipas jakku ja hatussa somistava harso suojelemassa auringonpaahteelta, joka niin helposti poltti teerenpisamoita, katosi hän milloin millekin suunnalle, -- pohjoiseen päin, jossa oli nimismiehen talo, tahi muonamiesten asunnoille vieville metsäteille, taikka alas sahan puolelle. Vähän myöhemmin astui Schulteiss varovaisella, ympäri katsovalla metsämies-ilmeellä nopein askelin alas ulko-ovea kohti.

Hän kulki halkaisijoita, -- oikaisi pitkin harjun kylkeä, poikkesi aidan takana polulle, tai ampui suoraan tohtorinnevan poikki ja pyörähti huvimaja-haan takana mäenrinteeseen. Piti huomaamatta päästä erääseen paikkaan, josta hän saattoi vallita asemaa, vakoilla Minkaa. Sillä vaikka tämä olisi lähtenyt mihin suuntaan, -- aina hän rautatiesillan kohdalla ilmestyi maantielle.

Sinne oli hän edelliselläkin viikolla kävellyt joka aamu ja aina ollut niin innokas saamaan Berthean mukaansa. Vasta pari päivää takaperin oli hra Varberg sukeltanut esiin sillan päähän ja saattanut heitä niin ritarillisesti paluumatkalle, että Minka oli huomannut terveydelle edullisimmaksi nousta ylös niin aikaisin, jottei sisar viitsinyt lähteä matkaan. -- --

Ja tosiaan, -- Schulteissin tarkka silmä ei koskaan pettänyt, -- hra Varberg tuli tänäänkin Minkaa vastaan jostain sillan päältä tai alta ja liittyi hänen seuraansa. Jaha, -- juuri niin kauaksi, ettei heitä voitu nähdä kotoa Elvsaetin akkunoista, -- siihen, mutta ei edemmäksi... Merkillistä, juuri siihen -- hän olisi voinut vaikka linjan laskea...

Ja siihen jäivät seisomaan, -- miks'eivät menneet vielä paria kolmeakymmentä askelta kauemmaksi, aivan portin luokse? -- Ja siihen olisivat he, siltä näytti, jääneet seisomaan, ellei neiti Minka, -- onneksi muistaen, mikä oli sopivaa, -- olisi niin välttämättömästi tahtonut päästä kotiin kello kahdeksaksi tarjoamaan teetä suuruspöydässä... Vi-ihdoinkin he sanoivat hyvästi!

Ja pitkillä askelilla Schulteiss oikaisi halkaisijaa pitkin kotiin, tavatakseen siellä ikäänkuin sattumalta Minkan käytävässä tahi portailla ja tuskallista pelkoa vavisten lukeakseen, arvatakseen hänen salaperäisesti säteilevistä silmistään ja vilkastuneista kasvoistaan, mikä oikotie nyt oli hänelle paras, -- juostako suoraa päätä alas virtaan... Hän näki sen niin selvään sysimustana juovana kulkevan lumen poikki suoraan alas vaalean vihreitä jäämöhkäleitä kohti, jotka puolisulaneina syöksyivät koskeen ja sen alla mustaan pimeyteen. Jäljestäpäin hän kamarissaan mietti, nyrkit täynnä naarmuja... Oliko mitään tapahtunut... Oliko Minka hänelle mennyttä... Vai vastako menemäisillään... Ja hän antautui edes takaisin astellen raivoaviin, riehuviin mielikuvituksiin. Kyllä hän... Kyllä h-än...

Iltapäivällä Minka hiipi keltaiseen saliin. Hän seisoi perä-ikkunan luona, josta hän saattoi nähdä vaalean harmaan sorahaudan rataleikkauksen luona... piiripäällikkö Varberg asui noin puolen peninkulman päässä etelämpänä eräässä talonpoikaistalossa virran varrella. Hän kuunteli kuuntelemistaan... Joka kerta kun höyrypillin ääni sieltäpäin halkaisi ilman, tuntui hänestä ikäänkuin se olisi ollut täynnä mystillisiä viestejä, -- vihellyksiä... kiivaita, lyhyitä hihkauksia... pitkiä, surumielisesti vaikeroivia... äkkiä hurjan uhkaavia, täynnä tahdon tarmoa, joka pakotti vastustamattomasti... Ne sihisivät ja vihelsivät ilkeästi, myrkyllisesti ilkkuen ja pitkin venytetyin jälki-äänin...

Sitten halkaisi ilman matala pitkä vakaa ratajumu ja hän kuunteli sitä kalpeana mielenliikutuksesta... Se oli hänen tahtonsa, joka ilman halki rakensi sillan hänen luokseen. Hän näki, kuinka se varjoista kehittyi hienoksi verkoksi... Ja hänen tahtonsa voimasta hän kulkisi ilman halki yhä korkeampia ja korkeampia kaaria... Ääni kasvoi hurjaksi tuskaksi, -- ja sitten yht'äkkiä taukosi. Se oli hänen oma syynsä. Hän ei ollut kyllin hyvä meedio... hän ei jaksanut vastaanottaa koko tahtoa... Syvällä tuolla alla kuohui huimana musta kohiseva virta... Ja taas täytyi hänen yrittää tahdon sillalle. Sillä se kuului uudelleen valtavana, vastustamattomana.

Hän liiteli ja liiteli, -- kunnes hän äkkiä sanomattomalla kauhulla huomasi, ettei hän enää ollut oman itsensä oma, -- että hän oli sulautumaisillaan toiseen -- hänen olentoonsa ja tahtoonsa... menehtymäisillään, kadottamaisillaan sielunsa, -- vastaansanomatta, peruuttamatta... Hän näki hänen kasvonsa ja tuon eilisen salaperäisen verhotun hymyn, joka sanoi, että valta niin varmaan oli hänen...

-- -- Tänä päivänä tuli Varberg äkkiä jäljestä puolisen saliin, jossa rouva ja Minka istuivat, ja kysyi tohtoria, jota hän tiesi odotettavan kotiin. Yksi hänen rautatietyömiehistään oli loukannut itsensä ja tarvitsi hoitoa. Hän katseli ympärilleen, -- näytti siltä kuin hän olisi tahtonut tunkea ovi-aukosta myöskin ruokasaliin -- tietysti nähdäkseen, oliko Thekla siellä. -- Ikävä, ettei hän voinut kärsiä Theklaa, ajatteli Minka. Mutta Thekla oli tosiaan kaikessa niin kylmäkiskoinen häntä kohtaan --. Hiukan muuttunutkin oli Thekla ja _naimisissa_ nyt myöskin, yksinomaan ajatellen rouvuuttaan. Varberg sanoi odottavansa, kunnes tohtori tulisi, -- ei tahtonut häiritä, -- pyysi rouva Baarvigilta lupaa lukeakseen talon sanomalehtiä sillä aikaa... Sitten hän otti esille muistikirjan ja näytti rupeavan laskemaan ahkerasti, ajatukset täynnä rautatieasioita ja työmiehiä koskevia seikkoja.