Part 2

Bakkus, istu pöytähämme, viivy hetki vierellämme. Oishan meillä kutsumus ottaa oiva heilaus.

Bakkus, tartu niskaan meitä, pienen pilven päälle heitä! Siellä maaten mahallaan katsoisimme maailmaan.

Puoliks hymyisimme tälle muurahaisenelämälle, puoliks kaipaisimmekin pallollemme takaisin.

Mut jos oikein onnestaisi ehkä sihtihinsä saisi personan sen pikkuisen Minä Itse nimisen.

Siellä pilven paltehella saisi hetken naureskella armahalle itselleen tärkehine puuhineen.

Useasti touhutessa hengessä ja totuudessa ollaan aika narreja vaikkei itse arvata.

Niinpä hetken hymyämme. Bakkus, istu pöytähämme, niskatukkaan tarttuen heitä päälle pilvien.

6

Aamu kultaa oksat viinapuun. Veljet, saamme lukkoon panna suun. Sammuu taivaan lamput tuhannet. Pohjaan pikarimme viimeiset.

Herää tuuli. Usvat hajoaa. Kastehesta kimmeltääpi maa. Kaunis valhe yömme ollut on. Aamun tultua se kuolkohon.

Rakkaat veljet, viinapuusta pois. Ollaan kuin ei tunnettukkaan ois koskaan toisiamme päällä maan. Kättä lyyen, veljet, erotaan.

7

On ikävätä kun sukulaiset pois toisistansa noin vierautuu. Ei villihanhi se enään tiedä jos kesy ankkamme vilustuu.

Se villihanhi se siivin lentää, se meren äärillä asustaa. On meille outo sen elonjuoksu. Ja siitä hyötyä emme saa.

Mut kotihanhi, se kunnon lintu, sian kanssa jakaapi purtilon. Se lihotetaan. Se pataan pannaan. Oi hanhenmaksalla maku on!

8

Pois, pois rikkaruohot puutarhasta tästä kaunoisilta kukiltamme voimaa imemästä.

Karun seudun kulttuurille vaivoin raivasimme, tunteelliset korukasvit siihen istutimme.

Suomenmaa on aina ollut arka kunniastaan. Kulttuurkukkaa varjelemme luontoakin vastaan.

9

Näätkös, sikaa ajetaan. Possu karkas pahnoiltaan, juoksee kohti metsänrantaa, lyödä itseänsä antaa.

Kylläpä ne lyövätkin.-- Possu, possu, takaisin älä kiusallakaan käänny, ennen vaikka tielle näänny.

Ensikerran eläissäs vapaus on edessäs. Totta tuosta silloin jaksaa jonkun seipääniskun maksaa.

10

Ah mikähän lienee mullakin tään eloni tarkotus viimeisin? Ma kuvitellut oon kirjaimeksi vain itseni, pieneksi, vähäiseksi.

Olen pieni kirjasin tiedoton, jolla Kohtalo kirjansa latova on. Mut mihinkä sanaan saan kunnian tulla, ei tietoa, aavistust' ole mulla.

Kova taivas yllä ja yksinään saan käydä elämän vilinään. Saan hetkisen hyppiä kartanolla. Saan polkea muita, saan poljettu olla.

Jos osaton olen, niin itkeä saan. Ei kielletä, mutta ei autetakkaan. Jos nälkäinen olen, saan syödä rapaa. Jos väkisin otan, saa piestä ken tapaa.

Kuin näyttelijä, mi näyttelee, mi hetken itkee ja hymyilee. Kun loppuu näytös, jo verhot harmaat ijäks peittää tuskat ja laulut armaat.

Miks liikun, puhun ja uurastan? Sitä tiedä en. Vain aavistan, olen kirjain sanassa tärkeässä, ties kuinka ankara valttiässä.

Mikä tyydytys suuri kun aattelee! Oi taivas, mun mieltäni hivelee. Taas tunnen minäkin eläväni. Piru päätään nostaa mun sisässäni.

En rukoillut ennen. Mut nyt sen teen. Minä lankean maahan polvilleen. Minä, kirjain, rukoilen latojalta: mun pyyntöni täytä, sun onhan valta!

Paha painovirhe minusta tee, joka sotkee ja haittaa ja häiritsee. Ken kirjaasi sitten lukea saisi, hän päätänsä puistais ja kiroaisi.

11

Kun saisin Aladin-lampun niin tottapa tietäisin mikä toivomus silloin mulle ois sydäntä läheisin.

Heit' auttaa tahtoisin, jotka vain varjossa elää saa ja jotka nyt kurjuuttansa ah, ääneen valittaa.

Siks tahtoisin itse olla se suuri ja mahtava mies, jonka loistosta, rikkaudesta, joka lapsikin mainita ties.

Minä tahtoisin että ne riippuis mun liepeissä ihmiset. Minä tahtoisin olla se miesi, jolta kerjää tuhannet.

Mun porttini avattaisi. Ja ma istuisin tuolillain. Ja mun saliini suureen tuotais nyt lauma valittajain.

Ja ma kuuntelisin kun he kaikki kuin kuorossa uikuttais. Myös lomassa yksitellen he tuskansa ulvoa sais.

Ja ma hymyten nyökkäisin heille: "Hyvä on, teitä autetaan". Ja he saisivat laulaa mulle ylenpalttista kiitostaan.

Sata renkiä heidät sitten pois yksitellen veis, jotta jokainen sais edes kerran mitä kukin he tarvitseis.

Niin nälkäiset pöytään vietäis. Kipot myrkkyä kukkurat! Ja viluiset ruoskaa saisi! Ulos yöhön sairahat!

Mut sen, joka viimeiseksi mun ruhtinassaliini jäis, mun nähteni kieli kurja sen suusta revästäis.

12

Taas ihanteet on tuotu esihin ja määritellään oikeaa ja väärää. Tuo suurta on, tuo pientä taasenkin.-- Oi ihmismieli, kaikkea se häärää.

Ne puhuvat, puun runko ylöspäin noin kasvaa ilmamerten vapautehen ja juurten janoissansa etsiväin on matka salatuimpaan syvyytehen.

Mut mitä helvettiä sinuhun tuo kuuluu vaikka toisinkin ois laita, jos juuret ryntäis taivaan kimppuhun ja ruoskis enkeleitä autuaita

ja runko, oksat maahan tunkien ne vaikka niinkuin juna joutuisasti ja puhki kallioitten, kivien sais alimmaiseen helvettihin asti.

Ei kuulu sinuun vaikka vaunuihis mies pantais valjaisiin ja hepo ohjiin tai veljes jos pää maassa hyppelis ja kirkas päivä paistais jalkapohjiin.

Syö mahas täyteen kun sen kerta saat. Tai niinkuin eläin tuskissasi paru.-- Niin joskus kun on kesäisinä maat sa nouse puuhun, taskussasi naru.

Sa katso, korkeus ja mataluus jo taivaanrannass' toisiansa tapaa: on vaakasuora viiva avaruus ja taivaan tähdet koskettavat rapaa.--

On yhtä sulle lintu pikkunen sa missä livertelet laulujasi. On yhtä sulle suuri ihminen sa minne ripustelet nuoriasi.

V

VANHA KALLIO

(NUORELLE SUOMELLE.)

Yksinäinen kumpu soisen maan, muistanetko merta milloinkaan? Muistanetko kaukaa vuosituhansista merta suolaista ja voimallista?

Vanha kallio, sa vapiset! Muistat, muistat päiväs entiset: Merikotkan siivet kaartui ylitsesi. Latvahasi meriloue pesi.--

Niinpä silloin. Toisin, toisin nyt. Meri luotasi on väistynyt vuosi vuodelta, kuin pakoon. Ainaiseksi jää vesjättö lehmäin laitumeksi.

Huipultas kun katson etelään, enään soukan sininauhan nään. Varislaumat rintehilläs isännöivät, joita ennen hyökyaallot löivät.

Vanha kallio, voi häpeääs! Vedä sammalpeitto yli pääs.-- Lyö ei koskaan enään kuohu ylitsesi. Eikä latvaas meriloue pesi.

FARISEUS

(NUORELLE SUOMELLE.)

Lyö rintoihis fariseus! --jos myöntänee sen laki. Taas päivän pesut suoritit ja rukoukses rummutit. Liet jaellut almujaki.

Voit kerskata, oot elänyt lain kirjaimien mukaan. Ja siitä ethän epäile, oot otollinen Herralle jos ylimalkaan kukaan.

Sa koskaan kylvä mitään et, et koskaan mitään niitä. Et tunne miltä maistuukaan se, jota synniks mainitaan. Ja kiität Herraa siitä.

Niin tyynnä hurskaudessa sun mataa elämäsi. Jos milloin kättäs oikeaa sa käytät, vapahasti saa sen tietää vasen käsi!

Kuin kulku kuun tai auringon niin varma on sun retkes. Ei koskaan epäröintiä. Fariseus!--jo määränä kun löi sun synnyinhetkes.[1]

Nyt lihassasi kylmässä ei intohimot soita. Saat elää rauhaa matalaa. Ei murhe, riemu kolkuttaa sun sydäntäsi koita.

Sun sydäntäs!--No kieleni, jo valehia puhut.-- Sun sydämesi paikalla on lakikirja painava. Niin haastelevat huhut.

Ja homeessa jos kirja on, niin ethän liene sinä! Sun kätesi, sun kasvosi jo kaukaa silmä äkkäsi niin ihmeen kiiltävinä.

Sa puleerattu pykälä, sa loistat yli maasi, Ja aikakirjat ankarat ne kerta vielä kertovat sun suurta kunniaasi.--

Lyö rintoihisi Israel! voit huutaa malliin tähän: --Me oomme mailman valkeus! --On meillä suur fariseus! --Jos muuta liekkin vähän.

[1] Niitä henkilöitä varten, jotka ovat jo kerinneet varustaa tämän Paikan kysymys- ja huutomerkeillä (?!), otettakoon lisäksi asian valaisemiseksi pieni selitys:

Tie usein valmiiks laitetaan meilt kysymättä mieltä. Siks synnyttäjän luona soi jo sukulaisten ah! ja voi!--no kumpi tulee sieltä?

RAITTIUSLAULU

Oi pystyyn lippu puhtaansininen, symbooli nuorten kevättoiveitten ja aatteen korkean kuin sini taivaan. Nyt vapahdus lyö maailmoitten vaivaan.

Oi muistakaa, kuin lippuvaate tää, niin juopon nenä saattaa sinertää, niin kertoin julki rasvasydämestä ja ijäks hukatusta terveydestä.

Oi muistakaa, tään lipun lailla myös sun sinertävät raittiit järvivyös oi Suomenmaa, maa äitein, isiemme, maa, jonka pintaa mekin käyskelemme.

Oi pystyyn lippu puhtaansininen, symbooli Suomen tuhatjärvisen. On isänmaamme vettä tulvillansa. Oi juokaa vettä Suomen nuori kansa.

HELKAVIRSI

Leimahti sininen sähkö Turjan tunturin laella Lapin yössä synkeässä.

Lapin lapset tuon näkivät.

Kävivät imehtimähän. Pelko mielihin mateli. --Kusta liekki Lapin yössä Turjan tunturin laella?-- Kysyi nuoret, kysyi vanhat, kummaa ei kukana tiennyt.

Kävit tuosta tietäjihin, outojen osoajihin. --Kusta liekki Lapin yössä tuiman tunturin laella?--

Eipä tietty tietäjissä, arvattu osoajissa. Yksi luuli lemmon töiksi, toinen taikavalkeiksi, kolmas partaansa puhisi, neljäs ei mitänä tiennyt.

Yks oli kuulu kuulematta, tietoniekka tietämättä Lapin suuren suon takana, meren mahtavan tykönä, mustapärskyn pärmehillä, niemessä nimettömässä, portahassa puuttomassa, mainittu isomahiksi kaikkitiioksi Revoksi.

Kävit tuota kuulemahan.

Ajoit päivän, ajoit toisen, viikoin vierit viisin, kuusin. Ajoit suuren suon nenitse, virran valkean ylitse, kosken kuuen kuulumitse.

Porot juoksi, sorkat paukkui, tierat lenteli tuliset. Hiiet nostatti näkyjä, pahat pahoja kuvia. Korpit koikkuivat perässä, eellä lenti lemmottaret, suolta kuului suuri huuto, metsästä paha meteli.--

Tulit he ukon tuvalle valkehina ja vapisten. Haastoit ankaran asian, lausuit ouon lausehensa. Kysyit oppia ukolta.

Nousi ukko uunin päältä, ikäloppu lautehilta, jorahutti jouhistansa, pamahutti parrastansa: "Tuon isoni ennen tiesi, vaarivainaja opetti, asui ennen suku suuri, suku suuri ja sotaisa Pohjan raukoilla rajoilla, laulut lauloi, tiiot tiesi.

Kukki silloin kuuset meillä, omena kypsyä osasi. Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan ylpeä emäntä, loipa kuun, taotti päivän Ilmarisella sepolla. Päivän telki kalliohon, kuun on kahlitsi kivehen Pohjan yöhön paistajaksi viljapellon vaalijaksi.-- Nousi tuosta sota suuri.-- Katalat Kalevan miehet päivän vohki, kuun varasti itsellensä vain iloksi, peltojensa paistajaksi. Eipä saaneet särkymättä kultatauluja kivestä. Jälkeen jäi moni murunen kovan kallion sisähän. Tuost' on merkit kuun kylessä, aukot mustat auringossa.

Tämän tiesin. Nytpä tiiän tämän tietoni lisäksi, Turjan on ollut tunturissa emon auringon asunto ennenkuin Kalevan miehet päiväkultamme varasti. Siellä tunturin sisässä päivän kullat, kuun hopiat monet on jälellä vielä. Siitäpä sininen sähkö tuiman tunturin laella."

Lausuit kurjat lappalaiset: "Oi on ukko, kaunis ukko, Repo, tietäjä tosien, tule meille tuntijaksi, pääy päivän päästäjäksi. Pieni päivyen murunen, kuun on välkettä vähäsen laula Lapin taivahalle. Tyhjään tyytyy kivi keolla, laihempahan lappalainen."

Tuopa tietäjä tosien, Repo tietäjä tosien, valjasteli varsojansa.

Itse pulkkahan rupesi, asetaikse ahkiohon, ajoi päivässä yhessä Turjan tunturin laelle. Raksahutti rumpuansa poronkoivella kovalla, kalahutti kalliohon miekalla tuliterällä. Loihe tuosta laulamahan, sanaköyttä suoltamahan.

Lauloi hetken, maa järähti, lauloi toisen, vuori vonkui, kalliot kaheksi lenti, tähet keikkui taivahalla. Tuli tuiski kalliosta, sähkö vuoresta sihisi talviselle taivoselle Lapin yöhön loistajaksi päivättömän paistajaksi, iloksi ihalan illan kansan kurjan kaitsijaksi.

Lapinmaassa mainittihin tulia Revon tuliksi.

LASTU

Tuuli kävi selältäpäin ja rannan koivut huojuivat kovasti. Oli niitten joukossa muuan, jonka latvus kohosi puolta ylemmäs toisia. Aina kun uusi tuulenpuuska lennähti sähisten avoimelta seljältä, näytti se ikäänkuin tarttuvan kiinni puun laajaan lehvistöön. Ja kun tuuli, jolla oli kiire, koetti hädissään tempautua irti tästä odottamattomasta esteestä, huojuivat oksat kovasti ja koko runko notkahteli.

Tuuli ulvoi ja koivu natisi. Lehvistössä kävi kova kohina.

Mutta koivu piti puolensa.

Silloin tällöin irtautui kuitenkin joku yksinäinen kellastunut lehti. Ja tämän onnettoman valitsi kiukustunut tuuli nyt uhrikseen. Se heitti sen korkealle ilmaan ja paiskeli sitä lennossa voimakkailla käpälillään ikäänkuin kissa haavoitettua avutonta hiirenpoikasta.

Sinne katosi lehti, minne lie mennyt, metsikön taakse, kunnes tuuli, tyydytettyään petomaisen kostonhimonsa, heitti sen johonkin lätäkköön ja istahti itsekkin, väsyneenä ja kyllästyneenä, jonkun talon tuuliviirin nenään tai kääkkyräpetäjän punaselle oksalle.