Part 1

Chapter 1 3,288 words Public domain Markdown

NIMETTÖMIÄ LAULUJA

Kirj.

AARO HELLAAKOSKI

1918

_Tämän kokoelman runot ovat syntyneet ennen vuotta 1918, enimmäkseen syksyn 1917 merkeissä.

Myöhempien hetkien sanelemia ovat ne kaksi, jotka ovat alkuun liitetyt._

SISÄLLYS:

Huhtikuun yö Runo kaatuneille

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17

III

Rococo Syyskuva Sisäjärven höyrylaiva Kesäinen mieliala

1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12

Vanha kallio Fariseus Raittiuslaulu Helkavirsi Lastu

HUHTIKUUN YÖ

(TAMPEREELLA.)

Yön hetki on, mut yhtenänsä vain tykkein raskas laulu soi. Taas taivaankannen purppuroi yötulipalot valtavat ja korkealle heittäin liekkiänsä käy tykkein suusta salamat.

Ma hiljaa akkunani avaan.-- Nyt kaiken vasta kuulenkin! Kuin meren kuohu rantoihin niin pauhu siel' on loputon, kaik' surmanaseet kuoroon kammottavaan taas kilvan yhtynehet on.

Mut ihanaa se nähdä, kuulla on kuitenkin kun kautta sen tie kulkee vapautehen.-- Mun lävitsein käy vavistus kun, sydän kuumana, mut hymysuulla nyt opettelen sanaa--vapaus.

RUNO KAATUNEILLE

(POHJALAISTEN OSAKUNTIEN PORTHANJUHLAAN 9.XI.18.)

Ei työ lie suuri näitten vainajain --he vapauden eestä kuoli vain. Ken tuntee heidät kaikki!--Jokaiselle meistä lie sentään kallis ollut joku heistä.

Kun vuosi sitte vielä kohdattiin, ei tietty kuinka meistä moni niin, niin moni, kulki kuolon merkit otsallansa vain vartoin päiväänsä ja tuntiansa.

He poissa on. Ja ylle hautojen pian elämä luo unhon kattehen. Niin käy. Niin täytyy käydä. Hauta kuollehille, mut elon kutsut jälkeenjäänehille.

Nyt uudet suvut, pystyin otsin saa ne astua myös Suomen kamaraa-- maan senkin puolesta on kuolla uskallettu, tie vapauteen on verin lunastettu.

Ja siitä kiitos teille, toverit, te verin seppelöidyt sankarit!-- Mut hän, ken kaatua ei saanut rinnallanne, hän jatkakohon elontoimianne.

(SFINKSI)

Selin elämään. Päin hieta-aavikkoon, äänettömään, kuolleeseen ja autioon.

Niinkuin umpisokko toista sokeaa, kohtalotar ihmislasta johdattaa.

Kuiva hiekka lentää kautta aavikon. Vuori rautaisinkin kerta hietaa on.

Älä kysy mitään. Sfinksi vaikenee. Hiekka vinkuu vain. Vain tuuli tohisee.

Templit luhistuu. Ja kuolee ihminen. Ontto, kylmä hymy sfinksin kivisen.

Tee työsi, iske iskusi, käy tyynnä kuolemaan. Ne aamut, joita kaipasit, ei koita konsanaan.

Ei koita koskaan aamut ne, jos kuinka kaivannet. On palkkasi vain pettymys ja tuskat tuliset.

Mut olkoon niinkin. Elää se viel käsky rinnassas. Sen eestä elo juhlas on ja kuolo kunnias.

Työs kerran kesken katketen sun kynäs putoaa. Sua maasta syntynyttä taas suur syleileepi maa.

Ne aamut, joita kaipasit, ei koita konsanaan. Tee työsi, iske iskusi. Käy tyynnä kuolemaan.

Sun, elämä, ma tahdon pusertaa mun vasten sydäntäni palavaa. Sun yksin tunnustan. Oon laulajasi. Vain mykkä yö on ulkopuolellasi.

Sun antis tuskako vai riemu on, se yhtä kallis mulle olkohon. Mun sydänvereni se vuotakohon ja kultamaljas partaat punatkohon.

(KUVANVEISTÄJÄ)

Kaikki ruma, kaikki kaunis hakattakoon marmoriin. Yhtyköhöt viha, lempi saman patsaan jäseniin.

Kaikki, mit on ihmissydän pienen pieni tuntenut, käyköön esiin, antakohon aartehensa salatut.

Kaikki esiin. Taltan kärkeen sydänveri vuotakoon. Ihmiselon kirjavuuden kivi kylmä puhukoon.

Lämmin ihmisveri tuokoon sanat huuliin kivisiin. --Minä elän, minä elän-- marmorpatsas, lausu niin!

Nyt kirja kiinni, loukkoon se päiviks joutanee. On vieras tullut mulle. Jo tiuvut helisee.

Nyt ylle juhlavaate. Ja tulta akkunaan. Nyt jokahinen lamppu kuin juhlaan palamaan.

Ne palakohot loppuun kuin tyhmäin neitsyein. Jo kyllikseni taasen ma arkityötä tein.

Hei tuleen joka lamppu. Auk' ovet raskahat. Se jumalainen vieras sa harvoin poikkeat.

(INSPIRATIO)

Ne soivat. Ne nousee, ne laskee. Kuin väkevät aallot vyöryvät taas. Näin vaihtuvat rytmit.

Ja selvinä alkavat piirtyä kuvat, värikylläisinä ja luomistuoreina, liittyen toinen toisehen pitkän hopeisen ketjun lailla.

Lämpimästi, kaikin vaistoin, suo mun elää aikani. Enhän tahdo tutkistella mitä tuosta seurasi.

Tämä päivä kallihimpi mulle on kuin huominen. Yksi täyteläinen hetki! Huomen vaikka kontaten.

Tyhmät neitseet, oli heillä öljy kallehin lampuissaan. Tyhmät neitseet, laittoivat he lamppunsa täytenä palamaan.

Tyhmät neitseet rikkahiksi tunsivat itsensä jokainen, tulisimmalla liekillänsä antoivat loistaa lamppujen.

Tyhmät neitseet, polttivat he lamppunsa aikaisin loppuhun. Tyhmät neitseet, rikkaat neitseet, teidän laulunne on mun.

Oli liian kuumat ne päivät. Nyt on kaikki kuin palanut ois. Vain muistot armahat jäivät. Muu kaikki on ijäksi pois.

Meni kaikki, jota ma äsken yli itseni rakastin. Erojuhlaan muistot ma käsken ja teen _In memoriam'in_.

Huh, saakelin löntys, mene helvettiin! Home kasvanut sulle on hyppysiin.

Sun nyrkkisi nahka on naarmuton. Ja oudot sulle ne hurmat on

kun kiveä kaksi lyö vastakkain ja säkene yöhön käy leimahtain.

Ah säkene pienin ja lyhkäisin on kylliksi mulle tulenjuhlihin.

Kivi kiveä vastaan! Tult' iskekää! Vihamiestä ma kaipaan, en ystävää.

Pois veritahrat sormistani! Ma avutonta miestä löin. Mun kurjan veljein ovilaudat ma pilkallani sinetöin.

Löin häntä, joka meitä itki ja itki omaa itseään. Nyt säikähtyneet lapsensilmät ma edessäni aina nään.

En halua velkaa sulta mun niskani painajaks. Sua halveksin liioin. Ja maksan, tuo maksoipa mitä maks.

Ma vaikka jalkani sahaan. Sen lihana torilla myön. Mut kilahtavan kullan sun kouraasi rentona lyön.

Vain yksi, yksi ainut nyt tulkoon, lukekoon. Se yksi, jonka kutsun, se minä itse oon.

Luen rampaa runoani, puujaloin kyykkivää. Sen tuleen heitän. Silloin se laulaa, visertää.

Erehdytte. En ole koskaan teille lauluja laitellut. --Joskus kylläkin pilkat lienen vasten kasvoja viskannut.

Etäällä teistä mun sydämeni vilunsa, helteensä tuntenee. Portit sen ovat umpeen lyödyt. Siitä en teille tiliä tee.

Teille en mitään, en mitään anna. Teiltä en kaipaa mitäkään. Lauluni teen kun sydän on täysi. --Kelle?--En tiedä itsekkään.

Tiedän vain, minä siksi laulan kun on osani sellainen. Tiedän, missä mun lauluni asuu, siellä teitä ma nähnyt en.

Sun tekijäs ken lienee ollutkin, pien asumus, mun on kuin kuulisin ma hänen puhelunsa viereltäni, sun viivojesi rytmin nähdessäni.

Hän sielunsa on sinuun jättänyt. Sun piirtehistäsi ma tavaan nyt sen laulun, joka ihmisessä soittaa, ken kerran itsensä on voinut voittaa.

Lie ollut levottomin merimies. Hän tulen voiman rinnassansa ties. Mut yksin kuunnellessaan valtamerta niin kaiken turhuuden hän huomas kerta.

Hän otti rinnastansa sydämen ja siihenkin hän katsoi epäillen. Mut, kuinka olikaan, niin käsissänsä hän tunsi suuren onnen pitävänsä.

Ja taloaan kun rakenteli hän, taas tunsi sydämensä sykinnän. Ja oveen, akkunahan, seinäpintaan hän veisti unelmaansa kallehintaan.

Niin oppimaan hän tuli vähittäin mi riemu elämää on luoda näin kun kädenliikkehellä harkitulla voi kuumat tunnesarjat ilmi tulla.

Hän eli huomaamattaan uudestaan koko elämänsä kirjavuudessaan. Niin rauhallisten viivain rytmiin jäänyt on ihmissielua ja elämää nyt.

Sama autio taivas vain yli kalliomaisemain.

Et puuta, et pensasta nää. Kuloruohoa kellertävää.

Ei elämän merkkiä näy. Yks ainoa pilvi käy

yli taivaan purjehtien kuin laiva valkoinen.

Sen varjo verkalleen käy kunnaasta kunnaaseen.

Niin pilvi häipyy pois kuin täältä sen kiire ois.

Ja sitte ei mitään taas sun kolkkoon maisemaas.

Sinne missä kesä kuluu nopeasti. Sinne, pajujen ja lepikoitten taa, missä ruostehiset rannat aukeaa alastonna aina mereen asti.

Sinne, sinne missä luodon hieta antaa vaivoin pajupensahalle ravinnon. Sinne missä yllä yksin pilvet on, ympärillä meri vailla rantaa.

Sinne kuuntelemaan aallon kohinata, katselemaan sinimustaa ulappaa. Saatat uhkas, katkeruutes unohtaa kuullen, katsoin merta aukeata.

Saatat kaiken unohtaa kuin unen pahan. Tunnet levollisen voiman suonissas. Tuntuu niinkuin oisi pieneen rintahas meri laaja käynyt laulamahan.

Valkeanaan pellot kaikki ovat jo. Lakkaamatta uutta lunta sataa. Musta, puolijäykistynyt laine lyö sihinällä rannan lumisohjuun.

Istuu lumisella vesikivellään yksinäinen, kookas merimetso. Kääntää päätään hitaasti ja huutelee.-- Ainut elonmerkki kuolleen seudun.

Merimetso, mistä elonvoimas saat kesken monen tylyn talvipäivän? Oman, oman rintas lämpö, eikö niin, riittää sulle, ihmeellinen lintu!

Kimppu kukkia akkunalla. Lunta ulkona kaikkialla, lunta nuorta ja valkeaa.-- Valkea, luminen maa.

Punaiset kukkani akkunalla, nurmi on kaikki jo hangen alla. Rannasta rantaan aukeaa valkea luminen maa.

Iltahämärässä vasta latu järvenrantaan vie. Aavan selän poikki kulkee luotisuora viittatie.

Kurjat kuusennäreet, siinä vakavina, vaijeten. Niinkuin tietäisivät jotain, jota minä tiedä en.

Kuusennäreet, kuinka monta heitä siinä lieneekään, oksat alas painuneina, jokainen kuin yksinään.

Tuolla rannan musta viiva. Tälläpuolla aava jää. Yö ei ole vielä tullut. Viel' on hetki hämärää.

Tuuli liehtoo lounahalta. Pilvet taivaalla sinertää. Uhkuvesi kosken alta jäälle leviää.

Pauhaa synkän uhkaavasti rannalla kuusikko luminen. Selvään kuuluu tänne asti ryske oksien.

Lentää raskaan ilman puhki joutsenet näkymättömät. Kuule! Viereltäsi suhki siivet ylpeät.

Rantaa pitkin vielä ajaa laukaten hätäinen hevosmies. Ei oo yli uskaltajaa raukassa, sen ties.

Uhkuvesi kosken alta jäälle mustana leviää. Tuuli liehtoo lounahalta. Pilvet sinertää.

Kohoo jossain sinitaivahalla kevään ensi kiuru, kuulen sen. Kohoo yli kattoin mustan ryhmän, yli rapakkoisten kivikatujen.

Lienee kyllä täällä maailmassa kiuruselle laulut tehtynä, useampi laulu kuin on kiuru koskaan uinut taivaan sinimeressä.

Mutta tulkoon vielä lisää yksi vaikka tuhat entisiä lie. Pieni laulu, neljän säkeen mitta, pienen palasen vain paperia vie.--

Sydän antoi käskyn kielelleni: Lausu kiitos kiurun helinään. --Sydän, niin se tietää ehkä jonkun houkan vielä epäilevän kevättään.

Kuin lyöty, seisomahan jäin. --Jo pihakoivut lehti!-- Näin äkkiäkö, yllättäin taas uusi kevät ehti?

Jos jäänyt, kevät, oisit ees sun päivääs eiliseesi. En valmis oo sun suuruutees, sun kylmään kirkkauteesi.

Sydän tyhjä niinkuin huone köyhän miehen, jolta velkojat on kaiken vieneet tiehen.

Joku orpo riimi siellä täällä helää voimatonna kuolla, voimatonna elää.

Lienee ollut jotain. Lienee jotain mennyt. Mitä lienee ollut, muistaa jaksa en nyt.

Pois pakoon, pakohon kaupungista, luo metsäin, seutuhun syrjäiseen. Siel' on kuin unessa hyvä olla taas mielen kivuista säikkyneen.

Enskerran kerjään ma tähdiltäni-- Pois kalkki katkera ottakaa. Maan mato pienin mun olla suokaa ja kaikki ollehet unohtaa.

Niin kivensiruhun kaivertaisin sen laulun, joka nyt tehty on, ja multaan kaivaisin syvään, syvään, pois itseltänikin piilohon.

Sua kipu tervehdin.

Oh, tiesi vanhat hyvin jo tuntevankin näyt. Taas nahkahani laihaan kuin kotiasi käyt.

Sa puoliks tervetullut, sun puoliks soisin pois. Sua kirota en saata. Se raskas rikos ois.

Sa lahja elämältä liet muuan sinäkin ja löisin antajaasi jos sinut kiroisin.

Sain lahjaa monta muuta. Ja kukkuraksi sun. Sun antajasi eteen ma kiittäin polvistun.

Jos katoat sa keltä, ei enään mitään jää. Niin kauvan kun on kipu, on myöskin elämää.

Sua kipu tervehdin.

Sinikallio rannassa taivaan. Sen latvalla nuori puu. Kuin holvina pilvet raskahat sen ylitse kaareutuu.

Niin pilvet peittävät seudun. Sade rankkana käy yli maan. Kuin harmaja verkko on laskeunut sun majasi akkunaan.

Mut aamuna muuanna eikös: sinikallio kangastuu. Ja välkkyy päivän kullassa sen latvalla nuori puu.

Ahon kivet, koko pitkän päivän punaisina hehkuneet, sinertyvät vähitellen. Puitten varjot pitenee.

Kaksi turilasta yhä kiertää koivunlatvaa korkeaa, samaa iltalauluansa yhtämittaa suristen.

Koko maailma nyt tuntuu uneen sinisehen vaipuneen. Taivahalle vähitellen iltatähdet syttyvät.

Sade yöllä on soinut ylitse kaupungin. Nyt usmassa hopeankuultavassa kuuluu lähenevän vähitellen rämisevä rattahitten ääni. Talot alkavat näkyä utuisin ääriviivoin. Ja maisema valkenee.

Pian auringon punainen pallo kuin irrallaan ui usmassa, joka on syttynyt liekkiin. Tulimereen hevonen ja miesi ilmestyvät niinkuin varjokuvat. Niin äärettömän suurina. Suoraa tietä ne astuvat aurinkoon.

Niin tyhjänä. Niin täyteläisnä sentään.

Puut kaikki paljaina. Ja linnut poissa. Tie lokaa täysi. Järven laine raskas.

Mut punaisina paistaa pihlajat ja oksat ovat hedelmistä raskaat.

Nyt riihet lämpiää ja riihisaunat. Niin savu pullahtelee valkeana. Ja häärää työssä miehet nokiset.

Käy sieraimihin kypsän viljan lemu.

On sato korjattu ja turvaan viety. On touot tehty uutta kesää varten.

Työ tehty on. Ja ihmissydämissä on jälellä vain hiljaisuus ja rauha.

Päivä painuu vitkaan lännen puoleen. Hetkeks vielä puitten latvaan jääpi omaa maailmatansa katsomaan.

Pitkän kotvan lämmitteli taasen multaa harmajata, suurta metsää, kylkeä kovan granitikallion.

Niinkuin kuului käsky ylähältä, niin on taasen yhtä rakkahasti roiston ja hurskaan peltoa vaalinut.

Pieni yrtti, koppiainen maassa ei oo unohdettu. Kaikki saakoot elää ja kiittää elämän antajaa.

Tuli lokakuun utuiset päivät ja tihusatehet. Ja loppumattomat pilvet kuin rievut kosteat niin matalalla ja verkalleen puunlatvasta toiseen kulkee.

Sadat märjät kynnökset välkkyy. Ja oja on vettä täys.-- Ei ihmistä näy ei kuulu. --Kaik' veräjät puretut on. Vain aitojen aukot tyhjinä kuin katkenneina katsoo.

Lato harmaja yksin valvoo yhä keskellä niittyjen kuin vartija ankarin, lempein ja lahjomattomin. Ja metsiköt hopeassa ui. Ja sadepisarat soivat.

III

ROCOCO

Näin näyttämö--kukkiva nurmi. Sen eessä on aita kaunis puuveistoksin, kiemuroin. Ja katsojat tälläpuolla ois heinäväkeä, jotka nyt on ruokalevolla noin.

Ja toiminta alkaa sillä kun niittäjän pieni tyttö luo aidan käy taapertaen sekä huutaa: "Katsokaahan kuin kaunis valkea lammas, punaröyhelö kaulassa sen."

Niin, totta, jo aidan rakoon pien' karitsa päänsä tunkee ja katsoa keikistää. "Kuin pehmeä sen on villa!" "Lie silkkiä kaulanauha!" Pien' karitsa lausuu: "bää".

Mut silloin perältä hyppii kaks herraa, he pitsihin hienoon ylt'yleensä puetut on. He sormissa hattua kantaa kuin kukkaa. Ja niskassa heillä voi huomata palmikon.

He tarttuvat hyppysillään nyt karitsan kaulanauhaan ja röyhyyn silkkiseen. Kaks askelta kerrallansa he käyvät ja nykivät sitten taas kumpikin haaralleen.

Mut lopulta herroista toinen kuin lyötynä vaikeneepi ja, äkkiä, kiskaisten helohelmisen hansikkaansa, sen heittää ylpeästi tuon toisen etehen.

Tietysti nyt tartutahan florettiin, mi auringossa ui kultana kimaltain. Noin alkavat kultapuikot tutun, hilpeän karkelonsa, noin kilisten vastakkain.

Se leikki ei vaarallista ole ensinkään, mut onhan se välttämätöntä nyt. Suu supussa liikehtivät jalot herrat, ja ranteet pyörii. (Käret säiläin on tylpistetyt.)

Pian kuitenkin tarttuvat taasen he karitsan silkkinauhaan. Taas sovussa taluttavat. --Kas kolme daamia somaa on esihin purjehtinut kuin joutsenet valkeat.

Kavaljeerit he kumartavat ja painavat sydäntänsä ja käyvät niin hempehiks. Ah daamit päätänsä nyökkää ja kätösensä pienet nyt antavat suudeltaviks.

Oi onnellinen seura, näin luonnonhelmassa kauvan se paimenta leikkinyt ois. Ja kreivinlinnan, mi tuolla yli kerityn puistikon hohtaa, he, ah, unohtaisivat pois...

Mut äkin yks daameista huutaa ja kaatuu sen kaunehimman kavaljeerin sylihin. Kas, karitsa hädissänsä teki jotakin somaa, ja sillä etikettiä rikkoikin.

Ah, ah, mikä kauhea hetki! Myös toinen daami jo tuolla, on nurmella seljällään. Mut se kolmas, se lihavin, hitain kavaljeeritta jäi. Ja hänpä ei pyörtynyt ensinkään.

Tosin pahoinvoinnin tunteen sai hänkin, mut kyynelsilmin hänen nähtävä on vision: kavaljeerit onnelliset jo virvoituspuuhissa liehuu, ja tuoksuu Eau de Colon.

Se yksin jäänyt daami monologin pienen lausuu. Hän huokaa: "J'ai mal au coeur! Mon Dieu, Jean missä nyt viipyy? Hän karitsan hakuhun läksi. Mon Dieu, mon Dieu quel malheur!

Ois hän nyt lähellä tässä, niin tottapa daamia kolme myös pyörtyä taitaisi. Kavaljeerit hempein kuiskein pois pitkään heinikkohon ah meidät kantaisi.

He virvoittaisivat meitä kuin taitaa miehiset miehet ja niinkuin me kaivattais. Oi ihana pyörtymishetki, sun verhojes turvissa paljon etikettiä rikkoa sais.

Te katsojat, silloin tällöin sukan, seljän saisitte nähdä yli nurmikon kukkaisen. Ja tyydytettyinä kaikki me lopuksi lausuisimme: esirippu nyt etehen!"

SYYSKUVA

Hehkuu värikylläisinä puistot. Lämmin tuoksurikas iltatuuli huokuu pitkin puistokadun vartta täyttäin kepeästi keuhkot, tuoksullansa melkein huumaten.

Istun penkillä ja katson kuinka häärää pienet pojantenavat puitten kimpussa, kuin ammatikseen pettäin polisia pyylevätä. Nytkin suuren tuomen latvassa! Entä eikös tuossa pihlajassa vilku marjaterttuin välitse kintut ruskeat ja pörrötukat.

Missä liekkin koko polisi. Lemunaatin juontiin lienee mennyt taikka jospa aivan kotiansa kuivaa paitaa ylle vaihtamaan.

Eipäs ole häirimässä näitä iloisia jätkämiehiä, hulikaaneja ja kuulingeita, jotka käsikaulaa astelee pitkin puistotietä julkista, laulaa jollotellen harvakseltaan.

Kauvas näkyy naamat punaset. Mutta kauniin naaman keskellä kiiltää pikimusta suu. --Niinkuin neekereitä, joille Luoja oisi erehtynyt naaman värin huuliin tuhrimaan ja huulten naamaan.

Mutta oikeastaan nämä ovat noita Suomen jätkämiehiä, joitten veressä on kutsumus palvelukseen pyhään Bakkuksen.

Ja nyt, totellakseen veren ääntä, ovat juhlimaan he ryhtyneet ainoalla nektarilla, minkä pahansuopa porvaryhteiskunta heille jätti, kenkämusteella. Siitä väri huuliin, peukaloihin.

Mutta nyt he unohtaneet on kaiken kaunansa ja kapinansa porvareita, riistäjiä kohtaan. Anteeks antoivat he typerille raittiusmiehille ja -naisille. Jumalia palvelee he nyt.

Niinpä istuu jätkät ruohikkoon, puutarhurin kukkapenkkiin aivan. Kuuluu kotva porinata, jonka katkaseepi silloin tällöin joku laulunpätkä, riemunhihkasu taikka läiskäys kun vahva käsi iskee kaveria olalle.

Vähitellen väsähtävät rentut, keikahtavat kukin pitkäkseen keskeen annansilmäin, iristen, pelargonioitten heleäin, varjoon suuren marjapihlajan, jonka terttuin välitse ma nään monta pörröpäätä kurkistavan alas autuvihin nukkujiin.

Yksi istumaan on jäänyt vain. Muistamatta tovereitansa, huomaamatta mitään ympärillään tuijottaa hän kengänrippeisiinsä raskain humalaisen katsein. Hänellä on silminnähtävästi taipumusta filosofiaan, elonkysymysten pohtimiseen. Ja hän itseksensä mutisee.

Ympärillä kuuluu kuorsausta. Pojat pihlajata puistelee jotta marjat satehena käyvät päälle onnellisten hulikaanein.

Filosofi yksinänsä vain mutisee. Ja nyökähtelee pää. Sitte pyyhkäsee hän pitkän tukan silmiltänsä pois ja taivaalle jääpi sumein silmin katsomaan. Sumein aukirevähtänein silmin, jotka eivät mitään silti näe.-- Enempää me nähnemmekö kukaan?

SISÄJÄRVEN HÖYRYLAIVA

Pieni sisäjärven höyrylaiva käydä nytkyttelee hiljallensa. Selän reunaan tulee silloin tällöin, mutta niinkuin säikähtänyt oisi omaa suuremmoista rohkeuttaan, painuu saarten suojiin uuestansa. Pyrkii pitkiin lahdensopukoihin kiertäin varovasti niemenkärjet.

Niin se käypi hiljallensa yhä purren kulku, niinkuin monta vuotta on jo käynyt. Yhtä ainoata reittiänsä kiertäin joka päivä. Aina samat rannat nähden, samat pienet laineet lipatellen kylkiin. Laiska kuohu keulan eessä, laulain vanhat laulut yhä toistamiseen.

Samat maitopänikät ne yhä aamupuolla yksi kerrallansa laitureilta poimitaan ja illoin tyhjenneinä paikallensa tuodaan, tänä vuonna useampi kuhmu kyljissänsä vain kuin viime vuonna. Samat matkustajatkin, vain vuotten mukaan kasvot ryppyisemmiks tullen.

Ämmät tuossa käykkäleukojansa loukuttavat. Taas on heillä murhe apupapin vaimosta. Tää onhan aivan liiaks' kiinni maailmassa. Eikä näytä edes ymmärtävän hävetäkkään tämä papin vaimo. Annastiinakin tuon oli kuullut lemmenlaulujansa lurittavan.

Harvakseltaan miesten äänet kuuluu: "...Jokos kuohitutit orivarsas?... johan tuota ... talonpojan töihin heilumulkku sovi ... syöpi paljon ...

temuaa ... ei pysy pojan käissä ... tekee tuhot ... ei se sovi orit vetohevoseksi ... ruuna siivo ... tyytyväinen ... niin on ruuna ... niin on..."

Niin käy puhe. Kone jytkyttääpi yhä samaan verkkaisehen tahtiin. Poiketaanpa joskus laitureihin. Joku tulee, useampi menee. Laiva tyhjeneepi vähitellen. Matkamiehen, kaupungeista tulleen nyökähtelee pää. Ja istualleen siihen nukahtaa hän tyhjään laivaan.

KESÄINEN MIELIALA

Pois täältä. Täällä liikkuvat jo inhat kesävierahat, nuo, jotka kosketuksellaan saa koko seudun saastumaan.

Tään kiroan puolherrasnäyn. Pois jalkapatikassa käyn, pois salotorppiin viimeisiin. Käyn koirain luota ihmisiin.

Ja mustimman kun mökin nään, ma siihen totisesti jään. Käyn kalaa. Heinää poikki lyön. Ja torakoineen leivän syön.

Ma ukkoin kera juttuan. Ma syljen päälle lattian. Ja käverästä piipustain veän vennäänlehtein sauhut vain.

Mut emäntä kun iltasin taas kertoo äänin kimein kuin leviääpi riettaus ja kuin on Herran rangaistus,

niin silloin kera tyttären käyn suojaan neitsytaittasen. Ah kauniin hetken rakastaa saan torpan piikaa pulleaa.

Kultainen, kultainen tähti sinisen pilven päällä. Ah, sinä katsot meihin Murheen Laaksossa täällä.

Ah, olet nähnyt kaiken ihmislapsien luvun hamasta kun isä Aadam alotti apinan suvun.

Ah, olet nähnyt monen sydämen aivoitukset. Ah, olet kuullut monen kielen jaaritukset.

Herrasta luomakunnan paljo on muistissa sulla. --Paljo kaunista mahtaa vielä lisäksi tulla.

Mitähän täytyneekään vielä sun nähdä ja kuulla ennenkuin enkeli saapuu tuomiopasuna suulla?

Ah, sinä kultainen tähti sinisen pilven päällä, suuresti sinua säälii Homo-hitunen täällä.

Ah, minkä aikanas tehnyt lienet sa rikkomuksen kun noin saanut olet raskahan rangaistuksen?

Ennenpä Juudaksen paikan ottaisin Helvetissä kuin sinun kultatuolis pilvissä sinisissä.

Puu uljain kankahalla se kaatuu maahan. Lahoaa. Syö kissa pääskyn. Kaikki on siihen hetkeen loppuvaa.

Se heidän kohtalonsa. On toisin määrä sun ja mun. Jos ihminen nyt kuolee, ei kuole silti loppuhun!

Oi ihme luonnon suurin.-- Vain tomumajan jättää hän. Ja jossain kaukomailla saa loputtoman elämän.

Sen uskon.--Mikäs auttaa kun Raamattukin sanoo niin. Mut tyytyisinpä silti ma päiviin kotvaa lyhempiin.

Ma haluaisin elää elämän rikkaan, oikean ja pitää palkkanani myös loppukuolon oikean.

Vain tyhjä reikä ilmaan jäis muistokseni miekkoisen. Ja senkin vähitellen löis ajan aallot umpehen.

Ma haluaisin kerta pois kadotaksein nukahtaa. Oi miks en porsas, pässi tai kurja hiiri olla saa!

Niin katson lauluuni entiseen kuin puolioutohon ihmiseen. Kuin jossain luulisin nähneheni nuo kasvot ja äänen kuulleheni.

Mut milloin ja missä?--En muistakkaan. Jään nolona tuotakin tuumimaan mitä varten laittelen laulunpäitä, parin vuoden päästä kun tunne en näitä.

Lie sydän sykkinyt ennenkin.-- Kun tuhrasin tuonkin paperin, sain paljon vertani lämmintä käyttää. Ja paperiksi se jääneen näyttää.

Mut eipähän auta. On pakko niin. Olen kahlittu kynään ja paperiin. Oi taivas, kurjuutta kaikellaista sinä Aatamin lapsi aikanas maista.

Hei terve mieheen Don Quixote. Nyt käsi kätehen. Ja sitte kulkuhun, tappiot ja voitot jakaen.

Sun veljiis, töitteni tähden, ma kai lukeutua voin.-- Monet kerrat tiukkana taistella kera tuulimyllyn koin.

Ja kirjoista jos alun sai sun miekkasi heilutus niin kirjallistapa laatua kai myös mun oli turnaus.

Minut, surullisen hahmon mies, lyö ritarikuntahas. Mihin vienee viiripäinen ties, minä marssin matkassas.

Eron pienen meissä jos huomaiskin, se ei kuulu asiaan-- kas kertapa viisaan, tuhmankin syö mato kirkkomaan.

Yks vain on määränä: taivaltaa kuin miesi kunnian, hyvän, oikean puolesta uskaltaa vaik' selkäsaunahan.

Siis terve, veljeni Don Quixote, nyt käsi kätehen. Hei riemukulkuhun, tappiot ja voitot jakaen.

Minä kynälläin! Sinä miekallas! Hepo allamme molempain: Sinä lasketat Rocinantellas, minä runoratsullain.