Part 5

Liikemiehemme Nestori Nikkinen pistäytyi äskettäin ahväärimatkalla Helsingissä. Kun siellä ei ole enää kabaretteja eikä varieteita, katseli hän kauppojensa onnelliseksi päättäjäisiksi nyrkkeilyä sirkuksessa.

Tämä sekä hyödyllinen että terveellinen urheilulaji sai hänestä, vanhasta ja kotiseudullaan hyvin tunnetusta väkikiven nostajasta, kissanhännän vetäjästä ja housunkauluspainin heittäjästä, heti innokkaan ja lämpimän kannattajan, jopa siinä määrin, että Nestori päätti itsekin ryhtyä sitä harjoittamaan.

Tuliaisiksi hän toi kotiinsa pääkaupungista kaksi paria nyrkkeilykäsineitä ja selitti seuraavana päivänä aamiaista syötäessä puolisolleen, kahdelle keskenkasvuiselle pojalleen ja pöytään passailevalle piialleen seuraavaa:

— Elettävänämme oleva aika on raju ja rauhaton. Intohimojen itsekkäät ylitsekuohuilevat hyrskyt tyrskyvät nyt kahleitta kaikkialla. En tarkoita tällä kansainvälisiä kahnauksia, vaikka nekin ovat ajan ankaroissa aalloissa huomioon otettavat, vaan henkilökohtaisia hyökkäyksiä, joiden alaiseksi näissä omanvoitonpyyteisissä oloissa voi kuka tahansa ja koska hyvänsä joutua. Onnellinen se, joka voi tällaisissa tapauksissa omin avuin ja tehokkaasti torjua luotaan kaikki tuuppijat ja tunkeilijat. Sille, joka osaa esimerkiksi jaloa nyrkkeilytaitoa, kuten minä, se onkin sekä sangen helppoa että sulaa hauskuuttakin. Näytän teille syötyämme muutamia otteita taidostani.

Aterian jälkeen Nikkinen toi kamaristaan nyrkkeilykäsineet ja puki niistä toiset itselleen ja antoi toiset puolisolleen.

— He, kiskohan kännyihisi, Kunilla! Näytämme pojille ja Pauliinalle pari isku- ja puolustusotetta.

Hieman esteltyään pukihe rouvakin käsineihin.

— No, kas niin, nostahan nyt esimerkiksi vasenta kättäsi, Kunilla —

Rouva nosti ja sai mitään aavistamattaan ankaran iskun kasvoihinsa. Nestoria nauratti ja pojat tirskuivat äänekkäästi. Mutta samassapa sai Nikkinenkin tähtiä sinkauttelevan sivalluksen poskelleen. Hän haukkoi hetken henkeä ja ärjäisi rouvalleen:

— Elä lyö silloin, kun toinen ei tiedä mitään!

— Minä lyön milloin minua haluttaa, huomautti rouva. Vai luuletko sinä, että nyrkkeilijätkään ilmoittavat, milloin meinaavat muksauttaa?

— Jassoo, sanoi Nikkinen terävästi ja antoi puolisolleen kaksi kumajavaa iskua rintaan.

Rouva oli läkähtyä. Sitten hän heitti nopeasti käsineet ja viskasi ne vasten Nikkisen naamaa. — Kurja mies, joka tahdot tappaa poikiesi nähden turvattoman naisen ja äidin, kun en tiedä edes puolustautuakaan! Mallikelpoinen isä ja aviomies, joka —

Samassa soi ovikello. Tulija oli Tuppurainen, Nikkisen kauppakaveri.

Rouva Nikkinen ilostui isosti vieraan tulosta, vilkaisi salaa kuvastimeen ja liverteli Tuppuraiselle:

— No, olipa hauskaa, että kauppiaskin taas meitä muisti ja pistäytyi katsomassa. Ajatelkaas: Nestori neuvoi meille juuri nyrkkeilyä, ettekä usko, kuinka hassua se oli. Minäkin sain aika tölmäyksen rintoihini, hi, hi.

— Sinunkin, Tuppurainen, pitäisi opetella tätä mukavaa poksauksen konstia. Otappas nuo käsineet, niin näytän sinulle, kuinka sitä nyrkkeillään, he, he, he.

— Olen jo liian vanha sellaiseen, esteli Tuppurainen. Nuorempana oli toista...

— No, no, ethän sinä vieläkään ikäloppu ole. Otahan käsineet, niin koetamme kujeillessamme.

Tuppurainen kiskoi käsineet kouriinsa, tälläytyi nyrkkeilyasentoon ja kun Kunilla-rouva oli lukenut kolmeen, kuten Nestori käski, antoi hän samalla terävän ja tanakan iskun Nikkisen otsaan.

Kun kolmekymmentäkuusi tähteä ja keskikokoinen aurinko olivat laskeneet Nikkisen katseen edestä, puuskutti hän:

— Sisisisinä olet nynynyrkkeillyt ennenkin, Tututuppurainen!

— Joo, joskus nuorra miesnä Amerikassa ollessani, tunnusti Tuppurainen ja serveerasi taas Nikkiselle sellaisen tölmäyksen leukaan, että Nikkistä alkoi ankarasti nikottaa ja hän oli mennä kirjakaapista sisään.

— Anna takaisin, Nestori, kehoitti Kunilla.

— Miminä pppuolustaudun, soperteli Nikkinen ja sai taas mahtavan paukun poskeensa ja toisen rintaansa. Hän koetteli hänkin hosua ja sohia Tuppuraista, mutta sai joka käden ojennuksella uuden muksauksen milloin mihinkin ruumiinsa osaan. Iskua seurasi isku ja paukkua paukku ja Nikkinen kadotti sekä ajallisen että paikallisen tietoisuuden. Hän läksi pakoon sänkykamariin, mutta Tuppurainen tuli aina vain iskuja annellen hänen kintereillään sinne. Nikkisen nenästä alkoi vuotaa verta ja rouva Nikkinen selaili kiireesti eteisessä lähimmän lääkärin puhelinnumeroa.

Nikkinen menetti viimein kaiken käsityskykynsä. Hän potkaisi Tuppuraista polveen. Se oli onneton ote. Tuppurainen tulistui. Hän oli tullut taloon kahvikupposelle ja ryhtynyt pyynnöstä pikkusen leikin vuoksi nyrkkeilemään ja — häntä potkittiin kuin mitäkin koiraa! Hän raivostui, pikainen kun oli luonnoltaan, ja...

Rouva Nikkinen oli hakenut kadulta poliisin. Tämä tuli ja seisahtui silmänräpäykseksi sänkykamarin ovelle.

Nikkisen naama oli pöhössä, hänen silmänsä tuijottivat lapsellisen hölmömäisesti jonnekin kaukaisuuteen, ja kädet hervottomina riipuksissa hän otti vastaan satelevia iskuja, uikuttaen välillä avuksi vuoroin vaimoaan, vuoroin seinän takana vuokralla majailevaa hyyryläistään.

Nikkinen oli lokattu viidessä minuutissa. Viimeinen isku viskasi hänet vatsalleen rouvan ompelupöydälle, jossa hän sai neulapreivin nenäänsä ja lankakerän ammottavaan suuhunsa.

Silloin astui poliisi esiin ja pisti Tuppuraiselle hansklovit käsiin.

Tuppurainen tuomittiin puolustuskyvyttömän henkilön tahallisesta ja tarkoituksellisesta pahoinpitelystä kolmeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.

Hän on siellä parhaillaan, Nikkisen ottaessa ahkerasti tunteja nyrkkeilyssä ja japanilaisessa jiujitsussa ja rouvan hankittua ulko-oveen varmuusketjun ja kaksinkertaisen lukon sekä voimakkaan hälytyslaitteen, joka kutsuu minuutissa Nikkisten luo kadulta heidän palkkaamansa sivilipukuisen 120-kiloisen yksityispoliisin ja pari portin suojassa päivittäin istuskelevaa isoa hampparia.

Ajat ovat näet nykyään niin rajuja ja rauhattomia.

NESTORI NIKKINEN MALLAA MOOTTORIPYÖRÄLLÄ AJOA

Kauppias Kipakka osti tässä keväällä moottoripyörän. Se onkin hänelle hyvä ja hyödyllinen kapine. Hänellä on kundeja pitkin pitäjää ja hän voi pistäytyä niitä tapaamassa pyörällään tuon tuostakin.

Mainion moottorin Kipakka sattuikin saamaan. Kone on kestävä ja juosta joilottelee jopa 120 kilometriä tunnissa. Ja kun sen säiliöön sopii polttoainetta kymmeneksi tunniksi, tulee siitä taivalta, jos yhteen rysyyn mennä hyryttelee.

Kipakka puhdisteli ja koetteli pyöräänsä pihamaallaan viime perjantaina. Pyörän pärinä ja koneen rähinä houkutteli koko kaupunkimme sinne sitä surraamista ja pörräämistä katsomaan.

Kipakka lankesi luonnollisesti heti paikalla kaikkien moottorimiesten helmasyntiin, kehumiseen. Hän alkoi kiitellä ja ylistellä pyöräänsä parhaimmaksi maan päällä. Ja uskoahan se piti, kun ei kukaan ollut sen parempaa eikä pahempaa nähnyt. Mutta kun Kipakka sitten yltyi runoilemaan moottoripyörällä ajamista ihanimmaksi nautinnoksi, minkä taatto taivahinen on älynnyt ja osannut ihmislapselle tässä ajallisuuden olevaisuudessa luoda, alkoi jo yksi ja toinen kohautella sekä housujaan että hartioitaan ja sanoa, että jo nyt, kauppias, laulat vähän liikaa. Kun Kipakka sen huomasi, kiivastui hän ja sanoi, jotta kah, saahan tällä koettaakin, jos kuka ei ota uskoakseen, ja kehoitti lähinnä seisovaa Nestori Nikkistä nousemaan pyörän satulaan ja koettelemaan muutaman kiehkerön pihamaalla.

Nikkinen on kaupunkimme vanha ja tunnettu polkupyörämies ja kun yksi ja toinen kivotteli häntä koettelemaan, ei hän voinut kunniansa eikä arvonsakaan vuoksi vastustaa viettelystä, vaan vastasi:

— No, jospa hänellä, rakkineella, tosiaankin mallaisi muutaman lenkin lystiksensä.

Hänet autettiin monin avuliain käsin pyörän selkään ja Kipakka polkaisi koneen käyntiin.

Moottori päästi peijakkaan moisen papatuksen ja sylkäisi kolme katalan pahalta löyhkäävää pensiinituhausta. Ja sitten se läksi liikkeelle kuin noiduttu. Se mennä vihkaisi ensin vihaista vauhtia kohti Kipakan kyökin rappuja ja olisi kai mennyt itse kyökkiinkin, ellei Nestori olisi saanut sitä viime hetkessä kiepautetuksi toiselle taholle ja ajanut hurjaa kyytiä Kipakan avoimesta heinäliiterin ovesta sisälle.

Sieltä hänet löydettiin vahingoittumattomana pyörää syleilemässä ison olkikuvon päältä.

Kun Nestori ilmestyi pihamaalle, syntyi yleinen ilo, nauru ja leikinlasku. Ja kun hän yritteli puolustella itseään, naurettiin ja veisteltiin hänelle päin naamaa, niin että piha kaikui.

Silloin Nestori suuttui. Hän tempasi kenenkään arvaamatta pyörän sitä juuri vajasta taluttavalta Kipakalta, polkaisi sen käyntiin, hyppäsi satulaan ja alkoi hyrrätä huimaa kyytiä pihamaalla. Ensin hän ohjasi päin pahimmin nauraa hehettelevää akkaparvea ja ahdisti sen Kipakan kyökkiin, niin että kintut vain vilahtelivat. Sitten hän ajoi ukot tikaportaille ja tallin ja aitan rapuille ja pojat kilpajuoksussa lankulle. Pihalle jäi vain nauraa hohottava Kipakka ja kummallisia kuvioita moottoroiva Nikkinen.

— Jos — hekekehe — — tahdot — hekekekeke heeh — — hiljentää, niin — — hekekekekek — — niin hekekhek — väännä vain — — hekekekek — — kekekee------käsimiä — hek —

Ja Nestori väänsi, mutta väärin päin. Sen sijaan että olisi vauhdissaan vaimentunut, ulahtikin pyörä kuin vesikauhuinen koira ja läksi rullaamaan niin riivatusti, ettei Nestorista näkynyt kuin vilahdus siellä täällä.

— Vedä keskuskammesta, vedä keskuskammesta! huusi kamalaa kyytiä kauhistunut Kipakka.

Ja Nestori veti ja sai pyörälle 120 kilometrin vauhdin. Pyörä pauhasi ja peuhasi, naputti ja koputti, suhutti ja tuputti kuin kappaleiksi aikoen ja päästeli pensiinikaasutupsauksia niin tiheään, että pihamaa oli kuin usvassa.

Pyörän satulassa silmät pelosta pyöreinä istua kehottava Nestori havaitsi pihamaan moiselle menon hurakalle kovin rajoitetuksi ja pyörsi laveampaa alaa antavalle kadulle. Siellä hän hieman rauhoittui ja ohjasi mahdollisimman vakavasti.

Hän ajaa vinhasi kaikki kaupunkimme kuusi katua ylös ja alas ainakin kymmeneen kertaan. Ettei sattuisi päälleajoa eikä onnettomuutta, huusi ja hoilasi hän jo kaukaa ihmisiä nähdessään:

— Ho-holoooo! Tulooo! Pyörä tuloooo!

Kuudennella kiehkerolla olivat kaikki kadut ihmisistä kuin nuollut. Ikkunat ja puotien ovet olivat täynnä suut auki ja silmät renkaina päitään vikkelästi käänteleviä kaupunkilaisia Nestorin vilahtaessa ohitse.

Mutta jos kadut olivatkin tyhjät ihmisistä, ei sentään koirista. Kaikki kaupunkimme kolmekymmentäkaksi koiraa kiitivät näet kielet pitkällä roikkuen ja koivet yhtenä vilinänä ulvoen, haukkuen ja häristen Nestorin jälestä. Pari lyhytjalkaisinta ja huonovauhtisinta jäi niistä läähättäen jälkeen ja Nestori ajoi ne seuraavalla kierroksellaan kumoon, pyörän kimmahtaessa korkealle ilmaan.

Kun yhä useampia koiria oli joutua pyörän jalkoihin, katsoi Nestori kaupungin kadut hieman turvattomiksi ja ohjasi maantielle.

Maantie kaupungistamme vie Oulua kohti. Viiden peninkulman päässä eroaa siitä kaaressa etelään toinen viiden peninkulman tie Kiuruvedelle ja sieltä kahden peninkulman tie kaupunkiimme.

Sittenkun oli päästy pahimmasta Nestori Nikkisen kaupungissamme aiheuttamasta pelästyksestä ja sekasorrosta ja kuultu eräältä hevosmieheltä, että Nestori oli nähty Oulun tiellä, alettiin puhelimitse ottaa selkoa, missä hän milloinkin oli menossa. Kaikki kynnelle kykenevät kaupunkilaisemme kokoontuivat puhelinkeskuksen edustalle, josta puhelinneitoset antoivat avaimesta ikkunasta tietoja kuin eräät sanomalehdet viime olympialaisten kisojen kulusta. Jännittävintä oli se, älyäisikö Nestori kääntyä tuolle toiselle tielle vai pyyhältäisikö kahdenkymmenen peninkulman päässä olevaan hänelle outoon Ouluun ja joutuisi siellä kukaties mille mahdottomille mereen tai lossipaikkaan päättyville maanteille.

Pyörää hän ei osaisi seisottaa kuin Luojan laupiaaksi ihmeeksi, niin vakuutti ja valitteli Kipakka, ja pensiiniä pyörässä riitti ainakin yhdeksäksi tunniksi 120 kilometrin vauhdilla, joka Nestorilla oli.

Kun oli joka paikkaan matkan varrelle ilmoitettu Nestorin kulusta, saatiin jo miltei samassa viiden peninkulman tiehaarasta tiedoitus puhelimella, että sivu se nyt viuhahti ja Kiuruvedelle se kiepahti, sitten Kiuruvedeltä ilmoitus, että täällä jo ohi solahti niin että pöly pelmahti ja että kohta se on siellä kaupungissa.

Sen kuultua kiipesivät kaupunkilaiset katupuihin ja lankuille ja rapuille ja — samassa kuuluikin jo maantieltä pakananmoinen papatus ja tuhutus ja Nestori tulla tupsahti pöly- ja pensiinipilvenä kaupunkiin, jossa hän kiersi kolmasti kadut ja karautti taas takaisin maantielle.

Taas pantiin puhelimet kilisemään kaikkialle matkan varrelle ja saatiin kuulla, että Nestori oli ajanut ensin viiden peninkulman taipaleella suuren karjan maantieltä suohon ja pelästyttänyt erään hevosmiehen kuormineen ojaan ja toisella taipaleen osalla ajanut kumoon kaksi koiraa ja — siinä hän jo taas hyrräsi kaupunkia kiertämässä.

Kolmannella kierroksella oli häneltä lennähtänyt hattu jonnekin matkan varteen, ja neljännellä hän oli juoksuttanut eräässä paikassa kuutta irtohevosta edellään puolisen kilometriä, kunnes hevoset vaahtoisina älysivät karata tiepuoleen ja metsään.

Viidenneltä kierrokseltaan kaupunkiimme palatessaan hän soitti jo tullessaan ja kaupungin katuja kahdesti kiehkeroon kiertäessään. Tottapa hän lienee tullut jotenkuten nykäisseeksi merkkitorvea ja älynnyt sen hälytyslaitteeksi.

Ihmiset alkoivat jo väsyä Nestorin lakkaamattomaan kierrosajoon ja läksivät kaduilta kotiinsa arvellen, että tottapahan se siitä kerran seisottuukin. Ja niin jätettiin Nestori oman onnensa varaan ja mentiin maata.

Mutta joka tunnin perästä kuuli kukin ikkunansa alta hirmuista hurinaa ja pärinää ja sen keskeltä korvissa huikeasti hujeltavaa:

— Huuuuup! Huuuuup! Huuuuup! Pa, pa, pa, pa. Hyrryn, hyrryn, hyrryn. Sytkyt, sytkyt, sytkyt. Huuuuup! Huuuup!

Sinä yönä ei moni nukkunut rauhaisaa unta kaupungissamme. Ei vaikka peitteen kuinka korvilleen veti. Sillä joka tunti kuului aina herättävänä äänenä horroksiin vaipuneille:

Pa, pa, pa, pa — Huuuuup, huuuuup — hyrryn ryrrryn — sytkytsytkyt — huuuuiphuuup — —!

Tämä meno ja metakka loppui vasta aamuyöstä.

Joka tunti Nestorin merkinantoja kuulemaan tottunut korva odotti pari tuntia näitä siknaaleja turhaan.

Niitä ei enää kuulunut. Kaupunki vaipui siihen kesäiseen syvään hiljaisuuteen, joka on niin täydellinen, että kuulee, jos korvansa heristää, kuinka meidän katuruohomme kasvaa.

Kello puoli neljä aamulla kuuli Kipakka ulko-oveltaan vaimeata naputusta. Kun hän meni avaamaan, seisoi siellä Nestori Nikkinen.

Mutta minkälaisessa muodossa ja asussa! Hatutta ja hiukset ja kasvot harmaina pölystä, nutun toinen hiha roikkuen halkinaisena paljaasta kyynäspäästä alaskäsin, toinen housunlahje haljenneena ja koko puku pölyssä ja liassa, koneöljyssä ja lätäköiden ravassa ja mies tuoksuen pensiiniltä kuin kymmenen litran kanisteri.

Kakisteltuaan ja ryiskeltyään kymmenisen minuuttia Nestori sai sanotuksi:

— Jjjjosss sssisinulla sasattuu olemaan ryryryypyllinen kokokonjakkia jajaja sasasavukkeita, niniin a-a-a-anna Jujuj-jumalan nininimessä heheheti.

Kipakka kehoitti häntä tulemaan sisään ja istumaan ja ryyppäämään ja tupakoimaan, mutta Nestori viittasi vain murheellisesti kädellään ja sanoi:

— Mimiminua ei nynynyt oikein i-i-istuta.

Saatuaan siihen rappusten eteen seisoville jaloilleen kolme kookasta pikaria konjakkia ja savukkeen suuhunsa hän ilmoitti:

— Se on hyvä pyörä ja mainio menijä. Voit sanoa sen jokaiselle. Mutta elä kutsu enää minua sitä muille mallaamaan.

Heitettyään polttamansa savukkeen pätkän pois hän lisäsi:

— Minua tinkii nälättämään ja nukuttamaan. Hyvää yötä.

Portilta hän vielä pyörähti pihaan päin ja huomautti:

— Olin unohtaa sanoa, että rakkineesi on Heiskalan isossa hiekkahaudassa, kahdeksan kilometriä Ouluun käsin, jonne se seisahtui. Voit käydä sen sieltä hakemassa. Minä en halua enää koko pörriäistä nähdäkään.

Siitä saakka on Nestori Nikkinen periaatteellisista syistä vihannut kaikkea, mitä moottoriksi mainitaankaan.

Ja kun joskus tulee puhe moottoripyöristä, lähtee hän heti semmoisista seuroista pois.

MINKÄTÄHDEN NESTORI NIKKINEN EI OTTANUT OSAA KÖYDENVETOKILPAILUUN

Liikemiehemme Nestori Nikkinen oli luvannut peruuttamattomasti ottaa osaa äskeisiin kesäjuhlan yhteydessä toimitettuihin V.P.K:n komppaniain välisiin köydenvetokilpailuihin ja kiinnittää osaltaan yhden koruttoman, mutta kunniakkaan laakerin lehden edustamansa sammutuskomppanian seppeleeseen.

Hän luopui kuitenkin kaikkien pettymykseksi kahdennellatoistakymmenennellä hetkellä tästä pyhästi ja vakaasti antamastaan lupauksesta. Sillä mamma Nikkinen, kuultuaan puolisonsa päätöksen, pani heti painavan protestin sitä vastaan. Ensin tietenkin sulin sanoin ja vedoten Nestorinsa ikään ja yhteiskunta-asemaan ja sitten, kun siitä ei ollut toivottua tulosta, toimeenpanemallaan tärisyttävällä perhetragedialla.

Nestorin istuessa näet kilpailuiden edellisenä ehtoona konttorissaan ja siirrellessä nenä kiinni kirjoissa päivän kauppoja pääkirjaan, aukeni äkkiä ovi ja mamma Nikkinen saapui sisään poikiensa, piikansa ja puotilaisen kanssa, asettui keskelle konttorin lattiata, osoitti etusormellaan Nestoria ja huusi hurjalla äänellä ja eleilyllä:

— Tulkaa, tulkaa vain sisään ja katsokaa petomaista perheenisää ja raakamaista ruokakuntansa päämiestä, joka aikoo syöstä ehdoin tahdoin poloisen perheensä ja sukunsa surman suuhun ja pirstota taloutensa raunioiksi kunnianhimoisella köydenvetokiihkollaan! Lapset, hyvästelkää viime kerta pappaanne ja sinä, Liena, ja sinä, Lassi, pyytäkää palkkanne kauppiaalta niin kauan kuin hän siihen vielä kykenee ja on hengissä ja täydessä ymmärryksessä. Ja sinä Nestori, tee testamenttisi, tee tänä iltana, parempi jos jo tällä minuutilla ja momentilla, ennenkuin ruumiisi siunataan siivompien ja järkevämpien ja köysiä kiskomatta kunniallisesti eläneiden ja kuolleiden isiesi luokse kirkkomaan kalmistoon.

Kun mamma Nikkinen niisti nenäänsä ja kuivasi kyynelöiviä silmiään, sai Nestori sananvuoron ja huomautti:

— Mutta minä en ymmärrä, Kunilla kulta —

— Et, et, et — eikä sinulle näy ymmärrystä karttuvankaan koko elämänikänäsi! No, onneksi on minun ymmärrykseni kyllin selvä ja riittävä sinunkin varallesi. Etkö sinä, onneton isä ja järjetön mies, muista minkälaista oli, kun viimeksi kiskoit noita köysiä kansanjuhlassa?

— Sehän oli jo vuonna yhdeksäntoistasataa ja seitsemän.

— Olipa milloin oli, mutta surkeaa se oli, niin että vieläkin ihan itkettää. Minä muistan sen elämäni kaiken kuin eilisen päivän. Sinä ilmoittauduit silloinkin tuohon köydenkiskontaan. Sinun piti muka, koska muutkin kaupungin ukot, vieläpä viskaalitkin, tohtorit, apteekkarit ja metsäherrat olivat ilmoittautuneet. Sinä et muka iljennyt jäädä pois miesten muasta, kun olit tanakimpia ja väkevimpiä köydenkiskojia kaupungissa.

— Minua pyydettiin mukaan ihan erikoisesti.

— Itsehän sinä siihen puuhaan pakkauduit ihan pyytämättä. No niin, sille ei nyt enää mitään mahtanut, sanoit sinä. Ja sitten sinä aloit harjoitella. Muistatko sinä, kuinka siinä menettelit?

— No, mitä niistä nyt enää kaikille kertomaan —

— Sinä pistit keskellä parhainta liike- ja lauantaipäivää puodin ulko-oven lukkoon ja sidoit köyden ovenripaan ja aloit hoilata ja kiskoa ja tempoa kuin hullu. Ripa lukkoineen luonnollisesti petti ja sinä lensit päin kahta sillitynnöriä ja jauhosäkkiä ja kaasit ne kaikki pitkin permantoa. Eikä sillä edes hyvä. Kun minä ja palvelijat olimme parhaiksi saaneet puodin pestyksi ja siistityksi, kiinnitit köyden sillä kertaa suureen sekatavarahyllyyn —

— Alafakkihan se oli —

— Olipa ylä- tai ala, se on samantekevää! Sitten sinä aloit taas pinnistellä ja ponnistella ja tuit itseäsi tiskistä ja — vedit hyllyn hirmuisella paukkeella ja jyskeellä permannolle, kaatuen itse tiskin keralla samaan rykelmään. Siitä tuli ainakin kolmen sadan markan vahinko ja monta muuta mieliharmia. Ja muistatko, kuinka minäkin onneton satuin juuri parhaiksi saapumaan siihen kauas kaupungille kuuluvaan remakkaan ja rytinään, posliiniastioiden pirstoutumiseen, lasitavaroiden kappaleiksi kimpoilemiseen ja kankaiden ja monien muiden permannolle paukahteluun? Minä toin sinulle silloin rauhoittuaksesi kahvia ja sain suuren sarkapakan päähäni ja tarjottimelleni ja poltin kuumalla kahvilla käteni niin, että oli pakko juoksennella lääkärissä viikkokausi —

— Enhän minä mistä arvannut sinun tulevan siihen tarjottiminesi.

— Sinä et lopettanut vieläkään, vaan sidoit kirotun köytesi pihakoivuun, kartanomme ainoaan kaunistukseen, ja olit kiskoa sen juurineen maasta. Onneksi köysi katkesi ja sinä paiskauduit ränninalussaaviin ja kastelit piloille parhaan kesäpukusi, jonka hinta oli lähes pari sataa markkaa. Silloin vasta lopetit harjoittelusi. Mutta niinpä olikin jo itse ikimuistettava kilpailu. En tiennyt oikein, tullako katsomaan vai eikö, sillä minä aavistelin onnettomuutta kaiken jo olleen ja kärsityn kukkuraksi. Tulinhan kuitenkin, vaikka kadun ja häpeän sitä vielä tänäkin päivänä.

— Mitäpä katumista siinä oli? Kunniallinen kilpailu!

— Ehkä sinusta, mutta ei minusta. Muistan vieläkin ja olen yhäkin näkevinäni, minkälainen sinä olit tuota kirottua köyttä kiskoa junnatessasi. Silmäsi olivat pullistua päästäsi ja sinä olit punainen ja sininen kuin paleltunut potaatti. En iljennyt enää katsoakaan, vaan käännyin selin. Niin, niin — voitittehan te, voititte, mutta miltä sinä voittaja näytit? Takkisi selkä oli halki, housujesi takamuksista pisti parista paikasta esiin valkoista, lahkeesi olivat liassa ja loassa ja sinulta oli tallautunut uusi kesähattusi vetäjien jalkoihin. Ja kun läksit kävellä hoipertelemaan, kävelit kuin silmitön ja tietosi ja tajusi menettänyt. Sinä puskit päin paria kaupunkimme hienointa rouvaa ja töyttäsit ne istualleen, sitten olit pyytelevinäsi anteeksi ja sopertelit jotakin, missä ei ollut alkua eikä loppua, ja läksit taas kävellä kompuroimaan ja menit pahki katsojain penkkiä, niin, että se ja kaksi muuta niistä kaatui. Sinä et nähnyt mitään, et kuullut mitään, tajunnut mitään.

— Puolipökerryksissä kuljetin sinut sieltä ajurilla kotiin, jolloin palvelijat sanoutuivat heti sinut nähtyään irti, kun eivät muka halunneet olla sellaisessa herskaapissa, jonka pää tuodaan moisessa tilassa keskellä pyhäpäivää kotiin. Sain heille suurella vaivalla selitetyksi asian, ja sitten me kolmisin hieroimme sinua tuntikauden ja saimme vihdoinkin sormesi auki nyrkistä ja laastaroimme vereslihalle hankautuneet kämmenesi välttävään kuntoon.

— Samana iltana sait sitten hirveitä vatsanväänteitä, ja lääkäri luuli, että suolesi oli mennyt solmuun, vaikkei se onneksi sitä ollut — tai onnettomuudeksi paremminkin.

— Jos nyt aiot panna toimeen samanlaisen surkeuden ja menon ja myllerryksen, niin — minä sanon vielä tänä iltana Lienan ja Lassin irti toimestaan ja pakkaan tavarani ja lähden heti asianajajan luo heittämään hänen tehtäväkseen hakea minulle eroa moisesta perheensä päästä ja ehdoin tahdoin kotinsa onnettomuuteen köydellä kiskovasta puolisosta ja isästä, mutta itse olen jo huomenna lasten kanssa matkalla vanhempieni luokse.

— Se on vakava sanani, ja siinä pysyn pykälääkään hellittämättä. Mieti ja menettele sen mukaan!

Kuten sanottu, ei Nikkinen ottanut osaa kilpailuun. Hän ilmoitti näet saaneensa äkillisen pistoksen rintaansa ja sen epäävän häneltä kaikki kilpailuponnistukset.

Mutta meidän katsojain joukossa hän kyllä oli. Ja huusi vetäjille tahtia niin julmasti, että parin lähinnä häntä olleen naiseläjän oli mentävä seuraavana aamuna kiireen kaupalla lääkäriin lumpeutuneita korviaan korjauttamaan.

NIKKINEN ON OSTANUT MOOTTORIVENEEN