Part 3

Kadonnut ol' rauha kallis, Tul' ja miekka vaan tuhosi Saloilla jo Suomen niemen. Miehet kaatui melskehissä, Naiset piiloihin pakeni. Surun viesti viestin päälle Lintulahdelta jo lensi Sekä Saarijärveltäkin. Eikä kuulunut enemmän Iloista Iso-Kyröstä, Lapuasta lohdullista Perhon syrjäisen perille. Tuvassansa tuolla kerran Istui nyt i'äkäs Haane Pöydän ääressä avaran Poikinensa puolisella, Kuni töytäsi tupahan Pakolainen poika-nalkki Hengästynnä huudahtaen Oitis tultua ovesta: "Herra siunatkohon, Haane! Kun jo kauhiat tapahtui; Viholliset viime-yönä Polosilta poltti meiltä Talomme ihan tuh'aksi, Ollen noitapa ololta Pari-kymmen parta-suuta Keihäs-ratsua rajua. Nyt ne purtoa pitävät Kirkolla tulossa tänne Ehkä ennen iltoa jo". Vimmastunna vanha Haane Nousi pöydästä puhuen: "Kyll' on Herra suonut kuusi Jäsevätä, jäntevätä Poikoa minulle; mutta Jos ois' vielä toinen verta, Menisköhän mielellänsä Yksi ainoa ilolla Manalahan maamme eestä, Kodon eestä kuolemahan?" Lausui noin ja naulastansa Kaapas' jyrkeän kiväärin Rauhasta jo ruostunehen. Nauru-suin nyt Tuomas nousi Uljas vastaten urolle: "Vanhan ei käsihin kelvoin Sovellu sota-asehet, Samoin kuin sydänkin arka, Nulo mieli nuorisolle; Pannos taatto paikoillensa Asehes', ja anna meidän Reistata rehevämpien Nuorempien noihin käydä". Isä nyt ihastui tuosta Lausehesta laimentuen. Mutta veljet virma-mielin Jopa kilvalla jokainen Tarttui tarkkoihin aseisin Nahka-päällys-pyssyihinsä, Olalleen ne lennättäen Tempasi lyhän, tukevan Karhu-keihosen kätehen. Näissä nyt varuin vaelsi Kaikki ääneti edelle, Ehkä miete mielessänsä Paisuiki, vihollis-parvet, Kussa vaan ne kohtasivat, Lyödä murskaksi mokomat Tahi jäädä tantereelle, Kaatua yh'essä kaikki. Päästyänsä puolen virstan Paikoille pitäjän tietä Kapeata kaalattua, Virkkoi Tuomas veljillensä: "Veikot, niinkuin tienne viepi, Kulkekaatte, kunnes tuonne Joudutte aholle, jossa Lampi laaksohon vetäyvi; Sivumpana siinä onpi Mä'ellä mäntyen välissä Semminki sopiva paikka Vartoa vihollistamme. Ei, näet, ennen iltoa se Tulle, jos tuhovi tuoten Maisemissa matkustavi; Sillä nyt välin vähäsen Pistäime pihassa tuolla Harmahassa huonehessa, Kussa kultani asuvi Kokottaa jo kotvan sitte". Sanottua saipa tielle Tuonne torppahan ylemmä. Veljet taasen verkastellen Joutuivat, johon osoitti, Kussa kangas korkenevi Laaksosta lähellä lammin, Sekä, piilten pensahissa, Tähtivät terävät silmät Pitkin tietä tiedustellen. Ja kuten ei kyttä kau'an Kotvi päivän koittehesta Kevät-aamuna kojussa Tuolla teiren soitimella, Ennenkuin kukertamahan Siihen soittaja lasekse Saaden rannat raikumahan Uhka-huudosta ulapat; Senpä verran veljeksetki Vartoi, kun vihollisensa Lauma tuima tuonnempana Ilmautui ihan äkisti Keihäs kä'essä kii'ähtäen Edellänsä min ehätti. Näitä ei kukahan nähnyt Välemmin, kuin kaksois-veljes Tuomas Haanen, Aatu armas. "Nyt", hän virkkoi, "nytpä, veikot, Alkavi asia vasta. Pojes peitot pyssyistänne Siepatkaatte sukkelahan, Ja kun tuolta kunnahalta Joutuvi vihollis-joukko Alas laaksohon lasekse Vastapuolen vieruketta; Silloin sätkähyttäkäätte, Joll' on luoti vaan varoilla". Virkkoi tuon; ja tuokiossa Joutui joukko kunnahalle, Ratsasti ylös rymyten; Vaan kun juuri jyrkänteetse Sitten syöksyivät alemma, Pamahti velien pyssyt, Räiske hirveä räjähti. Neljässä nyt otsassapa Jäähtyi luodit, joista kaksi Sattuikin ihan samahan. Irrallansa ilman miestä Neljä hyppäsi hevoista, Toiset taasen kuusitoista. Seisahutti säpsähtäen Ratsumiehensä rutosti. "Ladatkaatte!" kiljahteli Aatu valpas veljillensä Urhoin lähtien lymystä Ja sen tuskin kun ol' tehnyt, Ryntäsi jo raivo parvi, Kuten viuhuva vihuri, Mäelle kohden männikköä. Ken ol' kerkehin velistä Ehtipä hädin enähän Panna ruudit pyssyhynsä, Vähemminpä luodin vielä, Kun jo päästyä perille Viholliset vilkkahasti Heittihe hevoisiltansa Sekä karkasi samassa Päälle oiko-piikkilöillä. Mutta kelpo keinoillansa Käsin viedyillä vakavin Astui veljetkin alalle Vasten niitä väistymättä. Nytköspä nujakka nousi Jyryin, jyskehin ja huudoin, Antaess' ei askeletta Toisen toiselle pereä. Pistuol'-ampuma jo maahan Ensinnä kumosi Eeron, Mutta kaatajalle kosti Keihäs Kustinpa samassa. Nyt kahakka kiihtyi alti, Pisto pistoa häristi. Vihollista kaatui kuusi, Veljet kaikki verta vuoti Viimein vaan ol' yksi heistä Aatu ainoa jälellä. Haavan saan'na hartiahan Sekä, säärehen syvemmän Sivalsi hän sittenkinpä Ympärillensä yhäti Arvoisa ase kädessä, Sapelinsa ryösten saama, Kunnes viimein hänki vaipui, Puhki rinnan pistettynä, Kuolemahan, kuolossansa Vielä haavoja ja'ellen. Mutta parven päällikkö nyt, Pantua kärelle piikin Tämän pään jo poikki lyödyn, Lennähytti läähättäen Pojes tappo-tantereelta Joukon jäänehen edellä. Kuus' vaan kaksikymmenestä Tullehesta, näet, takausi, Viedenki mu'assa muu'an Kahakasta kuolon-haavan. Mutta metsän synkiän nyt Uralla isä i'äkäs Kaatuneiden kaaloi sinne. Ei hän viihtynyt enähän Tuvassansa tuolla yksin, Pois kun poikansa menivät; Asehitta astui vanhus Neuvoja nerollisia Tuodaksensa tappeluhun. Keksipä jo tuolta kohta Ratsu-joukon rientävänä. Täyttä karkua takaisin, Samoin kuin kärellä piikin Päänkin Aatun armahansa. Vapisten nyt vanhoiltansa Jäseniltä joudutti hän Askeleitansa alati, Kunnes saapui viimein siihen, Kussa kaunis poika-sarja Kalpeana kuolemassa Loikoi outojen lomissa. Kyynel'-helmet harmahista Ripsistä heti repäsi Sekä ensin silmäellen Ylpi-mielin ympärinsä Luki kaikki kaatunehet Oudot, ystävät yh'essä. Pojat kaikki, paitse Tuomas, Makasi unen makean. "Missäs Tuomas? Tuoko yksin Elävi erillä muista Veljistänsä vilpistellen?" Siten lausui. Loitompana Tuomas vaanpa tuolla istui Luona kultansa luikersi Ikähän nyt irroittaen Kätensä, tämän kädestä. "Mltäs tuo nyt merkitsevi?" Hän nyt virkkoi hämmästyen, "Näenkö silmin vaiko niskoin? Silmäni sinuthan, neiti, Tulis' nähdä vaan, ja niskan Tumma seinämä tupasen. Mikä on se mielen haire, Mikä aisti aavehtiva, Tuon ku tuottavi esihin Kuvituksen kummallisen: Veljeni verittyneinä, Kaatuneina kaikki maahan Sekä keihä'än kärellä Pääkin Aadun pistettynä?" Tuskin tuon sanottuansa Sieppasi sitä menoa Pyssyn, keihosen kätehen Töydäten ulos tuvasta. Veri-juovat juohattivat Suorastansa suostutulle Kohdalle koko välinsä, Kunnes päästyä perille Näki kaikki kaatuneina Veljensä veressä uivan, Vanhus seisten vierelläkin. Astua ei askeletta Tohtinut toki etemmä; Mutta siihenpä mykistyi Silmin nähden, korvin kuullen, Kuullen, kuinka vanhempansa Tuossa toivoton valitti: "Voi, mun harmo-hapsiani! Missä Tuomas? missä Tuomas? Jo on poikani paennut Muinoin muita rakkahampi, Vilpistellyt veljiänsä Yksin jättäiden jälelle. Voi tok' tuota vintiötä, Petturia, pelkuria! Ajelehtakohon aina Hän, kuin Kainikin, lymyten Kulkijana korpi-teillä Vähimmästä värvähtäen Lipinästä haavan lehden Sekä pienintä peläten Pyytäki pyrähtävätä, Joka moisen joutuessa Heittävi heti uransa. Herra, jos vanhurskahana Taivahassa tuon tajuat, Vaino häntä, niinkuin vanha Isänsä ihaili ennen, Sekä sitte kuolemassa, Heräspä miten hyvänsä, Elä anna ensinkänä Isänmaata ilkiölle, Vielä veljeä vähemmin." Kauhun-jähmeänä kuuli Tuomas tuommoiset puhumat Ja hän käänsihe kovasta Isästänsä murto-mielin. Kuten koira kontiota Ajavi ärehin innoin Vainun saatua vakaisen Jälistä sen jylhäkössä, Niin hän ääneti eteni, Veri-viehkat minne veivät, Ääneti, -- mut äänin huusi Himo murhan mielessänsä. Joutuiki kodin koh'alle. Kun jo liekki leimahteli, Savu pöllysi pihasta; Eipä nähnyt, eikä kuullut, Silmä vaan pysyi pol'ulla Ani muissa arveluissa. Alennut ol' aurinkoinen, Saanunna salojen taakse, Kun jo kerkesi kylähän Asukkaista autiohon. Tässä nyt ohella tiensä Poika pellolla polonen Kurkisti kuhilahasta Varovasti viittaellen Sekä huusi hilli-äänin: "Ellös menkö sinne, siellä Oletpa heti hukassa; Herjat, näetsen, hengähtävät Tuolla juuri nyt talossa. Kuus' ol' niitä; itse kulla'i Pitkät piikkinsä kädessä; Mik' ol' hirmuisin häjyistä, Kärell' ynnä keihä'änsä Kantoi kauhean näköisen Päänki vielä vertynehen". Aina vaan pikemmin astui Tuomas tietänsä edelle. Vaan kun veljen armahansa Näki pään jo naulattuna Etu-huonehen ovelle, Kiljuenpa kii'ähytti Pyssynsä pojes kädestä Sekä ryntäsi sisähän. Etehensä ken tul' ensin Saipas pernahan peräti. Keihäs-raudan keuhkohinsa. Väheksien vimmassansa Tu'et tuiki ja asehet Iski, kuin isoova kotka, Käsin kourin saalistansa Sekä laajalta levitti Kauhua, ja kuolemata; Tunte'en ei telmehessä Kolhaustakaan kovinta. Sattui jos kehen kätensä, Tuopa lensi lattialle, Liivaksi pian litistyi Kurkku kynsin raadeltuna. Päällikkö nyt vaan ol' viimein Koko joukosta jälellä. Tähän kiini kainaloista Tuomas tarttuen lujasti Sel'än ruhjoi niin ja rinnan, Että kaatui kaksinkerroin, Maahan paikalla musertui, Katkas' kaulan kaatuneelta Sekä surren veljyensä Pään nyt ottiki ovelta; Läksi viimein voipuneena, Veren vuodosta väsyn'nä Kotihinsa kompuroiden, Mutta -- mielinpä kevehin. Sydän-yö jo seudut peitti, Veren vallassa kun viimein Tuli taattonsa talohon. Savu vaan ja tuhka siellä Kohtasi kova hävitys; Korsu ol' koko talosta Polttamatta vaan pihalla. Sinne kömpi katsomahan, Sais'ko suojoa, lepoa, Kun jo tullen kynnykselle Kuulipa sisältä sieltä Äänen ähkyvän isänsä: "Ken nyt kertoisi minulle, Tokko Tuomas vilpisteli? Kenpäties, ei tuota tehnyt. Anna, Herra, että armas Tuomanani tuossa oisi Vielä eessäni viaton! Lähetä hänet tyköni Kä'essä kallo sen katalan, Joka pisti piikillensä Pään mun poikani suloisen, Tuosta to'ella nähdäkseni, Onko ollut uskollinen, Pitänyt pyhän valansa. Ja se kosto, jonka kutsuin Alas lapseni ylitse, Heitä tälle harmo-päälle, Pane painuvaiselleni! Ja mä tuhkalla taloni Poltetun ja poikieni Ruumihilla raadetuilla Suuresti sinua kiitän, Että vielä o'on elossa". Tuomas tuonpa kuultuansa Astui nyt sisälle sinne: "Rauha, rakkahin Isäni, Hapenilles' harmahille! Hetkenä tänä nyt tässä Sikiösi surman tuojat Elä ei kaatajat enähän". Lausui noin ja lattialle Viskasi vihollisensa Pään nyt kauhean kamalan Etehen isän epivän. Isä vanhus innostun'na Hyppäsi heti tilalta Syösten poikansa sylihin, Kaulahan käsin molemmin. Mutta tuo jo tuohon vaipui Kaatui hiljan kuolemahan Vieden vanhemman muassa. Syletysten sammui siihen Tuomas Haane haavoistansa, Isä vanhapa -- ilosta.