Part 2

Hämäläinen hartiakas, Muutonki mitä rotevin, Ojan-Paavo ol'pa poika Harvoin Suomessa havaittu, Ol' kuin kuusi-kattehinen Kallio, luja, vakava, Vilkas vielä, kuin vihuri, Väkevä ja urho vallan. Jop' oliki juurinensa Temponut ylös petäjät, Kä'ellä karhut kaatanunna Ynnä aitojen ylitse Heittänyt emä-hevoiset Sekä miehet suurelliset Lyönyt korsina kumohon. Ja hän seisoi semmoisena Ojan-Paavo nyt pihalla Käräjissä kerran ollen; Seisoi keski-kartanolla Kansan joukosta kohoten, Kuten kuusi varvikosta, Honka vii'akon välistä. Mutta kohtapa korotti Äänensä uros uhaten: "Onko tässä nyt tilassa Sitä vaimon vaalimata Kantamata kunnokasta, Joka jaksaisi piteä Mua hetken hillittynä Yh'en vaan yh'essä kohdin; Sepä saakohan tilani Oitis kelpo kartanoni, Sepä hohtavat hopiat Ottakohon aarteheni, Vielä vieköhön lisäksi Kaikki karja-laumanikin, Ja koko komentoneni, Ruumihine, sieluneni Olenpa hänen omansa". Noin lausui nuorukainen Paavo kansalle pakisi; Mutta kummastunna kaikki Seisoi seudun uljahimmat Ääneti jalon edessä, Tohtien ei yksikänä Käydä kimppuhun väkevän. Silmin lemmestä sulavin Katsoi kaikki neitosetki, Seudun immet ihmetteli Tuota tuommoista urosta Soreata sankaria; Sillä siinä nyt hän seisoi Ojan-Paavo oiko-varsin, Kuten kuusi varvikossa, Honka vii'akon välissä. Silmä tuikahti tulinen, Kuten tähti taivahalla Sekä otsa selkeäkin Loisti, kuin valo kesäinen, Ja tuo tukka kellertävä Huiski, heilui hartioilla, Kuten vuolas vuori-koski Päivän hehkussa palava. Mutta naistenpa seasta Astui nyt esihin Anni Annas, niinkuin aamu, nähdä, Impi joukosta ihanin. Ja se riensi ripsahasti Ojan-Paavon ottelohon, Kietoi pehmeät kätensä Kaulahan uron kopean, Rinnan rintahan likisti. Painoi posket poskihinki Käskien jalon kehujan Irroittaa nyt itseänsä. Vaanpa tuo väkevä poika Seisoi siinä voitettuna Päästen ei pojes koh'alta, Sanoi vaan nyt saamatonna Viehtymyksestä vapisten: "Anni, Anni, katso, veikan Menetin minä sinulle; Saaospa sinä taloni Oitis kelpo kartanoni Sekä hohtavat hopiat Anastaos aarteheni, Vieläpä lisäksi vieös Kaikki karja-laumaniki, Ja koko komentoneni, Ruumihine, sieluneni Olenpa sinun omasi".

Kuormuri.

(J. L. Runebergin mukaan).

Vanha Peltti jääkö mainimatta? Ei! Kuormuri hän ol', vaan isompipa ei, Olis' niinkuin toverinsa unhottunna, Ellei laiskimmaksi olis' arvattunna.

Tuopas äijä vasta markat maksoikin, Hän ja hevoinen, jok' eessä, samotin. Kaksi-jalka jos ol' kallis askeleelta, Kullan arvas' neli-jalka liikkeheltä.

Korjo samoin; yhtä vanukkehinen Ukon tukka ol', kuin häntä hevoisen. Harmo kantoi oman tallin tomuansa, Peitti noki-naaman koto-pankoltansa.

Missä näin ne aina viimeiks' näkyivät, Siellä kaikui miesten naurut rämeät; Hepo uneks', ukko torkkui kuorman päällä, Herra tiesi, kuinka säilyi pystyällä.

Täten eestyi matka toki verkalleen, Ylemmälle jouduttihin pohjoiseen, Käytynä jo puoleks' oli Pohjan ranta, Kuitenkin, kuin ennen, oli vanhan kanta.

Samoin aina edellensä kulettiin, Sama nauru yhäti, kuin ennenkin; Milloin ruoska sattui ukon hartioille, Milloin taaskin hevoisensa kannikoille.

Pelttipä ei parantunut tuostakaan, Pysyi alti kiini tavoissansa vaan; Ei ees ruoska purrut virka-pukuhunsa, Harmon auttoi nahka parkittunsa.

Tultihin jo Siikajo'en rannalle, Jälellä nyt ol' vaan jäinen siekale, Tuoki toivotonna, Suomen vartalosta; Vaanpa sortuu vahvakin, ja huono kostaa.

Ennen iltoa jo kerran voitettiin, Pa'on päivä riemu-päiväks' muuttui niin, Takais' hyökyi viimein aalto ahdistettu, Virta kääntyi, ajavaksi ajellettu,

Toinen toiselleen nyt käskyn antoi tään: "Kaikki valmis aamulla jo lähtemään! Miehet, kuormat ennen yötä asemissa, Sitte riemuin etelään jo puhtehissa!"

Tehty kaikki; rauhassa jo levättiin; Nuori väntrikki vaan Blume eipä niin. Innon tuli poltti urho-sydäntänsä; Tupa ahdas tukahutti henkeänsä.

Läksi ulos. Tyyni kai ja pimeä, Hiljan hehkui tähdet taivon äärillä, Idässä vaan metsä-harjun kukkuloit'e Näkyi kuulas valon juova, päivän koite.

Ihmistä ei näkyvissä; kuormat vaan Kohti Pohjolata seisoi valloillaan: Kaikki oli, niinkuin ennen, paikoillansa, Tulevaksi tuntui sama matka kanssa.

Sama matka? -- Ei! ol' erilaistakin, Kun vaan hämärissä päätyi silmihin. Kärryt viimeiset jo oli käännöksissä, Yksin hevoinenki jopa valjahissa.

Mies jo valmis ohjaksiin ol' tarttunut. Blume hämmästyi, ei Peltiks' aatellut; Vanhus, matkattua maatse kyyryllänsä, Pystymmällä nyt, kuin ennen, piti päänsä.

Kantoi vuotensa, kuin suinki nuoremmat, Kaunis harmo-tukka peitti hartiat, Pesty naamakin nyt tähti-kimellossa Loistavampi ol', kuin ennen auringossa.

Blume virkkoi tultuansa tolkkuhun: "Mikä ihme, ukko, muuttanut on sun? Ennen nokisin ja laiskin koko vä'estä, Nytpä siistin o'ot ja pyr'it eellen päästä.

Ken on pessyt no'en ja pölyn naamastas', Ken on kamman syössyt vanutukkahas', Ken on viimein saanut sinun valvehelle, Jok' et ennen havaununna puoliselle?"

"Nuori herra," nuloin vastas' ukko vaan, "Hidas heittäminen onpi oman maan, Näin kun pa'etaan vaan yhä häpeällä, Maata paremp' on, kuin olla valvehella.

Miks pessyt oisin vanhan muotoni? Häpy selvemp' siinä nähty olisi. Mielin pilkata mä itseäni annoin, Murhe mulla ol', siis noki-naaman kannoin.

Nyt on toisin; Suomen väk' on tapellut, Maamme aavoin on jo meillen au'ennut, Tahra yksikään ei puutu kunniaamme, Otsan puhtahan nyt esitellä saamme.

Kutsu väki pois ja lyötä rumpua; Yö on kulunut ja päivä heloisa! Ennen seisomaan ei la'attu juoksemasta; Jalo, nuori herra, nyt on kiire vasta".

Pojat.

(Rouva Lenngrénin mukaan).

Mä muistan, niinkuin eilen, Tuon ajan armahan, Kun rauha lapsen teillen Loi ilo-ruusujaan; Kun pahe kauhistutti Ja huolet hälveni, Kuin kaikki ihastutti, Paitse mun läksyni.

Mä keikuin hymy-huulin Ja voimin tervehin, Mä ystäväksi luulin, Jos kenpä olikin; Mi hyvään poika vilpas Ol' kohta veikkosen', Ja kukin tyttö hilpas Ol' armas sisaren'.

Mä muistan nurmikkomme, Joill' yhä lentelin Ja olin ottelomme Myös sankar' usehin; Nuo nujut keppoisamme Ja naurut telmehen, Nuo perhot hatuissamme Ja ruusut poskien.

En vielä vilpistellä Mä tiennyt ensinkään; Ken tahtoi leikkiellä, Se miespä mielestän'; Ja jos ken juonta kantoi, Tuo kohta suorittiin; Kun korvapuustin antoi, Niin viha loppuikin.

Ja tek'pä yh'en verran, Mi sääty hyvänsä, Ei rengin eikä herran Nyt ollut väliä; Ken vilinässä vimman Vaan toisen kourihin Löi kopin korkehimman, Se mies ol' etevin.

Ei salattu, mi totta, Mi valhe, julaistiin; Ei koukuin saatu voittaa, Jos keilaisissakin. Min ryysy-mekko saattoi Mies olla ylinen, Kun kuninkahan kaatoi Ja reivi sivus' sen.

Oi, kuinka valitimme Ja koski sydämeen, Kun joskus toverimme Sai kurin kirpeän. Nyt leikit asemalleen Taas saadakseni vaan Mä taitoin nurpeallen Mes'-leipän' ainoan'.

Mut, veikot, muuttununna On aika muinastaan. Mä teit' en enään tunne, Te ette muakaan. Nyt ammateissa hyörii Tuo entis-poikue, Ja mielessänsä pyörii Vaan nim' ja eläke.

Vuos'-takka hartioilla Ne vaivoin kiivehtii Tuon vuoren kaltamoilla, Miss' Onnen temppeli; Ja tällä kuuluisalla On mitkä antimet? Jää-sydän tähden alla Ja kasvot keltaiset.

Kompa-runoja.

Keikari.

A.

Mintäh'en keikarin pää on pystymmällä, kuin muiden, Tuolla kun naalaelee nauruna ihmisien?

B.

Tähkiä pellollas', näet, häilyelee tuhansittain; Täysikö vai jyvätön nostaapi pään ylemmä?

Onneton rakastaja.

(Rouva Lenngrénin mukaan).

Kolme kultastani kadotin: Ensimäisen tempasi jo tuoni; Toisen vei taas, milt'ei väkisin, Kilpakosijani juoni. "Entä kolmas?" -- kysynetpä vain, "Minnes se?" -- "No sen mä nain".

Aprikoiminen.

(Rouva Lenngrénin mukaan).

Jo Ratti kuollut on; hän eilen haudattiin. Mä saaton nä'in, ja mielessäni arvelin: "Vel' Ratti! Ennen kannettiin sä aina kotohos', Nyt jopa kannetaan sä sieltä viimein pois!"

Ahmatin hauta-kivellä.

(F. M. Frantsénin mukaan).

Tään alla _Vatsa_ talletaan, Jonk' _Orja_ ynnä läksi; Hän syödäksensä eli vaan Ja kuoli -- syötäväksi.

Hauta-kirjoitus.

(Rouva Lenngrénin mukaan).

Tään alla lepää vaimoni; Hän rauhan sai -- ja minäki.

Hauta Perhossa.

(J. L. Runebergin mukaan).

I.

Kussa onpi hauta-kumpu, Kammio katettu kerran, Joka on jo aika-kaudet, Sata vuotta sammaltanut Perhon jylhäkön perillä, Uponnut unehuksihin, Tuota ei tok' ansaitseva? Kussa on se? Ellös, outo, Kohtoa tätä kyselkö! Missä metsän notkelmasta Lampi laaksohon vetäyvi Kapehimmin kankahalle, Siihen on salattu hauta. Lehvä-koivikko korea Heiluttaa jo herttaisia Latvojansa sen la'ella; Mihin muinoin mullattihin Tuonne tuo asunto tyyni, Eipä tiedetä enähän. Sä, ku säilytät paremmin Muinaista, kuin ihmis-muisti, Sano, armas Suomen neito, Runotar jalo, selitä: Ken on tänne tallettuna, Kumpuhun kuka vajonnut? Onko kuuluisa kuningas Vaiko moisen vertahinen? Eip' o'o kuuluisa kuningas Eikä moisen vertahinen; Haane vanhus tänne vaipui, Talollinen tallettihin Kuusin kunto poikanensa. -- Panen rannan partahalle, Ylävälle väistä'ite, Niin mä kerron kelpo miesten Onnen kaunihin opetan, Vielä kun kimeltelevät Kanervissa kaste-helmet Sekä päivä peittä'yvi, Aurinko asuvi tuolla Törmä-hongikon takana. Haane, synnyin Suomalainen, Täytti seitsenkymmenennen Talvensa peru-talossa. Vanha itse, vaanpa nuoret Pojat ol' hänellä pulskat, Kolme kaksoista paria, Viisitoista vasta nuorin Sekä vanhin seitsentoista Ehtinyt elämän vuotta. Kaikki kaunihit, vireät Oli, kuin kevät-puroset Tulvillensa turpuneina; Vaanpa jos joku vel'istä Oli oivemp' toisiansa, Olipas to'ella Tuomas, Vanhempi väli-parista. Hän jos astui vaikka aivan Repaleissa rienneskeli, Ol' hän ihmehen ihana, Niinkuin tähti tuikahtava Resu-hattaran ra'osta; Vielä joski vehke'ili Melkeinpä mitä hyvänsä, Eipäs tuota ensinkänä Pannut kenkähän pahaksi. Kuitenki näkyi kovasti Vanhus häntä vainoavan; Jos ei juuri häntä yksin, Mutta muitaki veliä. Lapsina ei laisinkahan, Turvana tulevan päivän Hellin heitä kohdellunna; Rääkkäsi, kun renkilöitä, Vieläpä vähän kovemmin, Oikein orjien tavalla, Lähes luontokappaleiden. Täten pienistä pahoista Elettyä ehti päivä, Jona nuorimmat molemmat Täytti vuotta viisitoista. Armas seisoi aamu-rusko Metsä-harjun hartioilla, Eikä niin sirua pilven Taivas-kannella tavattu, Veljekset kun vuotehelta Nousivat ol'en nojalta Iloisna, kuin ilmoittuva. Päivä kullassa kohova. Vaanpa nyt vapisten kaikki Läksi toisehen tupahan, Kyl'ellänsä kussa loikoi Isä vanhus itseksensä. Pari nuorin nöyrimmästi Astui nyt esihin ensin Sekä alkoi aikehensa Tarttuen käsihin taaton: "Isä kulta, irroittaos Meitä vaan tänähän työstä Iloitaksemme yh'essä Veljinemme vuodestamme Jo nyt viisitoistannesta Täytetystämme tänähän". Kolkkona, kuin talvi, kuuli Ukko tuon ja tuikeasti Harmo-kulmansa kuroten Laukesipa lausumahan: "Mitä ei tänähän tehdä, Huolena on huomennaki, Viel' on kyntöä kosolta; Kiirehesti kyntämähän!" Nytkös vainen vainiolle Veljet ääneti vetäysi, Kunnekka kujasen suulla Tuomas virkkoi toisillensa: "Jos mä silmän säihkyväisen Oikein oivalsin isämme, Niin on nähtävä tänähän, Kuink' on työllä kullan arvo, Ehk' on halpaki hi'ellä, Josta voi joka pisaran Myy'ä männyn neulasehen. Nyt on äsken näyttäminen, Mitä miehissä kykyä; Sillä päivän päätettyä Tutkinto kova tulevi". Täten Tuomas. Tuostapahan Varomasta aurat vaipui Maahan mainion rutosti. Kohta päivän koittehesta Aina laskuhun alati Säälitöinnä, syömätöinnä Vakojansa vierittivät Kuki kylläisen osansa. Vaan kun vainion jo kääri Illan varjot vaippahansa. Saipa sarka jääneheksi Ainoa koko alasta. Silloin siirtyi vanhus sinne, Kutsui poikansa kokohon Sekä alkoi arvostelun: "Työ on joutunut jotenki, Ehkä oisi eestynynnä Paljoki paremmin vielä Astuttua ahkerammin. Kaikkia en kaite saata Kurittaa kutaki teistä, Yhden syy kun onki suurin; Kuri häntä kohdatkohon Eestä muiden ja omasta. Hänet syöksen säälimättä Tuonne kuoppahan tupani Sillan alle ahtahasen. Kolmen yön ja kolmen päivän 7 Vaihetta ei vainen nähdä Saa tämän himeä silmä, Kolmen yön ja kolmen päivän Ei niin rahtua ravinnon Kuiva kielensä kokea". Virkkoi noin, ja läksi vimma -- Sanoin, silmin; ei sydämin, Jollei kyynel-karpalehet Poskillansa pettänynnä Poiketessansa pojista. Äänetönnä maa makasi Yön jo synkiän sylissä. Tuvassansa tuolla itse Virui vanhus vuotehella, Pojat pirtissä ol'illa. Ei toki kukahan maannut, Vaikka ol' makaavinansa. Ne nyt vaan jo nukkuvaksi Toinen toistansa odotti. Mut kun kuuli muut jo kaikki Nukkuneiksi nousi nuorin Jaakko vasta vuotehelta Sekä siirsibe tupahan, Puheille isän pujahti: "Minun syy on, eikä muiden; Isä, kun iloitsin tuolla Miettimättä mellastelin Synty-päiväni suloksi, Urakkapa unhottuiki, Vajautui va'ot minulta. Jos kuritat, niin kurita Mua yksin eikä muita". Vanhus vastasi hänelle: "Kuten syy, siten kuritus Aamulla on ansaitsevan". Jaakko nyt levolle läksi, Panihikse paikoillensa. Taas kun luuli toiset kaikki Nukkuneiksi, nuori Kusti, Kaksois-vel' tämän kavahti Vuotehelta vuorostansa Sekä siirsihe tupahan, Puheille isän pujahti: "Kuris, taatto, kohdatkohon Mua yksin, kun olenki Ainoa sen ansaitseva. Tuolla jouten juoksentelin, Pelmastelin pientareilla Synty-päiväni suloksi Vattuja varistamassa Viemingiksi veljilleni. Minun syy on, eikä muiden". Vanhus vastasi hänelle: "Kuten syy, siten kuritus Aamulla on ansaitsevan". Kusti nyt levolle läksi, Panihikse paikoillensa. Taas kun luuli toiset kaikki Nukkuneiksi, nousi Eero Veli kolmaski koholle Laverilta laatiutui Sekä siirsihe tupahan, Puheille isän pujahti: "Isä, jos ketä kuritat, Munpa syy on, eikä muiden. Tuolla tyhmä lennättelin, Liehuin lammin rannikoilla Sorsan poikien perässä. Mun on palsta puuttuvainen". Vanhus vastasi hänelle: "Kuten syy, siten kuritus Aamulla on ansaitsevan". Eero nyt levolle läksi, Panihikse paikoillensa. Täten veljet vuorotellen Hiljan hiipivät tupahan Sekä sieltä jällehensä Saatua sel'on samaisen, Kunnes vaan ol' yksi vielä Tuomas tuolla käymätönnä. Hän kun keksi toisten käynnit, Arvasi heti asian; Mietti hetken, kunnes kaikki Veljet vaipuivat unehen, Jolloinpa sijalta siirtyi Vetihikse hänki viimein Isän tuumille tupahan: "Kuules, taatto, kummallista! Tuolla äsken kun mä torkuin. Vaikka ollen valvehilla, Istuutui kuki eränsä Veljistäni vuotehelle Sekä luullen sitkeästi Minun yksinnä makaavan, Tuumivat täten yh'essä Keskenänsä kuiskutellen: 'Veli kullat, kyllä kaite Tuntenemme tuon paraite, Että Tuomas yksin tuotti Kohta joutuvan kurimme, Kuten tuonki tunnustavi. Mutta hän on meidän eestä Kovan kärsinyt usean, Että myös hänen edestä Meki kerran kärsisimme'. Vaan kun taas nyt vuotehelle Kuki näytti nukkuneelta, Olen keksinyt, kutenka Milloin yksi, milloin toinen Hiljan hiipi huonehesta Tullen kotvahan takaisin. Arvasinko aikehensa, Isä, tuumansa tajusin? Min ovat sanonna sulle, Oli lemmen lausumata Sulan suosion petosta; Sillä syy on totta to'enki Minun yksin, eikä muiden". Isä vanhus vastineeksi Äänin sortuvin ärähti: "Suorite sijalles', poika, Aamulla kurin käsität". Armas lensi aamu-rusko, Kulta-siivillä kohosi Merestä met'än ylit'e, Kun ol' vanhus varpahilla Kutsuen pojat kokohon. Kolkkona ja korkeana Pöydän ääress' istui äijä Harjattune harmo-pääne, Aivan kuin pyhä-asussa; Sini-tankin syrjämällä Raha rinnalta välähti, Maamme lahja mainiolle. Kysyipä jo karmiaasti: "Noh, pojat! Kenenkä teistä Niskoilla rikos nojavi?" "Minun", kuului kunkin veljen Huulilta yh'essä huuto. Nytpäs särkyi viimein sulku Jok' ol' vuotta seitsentoista Estänyt edessä lasten Isä vanhan itku-vuodot, Kyynel-tulvansa tukennut, Ja hän itki nyt ilosta Ylistäen ylhäisintä Sormet ristissä ruveten: "Kiitos Herran, Kaikkivallan; Nyt on täytetty lupaus, Eik' o'o vielä lasten vaino Särkenyt isän sydäntä. Pojat! tästä päivin eipä Kuten orjat kohdeltavat, Vaan kuin lapset, lempi-lapset, Kuulkaatte, kuta nyt vanha Isänne on ilmoittava: 'Poikana kun palvelussa Kävin naapuri-kylässä, Asui sen lähellä aivan Isä vanha vartevane Kahdeksane poikanensa; Vaanpa ei voine vainollisin Olla toiselle tylympi, Vel' kuin näistä veljellensä; Jos ne joutui vastatusten, Kävi veitsi kielenänsä, Ohi kulkeissa -- kivipä. Voi, tok'! aattelin ma; ennen Sulon kaiken kaivannenki, Minkä antavi avio, Vaimo armas valmistavi, Vuosi vuodelta kuin olla Pelvossa petoja saada Mokomia maamme täyden; Aattelin, ja aatoksesta Syntyiki samassa päätös. Viisikymmentä jo vuotta Notkisti mun niskojani, Vaan ei ollut vuodet eikä Sodan vaivat sortanunna Vielä runkoni väkeä, Jäsenteni jäntevyyttä. Tuommoisena tuolla kerran Hiili-hautani ohella Istuin yksin ilta-yöllä, Eräs äijä kun äkisti Sivullani seisoi siinä Sekä lausui laimiasti Tummassa tulen valossa: 'Tunnista minussa tässä Isä ilkiäin velien; Elä säästä maan madoille Vartes' voimia eheän, Vali vaimo itsellesi Si'ittääkses' siitä maalle Kunnon poikia kodolle, Ja mitä minun ei ennen Onneltansa oppinehet, Anna yhteisen ah'ingon Opettaa omas' paremmin'. Täten äijä. Tuulen puuska Lisäs' liekkiä tuleni, Ja hän siirtyi silmistäni Tuokiossa, kuin tulikin. Hänpä neuvon, Herra onnen Antoi sitten aikanansa. Saman Herran kautta kaikki, Veljekset, nyt vannokaatte, Että, niinkuin ennen o'otte Yh'esä yhä pysynnä, Edespäin nyt elköhönkään Vaihe maailman mikähän, Turva, vaara, riemu, tuska Olko toisen, eikä toisen, Sikäli kuin Herra hengen Sekä terve'yden suopi; Ja se murhe, jonka mulle Tyly mieleni on tuonut, Ei ole mitätön ollut Häpeäksi haudassani". Tuohon Tuomas vastineeksi Puhui puolesta velien: Isä, meille mieluisampi Ei ole vala mikähän, Etenki, kun eipä liene Huokeampata piteä. Katso, kun tavalla orjan, Vaan ei poikien, pidelty Meitä, miksi emme silloin Pa'enneet pahasta ko'ista Etuamme etsimähän Luona miehen luonteamman? Miksi? ellei syystä, että Emme konsana eroisi: "Ei, näet, mieli myödyttänyt Veljen luopua velistä. Meidänkö muka pitäisi Hajauntua harha-teille, Samoin, kuin salolla tuolla Metson poikaiset poloset, Joita murhan miettiväiset Ampujat ajeskelevat. Täten tuumimme pakossa, Tämä on tuuma onnessakin". Ja nyt kautta Herran kaikki Pojat vannoivat valansa, Että, niinkuin ennenkin ne Yh'essä yhä pysyivät, Edespäin nyt elköhönkään Vaihe maailman mikähän, Turva, vaara, riemu, tuska, Olko toisen, eikä toisen, Sikäli, kun Herra hengen Sekä terve'yden suopi. Näin ne vannoi; vaan valanpa Isä nyt ilolla kätki Sydämensä säiliöhön. --

II.