Part 49

Niilo loi ritariin silmäyksen, jossa musertava ylönkatse ilmeni. Mutta tämä seisoi taas siinä vanha hymy huulillaan, käsittämättömänä ja arvoituksen kaltaisena. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa ritarin rankaisemiseen, niin luultavaa kuin olikin, että hän toimi yhdessä Taavetti Pentinpojan kanssa. Oli selvää, että taistelu elämästä ja kuolemasta oli edessä, sillä vanhaan vankilaansa, jossa häntä kuitenkin kuolema kohtaisi, ei Niilo herra enää aikonut mennä. Viimeinen toivo oli nyt siinä, jos ensimmäinen hyökkäys voitaisiin tehdä sellaisella voimalla, että se avaisi heille tien hevosten luo. Nämät olivat tuvan takana eräässä vajassa ja koska oli luultavaa, että vihollinen ensin koettaisi saada ne haltuunsa, täytyi sen, mikä kerran nyt oli edessä, tapahtua heti.

Suurimmassa kiireessä ilmoitti Niilo herra aikeensa miehilleen, joista Hollinger ja Erkki seisoivat tuvan viereisen huoneen ovella. Sitten sitoi hän sen miekan vyötäisilleen, jonka Ekolsundista oli anastanut itselleen, ja hurjassa vimmassa syöksyivät nuo neljä miestä tuvasta ulos.

Hymyilevä ritari seisoi ja katseli heidän jälkeensä, mutta heti kun huutoja ja aseitten kalsketta alkoi kuulua tuvan ulkopuolelta, paljasti hänkin miekkansa ja riensi ulos.

Noin kaksikymmentä miestä oli piirittänyt tuvan. Nähdessään nyt, että juuri se, jota he hakivat tuli heitä vastaan, hyökkäsivät he muista välittämättä heti hänen kimppuunsa. Toiset osottivat kuitenkin heti, ettei heitä käynyt niinkään halveksiminen. Yhden asian toki sai tämä hyökkäys aikaan. Hevoset jäivät rauhassa seisomaan vajaan. Ja kysymys oli nyt vain miten paraiten pääsisivät sinne. Se ei ollutkaan mikään helppo asia, sillä viholliset olivat hurjaa vimmaa täynnä. Näki selvään, että he olivat tulleet ei vangitsemaan vaan tappamaan.

Se taito ja voima, jolla Niilo Sture käytteli miekkaansa, oli ihmeteltävä. Mutta hänellä ei ollut pansaria eikä kypäriä päällään, joten hänen täytyi luottaa vain miekkaan ja omaan taitoonsa. Niin kauan kuin kaikki neljä pysyivät yhdessä, kävi taistelu jotenkuten. Mutta vähitellen erotettiin miehet herrastaan. Ehkä sen vaikutti osaksi vastustajain suurilukuisuus, sillä kieltämättä oli ylivoima heidän puolellaan, mutta myös se seikka, että Niilo herran miehet aikoivat sillä tavoin vetää huomion herrastaan omaan itseensä ja siten helpottaa hänen läpitunkeutumistaan. Mutta vasten odotusta hyökkäsikin toinen puoli joukosta heti Niilo herran kimppuun, sillä välin kun toiset antoivat kyllä tekemistä hänen kolmelle miehelleen, niin urhoollisesti kuin nämät taistelivatkin päästäkseen taas herransa kanssa yhteyteen.

Tämän henki riippui hiuskarvasta. Pelastus voi kyllä tulla, jos hän vain voi kestää nuutuneilla voimillaan siksi kun miehensä joutuivat apuun. Sillä ajan pitkään oli vihollisten mahdoton vastustaa miesten rajuja, epätoivon synnyttämiä iskuja. Mutta ennenkuin se oli tapahtunut, voi Niilo herraa kohtalon olla jo ratkaistu. Hurja vimma valtasi sitä ajatellessa Brodden mielen ja hän suuntasi lähimpään vastustajaansa sellaisen iskun, että tämä heti tunnottomana putosi satulasta.

Silloin liehahti valkoinen mantteli hänen ohitsensa ja nousevan päivän valossa välkähti miekka sen joukon seljän takana, joka Niilo herraa ympäröi. Ja samassa kajahti ääni, joka kuului yli miekan melskeen ja valitushuutojen:

"Kurjat konnat, kuinka uskallatte kantaa rehellisen ritarin värejä!... Antakaa tilaa ja sallikaa taistelun tulla tasaväkiseksi!"

Voimakas sysäys heitti samassa lähimmän ratsumiehen satulasta ja pudonneen ruumiin ylitse syöksyi vihreä ritari piiriin. Ja nyt muuttui leikki heti. Molemmat ritarit asettuivat selkä selkää vasten ja siellä täällä kaatui jo hevonen vetäen ratsastajan mukanaan.

"Lempo vieköön, ellen sinua lopultakin saavuta!" kuului silloin kähisevä ääni alhaalta maasta.

Vanginvartija se sillä tavoin huudahti. Hän oli pudonnut niin onnellisesti, ettei ollut liiaksi loukkautunut ja nyt tuli hän ryömien esiin sekä kietoi kätensä Niilo herran ympärille temmaten hänen siten erilleen urhoollisesta taistelutoveristaan.

Viisi vahvaa kättä ja yhtä monta miekkaa suunnattiin samassa Niilo Sturen päätä kohti. Ja vaaleamanttelisella ritarilla oli kyllin itsessäänkin puolustamista.

Mutta nähtävästi oli hänen huomionsa enemmän kiintynyt Niilo herraan kuin omaan itseensä. Ainakin kääntyi hän heti ympäri, kun tunsi toverinsa kaatuvan välittämättä ollenkaan niistä iskuista, joita häneen takaa päin suunnattiin. Niin sattuikin voimakas miekanisku häntä vyötäisiin samassa kuin hän itse pisti vanginvartijan kuoliaaksi. Kuitenkin oli vanhalla ritarilla vielä niin paljon voimia, että hän jaksoi miekallaan suojella Niilo herraa ja lyödä häneen suunnatut iskut sivuun, kunnes hän itse voi vapautua entisen vanginvartijansa kuolemassakin vielä lujasta syleilystä.

"Pistäkää kuoliaaksi se valkoinen petturi, niin on voitto meidän!" huudahti eräs miehistä.

Ja sankarin voimakas käsivarsi vaipui alas ja tuo kookas vartalo horjui ja kaatui maahan.

Mutta samassa oli Niilo herrakin taas jalkeilla. Voimakkaalla hyppäyksellä pääsi Brodde hänen sivulleen ja taistelu siirtyi nyt enemmän tielle päin. Lopulta tuli Erkkikin ja heti senjälkeen Hollinger, jotka molemmat olivat vihdoinkin vapautuneet vihollisistaan. Ja silloin oli asia pian päätetty.

Vainoojat pötkivät pakoon ja Niilo herra miehineen riensi hevosten luo ajaakseen heitä takaa.

Niin saapuivat he sille paikalle, jossa viheriä ritari makasi, verisenä ja kalpeana, mutta vielä kuolemassakin vanha hymy huulillaan. Niilo kallistui hänen puoleensa tarttuen hänen käteensä. Henki ei ollut vielä paennut, mutta selvää oli, että veri juoksisi ennen pitkää kuiviin, ellei pikaista apua ollut saatavissa. Niilo herra kiiruhti tupaan peljästyneen talonpoikaiseukon puheille ja saikin häneltä, millä voi haavoitetun ensi hätään sitoa.

Kun hän tuli ulos, seisoivat miehet jo valmiina lähtöön.

"Heti satulaan!" huusi hän heille, "ja hankkikaa hevospaarit, mutta rientäkää ... sillä meidän täytyy kuljettaa vihreä ritari Enköpingiin."

Miehet kiiruhtivat täyttämään herransa käskyä, mutta itse riensi hän kuolevan luo ja koetti niin hyvin kuin voi ehkäistä verenvuotoa.

Vähän senjälkeen jättivät he tuvan ja suuntasivat kulkunsa Enköpingiin, jonka Franciskaaniluostarissa, talonpoikaisvaimon ilmoituksen mukaan, taitava haavalääkäri oli olemassa.

IX.

Voiton hedelmä.

Katillo piispa oleskeli läheisimpien ystäviensä kanssa Enköpingissä. Myös hänen setänsä, herra Niilo Kristerinpoika, oli siellä, hän, joka niin urhoollisesti oli puolustanut Vesteråsin linnaa. Ja Franciskaaniluostarin suuressa salissa, jonne herrat olivat kokoontuneet neuvotteluja varten, oli vain paljasta iloa ja riemua.

Herra Iivari Gren, Kaarlo kuninkaan vanhan vastustajan, Maunun, poika, kertoi hauskan tarinan Juhani herrasta, Grytan kirkkoherrasta. Tämä oli jo paljoa ennemmin, kuin piispa oli vielä ehtinyt voittaa tuota ihanaa voittoansa Harakerin kirkon luona, saattanut itsensä kuuluisaksi niitten vaurioitten kautta, joita oli Kristian kuninkaan väelle tuottanut. Hän oli nimittäin alituisesti ollut pitäjäläisineen vaanimassa vihollista ulkona Grytan saaristossa. Ja missä tahansa pienempi vihollisjoukko näyttäytyi tai laiva, joka kuljetti lisäväkeä ja elintarpeita, oli Juhani herra kohta sen kimpussa tuhoten vihollisen ja vieden muonavarat mukanaan. Sellaista sissisotaa käytiin muuallakin kuningasta vastaan. Ja se heikonsi siihen määrin hänen voimiaan ja saattoi hänen sotajoukkonsa semmoiseen nälänhätään, että hänellä tuskin olikaan muuta keinoa enää kuin samota vain eteenpäin ja koettaa voitolla varmistaa asemaansa tai taas palata takaisin Tukholmaan. Kukaan ei kuitenkaan sellaisella valppaudella ja menestyksellä käynyt tätä sissisotaa kuin Grytan Juhani herra. Ja yleinen mielipide rahvaan kesken olikin, että hän, lähinnä piispaa, oli vaikuttanut enimmin sodan onnelliseen päättymiseen.

Sydämellisesti nauroi Katillo piispa Iivari herran kertomukselle ja lausui tämän lopetettua:

"Pahoin mahtaa sapettaa Kristian kuninkaan mieltä, kun hänen täytyi väistyä kattilan ja padan[12] tieltä!"

Mutta tähän näyttikin leikinlasku loppuvan, sillä yhtäkkiä tuli piispa taas vakaisen näköiseksi ja tuijotti miettivänä eteensä. Toiset herrat vaikenivat hekin, odottaen mitä piispa tulisi sanomaan.

Silloin avautui ovi ja kaniikki Helmich astui sisään. Kun hän läheni pöytää, jonka vieressä piispa istui, katsahti tämä uteliaana ylös, ikäänkuin olisi odottanut jotain tärkeä tiedonantoa häneltä.

"No niin", puhkesi hän kärsimättömänä puhumaan, "te tuotte kai hyviä tietoja meille, ainakin toivon sitä?"

"Jumala paratkoon, en, arvoisa isä, Katillo piispa!" vastasi kaniikki.

"Eivätkö he siis suostu..."

"Eivät!"

"Vai niin, etteivät he siis todellakaan suostu allekirjottamaan ja minä ja kaikki nämät jalot herrat emme kuitenkaan ole säästäneet vertamme emmekä henkeämmekään heidän edestänsä... Mitä he sitten sanovat? Mikä on heidän tahtonsa?"

"Herra Niilo Sture!"

"Ja eivätkö he sitten mielestänsä ole vieläkään saaneet tahtoansa siinä suhteessa esiin...? Onhan jalo Steen ritari kolmenkymmenen miehen kanssa jo ratsastanut serkkuni luo saadakseen tämän asian kerrankin päättymään!"

Kaniikki seisoi piispan puhuessa liikkumatonna kuin marmoripatsas. Mutta kun tämä oli lopettanut lausui hän:

"Talonpoikain lähetit seisovat ja odottavat täällä ulkopuolella päästäkseen teidän puheillenne... Voitte itse helpoimmin huomata, miten taipumattomia he tässä asiassa ovat."

"Tuhat tulimmaista, antakaa heidän sitten tulla sisään!" huusi piispa ja ojensi itsensä suoraksi korkeassa tuolissaan.

Kaniikki astui sivuun ja eräs piispan palvelijoista riensi avaamaan ovea talonpojille. Pentti ukko kahden muun vuoritilallisen ja parin Moran miehen seuraamana astui sisään. He kulkivat suoraan pöydän luo, jonka takana piispa istui, välittämättä ollenkaan noista ylhäisistä herroista, jotka olkapäitään kohautellen katselivat näitä vakavan ja juhlallisen näköisiä sekä sielun että ruumiin puolesta vielä voimakkaita miehiä.

"Sinä vaadit meitä kirjoittamaan sen kirjeen alle, joka lähetetään Kristian kuninkaalle", alkoi Pentti suoraan asiaan mennen, "ja siinä pitäisi meidän ilmottaa hänelle, että me tahdomme arkkipiispamme takaisin. Mutta sitä me emme tahdo..."

"Ukko, ajattele, mitä sanot, ja kelle nyt puhut!" keskeytti hänet vihastuneen näköisenä herra Krister Pentinpoika astuen jo askeleen pöytää kohti.

Vuoritilallinen katseli ensin vähän kummastellen ritaria, mutta nakkasi sitten niskaansa ja jatkoi hymy huulilla:

"Paljoa ennemmin, kuin sinä vielä olit syntynytkään, voin minä jo sekä ajatella että puhua. Ja mikäli tunnen, on se Linköpingin Katillo piispa, joka istuu tuolla tuolissa, ja silloin mahdan myös aivan hyvin tietää, kelle puhun... Niin, siihen kirjeeseen", lisäsi hän piispaan kääntyen, "siihen emme me pane nimeämme. Se on yksi asia, jonka me tahdomme sinulle ilmoittaa, -- toinen on, että Kaarlo kuningas on heti palautettava takaisin valtakuntaansa. Sen asian tähden olemme me matkaan lähteneet ja tahtomme ajamme me nyt perille, huolimatta siitä, haluatteko te sitä, hyvät herrat, eli ei! Sillä kuningaskunta on Ruotsin valtakunta ollut ikimuistoisista ajoista, eikä mikään papintila!"

Viimeinen sana leikkasi pahasti pikavihaisen piispan mieltä. Hehkuvan punaisena hypähti hän ylös ja asettui ukon eteen, katsoen häntä silmiin ja laskien raskaan kätensä tämän olkapäälle.

"Papintilako, sanot? -- Niin kirotkoon minut vaikka itse Jumala, jos ainakaan teidän tähtenne valaani rikon... Mistä ovat nuo suuret sananne kotoisin, vai näittekö käteni vapisevan, kun heilutin miekkaani kuumimmassa sotamelskeessä? Yhtä vähän kuin minä ajattelin silloin henkeäni, yhtä paljon pitäisi teidän nyt ajatella meidän kaikkien kunniaamme! Ja se on niinkuin sammunut hiilos liedessä, niin kauan kuin arvoisa arkkipiispamme saa kitua vankina Köpenhaminassa."

"Hm!" vastasi ukko aivan tyynenä, antamatta piispan sanojen hämmentää itseänsä, "hyvinhän sinä taistelit, mutta ei luullakseni meidänkään kätemme vapissut, emmekä mekään vertamme ja henkeämme säästäneet. Siinä suhteessa emme me siis ole toistamme huonompia, Katillo piispa! Kirjeeseen emme me pane nimeämme, se on luja päätöksemme. Mutta sinun itsesi ja näitten muitten herrojen tulee laittaa niin, että Kaarlo kuningas pääsee takaisin valtaansa... Muussa tapauksessa ette ole rehellisiä Ruotsin miehiä! Ja yhtä varmaan saat myöskin uskoa, Katillo piispa, ettemme me hievahda paikaltamme, ennenkun se asia on selvä, että Kaarlo kuningas saa palata takaisin valtakuntaansa!"

Piispa vei ujostelemattoman ukon olkapäältä kätensä takaisin ja kummallista kyllä, äskeinen viha ja kiivastus hävisi vanhuksen puhuessa vähitellen hänen kasvoiltaan. Vuoritilallisen rehellinen, suora puhetapa, tyyneys ja koko ryhti, kaikki se sai piispan puolelleen, vaikka hän ei voinutkaan hyväksyä sitä asiaa, jonka puolesta tämä puhui. Mutta aivan toiseen suuntaan kävivät muitten herrain ajatukset. He olivat käyttäneet tätä rahvasta välikappaleena ja nähneet, mihin se kelpasi. Ja kuitenkaan eivät he siltä voineet kohoutua herrasmiehen tavallista näkökantaa ylemmäksi. He eivät tahtoneet antaa kansantahdolle mitään merkitystä, ei mitään arvoa. Vieläpä katkeroitti heitä sekin, että piispa salli vuoritilallisen käyttää sellaista puhetapaa.

Kiivas Krister Pentinpoika astui jo esiin muistuttaakseen vuoritilallista hänen sopimattomasta käytöksestään, mutta piispa pidätti hänet. Hän näet huomasi paremmin kuin muut, miten välttämätön rahvaan kannatus oli heille. Ja hän mietti siinä jo keinoja, kuinka paraiten saisi rahvaan puolelleen, ilman että hänen siltä tarvitsisi sille antaa mitään varmaa lupausta karkotetun kuninkaan suhteen.

Voitto Harakerin kirkon luona oli pääasiassa rahvaan ja herra Steen Sturen ansio ja piispa tiesi aivan hyvin, että myöskin Steen Sture kannatti rahvaan mielipiteitä. Siksi olikin hän nyt koittanut käyttää tämän poissaoloa hyväkseen saavuttaakseen tarkoituksensa. Ja vaikkei hän aluksi voinutkaan hillitä kiivastustaan, kuunnellessaan tuon rehellisen ukon puhetta, huomasi hän kuitenkin heti, että yritys nyt oli epäonnistunut, mutta että se siltä taas sopivassa tilaisuudessa oli uudistettava. Tämä yhdessä sen vaikutuksen kanssa, jonka tuo hopeahapsinen vanhus teki hänen avonaiseen mieleensä, sai hänen hillitsemään itsensä ja liian rajusti kuohuvan veren tyyntymään.

Kun piispa siten ajatuksiinsa vaipuneena astui takaisin paikalleen pöydän viereen ja talonpojat näyttivät neuvottelevan keskenään, tuli äkisti sisään piispan palvelija ja sanoi:

"Herra Niilo Sture on saapunut tänne luostariin kuoleva ritari mukanaan!"

Piispa hätkähti, niinkuin olisi yhtäkkiä yli pääsemätön muuri kohonnut hänen eteensä ja estänyt häntä pääsemästä edemmäksi.

"Niilo Sture!" huudahti hän ja näytti tahtovan lävistää palvelijan suurilla silmillään.

Toiset herrat kalpenivat ja heidän otsansa vetäytyivät uhkaaviin kureisiin. Herra Iivari Gren tointui ensimäisenä hämmästyksestään. Hän riensi piispan luo ja kehotti häntä heti lopettamaan kokouksen ja antamaan talonpoikain mennä matkoihinsa sekä vielä varovaisuuden vuoksi sulkemaan ovet, ettei Niilo herra vain pääsisi sisään ja saattaisi kaikkia turmioon.

Mutta niinkuin vuoritilallisen tyyni olento äsken oli hillinnyt kuohuvat laineet Katillo piispan rinnassa, niin sai nyt tämä ritarin kuiskaus ja kavala neuvo päinvastoin kuin mitä sillä tarkoitettiin, kunniantunnon hereille hänen rinnassaan. Hän, Katillo piispa, mietti kyllä ennenkuin toimi, mutta kun päätös oli tehtävä heti, silloin seurasi hän sydämensä ääntä ja se hänellä oli todellisen ritarin.

"Sano Niilo herralle", lausui hän palvelijalle, "että me olemme koossa täällä ja että hän on tervetullut seuraamme."

Palvelija meni. Ja salissa syntyi kolkko hiljaisuus. Piispa seisoi kädet seljän takana ja katseli vanhaa, puista ristiinnaulitun kuvaa, joka riippui seinällä. Ritarit, jotka seisoivat hänen vasemmalla puolellaan, muistuttivat synkkää, uhkaavaa pilveä. Niin, ukkospilvi kieppui vuorenseinämällä, mutta alhaalla laaksossa loisti aurinko. Ja se aurinko, se kuvasteli niissä katseissa, joilla talonpojat tähystelivät milloin piispaa milloin taas ovea.

Silloin kuului askelten ääniä ulkopuolelta, ovi avattiin ja palvelija ilmoitti herra Niilo Sturen.

Tyyni, melkein synkkä vakavuus ilmeni Niilo Sturen kasvoilla, kun hän astui sisään ja katsoi ympärilleen salissa. Levollinen, miettivä katse suuntautui ensin syyttävänä piispaan. Eikä edes rehellisten kansanmiesten näkö näyttänyt saavan sitä poistumaan, vaikka ohimenevä ilon ja tyytyväisyyden ilme välähtikin hänen silmissään, kun heidät näki. Kaikki yksityiset kärsimykset ja viimeisen yhtymyksen muistot, kaikki ne nyt taas hiipivät elävinä esiin, nähdessään piispan ja häntä ympäröivät herrat -- samat, jotka oli tavannut Linköpingin tuomiokirkossa. -- Kaiken sen pakotti hän nyt kuitenkin piiloonsa, liian ylpeänä valittamaan, liian ylpeänä vaatimaan toisten kautta sitä hyvitystä, joka oli hänen itsensä hankittava. Ainoastaan se, joka koski valtakuntaa, lupaus, jonka Katillo piispa oli antanut hänelle, ennenkun aseilla läksi Ruotsin oikeutta puolustamaan -- ainoastaan se oli nyt hänen ajatustensa esineenä.

Katillo piispa astui ritaria vastaan ja ojensi kätensä hänelle. Ja näytti melkein siltä, kuin olisi Niilo Sturen näkö saanut piispan rinnassa liikutuksen aikaan, jota hän vain vaivoin voi hillitä. Sten Sture oli pitänyt lupauksensa ja kertonut piispalle sen kamalan konnantyön, johon hänen serkkunsa oli tehnyt itsensä vikapääksi. Oli osottanut, että varjon siitä täytyi langeta osaksi hänenkin osalleen. Piispan rehellinen ja kunnollinen luonne ei ollut voinut uskoa mitään sellaista mahdolliseksi ja hän oli pitänyt innokkaasti serkkunsa puolta. Siitä huolimatta oli hän kuitenkin suostunut Steen herran ja vuoritilallisten pyyntöön ja antanut edellisen ratsastaa muutamain miesten kanssa Ekolsundiin. Kun hän nyt näki Niilo herran edessään, ei hän enää kauemmin voinut luottaa serkkunsa ritarillisuuteen. Se synnytti tuskaa hänen rinnassaan ja hänen jalossa mielessään nousi heti syvä, palava halu antaa loukatulle jollain tavoin hyvitystä ja saada sovinto aikaan. Mutta tämä ritarillinen mies huomasi myös samassa, että sitä hyvitystä, jota sellainen loukkaus vaati, ei hän ollut mahdollinen antamaan. Julkisesti lausuttu osanotto olisi kirvellyt vain vielä arkaa haavaa. Ja lain rankaisevaa kättä rikoksellista kohtaan ei hän voinut käyttää, kun mitään todistajia ei ollut.

Kaikki nämät yhdessä saivat nyt Katillo piispan enemmän myöntyväiseksi sille asialle, jota Niilo Sture ajoi, kuin mitä ehkä toisissa oloissa olisi mahdollista ollut.

"Olette kutsunut minut, Katillo piispa", alkoi tämä, "siitä teille vilpitön kiitos, sillä se selvimmin osottaa, että olette rehellinen mies. Ja siksi olen nyt saapunutkin luoksenne. Te olette pannut yksin tuon suuren työn toimeen. Se lähestyy jo täytäntöänsä...! Mikä on nyt teidän ajatuksenne siitä asiasta, josta viimeksi puhelimme toistemme kanssa Linköpingin tuomiokirkossa?"

"Ajatukseni on sama kuin silloinkin!" lausui piispa arvokkaana.

"Te ette ole siis unhottanut lupaustanne?" kysyi Niilo.

"En!... Ja juuri nyt täällä mietimmekin, kumpiko, kuninkaankruunuko vai arkkipiispan sauva, painaa enemmän Ruotsinmaassa! Te muistatte sanani ja tiedätte siis hyvin, että minä olen vannoutunut jälkimmäisen kannattajaksi. Siksi onkin ajatukseni nyt, että meidän ensin on saatettava arkkipiispa takaisin istuimelleen."

"Niin, se on teidän ja näitten muitten herrain ajatus", jatkoi Niilo, "tiedän sen kyllä, mutta tietkää se myöskin, että toinenkin ajatus on olemassa, nimittäin se, että Kaarlo kuningas on ensin palautettava takaisin valtakuntaansa, ja sen ajatuksen takana on koko Ruotsin rahvas. Ja nyt kysyn teiltä, Katillo piispa, onko todellakin tarkotuksenne se, että kuninkaankruunu Ruotsinmaassa tästedes olisi vain tyhjä koristus, ilman että sen kantaja saisi ajatella, puhua ja menetellä niinkuin sen arvo vaatii. Jos te todella haudotte sellaisia ajatuksia päässänne, niin silloin voitte vaikuttaa arkkipiispan vapauttamisen hyväksi -- muussa tapauksessa pidätte velvollisuutenanne kutsua ensin Kaarlo kuninkaan takaisin! Mitä vihdoin siihen asiaan tulee, kummallako, Kaarlo kuninkaalla vai arkkipiispalla, on ennemmin oikeus nauttia teidän ja rahvaan urhoollisuuden hedelmistä, -- niin siihen asiaan ei tarvitse monta sanaa tuhlata. Sillä luullakseni on koko valtakunta kumminkin suuremman arvoinen kuin Upsalan arkkipiispanistuin."

Joukko rahvasta ja kaupunkilaisia oli kokoutunut luostarin ulkopuolelle, heti kun levisi tieto, että Niilo Sture oli saapunut. Niilon puhuessa oli muutamia heistä pujahtanut saliinkin, kunnes lopulta ovi jäi auki ja koko sen puolinen osa huonetta humahti väkeä täyteen. Tarkkaavasti kuuntelivat he ritarin puhetta ja kun hän oli lopettanut, kävi suostumuksen kohina yli koko salin.

Piispa näytti kuitenkin vielä epäilevän, mutta Niilo jatkoi:

"Ruotsin nimessä ja tämän rahvaan nimessä, joka omaisuuttaan, vertaan ja henkeänsä säästämättä on taistellut maansa asian hyväksi, pyydän minä nyt teitä. Katillo piispa, ettette halveksisi sen tahtoa. Ryhtykää päinvastoin yhdessä sen kanssa puuhaamaan niin, että ennen kaikkia lähetetään sana Kaarlo kuninkaalle ja pyydetään hänen palaamaan takaisin valtakuntaansa."

Nyt tuli hiljaisuus salissa melkein kammottavaksi. Piispan vastauksesta riippuikin paljon. Kaksi voimaa, jotka tähän asti olivat toimineet yhdessä, olisi se voinut erottaa toisistaan. Se olisi voinut saattaa sisällissodan matkaan ja arvaamattoman kurjuuden ja hädän synnyinmaahan, ilman että kuitenkaan olisi voitu sanoa, kumpiko puolue oli lopulta voittava. Mutta piispa virkkoi:

"En tahdo erottaa itseäni Ruotsin rahvaasta!"

Ja hän ja Niilo Sture ojensivat toiselleen kätensä. Ja kaikuva suostumushuuto täytti salin, levisi sieltä vierien, niinkuin ukkonen, läpi luostarikäytävän aina pihalle asti, jossa sitä vielä tuhannet toistelivat.

Piispa lopetti sitten kokouksen ja jätti yhdessä Niilo Sturen kanssa salin, jonne herrojen synkkä joukko jäi seisomaan ehkä vielä paljon synkempänä ja uhkaavampana kuin ennen olikaan.

Ovella oli tungos suuri. Joukko vuoritilallisia, jotka tunsivat Niilon niiltä ajoilta, kun hän Taalainmaassa retkeili, tunki hänen ympärilleen. Ne puristivat hänen kättään, kiittivät häntä ja vakuuttivat, että he menisivät vaikka kuolemaan hänen edestään. Samassa löi myös voimakas käsi häntä olkapäälle, ja kun hän kääntyi ympäri, seisoi siinä hänen edessään sama pitkä kauppasaksa, joka oli herättänyt hänen huomiotaan Linköpingissä ja Krokekin luostarissa. Paljasta ihastusta säteili tämän silmistä, kun hän nyt katseli Niilo herraa.

"Ottakaa vastaan myös minunkin kiitokseni siitä, jalo ritari, mitä nyt olette puhunut", sanoi hän. "Ehkä tapaammekin vielä kerran toisemme taistelussa Ruotsin kuningas kruunun puolesta."

Niilo piti kauppiaan kättä omassaan ja aikoi juuri kysyä häneltä, kuka hän oli. Mutta tämä tempasikin kätensä irti ja katosi joukkoon.

* * * * *

Kuningaskruunu vai -- arkkipiispan sauva! -- Siitä oli nyt kysymys. Ja Ruotsin rahvas taisteli edellisen, sen mahtavat herrat jälkimäisen puolesta, sillä aikaa kun molemmat kuninkaat, niin Kaarlo kuin Kristiankin, toiselta puolen merta heittelivät ikävöiviä, kaipaavia katseita tuon säteilevän kalleuden puoleen, jonka olivat kadottaneet.