Part 45

Niin menivät he rannalla olevaan kalastajatupaan odottamaan, sillä nyt ei kannattanut enää pitää silmällä Ekolsundia, heidän herraansa kun ei kuitenkaan voitu sieltä nyt Stäkeen viedä. Mutta ei vielä sinäkään yönä Broddea näkynyt, ei edes tullut mitään tietoa häneltä. Molemmat miehet valtasi silloin levottomuus, joka läheni epätoivoa, sillä ilman Broddea eivät he voineet ajatellakaan herransa vapauttamista. Hollinger meni varhain aamulla tiedusteluretkelle. Hän lähestyi herrastaloa ja tapasi siellä pari asepalvelijaa, jotka kuuluivat Taavetti herran väkeen. Näitten kanssa alkoi hän varovasti keskustella, ilmoittaen, että vei Tukholmasta sanaa Katillo piispalle, mutta että matkalla oli joutunut kuninkaan väen käsiin. Nämät olivat vieneet häneltä hevosen ja itse oli hän vain hädin tuskin päässyt heistä erilleen... Molemmat miehet olivat kovasti vihoissaan ja ennen pitkää sai Hollinger tietää, mikä oli syynä siihen. He olivat odottaneet iloisia kemuja, luulleet, että ne tuossa paikassa pidettäisiin. Mutta sensijaan olikin heidän pitänyt ratsastaa Taavetti herran kanssa pois Stäken linnasta ja saaneet ainoastaan kovia sanoja osakseen. Ja mies, joka oli luvannut kemut pitää, Haukka, hän oli paennut Stäkestä jo pari yötä takaperin. Mutta he kyllä hänet pehmittäisivät, jos vain vielä kerran tapaisivat, sen vakuuttivat palvelijat kalliilla valalla.

Näillä tiedoilla palasi Hollinger takaisin Erkin luo. Tämä istui hänen sisään astuessaan lieden ääressä leuka kätten varassa ja tujotti tuleen. Ja kun Hollinger kertoi, mitä oli saanut tietää, ei hän näyttänyt edes kuuntelevan häntä. Mutta heti tämän lopetettua hypähti hän ylös ja sanoi:

"Broddelle on tapahtunut onnettomuus!... Jos hän olisi paennut, olisi hän jo varmaan täällä. Olen siitä yhtä vakuutettu, kuin että tuota järveä, joka tässä eteemme leviää, peittää jääkansi vuorenseinää lujempi... Mutta nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, Hollinger!"

"Minä tiedän ainoastaan yhden", virkkoi tämä, "ja se on, että me kahden, sinä ja minä, yritämme pelastaa Niilo herran."

"Ja jos me emme onnistuisi ... niin olisi hän auttamatta hukassa. Minä tiedän toisen keinon, jota me voimme ensin koittaa. Meidän täytyy lähteä piispan pakinoille ja selittää hänelle koko asia. Hän se yksin vain voi saada Taavetti Pentinpojan taipumaan."

"Piispan luokseko!" huudahti Hollinger. "Neuvosi on rohkea eikä se ainakaan minusta tunnu hyvältä. Vaarallisempaa tietä rakkaan herramme vankilaan olisit tuskin voinut keksiä."

"Mutta en myöskään varmempaa", lausui Erkki lujasti. "Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä varmemmaksi päätöksessäni tulen... Minä voin pakottaa piispan, niin, minä voin pakottaa hänet ajamaan asiaamme... Ja jos ei se onnistuisi, jota en kuitenkaan usko, niin on meillä sittenkin vielä sinun neuvosi jäljellä. Me voimme silloin joko pelastaa Niilo herran tai taas kuolla."

He sopivat, että Hollinger jäisi Ekolsundiin pitämään silmällä taloa sekä myöskin viheriää ritaria, jonka oleskeleminen kartanoa vastapäätä olevassa tuvassa tuntui heistä suuressa määrässä epäilyttävältä. Mutta Erkki itse lähti samana päivänä jo pohjaan päin Taalainmaata kohti kulkemaan aikoen Katillo piispan puheille.

Matka meni nopeammin kuin hän oli toivonutkaan. Kolmannen päivän iltana astui hän jo erään vuorimiehen tupaan lähellä Hedemoran pitäjää.

"Jumalan rauhaa, Pentti ukko!" sanoi hän kynnyksen yli astuttuaan.

Pentti ukko istui lieden ääressä ja hänen vierellään hääräili kolme uljasta poikaa ja yhtä monta renkiä toimissaan. Toisella puolen takkaa istui hänen vaimonsa tyttärineen ja piikoineen. Kaikki olivat he työpuuhissa. Miehet takoivat ja teroittivat kirveitä sekä myös miekkoja. Naiset kehräsivät ja karstasivat.

Pentti ukko varjosti kädellään silmiään ja tirkisteli oven suuhun, johon Erkki oli pysähtynyt. Ja heti kun erotti vastatulleen kasvonpiirteet tunsi hän tämän.

"Niin totta kuin elän, on se Erkki... Jumalan rauhaa, istu alas! Otappa esiin jouluoluesi, muori, sillä luulen, että se matkustavaiselle nyt kyllä maistaa... Mikä tuo sinut tänne, poikani?"

"Olen tullut hakemaan apua täältä, Pentti ukko!"

"Sinäkö, Erkki... Ja minä kun ajattelin, että me pian herrasi kanssa saisimme auttaa itse itseämme."

"Niin ajattelin minäkin ja luulinpa, että Niilo herra jo tähän aikaan olisi taalalaisarmeijan kanssa kaukana joen eteläpuolella. Mutta kohtalo on määrännyt toisin. Niilo herra tarvitsee nyt itse apua ja ellei hän sitä pian saa, niin on hän auttamatta hukassa. Hän on vangittu!"

"Vangittu...! Niilo herra vangittu!" huudahti Pentti ukko ja nousi istuimeltaan. Kaikki miehet käänsivät ihmetellen katseensa Erkkiin ja myös rukit lakkasivat hyrräämästä.

"Kuten sanoin, Pentti ukko, Niilo herra on vangittu!"

"Ja kuka on uskaltanut tehdä sellaisen konnantyön? Missä on hänen vankilansa?"

"Ensimmäiseen kysymykseenne voin kyllä vastata, mutta jos minun pitäisi oikeuden edessä näyttää väitteeni todeksi, niin en voisi sitä. Päinvastoin minut langetettaisiin ja rikoksellinen päästettäisiin vapaaksi. Niin hyvin on hän osannut jälkensä lakaista. Herra Taavetti Pentinpoika, arkkipiispan veli, hän se on tehnyt tämän konnantyön! Mitä taas tulee jälkimäiseen kysymykseen, niin voi siihen ainoastaan Taavetti ritari itse antaa vastauksen."

Vanha vuoritilallinen veti tuuheat kulmakarvansa kokoon ja asetti kätensä ristiin rinnoilleen. Syvä hiljaisuus vallitsi tuvassa.

"Mikä se sitten on", kysyi vihdoin Pentti ukko, "joka aiheuttaa tämän vihollisuuden herrasi ja arkkipiispan veljen välillä?"

"Kaarlo kuningas!" vastasi Erkki ja lisäsi, kun huomasi, että vanhus tahtoi selvempää vastausta. "Niilo herra on, niinkuin hyvin tiedätte, Kaarlo kuninkaan puoluelainen ja kannattaja. Hän tahtoo saada kuninkaan takaisin valtakuntaan, mutta sitä ei tahdo Katillo piispa eivätkä myöskään arkkipiispan sukulaiset ja ystävät. Linköpingin tuomiokirkossa keskusteli Niilo herra heidän kanssaan. Ja siellä tultiin siihen päätökseen, että valtakunta oli yhteisvoimin vapautettava tanskalaisten ikeestä. Senjälkeen olisi sekä kuningas että arkkipiispa palautettava takaisin maahan. Mutta sitten tulivat herrat ehkä ajatelleeksi, muulta kannalta en ainakaan minä voi asiaa käsittää, että Niilo herrasta teidän johtajananne koituisi liian mahtava mies. Ja niin otettiin hän vangiksi vasten kaikkia lupauksia ja kunniasanoja, vaikka rauhan ja ystävyyden oli määrä vallita kaikkien kesken. Siinä käytiin siis aivan samalla tavalla kuin ennen Vesteråsissa, Eerikki Puken asiassa. Ja minä pelkään, Jumala paratkoon, että myöskin tässä on henki kysymyksessä!"

Taas syntyi syvä hiljaisuus. Sen keskeytti nytkin isäntä itse asettumalla jälleen vanhalle paikalleen ratisevan takkavalkean ääreen, jossa laski päänsä kätten nojaan. Vuoritilallinen Pentti Björnsson oli rikas ja hyvin arvossa pidetty mies, jonka neuvoja kaikissa tärkeissä asioissa haluttiin ja myös laajoissa piireissä noudatettiin. Hän oli ollut mukana Engelbrektin vapautussodassa ja tämän muisto oli hänelle erittäin rakas. Kaikkia, jotka olivat siihen osaa ottaneet, piti ukko ystävinään, eikä hän niiltä koskaan apuansa kieltänyt. Tuomas piispan laulut Engelbrektistä ja vapaudesta osasi hän ulkoa alusta loppuun ja monta kertaa oli hän puhellut vanhan rehellisen piispan kanssa aikansa huomattavimmista henkilöistä ja tapahtumista. Näissä keskusteluissa oli piispa myöskin kertonut hänelle Niilo Sturesta, jonka hehkuva rakkaus Engelbrektiin jo yksinään teki vuoritilallisesta tämän ihailijan. Tuttavuus, johon hän jäljestäpäin oli tullut Niilo herran kanssa Kaarlo Knuutinpojan sotien aikana vanhaa drotsia, Krister Niilonpoikaa vastaan, oli vielä vahvistanut ja lisännyt tätä ihailua. Ja arvossa pidetyn vuoritilallisen Pentti Björnssonin puhe tästä Engelbrektin ystävästä levisi laajalle ympäri seutuja. Se sai aikaan yleisen ihailun Niilo Sturea kohtaan vuoristossa ja näitten seutujen asukkaat olisivat menneet vaikka kuolemaan hänen edestään.

Kun nyt Erkki, joka syntyperäisenä taalalaisena oli täällä tuttu jo Engelbrektin ajoista asti, toi tiedon rakasta ritaria kohdanneesta onnettomuudesta, herätti se vuoristolaisessa ja tämän perheessä mitä suurinta katkeruutta. Mutta se ei puhjennut ilmi mahtipontisissa sanoissa eikä myöskään muissa ulkonaisissa ilmaisumuodoissa. Se koski niinkuin yleensä kaikki tällaiset tapaukset suoraan tämän yksinkertaisen ja rehellisen kansan sydämeen. Jo Tukholman piirityksen aikana oli ihmetelty, ettei Niilo herraa ollut siellä, vaikka niin oli puhe ollut. Eikä vuoristolaisten kysymyksiin ollut osattu mitään tyydyttävää vastausta antaa. Sentähden olivatkin nämät, kun piispan sanansaattajat saapuivat, aikoneet jäädä kotia, kunnes Niilo herra itse tulisi. Mutta kun sitten olivat saaneet kuulla, että tämä oli samonnut Gestriklantiin päin saattaakseen rahvaan sielläkin ja Helsinglannissa liikkeelle, olivat he, vaikka epäillen, viimein lähteneet matkaan. Luultavaa kuitenkin oli, että vielä tälläkin hetkellä, vaikka piispa itse oli saapunut Taalaihin, tällaisten tietojen tultua syntyisi vastustusta. Niin, oli hyvin todennäköistä, että piispa saisi ankarasti ponnistella, ennenkuin saisi taalalaiset matkaan, ellei näet onnistuisi hankkia Niilo Sturea sivulleen.

Erkki kertoi sitten kaikki, mitä ritarin vapauttamiseksi oli tehty, ja kuinka nyt viimeinenkin toivo oli rauennut Brodden kadotessa, jolta varmaankin tuo konnamainen Taavetti herra oli ryöstänyt vapauden aivan samoin kuin Niilo herraltakin.

Silloin ryhtyi vihdoin vanha vuoristolainen puhumaan. Hän oli koko ajan Erkin kertoessa istunut pää kumarassa. Mutta rypyt hänen otsallaan olivat yhä suurenneet ja katse tullut terävämmäksi.

"Mitä Niilo Sture tahtoo, sitä mekin tahdomme", lausui hän. "Hänen vihollisensa ovat meidän vihollisiamme samaten kun hänen ystävänsä ovat myös meidän. Sentähden pitää asiain mennä niinkuin hän tahtoo. Ruotsin valtakunta ei ole mikään papintila... Kuninkaan täytyy saada palata takaisin. Ellei siihen myönnytä, eivät taalalaiset, ei ainoakaan heistä, astu joen ylitse Kristian kuningasta vastaan. Se on ensimäinen ehto!... Toinen on, että Niilo Sture on heti päästettävä vapaalle jalalle, sillä hän se on vievä meidät taisteluun, hän, eikä kukaan muu. Sen sanoi minulle vanha Tuomas piispa, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, ja olen siitä itsekin aivan varmasti vakuutettu, että Niilo Sture on oivallisin ritari Ruotsin valtakunnassa ja kaikista sopivin saattamaan Engelbrektin suuren työn loppuun."

Nämät sanat täyttivät Erkin rinnan sydämellisellä riemulla ja kostea kiilto silmissään astui hän esiin ja tarttui vuoritilallisen käteen kiinni.

"Jumala siunatkoon teitä niistä sanoista, Pentti ukko", lausui hän. "Tiedän aivan hyvin, että teidän puheellanne on merkitystä ja että sitä kuunnellaan ja noudatetaan laajalti näillä seuduin."

"No, no, poikaseni!" mutisi Pentti ukko, itsekin liikutettuna, ajatellessaan, mitä kaikkea rakastettu ritari sai kärsiä, "no, no, maistakaamme nyt ensin muorin jouluolutta ja tuumikaamme sitten, millä tavoin voimme paraiten saada Niilo herran vapautetuksi!"

Vuoritilallisen vaimo toi nyt jouluoluen sisään ja ennen pitkää kulki jo kiiltäväksi hinkattu kuparihaarikka miehestä mieheen. Sitten kun myöskin vieraalle oli tarjottu tervetulijaispikari, tarttui itse isäntä haarikkaan kiinni ja lausui:

"Kaarlo kuninkaan ja Niilo Sturen malja!"

Juotuaan tarjosi hän haarikan Erkille, joka myös toistettuaan samat sanat vei sen huulilleen. Samaten tekivät kaikki muutkin läsnäolevat.

"On kyllä olemassa keino, Pentti ukko", virkkoi Erkki, "jonka avulla Niilo Sture voidaan vapauttaa, ja se on..."

"Ja se on...", kertoi vuorimies, ikäänkuin hämmästyen sitä, että tuo hänen silmissään nuori mies tahtoi pyytämättä antaa hänelle neuvon.

"Muuta keinoa ei ole, kuin että me menemme Katillo piispan puheille", lausui Erkki, "ja sanomme suoraan hänelle, että yhtä varmasti kuin Taalain armeija lähtee sotaan ainoastaan saattaakseen Kaarlo kuninkaan takaisin valtakuntaan, yhtä varmasti vaatii se myös ritari Niilo Sturen johtajakseen, ja ettei se ilman sitä matkaan lähde. Uskon, ettei piispa tunne heimolaisensa konnamaista tekoa. Jos hän saa sen nyt tietää, niin olen varma, että hän yhtä innokkaasti kuin joku meistä on toimiva Niilo herran vapauttamisen hyväksi. Mutta mahdollista on, ettei hän luota sanoihini. Ja minä en voi näyttää niitä toteen yhtä vähän kuin kukaan muukaan niistä miehistä, jotka jäivät kuninkaantyttären kanssa odottamaan Krokekin luostarin ulkopuolelle, kun Niilo herra meni sinne sisään."

Erkki lähestyi jo viittäkymmentä. Mutta vanhasta Pentistä, joka oli nähnyt hänen pienestä pojan vekarasta alkain, tuntui Erkki aina nuorelta. Eikä ihme, sillä olihan Pentti tuntenut hänen isänsä ja olihan hänellä sitä paitsi kolmekymmentä vuotta enemmän hartioillaan kuin tällä, vaikka olikin ulkonäöltään vielä reipas ja voimakas niinkuin paraassa miehuudenijässä oleva mies. Kummastuksen ilme katosi kuitenkin heti hänen kasvoiltaan ja suurella tarkkaavaisuudella näytti hän kuuntelevan Erkin ehdotusta. Kun tämä sitten oli lopettanut, sanoi hän tälle niinkuin vertaiselleen:

"Neuvosi tuntuu minusta hyvältä... Meidän on mentävä piispan luo ja puhuttava hänelle asiasta."

Enempää ei sinä iltana juteltu. Vasta parin päivän päästä oli kokous Tunassa, johon Katillo piispa oli määrännyt vuoristolaiset saapumaan. Näitä kahta päivää käyttivät Pentti ja Erkki sekä edellisen pojat hyväkseen. He keskustelivat naapurien kanssa ja tutkivat heidän mielipiteitään sekä valmistivat heitä kaikilla tavoin kokousta varten.

Kun he sitten määrättyyn aikaan saapuivat Tunaan, ei piispaa itseä ollutkaan siellä. Sen sijaan puhui arkkipiispan veli, Krister Pentinpoika, hänen nimessään vuoristolaisille. Tämä selitti heille, miten välttämätöntä oli, että nyt mies talosta lähtisi sotaan, jos kerran täydellä todella tahdottaisiin pelastaa valtakunta vaarasta. Ja laajasti kuvaili hän, kuinka kuningas oli tunkeutunut aina yhä eteenpäin, sen jälkeen kun oli saapunut Tukholmaan maanantaina 25 päivänä maaliskuuta.

"Veljeni arkkipiispan linna, Stäke", lausui hän, "ja myös oma linnani Sallestaborg, ovat joutuneet kuninkaan käsiin. Pääsiäisenä kuunteli hän messua Upsalan tuomiokirkossa ja seuraavana päivänä samosi hän Vesteråsiin, jossa hän nyt paraillaan majailee heimolaiseni, herra Niilo Kristerinpojan, luona. Hänen ja veljeni, Taavetti herran, sanansaattajat ovat täällä läsnä, niin että te voitte itse heiltä tiedustella, minkälainen asiain tila todellisuudessa on. Mutta varmaa on, että teidät perii hukka, ellette heti ryhdy ponteviin toimiin, sillä epäilemättä on kuningas heti, kun on saanut Vesteråsin käsiinsä, samoava Långhedenin ylitse tänne teidän seuduillenne."

Ritarin sanoja seurasi hiljaisuus. Miehet lähestyivät toisiansa ja puhelivat keskenään ja kun sitä sellaista oli kestänyt hetkisen aikaa, astui vanha, hopeahapsinen vanhus, Pentti Björnsson, esiin ja tervehti ritaria. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen kuullakseen tämän kokeneen miehen sanoja. Kun sitten taas hiljaisuus oli syntynyt, alkoi Pentti:

"Tavaksi on nyt tullut, aina siitä alkain, kun suuret herrat tulivat huomaamaan, mihin me kelpaamme, me, jotka asumme täällä Taalaissa ja ympärillä, että he lähtevät tänne joen ylitse, kun hätä ahdistaa ja uhkaa heitä. Niin on nyt sinunkin käynyt, Krister Pentinpoika, ja samaten myös sukulaisesi, Katillo piispan. Hyvä olisi ollut, jos hän olisi itse ollut täällä meitä vastassa, koskapa hän juuri on kutsunut meidät kokoon. Sillä sinua me hyvin vähän tunnemme. Ja kun ajattelen, miten enosi, Krister Niilonpoika, houkutteli Taalain rehelliset miehet sotajalalle, vaikka mikään hätä ei ahdistanut valtakuntaa, niin on minulla hyvin vähän halua noudattaa kehotustasi. Katsos, nyt on asianlaita niin, että me kyllä huomaamme valtakunnan olevan vaarassa, mutta ei suinkaan veljesi tähden, vaan sentähden, että valtakunta on hallitsijaa vailla, niin kauan kuin Kaarlo kuningas on ja pysyy maanpaossa. Se on tämän hädän tähden vaan, kun me tahdomme lähteä matkaan mies talosta. Sillä sen sanon sinulle, mitään pappisvaltaa me emme halua, vaan me tahdomme, että Ruotsi yhä edelleenkin pysyy kuningaskuntana, jollainen se jo ikimuistettavista ajoista on ollut."

Krister herra huomasi asemansa erittäin vaikeaksi. Sillä tällaista puhetta kuin hän nyt vanhan vuoritilallisen huulilta kuuli, ei hän ollut ollenkaan odottanut. Ja sentähden ei hänellä ollutkaan siihen mitään vastausta antaa. Sillä se oli kokonaan vasten hänen ja muitten herrain aikeita tämä puhe Kaarlo kuninkaan takaisin kutsumisesta. Mutta olla tähän vaatimukseen suostumatta, sitä hän ei uskaltanut, koska taalalaiset toden teolla olivat nyt heidän ainoa turvansa. Niin olisi epäilemättä Katillo piispa tehnyt ja jyrkällä kiellollaan olisi hän ehkä voittanut enemmän kuin mitä Krister herra nyt voitti puolittaisella myöntymisellään.

"Mikä on maalle ja valtakunnalle hyödyksi, sitä mekin uurastamme!" vastasi hän.

"Silloin on sinun se valalla vahvistettava!" jatkoi taipumaton Pentti ukko. "Niin, sinun on vannottava, että sinä ja piispa ja kaikki, jotka nyt ratsastelevat täällä Taalaissa, että ne kaikki suostuvat ensimäiseksi työksi hankkimaan Kaarlo kuninkaan takaisin valtakuntaan. Ja sitten täytyy sinun vielä laittaa meille johtajaksi kelpo ritari, herra Niilo Sture, tai on sinun ainakin sanottava meille hänen nykyinen olinpaikkansa. Silloin lähdemme me iloisella mielellä Tanskan kuningasta vastaan! Muussa tapauksessa pysymme me kotona ja luulen, olenpa melkein varma siitä, että niitä on vähän, jotka Siljanista lähtevät joen toiselle puolen teidän kanssanne, jos ei nimittäin Katillo piispa puheillaan saa mieliä muuttumaan."

Mustiinpuettu herra, jota vuoristolaiset eivät tunteneet, mutta jonka nimen Erkki heille jälkeenpäin ilmoitti -- mies oli Uppsalan kaniikki Helmich -- lähestyi vuorimiehen puhuessa ritaria, joka seisoi muitten herrain keskellä, ja kuiskasi hänelle toisten sitä huomaamatta jotain korvaan. Krister herra astui sen jälkeen esiin ja nosti kaksi sormeansa ylös lausuen:

"Mitä minuun itseeni tulee, niin mielelläni suostun vaatimuksiinne, Taalain kunnon miehet! Mutta heimolaiseni, Katillo piispan, puolesta en minä voi mitään valaa vannoa. Mitä taas Niilo herraan tulee, niin ei luullakseni viivy kauan, ennenkuin te taas saatte hänet nähdä. Kuitenkin tahdon ilmoittaa teille, että minä kaikista vähimmän odotin teiltä tällaista puhetta nyt, kun vaara on juuri oven edessä. Ja suuresti mahtaa se Katillo piispaa ihmetyttää, palatessaan rahvaan kanssa Siljanin laaksoista, kun huomaa teidät pysyvän alallanne. Ajatelkaa myöskin, että jos Vesterås antautuu, niin on koko tämä maanpuoli avoinna Kristian kuninkaan joukoille. Toivon siis, että luotatte sanoihini ja että jo huomenna lähdette liikkeelle, jos ei muuta niin ainakin joelle asti!"

"Ei", lausui Pentti Björnsson, "siitä ei tule mitään. Meidän täytyy ensin saada piispalta lupaus, että Kaarlo kuningas palautetaan takaisin valtakuntaansa ja sitten on teidän hankittava meille Niilo herra päälliköksi... Sinä et peljätä meitä puheellasi vaarasta, sillä jos se todella lähestyy, jos kuningas samoo Långhedenin yli, niin tiedämme me kyllä, miten silloin varjella omaa kotiamme ja kontuamme."

Kaikki vuoristolaiset yhtyivät Pentin lausumaan mielipiteeseen ja niin hajoitettiin kokous.

Pentti ja Erkki lähtivät Kuparivuorelle Faluniin, jossa vuorimiehen veli asusti. Vanhus tahtoi neuvotella tämän kanssa ja jos mahdollista saada sanansaattaja jonkun vaikutusvoimaisen talonpojan luo Leksantiin tai Moraan voidakseen estää piispan hankkeet. Vasta myöhään illalla seuraavana päivänä palasivat he takaisin Pentti Björnssonin kotiin.

"Sanasi kokouksessa ovat tehneet aiotun vaikutuksen, isä!" virkkoi vaimo, kun miehet olivat tulleet tupaan. Ja miehen kysymykseen, mitä hän puheellaan tarkoitti, vastasi hän: "tänne saapui eilen jälkeen puolisen lähetti Niilo herralta."

"Niilo herralta?" huudahtivat ukko ja Erkki samalla kertaa.

"Niin, se oli todellakin häneltä!" virkkoi vaimo. "Niilo herra on matkalla tänne ja lähetti käski minun sanoa sinulle, Erkki, että kiiruhtaisit viipymättä Penningebyhyn. Se on herrasi tahto. Miehellä oli kirje mukanaan, minullekin näytti hän sitä... Ritarin sinetti riippui siinä. Se oli piispalle ja lähetillä oli kiire, sillä kirjeessä oli tärkeitä ja painavia tietoja."

"Mitä sanot, akka?" huudahti mies ja hänen äänessään vaihteli ilo ja epäilys.

Erkki seisoi siinä kauan ja mietti, mitä oli kuullut. Ei ollut aivan kokonaan mahdotonta, että Niilo herra oli saanut vapautensa takaisin. Brodde oli voinut saapua ja tehdä heti uhkayrityksen, joka oli onnistunut. Ja aivan luonnollista siinä tapauksessa oli, että Niilo herra ensin oli lähtenyt Penningebyhyn. Tie oli kyllä pitkä sinne, mutta ei kuitenkaan niin kovin pitkä, ettei hän olisi voinut olla takaisin varmain tietojen kanssa ennemmin kuin piispa Siljanlaaksojen rahvaan kanssa ehti vihollisen ahdistamille paikoille.

Niin läksi Erkki matkaan. Mutta saavuttuaan Penningebyhyn, olivat kaikki siellä syvään suruun ja murheeseen vaipuneina. Ritarista ei ollut kuulunut mitään. Erkin kertomus, niin vähän varmuutta kuin se sisälsikin, herätti siellä kuitenkin taas toivon kipinän. Mutta itse huomasi hän heti, että kaikki oli ollut vain pelkkää petosta, ja hän tuli siinä ajatelleeksi mustaa kaniikkia, joka kuiskasi ritarin korvaan kansankokouksessa. Epäilemättä oli se hänen keksintöänsä, tuo miehen lähettäminen, saadakseen siten Erkin poistumaan paikkakunnalta, koska toivoa sopi, että hänen poissaollessaan ainakin piispan oma läsnäolo voisi saada talonpojat taipumaan. Tämä huomio sai hänen levottomuutensa kohoamaan äärimmilleen, niin että Briita rouvan täytyi jo lohduttaa häntä. Kaarlo kuninkaan vanha hovimestari tuli hänen luokseen ja lausui hänelle ystävällisen tervehdyksen kuninkaantyttäreltä, joka pyysi häntä pysymään vain rohkealla mielellä. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei Erkki voinut saada rauhaa, ennenkuin istui taas hevosen seljässä.

Hurjaa, epätoivoista vauhtia ajaen suoritti hän matkan takaisin Hedemoraan. Mutta juuri päästessään Fjädrunda-maahan, sai hän kuulla, että Katillo piispa mahtavan taalalais- ja vestmanlantilais-armeijan kanssa majaili Hällemetsässä lähellä Harakerin kirkkoa. Tämä uutinen, joka vahvisti hänen epäluulojansa Krister herraan ja kaniikkiin nähden, enensi hänen levottomuuttaan ja sai hänet ponnistamaan voimiaan viimeisiin asti.

Katillo piispan oli todellakin onnistunut saada taalalaiset seuraamaan itseään. Sen olivat suureksi osaksi vaikuttaneet ne sanomat, joista kaikkialla tiedettiin puhua, että nimittäin Niilo Sture oli palannut retkeltään pohjoisista maakunnista ja niin muodoin ennen pitkää saapuisi paikalle. Itse Pentti ukkokin antoi sen kirjeen pettää itseään, jota oli hänen vaimollensa näytetty. Ja niin oli myöskin hän lähtenyt sotaan kolmen poikansa kanssa.

Varhain aamulla 16 päivänä huhtikuuta ratsasti Erkki pitkin metsäpolkuja, jotka olivat hänelle vallan tuttuja, kiiruhti niin nopeaa, kuin väsynyt hevosensa juosta voi, eteenpäin Harakerin kirkkoa kohti. Ja jota lähemmäksi hän sitä tuli, sitä selvemmin erotti hänen tottunut korvansa sen omituisen sorinan, joka sekoittui korkeain honkain majesteetilliseen huminaan. Se sorina tuli suuresta leiristä, jonka täytyi olla aivan lähellä.

Silloin keksi hänen silmänsä yhtäkkiä kookkaan, harmaantuneen miehen, joka sotatapparaansa nojaten seisoi erään pilviä tavottelevan kuusen alla. Erkki tunsi heti hänet. Mies oli Pentti Björnsson. Nähtävästi olivat vuoristolaiset ottaneet asemansa tähän osaan metsää. Ja hän sai pian vahvistuksen tähän arveluunsa, sittenkun hän oli ehtinyt tunkeutua tavattoman tiheän, orjantappuroita kasvavan pikkumetsän läpi ukon luokse. Tämä seisoi siellä ajatuksiin vaipuneena ja hänen muotonsa oli synkkä, melkein uhkaava. Kun Erkki tuli hänen luokseen, katsahti hän ylös ja hänen katseensa oli tutkiva, mutta mitään kysymystä ei hän tehnyt. Palvelija tuli yksinään, siinä oli selvä vastaus hänelle.

"Tänä päivänä on tosi leikki edessä", virkkoi ukko, "mutta Niilo Sturea ei siltä vielä näy."