Part 21

"Kova on kohtaloni", virkkoi lopulta Jösse Bonpoika, "sillä koska nyt ensi kerran saan tavata hurskaan kaniikin, siitä ei minulla ole vähääkään tietoa... Nyt täytyy minun vain kiirehtiä marskin asioille!"

Ja Brodden suureksi kummastukseksi heittäytyi hän samassa jo satulaan ja ratsasti pois.

Brodde seisoi hetkisen siinä miettien itsekseen päällysmiehen sanoja, mutta kulki sitten hitaasti pihalta ulos ja kääntyi samalle suunnalle, jonne Jösse Bonpoikakin oli mennyt.

Äkisti pysähtyi hän ja suuntasi sitten askeleensa luostaria kohti, jota rajoittavat kadut olivat kansaa ahdinkoon asti täynnä. Ja se ahdinko tuli aina vain suuremmaksi, jota lähemmäksi hän luostaria pääsi.

Brodden mieli voi kiintyä vähäpätöisiinkin seikkoihin, jotka sattuivat hänen tielleen. Sen lisäksi oli hän vielä varustettu terävällä huomiokyvyllä ollen samalla niin kestävä ja uupumaton, että hänellä siinä suhteessa tuskin oli vertaista. Siksi lensikin heti ensi hetkellä hänen päähänsä, kuullessaan, miten välttämättä kaniikki tahtoi Jösse Bonpoikaa tavata, että siinä punottiin jotain salavehkeitä, joista hänen täytyi saada selvän. Hän epäili jo muutenkin kovasti Jösse Bonpoikaa ja kaniikki kuului arkkipiispa Jöns Pentinpojan tuomiokapituliin. Siinä oli hänelle jo kyllin, varmistuakseen epäluuloissaan. Mutta että joku tiedonanto voisi tapahtua näitten välillä, täytyi heidän molempain tavata toisensa. Ja kun hänen oli mahdoton seurata toista, päätti hän sitä tarkemmin pitää silmällä toista.

Hän oli vasta niin hetken aikaa ollut kaniikista erillään, että tämä oli tuskin muuta kuin kirkkoon ehtinyt. Ja aluksi tarvitsi hänen seurata tätä vain silmillään.

Mutta ihmispaljous teki odottamattomia esteitä ja hänen levottomuutensa nousi samassa määrässä kuin ahdinko kasvoi, joka oli tietysti suurin kirkon sisäänkäytävän lähellä.

Samassa tuli juhlakulkue esiin ja ihanan ihana musiikki täytti säveleillään ilman.

Siinä kulki kuningas valkoiseen silkkiin puettuna, jalkoihin asti ulottuva purppuraviitta leveillä hartioillaan ja kuningaskruunu päässään. Hänen edellään kulki ritari kantaen kullattua miekkaa, mutta itse kantoi kuningas omenaa toisessa ja valtikkaa toisessa kädessä. Molemmat olivat ne paljasta kultaa ja kimaltelevia jalokiviä täynnä.

Kuninkaan takana kulkivat arkkipiispa sekä Linköpingin, Strengnäsin, Vexiön ja Vesteråsin piispat. Kaikki olivat he täydessä juhlapuvussa, yllään viitat, jotka kalleudessa olivat kuninkaan manttelin arvoiset. Heidän jälkeensä tulivat eri tuomiokapitulien kaniikit.

Brodde näki kaiken tämän sieltä, jossa seisoi, ja hänen lämmin sydämensä sykähteli kunnioituksesta nähdessään majesteetillisen kuninkaan ja piispat, etenkin Linköpingin Niilo piispan, joka samoin kuin arkkipiispa Tuvekin oli halvasta asemasta kohonnut korkeaan arvoonsa ja nyt viimeksi kunnostanut itseään ottamalla tehokkaasti osaa Holavedenin taisteluun Kristian kuningasta vastaan. Mutta vaikka loisto ja komeus näin lumosikin hänen silmänsä, ei hän siltä kuitenkaan hetkeksikään unhottanut mitä varten oli tullut.

Pian huomasikin hän, missä kaniikki Helmich kulki muitten Upsalan kaniikkien keskellä, ja silloin hän rauhoittui taas ja voi siis jälleen aivan huoleti antautua kaikkea komeutta katselemaan.

Pääpappien ja heidän kaniikkiensa jäljessä kulkivat ritarit mitä upeimmissa puvuissa ja näitten jälkeen joukko ylhäissukuisia rouvia ja neitoja. Niiden joukossa näki Brodde Briita neidinkin, joka ihanana kuin Jumalan enkeli asteli siellä muitten keskellä.

Lopuksi tulivat nuo neljä neitosta, jotka piti nunniksi vihittämän ja niiden joukossa kuninkaan pieni tytär, Birgitta, joka tähän aikaan oli ainoastaan yhdeksän vuoden vanha. Kuningas oli saanut paavilta erityisen luvan panna tyttärensä luostariin, vaikka tämä olikin vielä lapsi. Luostarisääntöjen mukaan ei näet kukaan päässyt nunnaksi, ennenkuin oli täyttänyt 18 vuotta. Kaikki, jotka näkivät lapsen, ihmettelivät hänen ulkonäköään ja käytöstään. Ei ylpeyden vivahdustakaan huomannut hänen hienoissa kasvoissaan. Ne ilmaisivat vain viattomuutta, hurskasta välinpitämättömyyttä. Eräs Vadstenamunkki onkin kirjoittanut hänestä luostarin päiväkirjaan, että hänen kasvoillaan ei huomannut surua, jos ei iloakaan.

Saaton tullessa kirkkoon, tunkeutui kansajoukko joka taholta yhteen, niinkuin tavallisesti aina tällaisissa tilaisuuksissa. Brodde sai kumminkin paikan itselleen, josta voi nähdä koko kirkon ja ne, jotka ennen muita kiinnittivät hänen huomiotaan.

Kirkko oli koristeltu mitä kauniimmalla tavalla. Koko kuori oli kallisarvoisilla verhoilla puetettu. Lattiaa peittivät matot aina läntiselle ovelle asti, joka johti nunnaluostariin. Ja kaiken tämän komeuden keskeltä loisti kulta ja hopea, helmet, jalokivet ja korkeat vahakynttilät. Erittäinkin oli kuningatar vainajan hauta kuninkaan rakennuttamassa Pyhän neitsyen kuorissa kirkkaasti valaistu. Siellä loistivat vahakynttilät korkeissa jalustoissaan ja upeissa kruunuissa. Jotkut luulivat nähneensä pari kyyneltä kuninkaan poskella, kun hän kulki kuorin ohi ja kääntyvän samassa ympäri, ikäänkuin olisi hän tahtonut nähdä pienen tyttärensä.

Kuningas kulki suoraan munkkien kuoriin, jonne molemmat arkkipiispat häntä seurasivat. Sillä myös Lundin arkkipiispa oli täällä läsnä. Kuitenkaan ei hän nyt kantanut sitä korkeamman arvon merkkiä, joka asetti hänet Ruotsin arkkipiispan yläpuolelle, luultavasti siitä syystä, ettei tahtonut loukata virkaveljeään ja Ruotsin papistoa. Toiset piispat ja kaniikit saivat paikkansa keskelle käytävää kuorin alapuolelle. Siihen oli heille kullekin varattu oma istuimensa. Muut juhlakulkueeseen osaaottavat asettuivat taas heidän eteensä sitä mukaa kuin kirkkoon tulivat. Kun sitten nunniksi aikovat olivat ehtineet kuorin viereen, jossa vihkimyksen piti tapahtua, otti kuninkaantytär paikkansa isänsä viereen.

Silloin nousi Kaarlo kuningas ylös istuimeltaan ja avasi juhlallisuuden sanoilla:

"Dominus vobiscum!"[6] ja luki sitten kappaleen Johanneksen evankeliumista.

Linköpingin Niilo piispa vastasi siihen:

"Gloria tibi, domine!"[7]

Piispa luki sitten päivän evankeliumin ja niin astui lopulta arkkipiispa Jöns Pentinpoika esiin toimittaakseen itse vihkimyksen. Pieni kuninkaantytär piti isäänsä kädestä kiinni ja katseli hartaana synkkää, kylmää arkkipiispaa, joka nyt erotti hänet kaikista maallisen elämän riemuista.

Broddesta ja ehkä monesta muustakin tuntui omituiselta nähdä arkkipiispa ja kuningas yhdessä juhlallista vihkimystä toimittamassa. Siinä oli aikakauden päivä ja yö vieretysten. Ja lapsi heidän välillään oli ikäänkuin uhri, uhri sellainen, jonka joka aika kantaa Jumalalleen, oman tapansa mukaan sovitusta hakien.

Mutta samassa kääntyivät Brodden silmät kokonaan toisaalle. Kun virsi aloitettiin taas ja kuninkaan soittajat yhtyivät siihen, nousi alhaalla kirkossa kaniikki Helmich istuimeltaan estäen ruumiillaan sen osaksi näkymästä mitä kuorissa tapahtui. Kuninkaantytär ilmautui silloin juuri sinne nunnapukuun puettuna ja näytti ikäänkuin sen kunnian liikuttamana, joka hänen osakseen tuli, tahtovan irtautua isästään ja heittäytyä abbedissan syliin, jota kaikkea pidettiin todistuksena hänen halustaan mennä luostariin. -- Ja kaiken tämän keskeltä kohoutui nyt kaniikin paljastunut päälaki esiin, vetäen Brodden koko huomion puoleensa.

Äänettömin askelin kulki kaniikki sivukäytävää pitkin itäiselle ovelle ja samalla hetkellä nousi myös kaksi Tanskan lähettilästä istuimiltaan ja katosivat muiden sitä huomaamatta. Vähääkään arvelematta jätti Brodde myös heti kirkon ja suuntasi kulkunsa pitkän luostarimuurin vierustalle. Hänen täytyi pitää silmällä noita kolmea, jotka epäilemättä tulisivat luostariportista ulos, ellei Jösse Bonpoika odottanut heitä jossain luostarihuoneessa. Jos niin taas oli, niin oli Jösse Bonpoika varmaankin siellä jo. Mutta siinä tapauksessa päätti Brodde odottaa häntä ja kaivaa miekallaan totuuden esiin.

Tuskin oli hän ehtinyt vielä muurinkulman ohi, kun jo näki kaniikin astuvan portista ulos ja kiirein askelin rientävän katua eteenpäin. Nopeasti hypähti Brodde erään puun taa, niin että kaniikki kulki ohitse häntä huomaamatta. Pian senjälkeen ilmaantuivat nuo toisetkin herrat kadulle. Ne lähtivät kuitenkin kokonaan toiseen suuntaan astelemaan ja kun Broddella ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä, antoi hän heidän mennä ja seurasi vain kaniikkia.

Tavallisissa oloissa olisi se seuraaminen hänelle tuskin onnistunut, niin syviin ajatuksiin vaipuneena kuin Helmich kulkikin, mutta nyt, kun kadut vilisivät kansaa täynnä, nyt se onnistui. Siinä tuli joukottain vastaan alhaista herrasväkeä, joka ei ollut päässyt juhlallisuuteen mukaan sekä myös rahvasta. Siksi oli Brodden niin helppo seurata kaniikkia.

Tämä katosi pian erääseen taloon kaupungin itäkulmalla ja ihan arvelematta seurasi Brodde häntä aina pihalle asti. Silloin huomasi hän suureksi kummastuksekseen molempain tanskalaisten suuntaavan kulkunsa samaan taloon. He eivät kuitenkaan kiinnittäneet häneen mitään huomiota, vaan menivät sisään ja Brodde jäi siis yksin pihalle. Hän meni heti tapaamaan talonomistajaa saadakseen tältä lähempiä tietoja sisälläolevasta kokouksesta, mutta huomasi pian tämänkin olevan jollain tavoin asiasta osallisen, sillä hän koitti kaikilla tavoin saattaa häntä harhateille.

Viekas Brodde antoikin heti uskotella itselleen, ettei siellä mitään salaista kokousta pidetty, käyttäen itsensä siinä puhuessaan niin yksinkertaisesti kuin suinkin, ettei vain millään tavalla herättäisi isännässä epäluuloja itseänsä kohtaan. Kun hän sitten luuli saavuttaneensa sen, mitä tarkotti, lähti hän ulos osottaen kaikin tavoin, että aikoi poistua. Talonisäntä seisoi kauan aikaa portilla ja katseli hänen jälkeensä, mutta lopulta hän kumminkin poistui ja Brodde kääntyi silloin heti toiselle kadulle saapuen takaisin kadunkulmaan, josta mukavasti voi pitää silmällä epäilyksenalaista taloa, niin että kukaan ei päässyt sieltä ulos hänen sitä huomaamatta.

Niin kului noin puolitoista tuntia. Kellojen soitto ilmoitti juhlallisuuden loppuneeksi ja kuninkaantyttären tulleen vihityksi Kristuksen morsiameksi. Ja nyt kulki juhlasaatto paraillaan luostarista kuninkaan kartanoon, jossa Tord herran ja neiti Iliana Åkentyttären häät olivat vietettävät. Ja niinkuin varjot näkyvät selvimmin kirkkaassa valossa, niin kuvasteli Brodden kiihottunut mielikuvitus tämän onnen ja riemun keskelle kamaloita varjoja, tuhoa ja turmiota tuottavia. Hän luuli jo näkevänsä, kuinka käärme mateli kukkien keskellä ja sillä käärmeellä, sillä oli Jösse Bonpojan pää. Hän säpsähti itsekin siinä seisoessaan. Niin elävästi näki hän, miten kavallus ja petos tapasi mitään pahaa aavistamattoman marskin juuri hänen onnellisuutensa keskellä.

"Hyvä, että näen sinut!" mutisi hän itsekseen. "Sillä luulen toki, että tikarissani on vielä yhtä hyvä terä kuin sinunkin!"

Ja näin oli hän jo noussut sen vuoren huipulle, jonka oli itselleen rakentanut ja joka kohosi samassa määrässä hänen levottomuutensa kanssa, kun ei noita kolmea pappia ruvennutkaan kuulumaan. -- Silloin kun hänen mielikuvituksensa oli juuri kiihkeimmillään kuuli hän yht'äkkiä kiliseväin kannusten äänen mainitun talon pihamaalta. Brodde vetäytyi heti takaisin erään kulmatalon piin varjoon, jossa hän oli näkymätönnä, mutta itse siltä voi erään raon kautta hyvin nähdä portin sekä ulos- ja sisäänmenevät.

Kannusten ääni tuli lähemmäksi ja samassa näyttäytyi Jösse Bonpoika portilla.

Brodde uskalsi tuskin hengittää. Hän ei olisi tahtonut näyttää itseään, mutta ei siltä päästää päällysmiestäkään silmistään.

Tämä katsahti nopeasti ympärilleen ja poistui sitten äkisti portilta suunnaten kulkunsa suoraan kaupungin pohjoisporttia kohti.

Yhtä nopeasti ja varovasti jätti Broddekin paikkansa seuraten kavaltajaa, jolla kuitenkaan ei näyttänyt olevan vähintäkään aikomusta muuttaa alottamaansa suuntaa. Tämä ihmetytti Broddea kovasti. Sillä hän oli saanut päähänsä, että, jos jotain tapahtui, tapahtui se nyt heti, kun ilo ja siis myöskin varomattomuus olivat suurimmillaan.

Mutta Jösse kulki yhä vain katua eteenpäin ja askeleensa tulivat sitä nopeammiksi, jota lähemmäksi kaupunginporttia pääsi. Brodde, jonka ei nyt kauemmin tarvinnut salata itseään, koska näkönsä ei enää voinut herättää Jössessä mitään epäluuloja ja saattaa tätä varovaisemmaksi, kiirehti askeleitaan ja ehtikin sillä tavoin juuri parhaaseen aikaan kaupunginportille nähdäkseen, miten Jösse Bonpoika heittäytyi hevosensa selkään ja hurjaa vauhtia lähti kiitämään maantietä pitkin.

Brodde seisoi siinä hämmästyneenä. Nyt täytyi hänen repiä alas osan siitä rakennuksesta, jonka epäluulonsa jo olivat niin korkeaksi kohottaneet. Se kävikin nopeasti, mutta perustus jäi kuitenkin jälelle. Jotain oli tekeillä, siitä oli hän varma, ja oli se sitten mitä tahansa, niin täytyi marskin ainakin saada siitä tieto samoin kuin hänen herransakin Niilo Sturen. Siksi päättikin hän heti lähteä häätaloon Tord herraa tapaamaan ja sitten viipymättä ratsastaa Axevallaan varoittamaan myöskin omaa herraansa vaarasta. Matkalla kuninkaankartanoon tuli hän ajatelleeksi, että mahdollisesti kaniikki itse oli ottanut marskin tuossa salaisessa kokouksessa omalle osalleen, kun sitävastoin Jösse Bonpoika sillä aikaa anastaisi linnat länsirajalla haltuunsa. Ja niin oli hän taas uudestaan täysissä rakennuspuuhissa.

Kuninkaankartanon pihalla oli ahdinko yhtä suuri jollei suurempikin kuin vähää ennen luostarin edustalla, sillä tänne oli kokoontunut paljon palvelijoitakin kuuluen joko kuninkaan tai monien ritarien ja pääpappien seurueisiin. Broddella oli täysi työ päästä näitten kaikkien ohitse. Kuitenkin onnistui se hänelle lopulta. Se seikka, että hänellä oli marskille tärkeä tieto vietävänä, avasi hänelle tien. Mutta kun hän oli tullut sen viereiseen huoneeseen, jossa kuningas, morsiuspari ja ylhäisimmät vieraat istuivat, oli hänen mahdoton enää päästä edemmäksi.

Nämät häät, senaikuisten kertomusten mukaan, olivat komeimmat häät, mitä Ruotsissa koskaan on vietetty. Häähuonetta koristivat kallisarvoiset verhot ja upeat matot. Ja lukemattomat vahakynttilät levittivät valoa ympärilleen. Pöydät, joita oli katettu moneen huoneeseen, notkuivat kullan ja hopean painosta. Ei vähemmän kuin 1,400 hopeavatia, muita helmillä ja jalokivillä koristeltuja maljoja ja juoma-astioita lukuun ottamattakaan, upeili pöydillä. Etenkin olivat ne juoma-astiat, jotka olivat kuninkaan ja morsiusparin edessä, erinomaista tekoa. Kuninkaan oma oli tornin muotoon laitettu ja oli siinä valkoinen emalji kullatun hopean päällä. Sen ympärille alhaalle jalkaan oli vielä sovitettu kolme hopeaista maljaa.

Valtaistuinteltta oli mitä kauniinta tekoa ja Ruotsin kolme kruunua kimalteli sinisellä samettipohjalla kuninkaan yläpuolella, kuin sitävastoin hänen vaakunansa oli kummallekin sivulle kuvattuna. Myös sulhasen ja morsiamen yläpuolelle, jotka istuivat kuninkaan kummallakin sivulla, oli teltta laitettu. Näiden alapuolella istuivat sitten virka-arvonsa mukaan arkkipiispat ja pääpapit sekä neuvostoherrat ja ritarit rouvineen niin paljon kuin huoneeseen mahtui. Muut istuivat ulommissa huoneissa.

Ruokalajit olivat sitä mukaa kuin muutkin. Jaloimmat viinit vuosivat ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että kuningas näillä häillä täydelleen kunnioitti urhollista marskiaan. Mutta tanskalaiset vieraat -- sanotaan -- ne eivät suinkaan suosiollisin silmin katselleet tätä loistoa ja rikkautta. "Tällä hetkellä juuri", sanoo kronikankirjoittaja, "kasvoi tanskalaisissa kateus suuri."

"Ja tällöin täytyi Tanskan miesten, täytyi hymyellä, Vaikka suru oli sydämellä. Ja tällöin alkoi heissä myöskin näihin himo tulla, Siitä tietoa monta on mulla."

Kuningasta itseä palveli kaksi nuorukaista, joista Brodde toisen tunsi nuoreksi Steen Stureksi. Nämät seisoivat kuninkaan takana kummallakin puolen kunniaistuinta. Toiset kuninkaan miehet, niinkuin ylhäisimpäin herrainkin, olivat sijoitetut muitten vieraitten taakse, niin paljon kuin tilaa huoneessa oli. Huoneessa, jossa Brodde oli, oli taas toisia miehiä palveluspuuhissa, ja Brodde esiintyi myös yhtenä näistä. Sieltä voi hän nähdä kuninkaan huoneeseenkin ja katsella sulhasta ja morsianta.

Kaunis oli morsiuspari ja monelle tuli mieleen uljasta marskia ja hänen kukoistavaa morsiantaan katsellessa se päivä, jolloin kuningas itse marskina myös saattoi Kaarina rouvan vihkituoliin. Mutta yhtä kaikki tuntui Broddesta, kuin olisi synkkä pilvi leijaillut heidän päänsä päällä. Ja morsiamen ilokyyneleet olivat hänestä vain sen surun synnyttämiä, jonka hämärä aavistus tulevasta onnettomuudesta sai aikaan. Soittokunta soitti juuri silloin yhden noita vienonsuruisia lauluja, jotka nyt ovat tunkeutuneet rikkaitten ja ylhäistenkin kotiin lumoten kaikki kauneudellaan, kuin jos olisivat ulkomailta tulleet, vaikka ovatkin puhjenneet ilmi kansan omasta rinnasta. Niin, soittokunta soitti juuri yhden näistä luoden siihen tunnelman, joka Brodden turmeltumattomassa sydämessä sai pyhän väreilyn aikaan. Hänen silmäinsä kostea kiilto ilmaisi sen.

Hääateria kesti myöhäiseen iltaan.

Soittokunta alkoi tanssin säveleen ja sulhanen vei morsiamensa tanssiin ihaillen häntä ehkä enemmän kuin itse olikaan ihailtu. Silloin näki Brodde yht'äkkiä, miten musta varjo liukui pitkin seinää siinä huoneessa, jossa itse oli.

Se oli kaniikki Helmich ja Broddessa heräsivät taas vanhat epäluulot uuteen eloon. Hän seurasi herkeämättä kaniikin liikkeitä ja hänen terävä silmänsä näki, mitä muut ehkä eivät olisi huomanneetkaan, kuinka kaniikki teki päällään huomaamattoman liikkeen ja katosi sitten nopeasti huoneesta.

Brodde seurasi häntä hillityin, äänettömin askelin.

Alhaalla pihalla pysähtyi kaniikki parin suuren lehmuksen varjoon ja Brodde pääsi helposti ja huomaamatta ihan puitten taa.

Paljon ei hän kuitenkaan matkastaan hyötynyt. Arkkipiispa jätti vain kaniikille muutamia papereja ja kysyi, miten tämä oli onnistunut.

"Paremmin kuin luulinkaan", vastasi kaniikki, "he ja päällysmies olivat innokkaammat asiassa, kuin olin voinut odottaakaan... Päällysmies tyytyi Kristian kuninkaan lupaukseen."

Arkkipiispa ei puhunut siihen sen enempää, vaan meni sisään ja myös kaniikki poistui.

Brodde oli siis kerran taas pettynyt odotuksessaan. Hänen täytyi vieläkin repiä alas rakennustaan, niin että ainoastaan kulmakivet jäivät jälelle. Jotain oli tekeillä, siitä oli hän varma. Mutta mitä...? Koskiko se kuningasta ja valtakuntaa, vai marskia? Hänen siinä miettiessään, pitäisikö hänen puhutella marskia ja kaataa siten tippa myrkkyäkin hänen hääviiniinsä, tuli muutamia nuoria herroja ulos vilvottelemaan tanssin jälkeen. Ne hajautuivat eri suunnille, mutta kaksi suuntasi askeleensa sinnepäin, jossa Brodde oli.

"Olette onnellinen, Ove herra", virkkoi toinen. "Kauniin lähinnä morsianta on teidän mielitiettynne!"

"Olenhan sen teille jo sanonut ja sanon sen vaikka koko maailmalle... Ja hyvä miekkani tuhotkoon sen, joka uskaltaa toista väittää!" huusi Ove herra, astellen pitkin pihamaata ylpeänä ja tyytyväisenä, käsi ystävän olkapäällä.

"Ja kuitenkin sanotaan, että Briita neiti lempii toista!"

"Ja kuka se sitten olisi?" kysyi Ove herra halveksivasti nauraen.

"Herra Niilo Sture!"

"Hm!... Mitenkä hän häntä, jota ei kuningas kärsi näkyvissäänkään... Sitäpaitsi on minulla hänen isänsä lupaus. Ukko on tosin kuollut jo, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, mutta Briita neiti tietää yhtä hyvin kuin minäkin, mikä hänen viimeinen tahtonsa oli. Ja saatte sen vielä nähdä, ystäväni, että ennen vuoden loppua olen minä jo isäntänä Penningebyssä."

"Penningebyssä?" toisti ystävä.

"Briita neiti saa sen kartanon myötäjäisikseen!" selitti Ove herra.

Samassa kääntyivät he jo menemään toiselle puolen pihaa eikä Brodde siis enää voinut kuulla heidän puhettaan. Mutta mitä oli kuullut, oli kylliksi. Tämähän koski hänen omaa herraansa, jonka tunteet Briita neitiin hän oli jo aikaa tullut huomaamaan. Ove herran puheesta hän vähän välitti, mutta olihan usein tapahtunut, että neitosen oli pakosta täytynyt mennä miehelle, jota ei rakastanut. Ja sellaista sydänsurua ei hän tahtonut herralleen sallia. Ei, ennen täytyi vaikka Ove herran sydänveren vuotaa.

Ajatus, että marskia ja kuningasta uhkasi vaara, sai nyt väistyä syrjään, varsinkin kun hän oli tullut huomaamaan, että asia oli vasta alulla. Niilo Sture yksinomaan oli nyt taas hänen herransa ja hän päätti, maksoi mitä maksoi, päästä Briita neidin puheille ja viedä tältä tervehdyksen Axevallaan.

Soitto alkoi uudestaan kuulua ja riemuiten kävi tanssi kuninkaankartanon suuressa salissa. Brodde tunkeutui muitten palvelijain joukkoon asettuen ovelle, jonka kautta Briita neidin oli kuljettava, jos tahtoi naisten huoneeseen mennä.

Siinä sai hän seisoa kauan aikaa ja toinen tanssin sävel toisensa perään kajahti salissa, mutta Briita neitiä ei vain kuulunut. Ja hänen, alhaisen palvelijan oli mahdoton tavata neitoa täällä muuta kuin sattumalta. Hänestä tuntui, kuin olisi tämä päivä ollut hänelle onnettomuuksien päivä. Pian oli jo se hetki käsissä, jolloin kruunu morsiamelta tanssittaisiin, ja senjälkeen oli enää turha odottaa. Vinoon kahden oven kautta voi hän muitten katsojain päitten yli nähdä saliin, jossa tanssivat parittain kiitivät esiin, näkyivät hetkisen ja katosivat taas.

Ove herra tanssi siellä Briita neidin kanssa. Brodde näki heidät kiitävän esiin yhden kerran ja pian taas toisen kerran perään ja silloin huomasi hän, miten Ove herra kuiskasi jotain neidolle, joka nopeasti loi silmänsä alas. He katosivat pian, mutta tulivat hetken perästä taas kolmannen kerran näkyviin. Silloin oli neitosen poski vaalea, mutta Ove herra oli uljaan ja onnellisen näköinen.

Samassa loppui tanssi. Brodde mietti siinä, mitä Ove herra oli mahtanut sanoa ja mitä neitonen vastata, kun yhtäkkiä huomasi tämän lähestyvän itseään yhtä vaaleana vielä kuin äsken tanssissa, painellen tuon tuostakin nenäliinalla silmiään. Broddesta näytti, kuin olisi hän itkenyt, mutta voihan se olla kuumuudenkin tähden, kun hän niin teki. Morsian kulki säteilevän ihanana hänen vierellään.

Miehet väistyivät kunniottavasti syrjään, mutta Brodde jäi seisomaan ovelle.

"Briita neiti!" kuiskasi hän, juuri kun tämä astui naisten huoneen kynnyksen yli.

"Brodde!" huudahti samassa Iliana rouva kovasti iloissaan ja lisäsi, "tuletko Axevallasta? Mitä puuhaa Niilo herra...? Ehtiikö hän saada kaikki valmiiksi siksi kun tulemme?"

Brodde, jonka silmät olivat Briita neitiin kiintyneinä, huomasi, miten tämä punastui, kun hänen herransa nimeä mainittiin. Ja se sai hänenkin sydämensä lämpenemään.

"Tule tänne", virkkoi Iliana rouva, "minulla on sinulle jotain sanottavaa!"

Brodde astui huoneeseen ja Iliana rouva lausui hänelle kuiskaavalla äänellä, niin ettei kukaan olisi vain sitä kuullut:

"Pyydä Niilo herraa kiinnittämään tämä ruusu naiskammion oven yläpuolelle!"

Ja hän antoi samassa Broddelle erinomaisen kauniin, vaaleanpunaisen ruusun, jonka eräs Vadstenan luostarin nunna oli kasvattanut.

Näytti siltä, kuin olisi Briita neidin poski tämän nähdessään tullut vieläkin vaaleammaksi ja Brodde huomasi aivan selvään, miten kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä. Mutta äkisti sulki neitonen morsiamen syliinsä ja sanoi:

"Jumala sinulle onnea suokoon, armas Iliana... Aina olen sitä sanonutkin, että punainen ruusu on sinun ja valkoinen minun!"

"Odotahan vain", vastasi Iliana hyväillen taputellen Briitaa poskelle, "niin saat vielä nähdä, että löytyy se lopulta punainen ruusu sinullekin... Luulin jo minäkin, että valkoinen ruusu on minun ruusuni, mutta Herra on kääntänyt kaikki hyväksi taas... Valkoinen ja punainen kulkevat rinnan joka ihmisen elämässä, muuta ei ennustus merkitsekään. Joku ääni kuiskaa rinnassani, että vielä kerran, kun aika koittaa, saan kiinnittää useammankin kuin yhden punaisen ruusun kutreihisi, Briita!"

Kunnioituksesta oli Brodde jäänyt oven viereen seisomaan pitäen punaista ruusua kädessään, tietämättä oikein miten paraiten esittäisi herraansa koskevan kysymyksen.

Mutta silloin lausui Iliana rouva hyväntahtoisesti hymyillen: