Part 20

Ritari riensi ulos ja heti senjälkeen avautui ovi taas ja vangittu ritari Jost von Bardenvleth astui kahleisiin kytkettynä kahden miehen seuraamana sisään. Hänen päänsä oli pystyssä, suorempana kuin koskaan ennen. Ilonväre levisi hänen kasvoilleen nähdessään kuninkaan, mutta se muuttui heti röyhkeäksi ivanauruksi, kun silmänsä siirtyivät kuninkaasta Tordiin ja Niilo Stureen.

"Jumalalle kiitos!" huusi hän, "että tulette, herra kuningas... Nyt voitte itse nähdä, minkälaista kohtelua teidän uskollinen ystävänne on saanut kärsiä niitten puolelta, jotka myös nimittävät itseään teidän ystäviksenne."

"Niin, niin", lausui kuningas, "olen herännyt kauheaan todellisuuteen!"

Kuninkaan silmäin synkkä vakavuus samoin kuin hänen äänensäkin, ne molemmat saivat Jostin kokonaan harhaan. Hän ymmärsi sen suruksi ja tuskaksi, jota kuningas tunsi, nähdessään nyt, miten heimolaisensa oli kohdellut hänen uskollista ystäväänsä. Ettei kuningas heti käskenyt irroittaa hänen kahleitaan, sitä katsoi hän vain luonnolliseksi seuraukseksi samoista tunteista.

"Niin ovat siis minun sanani sittenkin käyneet toteen!" huudahti taas Jost. "Olisitte totellut minun neuvoani, herra kuningas, ja antanut tuon kavaltajan Niilo Sturen pään vieriä hänen jalkoihinsa, silloin kun keksitte hänen ilkeät vehkeensä Arbogassa. Siten olisitte varmaan päässyt monesta surusta..."

Inholla kääntyi Niilo pois julkeasta valhettelijasta ja vehkeilijästä. Mutta tämä ollen kokonaan tietämätön tapausten kulusta, koska hänen murhatekonsa jälkeen oli täytynyt antautua vangiksi Niilo Sturen miehille, joista Hollinger, hänen oikea voittajansa, oli saattanut hänet totuuden suhteen kokonaan harhaan, jatkoi yhä kiihkeämmällä äänellä:

"Käänny pois, inhottava kavaltaja, pakene ... niin kauan kuin vielä on tilaisuutta siihen... Sinä, joka olet harjoittanut naisten ryöstöä yhdessä merirosvojen kanssa ja ottanut vitaliveljeksen uskotuksesi ... sinä, joka olet vehkeillyt kuninkaan vihollisten kanssa ja vieläpä tavoitellut hänen omaa henkeäänkin. Minä huudan nyt sinulle, mitä sinä kerran korvaani huusit, muista tupaa Altunan kirkon vierellä. Minä huudan vieläkin, ajattele, kuinka yhdessä merisissien kanssa ajoit takaa kuninkaan serkkua ja tämän ystävää, Iliana neitiä. Nyt olet sinä lopuksi houkutellut kuninkaan marskin, jalon Tord herran, tekemään teon, jota hän vielä saa katua."

"Ja mitä sanotte te tähän, Niilo herra?" kysyi kuningas kääntämättä silmiään vangista.

Hänen äänensä oli niin levollinen ja kasvonsa niin tyyneet, että vanki yhä enemmän vain vakaantui luuloissaan. Selvää oli, että hän nyt oli saavuttava ahdistajistaan loistavan voiton. Mitä sitten siihen tulisi, jos keksittäisiin, että hän olikin murhannut Iliana neidin, niin oli se sellainen asia, johon hän kyllä ehtisi jälkeenpäin hankkia tyydyttävän selityksen.

"Jos sallitte sen, herra kuningas", kuului Niilo Sturen vastaus, "niin en tahdo enää kauemmin olla kuulemassa, mitä tuo harhaan joutunut mies syöttää teille!"

"En!" virkkoi kuningas melkein ankarana, "sitä en salli! Mutta te, Jost von Bardenvleth", ja tässä hänen silmänsä tujottivat tuimina vankiin, "te olette antanut minulle opetuksen, johon en koskaan olisi luullut teidän kykenevän ... sen nimittäin, ettemme koskaan rankaisematta kallista korvaamme panetteluille... Silmäni ovat kyllä auenneet, mutta totuus onkin kokonaan toinen, kuin te väitätte... Minä sanon teille, että mitä olette puhunut on valhetta alusta loppuun. Minä tunnen kaikki. Mitä te olette yrittänyt pimittää, se on nyt minulle selvää selvempi. Ikuisesti kadun sitä hetkeä, jolloin ensi kerran kallistin korvani liukkaan kielenne imarteluille... Ja vaikka teitä nyt on tällainen onnettomuus kohdannut, ei se ole sittenkään saanut mieltänne muuttumaan. Siitä huolimatta olette te jatkanut vanhaan tapaanne ja syöttänyt minulle mitä julkeimpia valheita... Kaikki tämä on sammuttanut minussa viimeisenkin säälin kipinän..."

Jost von Bardenvleth seisoi siinä kuin kiveksi muuttuneena. Hänen kasvonsa tulivat kellanvaaleiksi ja silmäin tuike näytti sammuvan.

"Polvillesi, Jost von Bardenvleth!" lausui kuningas juhlallisen vakavana, "polvillesi ja rukoile taivaan Jumalaa ja tätä jaloa ritaria tässä, herra Niilo Sturea, että he antaisivat sinulle anteeksi julkeat vehkeesi ... sillä sinun täytyy kuolla!"

Kuningas kääntyi hänestä pois kasvoissa syvää inhoa osottava ilme.

"Jätän teidän tehtäväksenne, serkkuni", sanoi kuningas Tordiin kääntyen, "niillä todistuksilla, joita meillä on, vakuuttaa tälle kurjalle hänen rikoksensa minua ja Ruotsin valtakuntaa kohtaan... Mitä teihin itseenne ja teihin, Niilo herra, tulee, niin on minulla täällä mukana mies, joka voi myös siinä suhteessa totuuden ilmaista."

Hän viittasi eräälle miehistään, joka kiirehti heti ulos, ja vähän senjälkeen astui Brodde sisään. Kuninkaan käskystä asettui hän ritarin eteen ja kertoi tälle hänen kavalan menettelynsä häntä itseään kohtaan sekä sitten hänen keskustelunsa uskottunsa kanssa yöllä Arbogassa ja vihdoin lopuksi hänen konnantyönsä Iliana neitiä kohtaan.

Jota edemmäksi kertomus jatkui, sitä enemmän laskeutui kurjan rikoksellisen rohkeus. Se vei ikäänkuin liisteen toisensa perään siitä panssarista, joka oli häntä ympäröinyt ja joka oli antanut hänelle hänen arvonsa rehellisenä, kelpo ritarina. Se oli nyt tomuun vaipunut niinkuin lainattu koristus ja itse seisoi hän siinä kaikessa inhottavassa alastomuudessaan.

"Onko mies puhunut totta?" kysyi kuningas.

Jost ei vastannut. Hän lankesi vain kuninkaan jalkainjuureen ja kerjäsi armoa, kiemurrellen kuin mato loassa.

"Lähettäkää hänen luokseen Varnhemista joku munkki, että hän saa ripittää itsensä ja valmistautua kuolemaan, ja pankaa sitten tuomio täytäntöön!" sanoi kuningas.

Sitten jätti hän kiireesti huoneen.

Mutta kasvoissa kuvastui syvä suru ja tuska.

XVI.

Valkoinen ruusu.

Helmikuussa vuonna 1455 kokoontui Vadstenaan suuri joukko Ruotsin ylhäisimpiä herroja. Sinne saapui myös Tanskasta rauhaneuvotteluja varten Lundin arkkipiispa Tuve, marski Klaus Rönnow ja molemmat veljekset Åke ja Iivari Akselinpojat (Tott) muista puhumatta.

Kaarlo kuningas oli nyt näinä vuosina, varsinkin sitten kun myrsky, joka oli syntynyt hänen menettelynsä johdosta kavaltajia kohtaan, oli ehtinyt laskeutua, nauttinut vain paljasta rauhaa ja lepoa. Suuresti oli siihen myös vaikuttanut se menestys, joka yhäti oli seurannut hänen uljaan marskinsa aseita. Niinkuin rajuilma oli Tord herra riehunut kaikkialla, missä vihollinen vain kokosi joukkojaan ja yritti maahan tunkeutua, oli se sitten Norjan tai Tanskan puolelta. Linnoitus, jonka tanskalaiset rakensivat Smålantiin Toftajärven rannalle kutsuen sitä ylpeästi Danaborgiksi,[4] sekin hävitettiin ennenkuin se oli vielä edes valmiiksi saatu. Sitä kutsuttiinkin senjälkeen "Danasorgiksi".[5] Itse rakenteli Tord pitkin Norjan rajaa Bohuslääniin koko joukon pieniä linnoja, joihin varustusväeksi jätti luotettavia miehiä. Ja vielä ennen vuotta 1453 sai hän loistavan voiton Norjan armeijasta, jossa oli 3,000 miestä. Itsellään hänellä ei ollut kuin muutama sata.

Norjaan pyydettiin myös Kaarlo kuninkaalta apua Kristiania vastaan ja ruotsalainen sotajoukko, jonka Kaarlo sinne lähetti, ottikin halttuunsa Trondhjemin. Vannoipa osa rahvastakin jo hänelle uskollisuutta.

Mutta kun onni näin taas hymyili Kaarlolle, hiipi salainen tyytymättömyys yli maan. Ja se oli sitä vaarallisempi, kun se nyt sai alkunsa kansan syvistä riveistä. Se ei ollut nyt enää tuo vanha vastustuspuolue, johon kuului vain harvoja maan ylimyksistä ja prelaateista. Ei, vaan tuo nurkuminen alkoi nyt kuulua rahvaan ja alhaisemman papiston piiristä. Kuningas oli muka loukannut kirkon oikeuksia -- niin väittivät papit -- kun oli ryhtynyt ehkäisemään vallalla olevaa pahaa tapaa, jonka kautta yksinkertaisia ihmisiä houkuteltiin laittomaan anteliaisuuteen. Tautivuoteella, vieläpä kuolinhetkelläkin, kuvailivat papit ja munkit kuolevalle kiirastulen kaikkia kauhuja selittäen katuvaiselle syntiselle ainoaksi keinoksi vapautua niistä esirukousten eli niin kutsuttujen "sielumessujen" ostamista. Ja niin saivat kirkot ja luostarit maatilan toisensa perään. Mutta kun ne joutuivat kirkon omaisuudeksi, ei niistä enää maksettukaan veroa kuninkaalle ja valtion tulot vähenivät siten huomattavassa määrässä. Tässä tahtoi nyt Kaarlo kuningas pitää kiinni laista, joka selvään kielsi testamenttia tekemästä, ellei testamentintekijä itse ollut terve ja täydellä järjellä. Mutta vielä enemmän loukkasi hän kirkkoa sillä, että ulotti tämän vaatimuksensa luostareihinkin. Näitten jäsenet olivat luostarien rikastuttua vähitellen jättäneet vanhat ankarat tapansa, pukeutuivat nyt kallisarvoisiin vaatteisiin, olivat ylellisiä ruoan ja juoman suhteen, pitivät komeita hevosia ja makasivat untuvapatjoilla olkien asemesta.

Rahvas taas napisi ja valitti kuninkaan voutien ankaruutta ja hänen sotamiehiään, jotka eivät aina noudattaneetkaan sitä kohtuutta, kuin olisi tarpeellista ollut. Varsinkin tapahtui tämä silloin, kuin heitä johdattivat nuoret päälliköt, jotka nuoruuden huimuudessa eivät tulleet ajatelleeksi, kuinka suurenarvoinen kansan rakkaus on kuninkaan vallalle.. Tätä yleistä tyytymättömyyttä käytti nyt kuninkaan vanha vastustuspuolue hyväkseen, jonka päämiehenä alkoi yhä julkisemmin esiintyä Upsalan arkkipiispa.

Sekä hän että Sigge piispa olivat läsnä Vadstenassa ja ottivat osaa julkisiin keskusteluihin Kristian kuninkaan valtuutettujen kanssa. Mutta julkisten keskustelujen ohessa, joissa ei mitään erinomaista vilkkautta kummaltakaan puolen ollut huomattavissa, pidettiin vireillä salaisia keskusteluja, jotka kantoivat ennen pitkää näkyvämpiä hedelmiä kuin edelliset. Näissä oli päämiehet vähemmin näkyvissä.

Mitä arkkipiispa Jöns Pentinpoikaan tulee, niin olivat ne vaikeudet, jotka hänellä olivat esteenä, todella sellaisia, ettei niitten tähden mitenkään voinut tulla lähempään yhteyteen Tanskan kirkon päämiehen kanssa. Tämän vaikutti osaksi arkkipiispa Tuven kaikin puolin rehellinen ja jalo luonne osaksi myös Upsalan arkkipiispan oma puuha saada Ruotsin kirkko riippumattomaksi Tanskan kirkosta. Arkkipiispa Tuve oli näet Ruotsin kirkon primas ja sellaisena oli hänellä etusija Upsalan arkkipiispan rinnalla, jonka esimies hän siis oli.

Varhain aamulla toisena sunnuntaina paastosta eli 9 päivänä maaliskuuta käveli Ruotsin arkkipiispa levottomana edestakaisin piispantalossaan luostarikartanolla. Julkiset keskustelut olivat nyt päättyneet. Mutta nähtävästi ei mahtava pääpappi ollut niihin tyytyväinen, tai sai hänet taas levottomaksi jokin muu asia, jonka päättymistä hän vielä odotti. Ainakin tuntui hänen kansleristaan, joka istui aivan viereisessä huoneessa, että korkean herransa käytös oli taas samallaista kuin tavallisesti aina hänen johonkin tärkeään puuhaan ryhtyessään, joka erityisesti veti hänen huomiotansa puoleensa ja jonka toimeenpanosta hän oli vielä kahden vaiheilla. Hänen askeleensa olivat milloin kiivaat milloin taas hitaat. Välistä pysähtyi hän äkisti ja mutisi jotain itsekseen.

"Kaarlo kuningas!" kuuli kirjuri hänen huudahtavan, kun hän kerrankin niin pysähtyi kävellessään.

Siinä arkkipiispan äänessä ilmeni katkeruutta ja vihaa. Ja kansleri kuuli, kuinka hän samassa löi jonkun kirjan kiinni, niinkuin olisi hän seisonut ja lukenut sitä ja lukemisen lopetettua sitten huudahtanut kuninkaan nimen.

Samassa avautui arkkipiispan huoneeseen johtava ulkopuolinen ovi ja heti senjälkeen suljettiin se, joka vei kanslerin huoneesta sinne.

Huoneeseen oli astunut eräs Upsalan kaniikkeja ja kiireesti riensi arkkipiispa hänen luokseen taluttaen hänet peremmälle huoneeseen.

"Sananne ovat tuottaneet minulle paljon huolta, Helmich", alkoi arkkipiispa... "Pelkään, että liiaksi kiirehditte asiain kulkua... Voimmehan antaa niiden kypsyä itsestään... Ne kulkevat kuitenkin varmaa rataansa ja hedelmäkin vain tulee silloin kypsemmäksi... Luulen, ettei meidän ennen pitkää tarvitse muuta kuin ojentaa vain kätemme ottaaksemme sen...!"

"Mutta kaksi valtavaa oksaa riippuu vielä kauniin hedelmän edessä", lausui Helmich. "Minun mielestäni ovat ne ensin taivutettavat syrjään tai, ellei se ole mahdollista, katkaistavat..."

"Ja ne oksat ovat...?" kysyi arkkipiispa.

"Kuninkaan lanko ja hänen serkkunsa."

"Herra Kustaa Kaarlonpoika ja nuori marski!" mutisi arkkipiispa mietteisiinsä vaipuen.

"Edellinen vartioi niinkuin voittamaton karhu Kalmarissa ja herra Maunu Gren ei ole luullakseni enää ainoa, joka varoo joutumasta hänen voimakkaan kätensä ruhjottavaksi."

"Turhaa pelkoa!" keskeytti arkkipiispa. "Karhu on kyllä väkevä, mutta sen voi kiertää. Eivätkä Eerikki herra Borgholmassa ja herra Birger Trolle ainakaan ole missään suhteessa peljättäviä... Väki heillä kyllä on uljasta ja urhollista... Mutta mikä kerran on tapahtunut sitä ei sekään enää voi muuttaa. Ja sitten puolustaa se jo uutta asiaintilaa yhtä hartaasti kuin ennen vanhaakin! Toista maata on marski... Kuitenkin, kun aika vaatii, voimme häneenkin nähden kyllä keinoja keksiä."

"Hän on kotka, armollinen herrani", virkkoi Helmich, "ja hän se pitää Kaarlo kuninkaan kruunua lujasti voimakkailla kynsillään kiinni. Ellei nuoli pian tapaa häntä lennossaan, on Kaarlo Knuutinpojan kruunu ennen pitkää korkeammalla, kuin että sitä enää ihmiskäsillä voidaan saavuttaa."

"Erehdytte, Helmich... Ruotsin kuningaskruunusta eivät enää määrää Ruotsin herrat, vaan Ruotsin rahvas... Sen olen vasta hiljan tullut huomaamaan ja vanha sukulaiseni, herra Krister vainaja, Jumala hänen sieluansa armahtakoon osasi aivan oikealle uralle, yllyttäessään taalalaiset mahtavaa vihollistaan, nykyistä kuningastamme vastaan... Mutta hän oli liian vanha jo. Marski ruhjoi hänet. Enoni ehti laulaa vasta ensi värsyn, minä tahdon nyt laulaa toisen ja luulenpa, että se laulu tulee kuulumaan kauas yli maan..."

"Mutta muistakaahan toki Arbogaa, armollinen herra... Muistakaa, mitä nyt viimeksi Tukholmassa tapahtui..."

"Pari jännettä katkesi vain ... siinä kaikki, Helmich, sellaisista ei nyt saa pitää lukua! Jälellejääneillä laulan minä vielä lauluni loppuun, niin ensi värsyn kuin toisenkin! Tord Kaarlonpoika, sanotte... Tord Kaarlonpoika!"

"Älkää pitäkö häntä liian vähäpätöisenä, armollinen herra", lausui Helmich. "Totta kyllä on, että rahvaan rakkaus kuninkaaseen on vähentynyt. Kaksi katovuotta vielä lisää ja se on jo valmis vaikka kapinoimaan... Mutta urhous ja onni sodassa ovat sille aina olleet mieleen. Sellaiselle kallistaa se hyvin kernaasti korvansa ja minun mielestäni on sitä parempi, jota pikemmin siitä kaikesta tehdään loppu."

"Kerranhan senkin täytyy päättyä, Helmich ... hyvin tähdätty miekan tai keihään isku... Paljon voi tapahtua sodassa, joka silmänräpäyksessä muuttaa kaikki."

"Ja tuolle tähtääjälle, armollinen herra ... mitä annatte te hänelle palkkioksi?"

Arkkipiispa ei vastannut mitään, rummutti vain sormillaan pöytään, jossa muutamia kirjoja ja papereja oli esillä.

"Hänestäkö tahdoitte eilen puhua, kun teillä oli tuo tärkeä yhtymys?"

"Hänestä juuri", lausui kaniikki, "eräs marskin omista miehistä olisi valmis ottamaan hänet osalleen."

"Hänen nimensä?"

"Jösse Bonpoika!"

"Miten olette hänet löytänyt?"

"Tanskalaiset kaniikit, joitten kanssa olen keskustellut..."

"Tanskalaiset!" keskeytti arkkipiispa hypähtäen ylös kasvoilla syvä inhon ilme.

"He ovat sopineet hänen kanssaan", täydensi kaniikki hieno hymy huulilla, "eikä hän liene suuresti vastaan pannutkaan, sillä hänellä on entisestä vanhaa vihaa Tord herralle, vaikka onkin nyt hänen suuressa suosiossaan... Viime yönä näin minä miehen ja todistin hänen sopimuksensa tanskalaisten kanssa sekä myös sen valtakirjan, jossa hänelle luvattiin päällikkyys eräällä Kristian kuninkaan laivalla, niin pian kuin tehtävänsä toimitettua saapuu Tanskaan. He ovat suorastaan epätoivoissaan marskin menestyksestä ja Kristian kuningas on vakuutettu, että se on ainoastaan marski, joka enää estää häntä Ruotsin kruunua saamasta."

Taas vaipui arkkipiispa syviin mietteisiin ja kaniikki, joka tunsi hänet tarkalleen, vaikka ei milloinkaan voinutkaan käsittää hänen ajatustensa koko syvyyttä, katseli häntä tarkkaavasti.

"Sellaista", lausui arkkipiispa vihdoin, "sellaista voivat kyllä tanskalaiset puuhata, miten parhaiten hyväksi näkevät! Mutta me emme ryhdy sellaisiin, Helmich ... me jätämme ne!"

"He vaativat kuitenkin nimeänne, armollinen herra... He vaativat sitä, koska he silloin teon tehtyä voivat olla varmat suojeluksesta, jos todella jotain jälkilaskuja sattuisi tulemaan, niinkuin tapahtui Kristofer kuninkaan aikana, kun enonne, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, syytti nykyistä kuningastamme!... Minä olenkin antanut heidän ymmärtää, ettei teillä suinkaan ole siinä suhteessa mitään vastaan pantavaa, vaan että te mielellänne..."

"Helmich!" huudahti arkkipiispa luoden murhaavan silmäyksen hämmästyneeseen tuomioherraan.

"Teidän on annettava se minulle anteeksi, armollinen herra... Sillä kun ajattelin, mitä meidän kesken jo entuudesta on..."

Uusi murhaava silmäys sai kaniikin vaikenemaan. Mutta sanaakaan ei arkkipiispa siltä sanonut. Kun kuitenkin oli vaarallista jättää hänet tietämättömyyteen asiasta, joka kerran oli hänen huomiotansa herättänyt, oli se sitten mikä tahansa, ja kun Helmich sitäpaitsi tahtoi omastakin puolestaan muistuttaa, että heillä todellakin oli sellaisia keskinäisiä suhteita, jotka sitoivat heidät onnessa ja onnettomuudessa toisiinsa, niin lisäsi hän nöyrällä ja alamaisella äänellä:

"Ajattelin arvoisaa isää, arkkipiispa Olavia, Jumala suokoon hänelle taivaan rauhan!"

"Jumala antakoon teille sen ajatuksen anteeksi!" lausui arkkipiispa. "Antakoon yhtä täydellisesti kuin minäkin sitä anteeksi pyydän, että tulin sekoittaneeksi itseni asiaan, joka koski tuon rehellisen, kelpo miehen..."

Hän ei täydentänyt ajatustaan, vaan alkoi taas kävellä edestakaisin huoneessa. Ja Helmich seisoi siinä kokonaan ällistyneenä, voimatta käsittää, mitä tuo arvoituksenkaltainen mies mietti. Hän voi, ilman että omatuntonsa siitä häntä vähääkään syytti, vehkeillä herraansa ja kuningastansa vastaan. Mutta kun tuli voimakas isku kysymykseen, silloin vetäytyi hän heti takaisin, vain sentähden, että se tapahtui salassa.

"On ollut hetkiä", alkoi arkkipiispa taas puhua, "on ollut hetkiä, jolloin olen arkkipiispa Olavin tavoin pitänyt itseni tähän virkaan kelpaamattomana. Silloin olen aikonut niinkuin hänkin pyytää pyhää isää Roomassa vapauttamaan minut korkeasta virastani... Te tiedätte kaiken tämän, Helmich, te, joka tunnette tuon onnettoman salaisuuden ja itse valmistitte kauhean juoman... Te tiedätte myös, miksi en ole pannut aiettani toimeen..."

Kellon läppäys keskeytti arkkipiispan puheessaan. Sitä seurasi useampia. Ja pian alkoi luostarien ja kaupungin kirkkojen kellot soida. Päivän juhlallisuus oli alkanut. Kaarlo kuninkaan tytär, Birgitta, oli vihittävä nunnaksi ja arkkipiispa oli itse luvannut toimittaa vihkimisen.

Tämä sai hänen ajatuksensa yht'äkkiä kääntymään toiselle suunnalle ja hän kysyi tuomioherraltaan äkisti:

"Ja miksi tarvitaan vakuutusta, sillä onhan kysymys miehen kaatumisesta avonaisessa taistelussa?"

"Kuinka ja koska hän kaatuu, sitä ei voida niinkään tarkkaan määrätä", selitti Helmich.

"Siis taaskin salamurha tekeillä!"

"Niin, sekin voi kyllä tapahtua!"

"Tervehtikää tanskalaisia, Helmich!" sanoi arkkipiispa päättävällä äänellä, "ja sanokaa heille, että minun nimeäni eivät he koskaan saa!"

"Mutta teidän armonne", uskalsi Helmich huomauttaa, "te olette antanut minulle vapaat kädet toimimaan ja selittänyt olevanne tyytyväinen kaikkeen, mitä tähän asti olen tehnyt. Kuinka voisin minä nyt tässä...?"

"Olette kuullut jo sanani", keskeytti arkkipiispa ankarana, "ja varmemmaksi vakuudeksi, että näet voin olla rauhassa tämän asian suhteen, on teidän näytettävä minulle molemminpuoliset sitomuskirjeet ja sen täytyy tapahtua ennemmin, kuin kokoonnumme kuninkaan luokse häihin vihkimisen jälkeen."

Tuomioherra vaaleni. Hänestä oli niin odottamatonta, että arkkipiispa tässä nyt vetäytyi takaisin ja siksi hän ei tahtonutkaan ensin voida uskoa korviaan. Mutta näitten miesten väli oli kokonaan toisenlainen kuin se tavallisesti on, kun joku on valinnut konnan palvelijakseen. Sillä tässä hallitsi herra kokonaan palvelijaansa eikä päinvastoin. Helmich näet, joka, oltuaan alussa ylhäisen kaniikin, herra Jöns Pentinpojan kirjurina, oli kohonnut sitä mukaa kuin tämäkin ja tullut lopulta tuomiokapitulin jäseneksi tai, niinkuin sitä sanottiin, kaniikiksi, Upsalaan, oli kokonaan tästä herrastaan riippuvainen. Ja hänen kunnianhimonsa, se oli ehkä arkkipiispalle parain apukeino, jolla voi ohjata häntä. Hänen ylennyksensä riippui näet yksinomaan arkkipiispan mielivallasta.

Helmichillä ei siis ollut enää mitään keinoa, millä päästä vaikeasta tehtävästään, vaan täytyi hänen nyt keinoilla millä hyvänsä saada arkkipiispan nimi poistetuksi salaisen päätöksen alta. Tosin olisi hän kyllä voinut vain yksinkertaisesti ilmoittaa arkkipiispan jyrkän kiellon asiassa, mutta hän oli antanut jo houkutella itsensä liian kauas. Hänen oma arvonsakin oli jo vaarassa.

Mutta vielä toinenkin vaikeus tuli hänen eteensä. Miten voisi hän tavata nuo toiset nyt juuri sunnuntaina kirkkojuhlallisuuden kestäessä, jossa kaikki luonnollisesti olivat läsnä. Hänen täytyi kuitenkin välttämättä kohdata heidät, sillä yksin siitä riippui nyt koko asian onnistuminen. Ja pää täynnä ajatuksia, miten viisaimmin menettelisi, poistui hän piispantalosta.

Ensin tahtoi hän kuitenkin kohdata päällysmiehen. Ja onni suosikin häntä siinä suhteessa, sillä juuri kun astui luostariportista kadulle, kohtasi hän miehen, jonka oli nähnyt yhdessä mainitun päällysmiehen kanssa. Tältä kysyi hän heti päällysmiestä, mutta sai sen masentavan vastauksen kysymykseensä, että marski juuri samana aamuna oli lähettänyt hänet tärkeissä asioissa Länsigöötinmaalle.

"Ja onko hän todella jo lähtenyt täältä?" kysyi Helmich voimatta enää salata levottomuuttaan.

"Ellei hän vielä ole lähtenyt, niin lähtee hän ainakin pian!" selitti mies. "Tahdotteko te sitten niin välttämättä puhella hänen kanssaan?"

"Aivan välttämättä!" vastan tuomioherra. "Minä voinkin seurata sinua majataloon nähdäkseni, onko hän enää tavattavissa."

Ja niin lähtivät he katua pitkin kulkemaan. Koko ajan kuului kellojen soittoa ja juhlallinen laulu kaikui luostarikirkosta. Juhlapukuisia ritareja, rouvia ja neitosia tuli kaikkialla vastaan. Ne riensivät juhlallisuuteen luostarikirkossa ollakseen sitten hääpöydässä läsnä. Kaikki se alkoi herättää tuomioherran levottomuutta, niin että hän lopulta pyysi miestä, jos sattuisi päällikkönsä tapaamaan, sanomaan tälle, että hän, tuomioherra, odotti häntä luokseen. Hänellä oli näet kerrottavana tälle tärkeitä uutisia Visbystä, jossa tuomioherralla itselläkin oli sukulaisia.

Mies hymyili kaniikin sanat kuullessaan, mutta lupasi kuitenkin ottaa asian toimittaakseen. Ja niin erosivat he. Kaniikki riensi takaisin kirkkoon, mutta mies jatkoi matkaansa majataloon, jossa tapasikin päällysmiehensä ja ilmoitti tälle heti tuomioherran asian. Tämä heitti epäluuloisen silmäyksen mieheen.

"Siitä lienee pitkä aika, kun viimeksi toit minulle tietoja, Brodde!" virkkoi hän.

"Tiemme ovat käyneet niin erilleen", vastasi tämä, "ja näyttää siltä, kuin erkanisivat ne tästä alkaen vielä enemmän toisistaan."

"Hyvä, sitten emme ainakaan ole toistemme tiellä, Brodde!"

"Sinä olet nyt päällikkö, Jösse, niinkuin olit kerran päämieheni Kurjellakin... Niin kauan kuin sinä palvelet marskia, joka on herrani ystävä, niin kauan käy tiemmekin samaan suuntaan, vaikka emme ratsastakaan vieretysten..."

Näin puhelivat he, ilman että kumpikaan siltä erityisesti kiinnitti huomiota sanotun sisällykseen. Päällysmies mietti itsekseen, miten paraiten voisi välttää Brodden terävää huomiokykyä, kiroten sattumusta, joka oli juuri tämän miehen saattanut kaniikin tielle. Brodde taas puolestaan näytti tahtovan katsoa miehen läpi.