Part 17

Hän alkoi lukea sitä. Mutta tuskin oli hän vielä ehtinyt kahtakaan riviä, kun kirje jo putosi hänen käsistään, samalla kun otsansa synkkeni ja silmät iskivät tulta.

"Jumal'auta!" huudahti hän, "mitä tämä merkitsee?"

Ja hän otti kirjeen uudestaan käteensä ja jatkoi lukemista. Luettuaan ojensi hän sen Niilolle ja otti laukusta uuden. Silläkin näytti olevan sama vaikutus häneen. Niin jatkoi hän sitten kirjeiden lukemista ojentaen ne luettuaan vuoronperään Niilolle, johon ne näyttivät tekevän aivan saman vaikutuksen, kuin marskiinkin.

Mutta Brodden silmät olivat koko ajan Jösse Bonpoikaan kiintyneinä, ilman että tämä huomasi sitä, hän kun seisoi kauempana huoneessa. Hänen kasvoistaan ei voinut kuitenkaan mitään huomata. Ainoastaan silmät liikkuivat levottomina puoleksi sulkeutuneiden silmälautasten alla. Mutta sen voi vaikuttaa väsymyskin. Hän oli tosin itse väittänyt olevansa aivan virkeä taas. Mutta sittenkin kai painoi uni häntä, koskapa laukun nähtävästi tärkeä sisällys ei peljättänyt häntä pakosalle. Brodde oli nyt varmasti vakuutettu, että entinen päällikkönsä ei ollut se, joksi tahtoi luulotella itseään. Niin hyvin tuo omituinen kohtaus Tivedenin metsässä, kuin nyt hänen välinpitämättömyytensäkin laukun ja kirjeitten suhteen, molemmat ne tekivät hänen syyllisyytensä uskottavaksi. Mutta näillä todisteilla ei voinut vielä Jösseä tuomita. Brodde puolestaan uskoi niihin aivan varmasti, mutta niin ei marski ja tuskinpa olisi niitä uskonut Brodden oma herrakaan, Niilo Sture, vaikka hänellä muuten olikin miehen suhteen omat epäilyksensä. Näistä mietteistä johtuivat Brodden ajatukset sitten kauas menneisyyteen. Ja siellä ajan liikkuvilla laineilla näki hän nyt kamalan merieläimen selkäpiit nousevan ja laskevan. Tutkivalle silmälle osoittautuivat ne pian suureksi hirviöksi, joka, ajan aaltojen yhä aletessa, lopulta kiemurteli inhottavassa rapakossa.

Nämät ajatukset, jotka nyt selvinä ja vakuuttavina tunkivat Brodden mieleen, olivat häntä usein ennenkin vaivanneet, aina siitä alkaen kun ensi kerran kohtasi Jössen Tukholman laivasillalla tuon Suomessa tapahtuneen eron jälkeen, jolloin Kurki neitoset mukanaan oli purjehtinut pois ja Niilo herra oli sitä Hirvellä takaa ajanut. Mutta Brodde oli aina inholla karkottanut ne ajatukset mielestään. Ei voinut hän nyt kuitenkaan kieltää, ettei tuo kohtaus laivasillalla olisi saattanut olla yhteydessä kapakassa tapahtuneen konnantyön kanssa. Päivän tapaukset päinvastoin osottivat, ettei vanha ystävänsä ansainnutkaan hänen luottamustaan, ja hän päätti pitää miestä tästä alkain silmällä. Epäilemättä oli Jösse Bonpoika salaisessa liitossa Jost ritarin ja vihollisen kanssa. Siitä se kai oli johtunut Brodden oma vangitseminenkin samaten kuin ne salahankkeetkin nuorta marskia vastaan, joista ei suinkaan tämä ensimäinen onnettomuus häntä peljättäisi.

Brodden ajatusjuoksu keskeytyi tähän, sillä marski lausui yhtäkkiä Jösselle, samalla kun kääri kirjeet kokoon ja pani ne huolellisesti laukkuun takaisin:

"Kolmekymmentä miestä satulaan, Jösse Bonpoika!"

Tämä pyyhkäsi kädellä kasvojaan ja tuli samassa hehkuvan punaiseksi.

"Kolmekymmentäkö miestä?" sanoi hän. "Ratsastatteko sitten heti, herra marski? Miehet tarvitsisivat ensin ainakin yhden yön levon."

Tord katsoi Jösseen, niinkuin olisi epäillyt, että se oli hän, joka oli puhunut.

"Kolmekymmentä miestä heti satulaan", toisti hän sitten uhkaavalla äänellä, jollaista ei tavallisesti käyttänyt Jösse Bonpoikaa puhutellessaan. "Lähden kohta matkaan!"

Jösse Bonpoika meni.

"Nyt ratsastamme me Axevallaan, Niilo!" virkkoi Tord ystäväänsä kääntyen.

"Häneltä neuvoa pyytämään, niinkuin Kaarlo kuningas on käskenyt!" lausui tämä äänellä, joka olisi kuulunut ivalta, elleivät jalot kasvot olisi samalla ilmaisseet mitä suurinta tuskaa ja vakavuutta.

"Niin, neuvoa pyytämään!" toisti Tord. "Jumal'auta, niin tanssimmekin vielä Axevallassa ja monessa muussakin paikassa tanssin sellaisen, että siitä humu kuuluu Köpenhaminaan asti ja edemmäksikin!"

Marski laittoi sitten Lödösen puolustuskuntoon ja vaati sen porvareilta uskollisuusvalan. Sen tehtyään nousi hän hevosensa selkään ja ratsasti yhdessä Niilo Sturen kanssa kolmekymmentä miestä mukanaan kaupungista ulos kääntyen Axevallaan vievälle tielle.

XIV.

Axevallassa.

Itäänpäin Axevallan nykyisestä harjoituskentästä, missä nyt Husgärdetin talo sijaitsee, kohosi muinoin Axevallan linna, joka oli yksi Ruotsin valtakunnan lujimpia varustuksia. Nyt on paikalla enää tuskin kiveä kiven päällä. Vain lehtipuitten latvoissa kuiskaa tuuli vielä vanhoista muistoista. Täällä ratsasteli muinoin Inge kuningas miehineen, hän, joka Kunghällan kokouksessa tunnustettiin urhollisimmaksi urhollisten joukossa ja jonka tytär oli tuova rauhan Pohjolaan. Täällä piti vanha Sverker kuningas iloista hoviaan, jossa runoilijat ylistivät hänen tyttärensä ihanuutta ja suloutta. Täällä metsästeli ritari haukka ja koira seurassaan, sillä aikaa kun neitonen linnassa neuloi kankaaseen hänen kuvansa kultaan ja hopeaan. Mutta myös vehkeillä ja kavalluksellakin oli ollut kotinsa Axevallan linnassa. Pietari Porse kovisteli kerran täällä kuningas Maunu Latolukkoa. Eräs ulkomaalainen Gerdt Snakenborg, joka oli saanut linnan kuningas Maunu Eerikinpojalta, meni sodassa, siitä huolimatta, Albrekt kuninkaan puolelle.

Axevallan linna sijaitsi Husejärven rannalla erään niemen kärjessä, jonka kaksi vallihautaa erotti mantereesta. Se oli rakennettu neliön muotoon sulkien keskeensä pihan, joka oli noin 120 jalkaa pitkä ja 100 jalkaa leveä. Järven puolelta suojeli linnaa vahva paaluvarustus.

Täällä vallitsi nyt ritari Tuure Tuurenpoika linnanherrana nauraen itsekseen Kaarlo kuninkaan herkkäuskoisuudelle ja uinaillen jo vallasta ja arvosta, jonka ennen pitkää toivoi saavuttavansa. Ritari Jost von Bardenvleth, joka jo parisen päivää oli ollut linnassa vieraana, vahvisti vielä Tuure herrassa niitä toiveita eikä suinkaan säästänyt lupauksia saadakseen siten hänet vain lujemmin itseensä kiinnitetyksi.

Eräänä päivänä illan tullen -- kaksi päivää senjälkeen kun marski oli vallannut Lödösen, josta ei Axevallassa kuitenkaan vielä mitään tietty -- istuivat Tuure ritari ja Jost herra tuttavallisesti keskustellen linnan salakammiossa. Jost herra aikoi vielä samana päivänä lähteä Axevallasta ja odotti vain nyt pimeän tuloa.

"Kiitos teille Tuure herra", lausui Jost ritari nousten seisomaan. "Minulle osottamaanne ystävällistä palvelusta en koskaan tule unhottamaan, siitä saatte olla varma. Ja tiedänpä muitakin, jotka ovat teille siitä kiitollisia. Ja mitä meidän keskemme on..."

"Neitonen!" lausui Tuure ritari tuttavallisella äänellä.

Jost ritari nyökkäsi päätään ja jatkoi:

"Te pysytte siis siinä, mistä olemme sopineet... Te ette tiedä mitään... Marski on kavaluudella tuonut hänet tänne linnaan..."

"Voitte täydellisesti luottaa minuun, Jost ritari, olenhan antanut sanani teille. Ja luulenpa sen painavan, mitä Åke herraan Hjulebergissä tulee, yhtä paljon kuin ilmeisen vihollisenkin sanan."

"Hyvä...! Niin jaamme me siis yhdessä myötä- ja vastoinkäymiset... Jos joku onnettomuus kohtaa minua, kohtaa se samalla teitäkin, Tuure ritari!"

Tuure herra puristi hyvästijätöksi ritarin kättä. Hänen täytyi myöntää, että vieraan sanoissa oli perää. Ja epäilemättä oli tämä lausunutkin ne muistuttaakseen hänelle seurauksia, jos unhottaisi lupauksensa ja paljastaisi jotain, mitä hänellä ja ritarilla oli salassa pidettävää.

Jost ritari poistui salakammiosta ja Tuure herra seurasi häntä ritarisaliin, jonne asettui istumaan suuren tammipöydän ääreen komea paraimmalla oluella täytetty hopeakannu edessään. Mennessään heitti Jost vielä terävän, tutkivan silmäyksen isäntäänsä. Sitten tarttui hän lukkoon ja poistui huoneesta rientäen nopein askelin linnanpihalle, jossa tapasi yhden miehistään. Tämä kulki siellä edestakaisin kävellen ja oli jo epäilemättä kauan aikaa odottanut herraansa. Heti hänen luokse saavuttuaan, kysyi Jost, oliko kaikki niinkuin olla piti, ja mies vastasi myöntäen.

"Mutta yksi asia vielä, Jost herra", lisäsi hän. "Äsken juuri saapui tänne läntistä tietä mies ja hän vakuutti, että marski on tulossa linnaan."

"Marski!" huudahti Jost herra kalveten.

"Niin, mutta ei hän tietysti vihollisena tule."

"Hän tulee", lausui Jost herra hetkisen mietittyään, jonka kuluessa hän taas täydellisesti rauhoittui, "hän tulee neuvottelemaan Tuure ritarin kanssa, niinkuin kuningas on käskenyt... Meillä ei siis tällä kertaa ole mitään peljättävää. Mutta pidä kuitenkin hänen miehiään tarkasti silmällä. Kaikissa tapauksissa ratsastamme me täältä jo tänä iltana niinkuin päätetty on. Laita siis hevoset valmiiksi ihan tornin viereen!"

Mies kumarsi ja poistui linnantupaan, mutta ritari jatkoi kulkuansa linnan sisäänvievää käytävää pitkin ja tuli lopulta rappusille, jotka johtivat maanalaisiin huoneisiin.

Täällä avasi hän erään oven ja seisoi heti senjälkeen Iliana Tottin edessä.

Vankikomeroa täällä ei voinut verrata Borgebyn linnan maanalaiseen huoneeseen. Tosin oli täälläkin yhtä ja toista, joka ei tavallisesti vankilaan kuulu. Mutta sittenkin oli se vain vankila kaikessa alastomuudessaan.

Iliana neiti itse oli enemmän haamun kuin ihmisen näköinen. Mutta siitä huolimatta hehkui vielä neitseellinen uljuus hänen otsallansa ja liekehti hänen silmistään ja ritari seisoi ikäänkuin häveten siinä hänen edessänsä, melkeinpä arkana, vaikka tiesikin neidon olevan vallassaan. Pian voitti hän kuitenkin sen arkuutensa ja julkea uhka kuvastui hänen silmissänsä. Viimeinen jalouden ja ihmisyyden kipinä näytti hävinneen hänen rinnastaan.

"Viimeisen kerran annan nyt teille tilaisuuden valita, Iliana neiti!" lausui ritari.

Hän pysähtyi, antaakseen neidolle aikaa vastaukseen. Mutta tämä oli vaiti eikä edes katsahtanutkaan ritariin, vaan seisoi vain siinä kädet pöytään nojautuneina ja katse kiintyneenä ristiin, jonka oli pöydän kanteen piirtänyt.

"Rakkauttanne en voi voittaa", jatkoi ritari, "tiedän sen ja vaikka ette olisi sitä sanonutkaan minulle, niin tietäisin sen sittenkin, sillä olen sen itse jo edellisillä kerroilla huomannut teistä niinkuin nytkin taas. Ja kuitenkin täytyy teidän, Iliana neiti, olla minun eikä kenenkään muun, minä vannon sen ... minun yksinäni. Voi, ettekö sitten koskaan tahdo kuulla pyyntöäni, kuulla sydämeni huokausta, ajatella niitä tuskia, joita olen kärsinyt ja yhä vielä kärsin... Jos kaikki ne tietäisitte, ette niin kylmästi, niin ylönkatseellisesti työntäisi minua luotanne."

Ritari riensi neidon luo ja tarttui hänen käteensä kiinni. Koko hänen olentonsa vapisi intohimosta ja silmistä leimusi hurja, kalvaava tuli. Mutta Iliana väistyi sivuun ja suuntasi ritariin katseen, jonka voimaa tämä ei voinut kestää.

"Te tiedätte aivan hyvin", lausui neito, "ettette vieläkään, uhkauksistanne huolimatta, ole saanut minua kuolemaa pelkäämään."

"Kuinka julmaa ja kauhistavaa puheenne on!" huudahti Jost tehden samalla kädellään ehkäisevän liikkeen, rukoileva ilme kasvoissaan.

"Toistan ainoastaan, mitä jo ennen olen sanonut... Te olette antanut minulle kaksi ehtoa, joko tulla omaksenne tai taas kuolla... Ja te tiedätte, että olen valinnut jälkimäisen... Miksi siis viivyttelette vielä?"

"Pyhä Jumalan äiti, kuinka voikaan niin kova sydän sykkiä noin kauniin kuoren alla!" huudahti taas ritari tujottaen kädet ristissä ylös kiviholviin, josta käryävä lamppu levitteli valoansa.

"Parempi kova, kuin ei ollenkaan, ritari!" keskeytti Iliana. "Jospa tietäisinkin, että povessanne sykkii sydän, niin alentuisin ehkä vielä rukoilemaan... Nyt en siihen vaivaan rupea!"

Jost seisoi siinä kädet ristissä ja katseli neidon uljasta, kaunista vartta. Hän oli niin turvaton ja hyljätty, niin kokonaan hänen vallassaan ja kuitenkin uskalsi hän tuskin lähestyä häntä. Nyt oli hän kumminkin tästäkin arkuudestaan päässyt. Hän oli taas sellainen kuin oli, puutteineen ja vikoineen, niinkuin metallipalanen, jonka täytyy joko sulattaa uudestaan valettavaksi taikka heittää arvottomana pois. Intohimoinen ilme katosi hänen kasvoiltaan jättäen tilaa jäykälle, kylmälle piirteelle.

"Hyvä on, Iliana neiti", sähisi hän puoleksi tukehtuneella äänellä, "hyvä on... tahdon täyttää toivomuksenne. Te saatte, teidän täytyy kuolla!"

Iliana liitti kätensä yhteen ja katseli ylös yliluonnollinen loiste silmissään.

"Mutta siinä ei ole vielä kaikki", lisäsi ritari. "Kuolema, joka tulee osaksenne, ei kohtaa teitä yht'äkkiä. Ei, ei ... ennen sitä täytyy teidän ainakin jossain määrin tulla tuntemaan ne kauheat tuskat, joita olette minulle tuottanut... Siksi saattekin nyt heti tietää kaikki, koska sekin voi antaa teille jotain ajateltavaa. Isänne, Åke herra, on luvannut teidät sille, joka, kuka tahansa sitten olkoonkin, pelastaa teidät ja tuo takaisin hänen luokseen..."

Iliana katsahti ylös ja hänen silmissään välähti jo toivon kipinä mahdollisesta pelastumisesta.

"Minä se olen, joka pelastan teidät, Iliana neiti!" lausui ritari lyöden samalla rintaansa, "minä se vien teidät isänne, Åke herran luokse ja hän, niinkuin todellisen ritarin velvollisuus on, antaa teidät minulle... Ajattelette kai nyt voivanne vakuuttaa hänelle, etten ole pelastajanne, että päinvastoin olen juuri ryöstänyt teidät, kiduttanut teitä...!"

Toivon ilme hävisi Ilianan kasvoilta ja väristys kävi läpi hänen ruumiinsa.

"Tahdon nyt lopuksi vielä ilmoittaa teille, kuka on ryöstänyt teidät eli kuka isällenne uskotetaan siksi... Se on herra Tord Kaarlonpoika! Kuuletteko, Iliana neiti, Tord Kaarlonpoika!... Ja vaikka kuinka vastaan väittäisitte, niin pysyy se sittenkin hänen tekonaan. Te olette lumottu ja siksi olette asian suhteen sokea. Minulla on todistajat, luotettavat todistajat, jotka vakuuttavat, että minä yksin olen löytänyt teidät ja vapauttanut teidät... Ja alttarin edessä tulette te vastaväitteistä huolimatta omakseni..."

"Pyhä Jumalan äiti, armahda minua!" puhkesi onneton neito puhumaan vaipuen kokonaan murtuneena polvilleen.

Tuntui, kuin olisi sydän särkynyt hänen rinnassaan, niinkuin olisivat aivot tahtoneet pakahtua hänen päässään. Mutta ritarissa ei se siltä mitään sääliä herättänyt. Hän jatkoi vain kylmää kylmempänä:

"Ajattelette kai nyt, että teillä vielä tämänkin jälkeen on tilaisuus valita joko minut tai tuskaton, äkillinen kuolema, mutta ei... Silloin vasta se vankeutenne todella alkaakin... Silloin vasta täydellisesti saatte kokea miltä se minun kostoni tuntuu. Seuraksi teille koitan sinne vielä laittaa Tord herran verisen pään... Tahdon näet antaa teille siellä edes jotain puuhaa, jolla voisitte lohduttaa itseänne onnettomuudessanne... Mitä nyt asiasta arvelette, Iliana neiti?... Toivottavasti olette ainakin ymmärtänyt minua? Minä voin vannoa vielä kalliin valankin, että kaikki tapahtuu sanasta sanaan, niinkuin olen sanonut!... Kumpaanko nyt suostutte, jos vielä kerran antaisin teidän valita?"

Tuskallisena väänteli Iliana itseään ritarin jalkain juuressa kohottaen anovasti käsiään häntä kohti.

"Armoa, armoa!" kuiskasi hän vapisevin huulin itsekään oikein tietämättä, mitä teki.

"Jaa tai ei, jalo neiti... Te saatte nyt itse ratkaista kohtalonne!"

"Oi ... onko teillä sydän?... Onko ihminen todella synnyttänyt teidät, paatunut hirvittävä mies!" sopersi Iliana.

"Myöntykää, myöntykää vain ... ja koko maailman hekkuma ja nautinto on teidän! Myöntykää, Iliana neiti, ja kaikki voidaan peräyttää vielä!"

Hetkinen kului, pitkä, kauhistava hetki. Ahmivin silmin katseli ritari kaunista anojaa jalkainsa juuressa ja uskalsi tuskin hengittää, ettei vain millään tavoin kiiruhtaisi kohtalonsa ratkaisua.

Ilianan pää oli vaipunut alas lattialle ja huulet liikkuivat ikäänkuin sanoja tavotellen, joita ei kuitenkaan mikään ihmiskorva voinut kuulla. Hän ne kumminkin kuuli, joka yksin on väkevä ja voimakas ja joka yksin vain voi auttaa silloin kun ei enää toivoa ole.

Hän oli auttamattomasti kadotettu. Ainoastaan ihme voi hänet enää pelastaa. Mutta sitä ei hän nyt rukoillut, joka hänestä oli sula mahdottomuus. Hän rukoili vain voimaa kestämään ja kärsimään raskaintakin tuskaa. Ja sanat, jotka hän epätoivoa täynnä tällä hetkellä kuiskasi, ne toivat häneen uutta uskallusta.

Hän nousi ylös ja katseli leimuavin silmin kiduttajaansa.

"En myönny!" lausui hän lujalla äänellä. "Ennen kuolema, tulkoon se sitten missä muodossa tahansa!"

Silloin astui Jost esiin, tarttui häntä kädestä kiinni ja laahasi hänet keskelle huonetta heittäen pitkän, jalkoihin asti ulottuvan vaipan hänen hartioilleen. Suun eteen sitoi hän kokoonkäärityn huivin.

"Hevoset odottavat valmiina meitä", kuiskasi hän neitosen korvaan, "ei siis muuta kuin satulaan vain ja sitten suoraa päätä Hjulebergiin!"

Jost tarttui neitoa vielä lujemmin käsivarresta kiinni ja niin jättivät he vankihuoneen.

Hämärässä holvikäytävässä tuli heitä vastaan joku, joka hätäisenä kuiskasi:

"Jumalan ystävä!"

"Kurki!" vastasi Jost.

"Tekisitte nyt paraiten, jos kääntyisitte takaisin", kuiskasi ääni, "Tord herra on paraikaa Tuure ritarin luona..."

Ritari vavahti ja Iliana kärsi sanomattomia tuskia. Hän näki jo varman, välttämättömän kuoleman edessään, kuoleman, joka olisi kohtaava häntä hitaasti, verkalleen, aivan kuin jos hän tuuma tuumalta upotettaisiin syvään mereen. Hän oli jo sopinut sen kanssa. Hänellä oli rohkeutta katsoa sitä silmiin, sillä hän oli jo tätä kamalaa kuolemaa vavisten tullut elämälle ja sen iloille tunnottomaksi. Ja nyt juuri tällä elämänsä toivottomimmalla hetkellä kuulee hän äänen yhtäkkiä kuiskaavan, että pelastajansa on lähellä. Ja rakkaus elämään heräsi taas, toivo, että pelastajan käsi hänet nyt vihdoinkin saavuttaisi, elpyi uudelleen.

Mutta silmänräpäyksessä toipui ritari taas hämmästyksestä, joka oli hänet vallannut.

"Onko hänellä montakin miestä mukanaan?" kysyi hän.

"Hän on itse neljäntenä, mutta toiset tulevat perässä ja tuskin ehditte te vielä jättää linnan, kun ne jo ovat kimpussanne."

"Hyvä!" keskeytti Jost päättävästi, "en ymmärrä, miksi sen asianhaaran pitäisi minuun vaikuttaa... Pankaa mieleenne nyt", lausui hän sitten Ilianaan kääntyen ja asettaen suunsa ihan hänen korvansa viereen, "pankaa mieleenne nyt ... pieninkin huudahdus, pieninkin liike vain, joka viittaa siihen suuntaan, että aiotte pelastua, ja tikarini terä tunkeutuu sydämeenne!"

Sen sanottuaan kiirehti hän nopein askelin käytävän läpi laahaten neitoa perässään.

Niin saapuivat he lopulta pienelle ovelle aivan muurin viereen linnanpihan toisella kulmalla. Oli synkkä, sateinen syksyiltä. Ja linnanpihalla oli vielä synkempi, pimeämpi korkeitten muurien vuoksi. Linnan ikkunoista leveni kyllä valo yli koko linnanpihan, mutta siihen osaan, jossa Jost von Bardenvlethin miehet ja hevoset odottivat, ei se päässyt ollenkaan tunkeutumaan.

Pian olivat he hevostensa seljässä ja kenenkään sitä estämättä ratsastivat he ulos linnanportista pitkin siltaa, joka johti vallihautojen yli.

Siellä ulkona oli vähän valoisampi, mutta ei kuitenkaan niin, että olisi viittaan käärityssä haamussa vangin erottanut. Tuon tuostakin nojautui ritari Ilianan puoleen toistaen hiljaa äskeisen uhkauksensa.

Etäällä tuli kolme ratsastajaa hevosineen näkyviin. Linnasta lähtijät huomasivat sen vasta viimeisellä sillalla, josta kenttä koko laajuudessaan levisi heidän silmäinsä eteen. Jost varjosti silmiään paremmin nähdäkseen, kuinka monta heitä oli, ja jatkoi sitte taas matkaansa antaen hevosten käydä, kunnes ehti erään eteläänpäin kääntyvän tien haaraan. Tätä kääntyi hän menemään vauhtia kuitenkaan lisäämättä. Mutta kun hän luuli saaneensa nuo kolme miestä, jotka kovempaa ratsastaen olivat yhä lähenneet heitä, siihen uskoon, ettei hän peljännyt kohdata heitä eikä siis heidän tähtensä myöskään kiirettä pitänyt, niin löi hän kannukset hevosen kylkiin kiinni ja kiiti ohjat höllällään ulos aavalle kentälle.

Eräs miehistä, joka yhtä mittaa piti noita kolmea haamua silmällä, huudahti äkisti:

"Meitä ajetaan takaa!"

"Mahdotonta!" vastasi Jost ollen itse puolestaan estetty tarkastamasta asianlaitaa. Hän näet ei uskaltanut hetkeksikään hellittää vankiansa, jonka vyötäisten ympärille hänen oikea kätensä oli kiedottuna ja jossa hän myös piti paljastettua tikaria varalla. "Mahdotonta!" lausui hän, "eivätkä ne nyt enää voisi saavuttaakaan meitä."

Mutta mies katsahti kerran vielä taakseen ja lausui ritarille:

"Kyllä, herra, kyllä ne saavuttavat vielä meidät, sillä ne ovat jo huomattavasti lähenneet!"

Ritari kääntyi satulassaan niin paljon kuin se hänelle oli mahdollista ja hänkin erotti silloin nuo heitä seuraavat varjot. Etumaisella niistä häämötti korkea kypäräntöyhtö ja täytyi sen siis olla ritari. Jostilta pääsi kirous ja hän pani hevosensa viimeisetkin voimat liikkeelle. Äkisti huudahti hän:

"Kautta Herramme kalliin veren ... me olemme pelastetut!" ja miehiin kääntyen virkkoi hän; "näettehän tuon yksinäisen kallionkielekkeen tuolla puitten välissä vähän matkaa eteenpäin... Siihen tultua kannustatte te yhä vain edelleen, ettekä välitä minusta mitään. Houkuteltuanne siten vainoojamme minusta erilleen, hajoatte te kukin tahollenne ja pyritte taas minun luo!"

Tätä lausuessaan saapuivat he jo korkean puun viereen josta kellastuneita lehtiä lenteli tielle. Ja heti sen takana kohosi kallionkieleke esiin.

"Ponnistakaa vain hurjasti eteenpäin!" huusi ritari puun ohi ajettaissa ja kiven tullessa näkyviin.

Ja samassa heittäytyi hän jo hevosineen nopeasti kuin salama sivuun ja asettui vankineen kiven viereen kätköön, sillä aikaa kuin miehet yhä vain jatkoivat hurjaa ajoansa. Kaikki se kävi niin nopeasti, että takaa-ajajain oli ollut mahdoton nähdä sitä ja pirullinen hymy levisi Jost von Bardenvlethin kasvoille, kun kaikista päättäin huomasi olevansa pelastettu.

Mutta nuo kolme varjoa lähenivät yhä. Kaviot iskivät jymisten maahan ja jo kuului, miten hevoset läähättivät ankarasta juoksusta.

Silloin kohotti Jost tikarinsa iskuun ja puristi samalla vankinsa kallioseinään kiinni.

"Nyt, jalo neiti," virkkoi hän, "nyt voi tahtonne täyttyä. Joko kuolette tässä tai ratsastamme me vielä yhdessä eteenpäin. Pieninkin huudahdus ja te olette kuoleman oma."

Vainoojat olivat nyt aivan kiven vieressä. Jost uskalsi tuskin hengittää. Hän oli varmasti päättänyt ottaa neidolta hengen, jos hän vain huudollaan saattaisi vainoojat heidän piilopaikkansa huomaamaan. Ja vaikkapa hän nyt olisikin tullut ajatelleeksi tekonsa seurauksia itseensä nähden, niin ei hän kuitenkaan nyt, niin kiihottunut hän oli, olisi voinut siitä kättänsä pidättää.

Kumiseva kavioin kapse toi Ilianan mieleen Tordin kuvan. Ja heti kypsyi hänessä ajatus ennemmin kuolla hänen läheisyydessään, hänen sylissään, kuin kauemmin kärsiä ilkeän konnan väkivaltaa.

Sydäntäsärkevä huuto tunki hänen huuliltaan. Vaate, joka oli sidottu hänen suunsa eteen, vei tosin osan äänestä, mutta kuitenkin oli se siltä kyllin voimakas tunkeutuakseen ratsastajain korviin. Nämät pysähtyivät.

Kauhea, hirveä kirous pääsi Jostin huulilta samalla kun jänteet hänen käsissään pingottuivat. Jos hän nyt vain näki hevosenpään kiven viereltä esiin pistävän, niin oli hän heti valmis panemaan uhkauksensa toimeen.

Juuri samalla hetkellä tulikin musta hevosenpää näkyviin.

Iliana huudahti taas ja samalla työnsi Jost tikarin hänen rintaansa.

Höyhentöyhtöinen ritari kiiti esiin ja otti käsivarsilleen putoavan ruumiin. Mutta myrskyn tavoin riensi ilkityöntekijä ulos nummelle käyttäen hyväkseen hämmästystä, jonka tekonsa oli aikaansaanut.

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti ritari vetäen samassa viitan varovasti syrjään.

Mutta tuskin oli hän vielä nähnyt, kuka uhri hänen käsivarsillaan oli, ennenkuin hän jo huusi kahdelle miehelleen:

"Kiinni murhaaja... Se oli Jost von Bardenvleth!"

Toinen miehistä olikin jo syöksynyt murhaajaa takaa ajamaan ja ennen pitkää alkoi hetkisen matkan päästä kuulua kalisevain miekkain ääniä.

Mutta Axevallan linnan ritarisalissa, josta kirkas valo levisi yli pihamaan, istuivat herra Tuure Tuurenpoika ja Kaarlo kuninkaan nuori marski, herra Tord Kaarlonpoika.