Part 18

Keskustelu ei tahtonut oikein sujua. Miehiä kulki siinä yhtä päätä milloin ulos milloin sisään. Ja Tuure herra vastaili vain hitaasti marskin kysymyksiin pidättäen siltä kuitenkin lempeän, ystävällisen hymyilyn huulillaan. Tordin avonaiset, jalot kasvot ilmaisivat lujaa päättäväisyyttä, joskin samalla jonkinlaista levottomuuttakin. Eikä se suinkaan jäänyt Tuure herraltakaan huomaamatta, vaikka hän käsittikin sen toisella tavalla kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä.

Vadstenassa ollessaan oli hän luvannut Kaarlo kuninkaalle, että auttaisi hänen nuorta marskiaan neuvoillaan. Ja sitä varten oli marski kai nyt tullut, vaikka joku varomaton sana Tuure herran puolelta teki hänelle vaikeaksi esittää asiaansa.

Tuure herra pyysi arvoisaa vierastaan illalliselle ja kun ei Tordilla ollut mitään sitä vastaan, jättivät he ritariluhdin, jossa siihen asti olivat istuneet, ja menivät ruokasaliin. Siinä mennessään huomasi Tord, että huoneissa ja linnankäytävissä oli vain Tuure herran miehiä, omiaan ei hän nähnyt missään. Ja synkkä piirre hänen kasvoillaan tuli vieläkin synkemmäksi.

"Mitään ilahuttavia tietoja ei teillä kai ole, marski", sanoi Tuure herra istuutuen pöytään ja tarttuen samalla olutkannuun. "Harvasanaisena olette saapunut luokseni, antakaa nyt ruuan ja oluen avata sydämenne!... Mistä viimeksi olette tulossa, koska mielenne on niin painuksissa?"

"Lödösestä, Tuure herra!" vastasi Tord.

"Kristian kuningas on sen kai lujasti varustanut, niin on ainakin sanottu. Tuskinpa se siis koskaan joutuu Kaarlo kuninkaan käsiin!"

"Ja kuitenkin on kaupunki jo miesteni hallussa!" selitti Tord.

"Miehenne ... ovatko ne jo Lödösessä, marski...! Mitä sanotte, onko kaupunki todella jo Kaarlo kuninkaan hallussa?"

Tuure ritari lausui nämät sanat kiihkeänä ja siiristeli samassa silmiään nähdäkseen paremmin vieraansa kasvot. Sillä tämä odottamaton uutinen oli saanut hänet hämmennyksiin. "Vähän se uutinen Kristian kuningasta ilahuttaa", jatkoi hän sitten. "Hän luuli Lödösestä saavansa lujan keskustan hankkeilleen Ruotsin valtakuntaa vastaan."

"Mutta tälle valtakunnalle on siitä luullakseni sen suurempi ilo!" lausui Tord. "Tämän asian johdosta olen myöskin nyt saapunut luoksenne..."

"Olette kai tullut pyytämään hyviä neuvoja minulta, Tord marski?" kysyi ritari nyt jo vuorostaan pahaa aavistaen.

"Olen!" vastasi Tord pitämättä kuitenkaan mitään kiirettä siinä suhteessa.

Ja tarjoilijat kulkivat vateineen palvellen herroja heidän syödessään. Ja Tuure herra vilkaisi tuon tuostakin vieraaseensa huulilla teeskennelty hymy, odottaen vain, koska tämä ilmaisisi asiansa. Kun Tord sen kuitenkin jätti tekemättä, sai Tuure herra taas vähitellen malttinsa takaisin.

"Teillä on ollut suuri menestys matkallanne, marski!" sanoi hän, "ja kuitenkin siitä huolimatta tuntuu, kuin ette olisi tyytyväinen toimiinne... Minä ainakin uskon, että jos loppu on yhtä hyvä kuin alku, on koko Länsigöötinmaa ennen pitkää Kaarlo kuninkaan hallussa taas... Mikä siis asiain tällä kannalla ollessa voi vielä mieltänne painaa, Tord marski?"

"Ei mikään muu kuin se, joka estää minua mainitsemaanne päämäärää saavuttamasta!" vastasi Tord suunnaten samassa katseensa ovelle.

Sieltä astui juuri mies sisään kaalivatia kantaen. Yhtäkkiä välähti Tordin silmä. Linnanpalvelijan takana oli hän nähnyt erään omista miehistään. Se huomio sai heti Tordin koko käytöksen muuttumaan. Hänen silmänsä paloivat ja hän katseli nyt Tuure herraa, niinkuin katsellaan syytettyä, jonka syyllisyys on varmasti todistettu. Tuure herra huomasi kyllä tuon äkkinäisen muutoksen vieraassaan, mutta ei ollut sitä siltä huomaavinaan, vaan kysyi aivan viattoman näköisenä:

"Ja mikä sitten estäisi teitä tuota päämäärää saavuttamasta?"

"Sama, joka voisi saattaa Kaarlo kuninkaan ja Ruotsin valtakunnankin turmioon."

"Ja mikä se sitten on?" kysyt Tuure herra.

"Kavallus!" huusi Tord katsoen Tuure herraa terävästi silmiin.

"Kavallus!" virkkoi tämä ja lihanpala, johon hän jo oli kiinni iskenyt, jäi suuhun viemättä samalla kun harmaat silmät kääntyivät tutkivina vieraaseen. "Kavallus... Onko teillä sitten perusteita sellaisiin luuloihin, Tord marski?"

"Muuten en olisi nyt luonanne, Tuure Tuurenpoika!"

"Mitä kaikella tällä tarkoitatte?" keskeytti ritari laskien veitsen luotaan ja tarttuen molemmin käsin pöydän syrjään kiinni, ikäänkuin olisi ollut aikomuksessa ylös hypähtää. "Sanoitte olevanne vain neuvon tarpeessa..."

"Niin sanoin. Aluksi näet aioin ottaa teidät mukaani kuninkaan luo neuvotellaksemme siellä yhdessä, mutta nyt olen muuttanutkin mielipiteeni... Nyt tiedän itse, mitä minun on tehtävä..."

"Niin ilmoittakaa se!"

"Muitta mutkitta otan kavaltajat kiinni, missä niitä tapaan vain, ja vien ne vangittuina kuninkaan luo."

"Jos todella voitte tavata sellaisia, Tord marski, niin tuntuu minustakin tuo menettely ainoalta oikealta... Mutta luulen, että kavaltajat kyllä pitävät huolen, etteivät joudu teidän eikä kuninkaan käsiin."

"Mitä itse arvelette asiasta", virkkoi silloin Tord, "oletteko te itse siinä suhteessa menetellyt, niinkuin kunniallinen ritari on herraansa ja kuningastansa kohtaan velvollinen menettelemään?"

"Mitä uskallatte kysyä, marski?" kuohahti ritari puhumaan. "Tiedättehän aivan hyvin, että sellaiset sanat koskevat henkeä ja kunniaa."

"Tahdon vain sanoa yhden asian teille, Tuure ritari... Te näytätte kokonaan unhottaneen, että Kaarlo kuninkaan käsi voi ulottua teihinkin asti..."

Ritari, joka huomasi nyt, että hän oli jollain tavalla joutunut ilmi, hypähti istuimeltaan ylös vihaa puhkuen ja huusi miehilleen:

"Ottakaa heti julkea kunnianloukkaaja kiinni ja heittäkää hänet torniin!"

Ritarin huudosta syöksyivät miehet saliin ja ryntäsivät marskia kohti. Mutta tämä viittasi heille kädellään ja lausui aivan rauhallisena:

"Hiljaa miehet...! Ei askeltakaan...! Seison tässä kuninkaan määräämänä ja hänen nimessään vangitsen minä teidät, ritari Tuure Tuurenpoika."

Ivallisesti nauraen vetäisi Tuure herra miekkansa aikoen pistää Tordin paikalla kuoliaaksi, mutta tämä, ehtien ennemmin, tarttui vasemmalla kädellään nopeasti kuin salama Tuure herran kohotettuun käteen kiinni, kiersi oikean kätensä hänen kaulansa ympärille ja samassa saapuivat jo hänen omat miehensäkin apuun, niin että Tuure herra heti huomasi kaiken vastustuksen aivan mahdottomaksi.

"Hengellänne saatte vielä kerran tästä solvauksesta vastata!" huusi Tuure herra raivoa kuohuen.

Mutta Tord oli nyt taas aivan tyyni.

"Henki on Jumalan vallassa", sanoi hän, "mutta kunniastaan pitää joka mies itse huolen. Ja sitä ette luullakseni tekään voi koskaan minulta riistää. Matkaan miehet!" lisäsi hän sitten omiinsa kääntyen, "heti satulaan ja viekää vanki Varnhemiin. Tulen huomenna itse sinne."

Pari miestä laahasi Tuure herran ulos, joka oli vimmaa ja raivoa täynnä. Muut pysähtyivät marskin viereen. Tämä puhutteli sitten Tuure herran miehiä ja antoi näille määräyksensä, miten linnan kanssa oli meneteltävä.

Hän oli juuri paraillaan näissä toimissa, kun eräs ritari tuli ratsastaen yli nostosillan ja pyysi päästä linnaan. Vahtimies ei ollut vielä ehtinyt sulkea porttia niitten jälkeen, jotka olivat lähteneet viemään Tuure herraa Varnhemiin ja päästi siis ritarin, jonka hyvin tunsi, empimättä sisään. Siinä ohimennessään kysyi tämä mieheltä marskia ja tämä ilmoitti hänen aivan hiljan kulkeneen linnanpihan yli.

Ritari ratsasti porttiholvin läpi suoraan päärappusten eteen, johon päästyään huusi palvelijaa luokseen. Useampia niitä heti kiirehtikin pihan yli ritarin luo, joka piti käsissään viittaan käärittyä joko kuollutta tai nukkuvaa ihmistä.

"Missä on marski?" kysyi ritari.

"Hän meni koilliseen torniin!" vastasi eräs miehistä.

"Hanki sitten hänet tänne mies, ja pian..."

Ritari jäi istumaan hevosensa selkään ja ennen pitkää tulikin marski juosten hänen luokseen.

"Tord, Tord", lausui ritari tälle, "minulla on täällä jotain, jota en tahdo uskoa kenenkään muun käsiin kuin sinun!"

"Jumalan tähden, Niilo! Mitä on sinulla minulle tuotavana?" olivat ainoat sanat, jotka hän sai sanotuksi.

"Tule, tule, Tord!" kehotti Niilo hätäisenä. Ja hänen höyhentöyhtönsäkin näytti soihdun valossa viittovan niin merkitsevästi. "Meidän on nyt heti päästävä katon alle."

Niin vielä puhuessaan laski hän kantamuksensa Tordin käsiin ja huusi sitten miehiin kääntyen:

"Kuka tahtoo uhrata hevosensa marskin hyväksi?"

Kaikki juoksivat esiin ollen kukin puolestaan valmis uhraukseen. Mutta etumaisena seisoi hartiakas, komea mies, jonka kasvoja soihdun valo kokonaan valaisi. Se oli Hollinger ja häneen ne Niilo Sturen silmät lopulta pysähtyivät.

"Satulaan, Hollinger!" sanoi hän tälle, "ja riennä Varnhemiin, minkä kaviot kannattaa, sillä tässä on ihmishenki kysymyksessä... Ratsasta ja pyydä valtakunnan marskin nimessä, että lähettävät tänne heti lääketaitoisen munkin."

Tuskin oli käsky annettu, kun Hollinger jo oli menossa. Ja ennenkuin Niilo vielä ehti avata sen huoneen ovea, johon Tord oli kalliin taakkansa kantanut, kuului kavioiden kapse jo nostosillalta.

Kun Niilo astui alikerrassa olevaan huoneeseen, jonne eräs palvelija viittasi hänet menemään, kohtasi häntä siellä kauhea näky.

Vuoteella lepäsi Iliana neiti kuolon kalpeus kasvoillaan. Hänen silmänsä olivat kiinni ja henki näytti jo aikaa paenneen hänen puoliavoimilta huuliltaan. Rinnassa törrötti tikari, jota murhaaja oli uhrinsa surmaamisessa käyttänyt.

Ja kauniin, kuolemassakin vielä ihmeen ihanan neitosen vuoteen vieressä seisoi Tord, yhtä kalpeana, yhtä jäykkänä kuin neitonen itsekin, seisoi siinä kädet ristissä, puoleksi pois kääntyneenä, mutta silmät kuitenkin tyttöön kiintyneinä, eikä hän kuullut, vaikka Niilo avasi oven ja lähestyi häntä, tuskin tunsi hänen kätensä kosketusta olkapäällään.

"Ei hän ole kuollut!" kuiskasi Niilo ystävänsä korvaan.

Tord raukka sulautui kyyneliin nämät sanat kuullessaan. Vuolaina virtasivat ne hänen silmistään. Ja hän vaipui vuoteen viereen nojaten päänsä sitä vastaan, samassa kun hiljainen kuiskaus kuului hänen huuliltaan:

"Minun valkoinen ruusuni!"

Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, jonka Tordin nyyhkytykset vain silloin tällöin keskeyttivät. Mutta Niilonkin silmät olivat nyt niin kyyneleitä täynnä, että hän tuskin huomasi, mitä tapahtui. Kuitenkin luuli hän näkevänsä, miten neito heräsi tuskastaan ja vei verkalleen käteensä vuoteensa vieressä lepäävän pään päälle. Häneen olivat tämän illan tapaukset tehneet syvän vaikutuksen. Ja ystävän surulliset sanat yöllä heidän ratsastaessaan pienen metsäjärven ohitse, ne häilyivät nyt taas niin elävinä hänen mielessään, että hän oli ikäänkuin unen vallassa.

Silloin näki hän Tordin hiljaa kohottavan päätään. Vieno hymy levisi silloin kuolevan kasvoille ja Niilo kuuli, kuinka vaaleat huulet kuiskasivat Tordin nimen.

Kuinka kauan kaikki tämä oli kestänyt, ei Niilo voinut sanoa, mutta kun hän kääntyi ympäri, seisoi siinä ihan hänen takanaan pitkä munkki ja läheni verkalleen sänkyä. Kasvot olivat hänellä peitetyt, mutta pään suunnasta ja liikkeistä voi päättää, että hän tarkasti katseli kuolevaa ja rinnasta esiin pistävää tikarin vartta, jota kohti heti hänen kätensä kurottui.

"Iliana, armas Iliana!" sammalsi Tord tarttuen vaaleaan käteen, joka lepäsi hänen päänsä päällä, "onko Jumala kaikkivaltias säästänyt kaiken tämän tälle hetkelle vain sentähden, että onni alkoi nyt juuri niin kauniisti hymyillä minulle."

Enkelin hymy levisi Ilianan kasvoille, vaikka ei hän jaksanutkaan puhua.

"Sano minulle", lausui Tord ääretöntä tuskaa täynnä, "sano minulle, jätätkö sinä nyt minut, Iliana... Näenkö sinun vain nyt, erotaksemme taas ikuisesti?"

"Eihän toki ritari!" kuului samassa juhlallinen ääni ihan hänen viereltään ja munkki tarttui tikarinkahvaan kiinni. "Neitonen jää elämään. Se on yhtä varma, kuin sekin, että ennenkin päivinäni olen vetänyt tikarin ihmisrinnasta."

Ja hän tempasi tikarin irti estäen samalla kädellään veren vuodon.

Mutta neitonen sulki silmänsä. Kuitenkin häilyi vielä autuaallinen hymy hänen huulillaan.

XV.

Erengisle herra ei tahdo enää kuulla Briita rouvan vastaväitteitä.

Kaarlo kuningas oli silloin Vadstenassa, kun marskin sanansaattaja toi hänelle tiedon Lödösen valloituksesta ja mitä muuta siellä oli tapahtunut.

Tukholman harmaaveljesten apotti, herra Niilo Ryting, pitkä, vaalea mies, kasvonpiirteet voimakkaat, mutta samalla ystävälliset ja lempeät, oli sanansaattajan tullessa kahden kuninkaan kanssa huoneessa kirjoittaen kirjettä tämän sanelun mukaan. Kuninkaalta pääsi huudahdus marskin kirjettä lukiessa. Se sai apotin kohottamaan päänsä paperista, jota paraikaa oli kirjoittamassa. Ja huomatessaan, miten väri kuninkaan kasvoilla vaihteli, päästi hän kynän kädestään ja jäi tarkastelemaan herraansa.

"Kautta Jumalan kuoleman!" huudahti kuningas ojentaen kiireesti lukemansa kirjeen apotille. "Kautta Jumalan kuoleman, mies, missä on laukku?"

Mies ojensi hänelle saman laukun, jonka Jösse Bonpoika oli jättänyt marskille Lödösen kuninkaankartanossa. Ja nopeasti rikkoi kuningas sitä ympäröivän kääreen katsottuaan kuitenkin ensin, että heimolaisensa sinetti oli vahingottumatta. Sitten heitti hän kirjeet vieressään olevalle pöydälle, ottaen kiireesti yhden niistä, jonka avasi ja luki. Sen sisällys näytti tekevän häneen erittäin tuskallisen vaikutuksen. Hän löi kädellään otsaansa ja luki sen yhä uudelleen ja uudelleen.

Hämmästyksestä ei hän voinut saada sanaakaan suustaan. Mutta povi se aaltoili hurjasti, huulet vapisivat ja kuumeentapaisella kiivaudella kurotti hän kirjeen apotille.

"Lukekaa se, veli Niilo!" olivat ainoat sanat, jotka hän voi lausua.

Veli Niilo luki ja kuningas otti taas uuden kirjeen esille, joka näytti saavan hänen mielensä vielä enemmän liikutetuksi, kuin edellinen. Senkin ojensi hän kanslerilleen. Ja niin jatkoi hän, kunnes kaikki kirjeet olivat luetut.

Sitten pani hän kädet ristiin rinnoilleen ja vaipui syviin mietteisiin. Mutta apotti silmäili läpi viimeisenkin kirjeen ja luki sitten vielä uudestaan muutamia, jotka hänestä olivat tuntuneet muita merkillisemmiltä.

Lopulta kääntyi kuningas sanansaattajan puoleen ja lausui:

"Huomenna varhain täytyy sinun ratsastaa takaisin marskin luo ja viedä hänelle kirje minulta... Voit myöskin sanoa hänelle, että kauan ei viivy, ennenkuin olen hänen luonaan Axevallassa!"

Mies poistui ja kuningas vaipui taas ajatuksiinsa kävellen edestakaisin huoneessa.

Mitä hän serkkunsa kirjeestä oli saanut tietää oli aivan samaa, kuin mitä vanha Maunu Tavast oli hänelle kaksi vuotta sitten kertonut, vaikka nyt uudistuneena. Häntä ympäröivät kavaltajat. Paraimmat uskottunsa olivat hänen pahimmat vihamiehensä. Se oli myrkytettyä, se viini, jota hän, varoituksista välittämättä, yhä joi, oli jo kauan aikaa juonut. Ja vaikka hän huomasikin nämät varoitukset mitä selvimmin todistetuiksi, niin unhotti hän ne kuitenkin pian ja asetti myrkkypikarin taas huulilleen. Hän oli aivan lyhyen ajan kuluessa saanut jo kaksi kertaa tyhjentää tämän pikarin ja nyt taas kohtasi häntä varoitushuuto esittäen selviä todisteita siitä, että kavaltajat olivat yhä liikkeellä.

Pitäisikö hänen nyt lopultakin ryhtyä voimakkaisiin puuhiin ja yhdellä kertaa vapauttaa itsensä kaikesta, joka painajaisena uhkasi hänen onneaan ja Ruotsin itsenäisyyttä?

"Mitä te tästä arvelette, veli Niilo!" huudahti hän pysähtyen äkisti ja katsellen apottia.

"Jumala paratkoon...! Huonoja ovat sanomat, armollinen herra!"

"Voitte nyt itse huomata, veli Niilo, te, joka tulette kanslerikseni, mitä kaikkea Ruotsin kuningas saa kestää, ennen kuin voi rauhassa kruunuansa kantaa!" lisäsi kuningas synkein silmin. "Arkkipiispa, Sigge piispa, Pentti piispa ja kaikki nuot maalliset herrat ja ritarit, kuinka hartaasti olenkin heidän suosiotaan hakenut ja kuinka hartaasti yrittänyt sitoa heitä itseeni ja kuitenkin...!"

"Yksi asia on teiltä kokonaan unhottunut, armollinen herra", sanoi apotti kumartaen. "Olette luullut, että vihollistenne voima on murtunut, senjälkeen kun vanha vastustajanne Krister Niilonpoika, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, hautaan laskettiin... Mutta teiltä on jäänyt huomaamatta, että silloin jo ja aina yhä vieläkin on hänen sisarenpoikansa, Jöns Pentinpoika, teidän vaarallisin vihamiehenne."

"Arkkipiispa Jöns Pentinpoika!" huudahti kuningas.

"Niin, armollinen herra, arkkipiispa! Luulenpa, että kun kaikki tulee ilmi niin että voidaan verrata toista seikkaa toiseen, luulenpa, että silloin huomataan arkkipiispallakin olevan osansa tässä sopassa, jonka he nyt ovat keittäneet polttaakseen teiltä sormet sen asemesta, kun ne heiltä itseltään nyt ovat palaneet."

Kuningas ei vastannut mitään ja huoneessa vallitsi taas hetken aikaa hiljaisuus.

Tuleva kansleri, jonka jalot kasvonpiirteet ilmaisivat tahdonlujuutta ja vilpitöntä uskollisuutta, oli vetänyt kätensä kaapunsa hihain sisään ja tuijotti lattiaan silloin tällöin vain kohottaen silmänsä huolestuneeseen kuninkaaseen.

Tämä pysähtyi vihdoin ja tarttui vasemmalla kädellään lujasti miekkansa kahvaan kiinni samassa kun salama välähti hänen suurissa silmissään ja kuninkaallinen ylevyys levisi hänen kasvoilleen.

"Tahdon kuitenkin kerran vielä näyttää noille herroille", lausui hän, "niin mahtavia kuin luulevatkin olevansa, tahdon näyttää heille, että Ruotsin kuningas on sittenkin heitä mahtavampi... Kirjoittakaa nyt kirje serkulleni, marskille, veli Niilo!" lisäsi hän. "Tahdon tehdä kiertomatkan valtakunnassani ja käydä sekä Uplannissa, Nerikessä että Länsigöötinmaalla. Huomenna jo lähden Erengisle herran luo Örebrohon ja teidän on oltava sillä matkalla mukana, Niilo Ryting."

* * * * *

Eräänä aamuna istuivat Erengisle herra ja Briita rouva salakammiossaan Örebron linnassa ja Erengisle herra oli mitä paraimmalla tuulella. Terävästi ja kiivaasti vastusteli Briita rouva taas vanhan tapansa mukaan herraansa, antaen kuitenkin aina ajoissa perään. Ja siksi pitikin Erengisle herra häntä naisten naisena ja omaa onneansa saavuttamattomana. Briita rouva oli yön kuluessa saanut merkin, että isänsä lähetti odotti häntä. Ja nyt varttoi hän vain keskustelun päättymistä herransa ja miehensä kanssa rientääkseen sitten heti lähettiä tapaamaan. Sentähden koitti hän myös nyt olla enemmän Erengisle herran mieleen, kuin muuten moneen aikaan oli ollut.

Tänä aamuna oli heidän keskustelunsa koskenut kaukaisille sukulaisille kuuluvain tilain omistusoikeutta. Erengisle herra väitti kiven kovaan, etteivät ne kuuluneet hänelle ja ettei hänellä ollut niitten kanssa mitään tekemistä. Olipa puolittain vihoissaankin rakkaaseen vaimoonsa, joka voi ottaa sellaista kysymykseenkään. Mutta Briita rouva pysyi vaatimuksessaan ja kun Erengisle herra tapansa mukaan löi nyrkkinsä pöytään ja rypisteli kulmiaan, virkkoi hän aivan tyyneenä:

"Jos et usko sanojani, Erengisle herra, niin omia silmiäsi sinun ainakin täytyy uskoa, kun näet kirjeet. Kas tässä ne ovat!"

Hän veti huoneen etäisimmässä nurkassa olevasta tammikaapista laatikon esiin ja otti sieltä muutamia sinetillä varustettuja kirjeitä laskien ne miehensä eteen. Tämä luki hitaasti kirjeet ja tutki sitten erittäin huolellisesti niissä olevat sinetit.

"Kautta Jumalan kuoleman! Sinä olet todellakin oikeassa", lausui hän surullinen ilme kasvoissaan.

"Mutta sinussa ei se siltä näytä mitään erityistä iloa herättävän, Erengisle herra...!"

"Heimolaiseni joutuvat näitten kautta äärimmäiseen köyhyyteen... He eivät voi säilyttää rälssioikeuttaan... Totta tosiaan! Tämä käy todella sydämelleni, Briita rouva... Mistä olet keksinyt nämät onnettomat kirjeet?"

"Olen tuuminut asiaa, Erengisle... Heimolaisesi eivät voi näillä tiloillaan korvata velkaansa sinulle... Mutta minä olen ajatellut, että voisit lahjoittaa heille siitä jäännöksen."

"Lahjoittaa jäännöksen, Briita rouva...! Minä lahjoitan kaikki... kuuletko sinä, kaikki! Enhän Herran tähden voi niiltä siipiä katkaista, joilla on samaa verta suonissaan, kuin minullakin. Sitenhän käyttäytyisin heitä kohtaan tylymmin kuin korpit ja kotkat keskenään!"

"Älkäämme puhuko enää siitä", virkkoi Briita rouva. "Ehkä voimmekin saada asian ilman suurempaa huomiota päätökseen. Se olisi minullekin mieluisinta, koskapa tilat sijaitsevat Gotlannissa, ja me siis isäni, Olavi herran, avulla voisimme koska tahansa saada vaatimuksemme perille."

"Ei...!" huudahti nyt Erengisle herra istuimeltaan kohoten. "Ei koskaan saa se tapahtua, niin kauan kuin minulla on asiassa jotain sanottavaa!"

Briita rouva puri huultaan ja vaikeni. Ja kummastellen katseli Erengisle herra häntä. Mutta pian osasi hän taas kääntää puhelun toiseen suuntaan. Ja keskustelun aineeksi tuli nyt kuninkaan nuori marski ja mitä hän mahdollisesti tulisi Länsigöötinmaalla aikaan saamaan. Erengisle herra pysyi kiinni entisissä sanoissaan ja Briita rouva teki asiasta ivaa ja pilkkaa.

"Olette varmaankin nähnyt viime yönä merkillisiä unia, Erengisle herra", lausui hän, "sillä muuten ette voisi puhuakaan herra Tord Kaarlonpojan urotöistä. Minulla vain ei vielä ole ollut tilaisuutta kuulla mitään sieltä päin, jossa tuo urho nyt miekkaansa heiluttelee."

"Odotahan, Briita rouva, niistä voit saada kuulla pikemmin, kuin luuletkaan! Tord herra on urhollinen ritari, eikä hän henkeään säästä, kun niin vaaditaan."

"Rantahauki hän on, joka tarttuu heti ensimäiseen verkkoon ellei jo ole tarttunutkin ja suomustettukin, koskapa hänestä ei niin mitään kuulu."

"Briita rouva!" huusi Erengisle herra. "Briita rouva, sinulla ei ole vähintäkään käsitystä siitä, minkälaisen urhollisen ritarin tulee olla!"

"Kuitenkin olen aina luullut, että herra Olavi Akselinpojan tytär ja herra Akseli Varbergilaisen pojan tytär voisi jotain sellaisista asioista tietää, Erengisle herra, vai mitä itse arvelette?"

"Herra Akseli Varbergilainen oli uljas herra ja nuhteeton ritari. Minä kunnioitankin häntä suuresti, vaikka hän olikin viholliseni. Mutta mitä appeeni tulee, niin tuntuu hän minusta olevan liian paljon tekemisissä ilmeisten kavaltajain kanssa voidakseen olla..."

Ritari ei tahtonut rouvansa tähden sanoa, mitä ajatteli. Mutta Briita rouva heitti häneen terävän silmäyksen ja virkkoi uljaasti päätään kohottaen:

"Mitä mahdattekin isästäni ajatella, Erengisle herra, niin se päivä ei ole vielä koittanut, jolloin Kaarlo kuninkaan marski voitaisiin asettaa hänen rinnalleen."

Erengisle herra tarttui vaimonsa käteen kiinni, aikoen lepyttää häntä, mutta tämä ei näyttänyt tahtovan ymmärtää miestään.

"Minun mielestäni voisimme me jättää tämän kysymyksen siksi", sanoi hän, "kun ehdimme saada tietoja Länsigöötinmaalta."

Briita rouva näytti halveksivan odottamista asian suhteen, joka hänen mielestään oli aivan selvä, varsinkin kun otti huomioon marskin nuoruuden ja kokemattomuuden. Mutta hän antoi kuitenkin nyt asian jäädä silleen. Hän oli keskustelun alussa jo niin nöyrtynyt, että hän näissä asioissa, jotka koskivat omistusseikkoja ja Tord herraa, arveli kyllä voivansa pysyä mielipiteessään, varsinkin viimeisen kysymyksen suhteen, koskapa Erengisle herrakaan ei sitä tavallisella kiivaudellaan puolustanut.

Niin poistuivat he salakammiosta. Erengisle herra meni miestensä pariin ja Briita rouva riensi tapaamaan isänsä lähettiä.

Tällä ei ollut mitään uutisia lännestä päin tuotavana. Päinvastoin oli hän tullut Olavi herran puolesta kysymään, miten asiat kuninkaan ja Länsigöötinmaan herrain välillä olivat selvinneet. Briita rouva jutteli kaikki, mitä siinä suhteessa tiesi. Mutta hänellä oli nyt toinenkin asia sydämellään -- nuo tilanomistuspuuhat Gotlannissa. Lähetin oli tultava linnaan tuomaan muka kirjettä Olavi herralta Briita rouvalle. Siellä pitäisi hänen sitten ikäänkuin sattumalta ottaa puheeksi nuo omistusasiat. Ja saatuaan siten Erengisle herran asiaan sekaantumaan, pitäisi hänen yrittää istuttaa häneen Briita rouvan mielipiteitä.

Briita rouva palasi sitten linnaan. Ja hetken kuluttua ilmaantui sinne lähettikin ja sai Erengisle herran suostumuksella, tämän ensin hetken aikaa asiaa mietittyä, astua linnaan sisään antaakseen kirjeensä Briita rouvalle.