Part 15

Samaan suuntaan jatkui keskustelu hyvän aikaa. Mutta kun ritari sitten oli mennyt maata ja kun talossa jo kaikki uinui vanhurskaan unta, nousi Briita rouva taas ylös juuri kellon kahtatoista lyödessä. Jo lapsuudesta oli häntä öillä vaivannut unettomuus ja noin vuoden ajan oli se säännöllisesti rasittanut häntä keskiyön aikana. Mutta tunnin kuluttua rupesi häntä taas unettamaan ja silloin meni hän uudestaan maata. Sama se oli nyt asianlaita tänäkin yönä. Hetkisen istui hän makuukamarinsa ikkunassa. Mutta sitten heitti hän viitan hartioilleen ja astui viereiseen huoneeseen, josta oli laaja näköala yli vallihaudan kauas toiselle puolelle virtaa.

Täällä käveli hän levottomana edestakaisin, mutta pysähtyi sitten äkisti.

Kimeä, vihlova vihellys kuului toiselta puolen virtaa.

Hän kiirehti ikkunan luo ja avasi sen hiljaa. Varovasti pisti hän päänsä esiin katsellen joka suunnalle. Linnanmuuri ulottui tällä puolen virtaan asti, niin että mitään vahtimiestä ei siis peljätä tarvinnut.

Toisella puolen virtaa liikkui haamu, joka hiljalleen kulki pitkin rantaa nostosillalta poispäin.

Nopeasti tarttui Briita rouva joutseen, joka hänellä oli huoneen nurkassa verhon taakse kätkettynä. Huolellisesti tarkasteli hän nuolta, jonka ympärille oli paperikaistale kierrettynä, asetti sen sitten jänteelle ja ampui aivan samaan suuntaan nostosillasta, kuin äsken oli miehen nähnyt kulkevan. Sen tehtyään istui hän vielä hetkisen aikaa ikkunassa katsellen ulos, mutta sulki sen sitten. Kesäyön puhdas ilma tai itse ruumiin liikunto näytti vaikuttaneen häneen erittäin virkistävästi, sillä tuossa paikassa katosi hänen unettomuutensa ja ennen pitkää uinui hänkin jo vanhurskaan unta.

Seuraavana aamuna saapui Neriken laamanni, herra Pentti Steeninpoika Örebrohon, jossa hänen oli määrä yhtyä veljenpoikansa, herra Niilo Bonpojan, kanssa erään perintöasian vuoksi. Hän astui linnaan Erengisle herran luo ja ennen pitkää saapui sinne myös Niilo herra. Erengisle herra kertoi vierailleen sotauutisia ja vanha laamanni kuunteli tarkkaavasti. Niin kertoi hän muitten muassa myöskin kuninkaan voitosta Dalbyn luostarin luona päivää jälkeen Lundin hävityksen. Paljon hänellä oli myöskin kerrottavaa urhoollisesta Iivari Akselinpojasta (Tottista) ja hänen ottelustaan kuninkaan kanssa sekä kuninkaan omituisista tiedusteluista, kun taistelu hämärän tullen oli loppunut.

"Kuulitte kai tekin siitä puhuttavan, Niilo herra?" sanoi hän tämän puoleen kääntyen, "vaikka ette sattunutkaan silloin mukana olemaan?"

"Olin Tord herran seurassa", vastasi Niilo, "ja tunnen siis asiaa yhtä paljon tai yhtä vähän kuin tekin, sillä te kai olitte silloin matkalla Malmöhön..."

Mutta ritarien näin istuessa ja puhellessa ritarisalissa, meni Briita rouva kaupungille. Hän kulki pitkin kiertelevää katua ja saapui lopulta pienen, mitättömän näköisen mökin eteen, jossa asui erään Erengisle herran sodassa kaatuneen asepalveljan leski. Briita rouva piti hänestä huolta. Ja kaikki ylistivät hurskasta rouvaa, joka sillä tavoin hoiti omaa väkeänsä. Mutta heti kun siitä puhumaan ruvettiin, pakeni Briita rouva aina kainona pois.

Leski oli tuvassa yksinään ja Briita rouva kysyi häneltä, oliko kukaan odottamassa häntä.

"On!" vastasi vaimo tanskalle murtaen ja viittasi samalla sisähuoneeseen päin. Sitten meni hän ulos ja sulki oven huolellisesti jälkeensä. Briita rouva voi siis olla varma, ettei tullut yllätetyksi.

Jäätyään yksin avasi hän heti sisähuoneen oven ja samassa astui sieltä ritari Jost von Bardenvleth esiin.

"Te itse, Jost ritari!" huudahti Briita rouva, hämmästyen kovasti ritarin nähdessään.

"Niin, minä itse, Briita rouva!" vastasi ritari, joka oli yksinkertaiseen aseenkantajan pukuun puettuna. "Minä itse ja toivon, että tämä kohtaus on teillekin mieluinen!"

"Miksipä ei!... Tulette isäni luota?"

"Niin tulen, vaikka vasta pitkien mutkien kautta. Kuitenkin luulen sen asiallemme olleen enemmän hyödyksi kuin vahingoksi."

"No niin, Jost ritari... mitä tietoja tuotte isältäni."

"Ennen kaikkia sen, että hän sai onnellisesti sananne, ennenkuin se oli liian myöhään... Kun Kaarlo kuninkaan kanssa saavuimme Tukholmaan, oli hän jo ulkona saaristossa. Olin sitten mukana kuninkaan lähettämällä laivastolla. Voitte uskoa, Briita rouva, että siinä oli vaivaa, ennenkuin sai päälliköt alallaan pysymään... Lopulta se kuitenkin onnistui..."

"Olen kuullut siitä huhuja", keskeytti Briita rouva.

"Vaara oli suuri?"....

"Olavi herralla ei näyttänyt olevan enää mitään pelastuksen toivoa, hän oli näet syvemmällä lahdessa kuin Maunu. Epäilemättä olisikin hän ollut mennyttä kalua, ellei sama keino, joka jo niin monta kertaa on maalla saanut ihmeitä aikaan, olisi nyt laivastossakin vaikutustaan tehnyt... Saattepa nähdä Briita rouva, että me tuota pikaa saavutamme päämäärämme. Puhelin isänne kanssa eräänä synkkänä yönä. Meillä oli yhtymys Vindön saarella."

"Ja mitä hän sanoi...?"

"Hän käski teidän luottaa vain arkkipiispaan!"

"Arkkipiispaan!" kertoi Briita rouva ajattelevasti päätään pudistellen. "En tiedä miksi, mutta koskaan en ole voinut luottaa siihen mieheen... Tosin hän on Kaarlo kuninkaan vihamies, on ollut aina, mutta ei hän siltä Kristian kuningastakaan kauemmin puolusta, kuin itselleen hyväksi näkee. Saatte vielä nähdä, Jost ritari, että aavistuksessani on perää vaikka en voikaan itselleni enkä muille selittää, mistä ne tulevat... Vallan kernaasti olisin siis nähnyt isäni jättävän tuon miehen omaan rauhaansa Almarestäkeen."

"Teillä mahtaa olla terävä silmä, Briita rouva", lausui ritari kohteliaasti. "Mutta luulen teidänkin pian tulevan huomaamaan, että Almarestäke ja Tynnelsö ovat hyvät olemassa. Molempiin heihin sekä Sigge piispaan Tynnelsössä, että arkkipiispaan voimme täydellisesti luottaa. Ja molemmat odottavat he nyt vain linnoissaan monta sataa ritaria ympärillään Kristian kuninkaan tuloa..."

"Mutta sitä ennen jo voi Kaarlo kuningas heidät perin pohjin nöyryyttää... Se oli perin onneton sattumus että kuningas niin aikaisin sai tietoonsa isäni hyökkäyksen Tukholmaa vastaan... Jos se hyökkäys olisi menestynyt ja molemmat piispat sitten yhdistyneet häneen, samalla kun Kristian kuningas olisi tehnyt hyökkäyksen Länsigöötinmaalle, niin olisi Kaarlo joutunut kahden tulen väliin... Nyt se ei enää voi käydä päinsä."

"Ja kuitenkin täytyy sen niin tapahtua."

"Millä tavoin, Jost ritari, millä tavoin?"

"Kristian kuninkaan täytyy tunkeutua Länsigöötinmaalta Tivedenin ylitse Uplantiin... Siitä sopi arkkipiispa Olavi herran kanssa tämän ollessa Tukholman edustalla. Ja teidän on siitä nyt annettava kuninkaalle tieto. Kaikki on sitä varten jo valmiina, niin valmiina, että jos Kaarlo kuningas nyt, kun tulee Vadstenasta Tukholmaan, uskaltaa ryhtyä puuhiin heitä vastaan, he heti kieltäytyvät uskollisuuden valastaan. Kaikki menee siis onnellista rataansa loppuun asti, Briita rouva, sen saatte nähdä."

"Mutta jollei Kristian kuningas suostukaan tunkeutumaan Tivedenin yli?" huomautti Briita rouva. "Jos hän ensin tahtookin saada Länsigöötinmaan varmaan talteen ja sitten sen tehtyään suuntaa matkansa Vetterin eteläpuolitse Itägöötinmaalle?"

"Se olisi paha asia", vastasi Jost miettivänä, "sillä se veisi aikaa... Mutta se voi hänelle hänen omasta mielestään olla ainoa mahdollisuus ja kun nyt oikein ajattelen asiaa, niin onkin se tie hänelle turvallisempi. Siellä on hänellä Eggert Krummedik Jönköpingissä ja Rumlaborgissa vastassa ja itse Itägöötinmaalla on hänellä paljon ystäviä. Mutta silloin voi myös sopiva aika liukua hänen käsistään. Kaarlo kuningas ehtii nöyryyttää piispat. Eikä hän suinkaan tunne silloin sääliä Ruotsin kirkon päämiestä kohtaan. Parempi olisi sittenkin, jos Kristian kuningas seuraisi isänne neuvoa. Kaikissa tapauksissa on teidän saatettava isänne pyyntö perille ja kehotus, että hän noudattaisi sitä. Eikä hän muuten enää taida niin kaukana ollakaan. Sillä Lödösestä saamaini tietojen mukaan aikoo hän näinä päivinä tunkeutua Länsigöötinmaalle ja silloin on hänellä heti Skara ja Axevalla käsissään."

Keskustelu näytti molempia kovasti huvittavan sekä Briita rouvaa että ritaria. Ja niinhän aina onkin tavallista, että kun kaksi samanväristä liekkiä yhtyy, tulee tuli kirkkaammaksi ja hulmahtaa korkeammalle. He tulivatkin ennen pitkää samaan päätökseen siitä, mitä oli tehtävä. Briita rouvan oli jo samana päivänä lähetettävä luotettava sanansaattaja Kristianin leiriin. Kun tämä asia siten oli päättynyt, tarttui ritari Briita rouvan käteen ja kysyi silmät maahan luotuina, nöyrällä, vapisevalla äänellä, oliko tämä saanut tietoja Hjulebergistä ja herra Äke Akselinpojalta.

"Olen", vastasi Briita rouva. "Setäni on kovasti huolissaan tyttärensä tähden, joka on jäljettömiin kadonnut. Sillä tiellä on hän vieläkin, kun talvella lähti Iivari herran luota Lillöstä, juuri samaan aikaan kun Kaarlo kuningas Skåneen hyökkäsi."

"Ja hänellä ei ole yhtään aavistustakaan, kuka hänelle on sellaisen surun saattanut?"

"Ei yhtään! Hän pyytää nyt minun olemaan itsellensä apuna... Hänen korviinsa on näet tullut, että Kaarlo kuninkaan lanko, herra Tord Kaarlonpoika, on ollut aikomuksessa pyytää neidon kättä omakseen. Siitä on hän saanut sen ajatuksen, että Tord olisi ryövännyt hänet, koska hänellä ei ollut toivoa saada setäni suostumusta."

"Tord herrako ryöstänyt hänet?" lausui ritari teeskennellen. "Mitä nyt sanotte, Briita rouva, en pidä uskottavana. Tosin ei Iliana neidillä ole mitään Tord herraa vastaan, sen kyllä tiedän... Kuulin sen rouva Margareeta Krummedikiltä, herra Krister Niilonpojan leskeltä. Minulle kertoi hän sen jo aikoja sitten."

"Hyvä on, Jost ritari", lohdutti Briita rouva, "siitä konnantyöstä otetaan vielä selvä... Ja setäni tahto on, niin, hän on vannonut kalliin valan, että kuka tahansa tuokin Iliana neidin vapaana takaisin, hän on saava neidon, sanokoon tämä siihen itse mitä tahansa... Luottakaa vain minuun, Jost. Olen teidän ystävänne. Kun saan vain pienenkin langan käteeni, niin kyllä vyyhdin selvitän."

"Hyvä, Briita rouva, ja silloin ei kiitollisuudellani tule rajoja olemaan... Mutta sanokaapa minulle te, joka paremmin kuin muut tunnette serkkunne mielen, eikö hän, jos häntä pakotetaan ... eikö hän ennemmin silloin riistä henkeä itseltään, kuin myöntyy?"

"Riistä henkeä itseltään!" puhkesi Briita rouva puhumaan, ikäänkuin ei hänen mieleensä olisi koskaan sellaista johtunutkaan.

"Sanotaan", lausui ritari mairittelevasti, "sanotaan, että Akselinpojan jälkeläiset eivät anna pakottaa itseään."

"Akselinpojan jälkeläiset", kertoi Briita rouva uljas katse silmissä, "Akselinpojan jälkeläiset, niin kyllä he oikeassa ovat, jotka niin sanovat. Eivät he itseään pakottaa anna... Mutta en ole sittenkään koskaan kuullut, että neito ennemmin riistäisi hengen itseltään, kuin astuisi morsiustuoliin."

"Mutta jos hän on todella Tord herraan mieltynyt, niin voi se kyllä tapahtua, koska ei hän saa astua siihen morsiustuoliin, johon itse haluaa."

"Emmehän sitä varmuudella tiedä", lausui Briita rouva. "Jos Tord herra on hänet ryöstänyt ja pitää nyt häntä vankinaan, niin on ainakin se jo saanut tytön mielen muuttumaan. Ja siitä voitte olla varma, että sillä nuorukaisella, joka pelastaa neitosen vaarasta ja esiintyy hänen puolustajanaan, että sillä on hänen sydämensäkin."

Ritarin mustat silmät välähtivät nämät sanat kuullessaan, niinkuin olisi uusi ajatus yht'äkkiä hänen aivoihinsa lentänyt.

"Ja jos nyt tuo pahin otaksuma olisi totta", lisäsi Briita rouva, "että näet julkea Tord on antanut salaa vihkiä itsensä Ilianaan ja pitää häntä nyt kätkettynä, niin pysyy setäni sittenkin sanassaan. Pyhä isä Roomassa purkaa kyllä sen rikollisen yhdistyksen ja antaa neitosen pelastajalleen. Ellei tyttö siihen suostu niin kuolkoon, riistäköön henkensä niinkuin pelkäätte hänen tekevän..."

"Niin kuolkoon!" toisti ritari kalveten ja Briita rouva lisäsi: "Sekin parempi, kuin että hän kuuluu toiselle, niin ajattelen ainakin minä."

"Parempi on!" myönsi ritarikin siihen.

* * * * *

Kaikki voimat olivat nyt liikkeessä. Lähenevä aika oli ratkaiseva Ruotsin ja Tanskan kohtalon. Siksi ponnistivatkin molemmat kuninkaat äärettömiin saavuttaakseen päämääränsä. Mutta Tanskan kuninkaan puuhat olivat siinä suhteessa paljoa helpommat. Joka taholla, missä kulkikin, kohtasi hän vain puoluelaisia. Nämät eivät muuta halunneetkaan, kuin yhdistyä vain häneen, toiset salaisemmin toiset julkisemmin, aina sen mukaan, miten kunkin mieli tavotteli joko kunniaa tahi ainoastaan sen varjoa. Kaarlo kuninkaan sitä vastoin täytyi taistella ei ainoastaan ulkonaista, vaan vielä sisällistäkin vihollista vastaan. Ja niinkuin tavallisesti, oli nytkin sisällinen vaarallisempi. Se oli sitä varsinkin sen vuoksi, että kuningas ei voinut erottaa todellisia ystäviä vääristä eikä voinut siis myöskään jälkimäisiä seurastaan poistaa.

On omituista nähdä, miten Kaarlo on muuttunut, kuinka hänen voimansa nyt uinuu aina hymyilevän onnen nukuttamana. Kuningaskruunun loisteessa ei hän ole enää sama, kuin taistellessaan Eerikki kuningasta ja suuria vastustajiaan Eerikki Pukea, Krister Niilonpoikaa ja Niilo Steeninpoikaa vastaan. Hän on nyt ikäänkuin lumottu. Valta on kasvanut, mutta persoonallinen voima vähentynyt. Vaikea on käsittää hänen menettelyään niitä kohtaan, jotka leppymättöminä vastustajina ensin salaisesti sitten yhä julkisemmin valmistavat hänen perikatoaan. Kavaluus kypsyy ja tuottaa jo yhden ja toisen tuloksen näkyviin. Hän näkee kyllä rikoksen, on siitä harmissaan, mutta jättää rikollisen rankaisematta tai jos rankaiseekin, on hän taas heti jälkeenpäin valmis anteeksi antamaan. Ja niin saa myrkyllinen puu kasvaa hänen vierellään. Hän irroittaa siitä kyllä yhden ja toisen kukkasen, mutta runkoa ei riko, ei revi juuria pois. Oliko siihen syynä puuttuva rohkeus tai sydämen hyvyys eli vaikuttiko sen usko omaan voimaan ja valtansa lujuuteen, usko, että hän vain voi kaikessa rauhassa nauttia puolipäivän aurinkopaistetta vähääkään välittämättä niistä voimista, jotka tekivät työtänsä hänen ympärillään?

Kavallus vei Gotlannin häneltä, samoin siepattiin Norjan kruunu hänen päästään ja annettiin Kristianille ja lopulta nostavat kavaltajat julkeasti päänsä itse Ruotsissakin. Silloin, kun sen kärki sattuu rintaan jo, silloin herää hän taas haaveilustaan ja tekee tuon retkensä Skåneen. Mutta sittenkin on salainen vastarinta yhtä voimakas kuin hän itse. Ja huolimatta toimeliaisuudestaan, olisi hän epäilemättä kukistunutkin ellei pelastus olisi tullut suunnalta, jonka hän näytti kokonaan unhottaneen -- Ruotsin rahvaan puolelta. Tämä rahvas se aina on ollut Ruotsin sydän ja sen rakkaus on kaikkina aikoina ollut sen kuninkaitten ihanin koristus, heidän onnensa parhain tuki.

Kristian kuningas tunki Länsigöötinmaalle. Skaran Pentti piispa otti hänet avoimin sylin vastaan ja samaten teki Tuure Tuurenpoika Axevallassa. Vastustusta tapaamatta samosi Kristian kuningas sitten Varnhemin luostariin asti, jonne otti pääkortteerinsa. Siellä pidetyssä kokouksessa lupasivat Länsigöötiläiset vannoa hänelle uskollisuutta, ellei Kaarlo kuningas itse saapuisi heille avuksi ennen ensimäistä päivää elokuuta. Kirje kirjoitettiin ja lähetettiin kuninkaalle Tukholmaan. Mutta Kristian ei suostunutkaan marssimaan Tivedenin ylitse, vaan kulki päinvastoin Vetterin ympäri Itägöötinmaalle ottaakseen senkin maakunnan haltuunsa.

Herra Eggert Krummedik teki nyt samalla tavalla kuin herra Tuure Tuurenpoika vähää ennen. Sekä Jönköping että Rumlaborg jätettiin viholliskuninkaalle. Mutta näiden seutujen rahvas oli vienyt pois tai muuten hävittänyt kaikki ruokavarat, niin että vihollinen, Eggert herran ponnistuksista huolimatta oli nälkään kuolemaisillaan. Sen lisäksi kävivät talonpojat tanskalaista vastaan alituista sissisotaa, niin että tämän armeija päivä päivältä pieneni. Kristianin täytyi sentähden jatkaa matkaansa Itägöötinmaalle. Sillä matkalla kohtasi hän talonpoikaisjoukon, joka Holavedenin synkissä metsäseuduissa otti häntä nuolilla ja kirveillä sillä tavalla vastaan, että hänen täytyi mitä kiireimmiten kääntyä takaisin. Ei auttanut, vaikka ritarit olivatkin täysin vakuutettuja, etteivät ruotsalaisraukat uskaltaisi heitä vastaan ottaa, ja vaikka hän itsekin vannoi alasaksan murteellaan: "Ik soll där över in 1,000 dyvels namen!"[2]

Kaiken tämän tapahtuessa kulki Briita rouva uljaana ja onnellisena huoneissaan Örebron linnassa. Ja tuon tuostakin vaihtoi hän salakamarissa miehensä kanssa teräviä pistopuheita. Tämä oli tullut yhä ynseämmäksi ja hiljaisemmaksi, mitä enemmän hänen vaimonsa näytti vilkastuvan ja ottavan osaa elämään.

Briita rouvan tavallinen unettomuus kesti kuitenkin edelleen ja tuntui olevan yhteydessä hänen kiihottuneen ja riemuisen mielentilansa kanssa. Sillä kun niin sattui, ettei häntä keskiyön jälkeen ollenkaan unettanut, joka kuitenkin tapahtui perin harvoin, niin oli hän sitten tavallisesti kauan aikaa mitä parhaimmalla tuulella. Silloin hän myöskin antoi miehellensä perään, kuinka lujasti muuten alussa lausuikin mielipiteensä.

Niin tuli syksy ja joka päivä odotettiin Itägöötinmaalta tietoja Kristian kuninkaan tulosta Örebron edustalle. Yhtä mittaa kulki Erengisle herra muureilla ja torneissa katsellen, että kaikki oli sitä varten täydessä kunnossa. "Hän se ainakin vielä näyttäisi Tanskan kuninkaalle, mitä ruotsalainen aatelismies aikaan saa!" lausui hän taputellen ystävällisesti yhtä ja toista miehistään olkapäälle.

Oli jo syyskuu eikä vieläkään kuulunut mitään Kristian kuninkaan tulosta. Tyytyväisenä hieroi Erengisle herra käsiään, mutta Briita rouva oli taas mitä huonoimmalla tuulella.

"Eipä hän uskaltanutkaan tulla näkyviin, tuo sinun Kristianisi!" sanoi hän sydämellisesti nauraen Briita rouvalle eräänäkin iltana.

"Ei, ei hän uskalla!" vastasi Briita rouva myöntyväisesti. Erengisle herra siiristi silmiään katsellen rakasta vaimoaan, ikäänkuin olisi hän ihmetellyt, että se oli todellakin hän, joka puhui.

"Hän ei uskalla!" toisti ritari kohottaen äänensä melkein kirkunaksi.

"Ei, hän ei todellakaan uskalla!" kuului Briita rouvan vastaus.

Posket punottaen katseli ritari vielä hetkisen vaimoaan, mutta sitten löi hän nyrkkinsä rajusti pöytään ja meni ulos. Sisällä hän ei voinut viihtyä, kun ei saanut tuttua, reipasta vastausta puheeseensa.

Mutta seuraavana aamuna oli Briita rouva taas entisellään. Ja hän se puolestaan alkoi nyt kiistan puolustaen Kristianiaan tulisesti ja voimakkaasti.

"Jumalalle kiitos!" huudahti Erengisle herra käsiään yhteen lyöden. "Viime yönä olet varmaankin ollut kauan valveilla, Briita!"

"Niin olen ollut", vastasi tämä. "Ja sen kuluessa olen päässyt varmuuteen siitä, josta vielä eilen olin epävarma."

"Mistä sitten?" kysyi mies silmät ilosta säkenöiden, kun voi taas rauhassa ja levossa keskustella vaimonsa kanssa. "Mistä pääsit varmuuteen, Briita rouva?"

"Että Kristian kuningas kyllä uskaltaa... Saapa nyt nähdä, onko sinulla rohkeutta, Erengisle herra!"

"Sittenpähän nähdään, kun seisomme kuninkaan kanssa silmä vasten silmää... En ole mies enkä mikään, ellen hänelle täällä Örebron edustalla laita samallaista kohtaloa, kuin hänen saksalainen ritarinsa Älfsborgin edustalla sai osakseen."

Paljasta tyytyväisyyttä loisti vain ritarin kasvoista, kun hän katseli vaimoaan ja kuunteli tämän puhetta. Sillä hyvin tiesi hän, ettei tämä kuitenkaan sydämessään toivonut sellaisen surun häntä kohtaavan nimittäin että hänen pitäisi nähdä maansa vihollisen kuninkaan hänelle uskoman linnan edustalla. Ja tavallisuudesta poikkeavalla innolla riensi hän taas linnantupaan miestensä luo.

Mutta Briita rouva poistui linnasta ja kiirehti vanhan lesken luo, jossa salainen sanansaattaja häntä jo odotti. Ei se kuitenkaan nyt ollut Jost von Bardenvleth, vaan tuo jo ennenmainittu palvelija, joka tavallisesti tietoja hänen ja hänen isänsä välillä kuljetti.

"Hauskaa nähdä sinua, Grumme", lausui Briita rouva kumartavalle lähetille. "Sinä tuot aina iloisia uutisia... Tuletko nyt isäni vai kuninkaan luota?"

Briita rouva oli riemua täynnä. Hän oli vakuutettu, että saisi kuulla vain hyviä sanomia. Siksi ei hän kiinnittänytkään huomiotansa miehen kasvoihin. Ja kuitenkin oli niissä, tavallista jäykkyyttä lukuunottamatta, ilme, joka ei olisi pitänyt jäädä häneltä huomaamatta. Vasta miehen vastauksen kuullessaan, säpsähti hän ja heitti häneen tutkivan silmäyksen. Se tarkastus sai hänen kalpenemaan.

"Kuninkaan luota tulen", lausui lähetti, "ja sanomat, joita tuon, voivat sellaisinaan olla joko hyviä tai huonoja. Kuitenkin uskon, että se hedelmä joka kypsyy hitaasti, kypsyy samalla myös varmimmin."

"Pyhä neitsyt, mitä sinulla nyt onkaan kerrottavana? Onko Kristian kuningas kuollut vai onko Kaarlo kuningas päässyt puuhiemme perille?"

"Ei kumpaakaan ole tapahtunut, Briita rouva, Kristian kuningas vain on palannut kotiin jälleen ja kauan kai nyt luullakseni viipyy ennenkuin hän taas takaisin tulee. Ette voi aavistaakaan, minkälainen vastaanotto häntä kohtasi Holavedenin yli kulkiessa!"

Hän kertoi sitten juurta jaksain koko taistelun kulun, kuinka tanskalaiset olivat pitkässä rivissä soittokunta etunenässä metsään sukeltaneet, ja miten itägöötiläiset talonpojat olivat siellä hyökänneet heidän kimppuunsa ja tuhonneet koko joukon. Sitten kertoi hän, miten smålantilaisten hyökkäykset ja ruokatavarain puute olivat saattaneet kuninkaan johtamat joukot nälän ja perikadon partaalle. Näiden kuninkaan joukkojen oli vasta jälestäpäin ollut määrä seurata etujoukkoa, jota sitten tuo onnettomuus Holavedenin metsässä kohtasi. Sen lisäksi vielä olivat saksalaiset ratsumiehet alkaneet vaatia palkkaansa ja jättäneet kuninkaan huutaen:

"I Sweden kome wij nimmer mer, Ik quam hir mit Hengzte grote, Nu mo'st Ik lopen van hir to fote!"[3]

Mykkänä kuunteli Briita rouva kertomusta. Ja aivoissaan teki hän jo suunnitelmia, miten vahinko taas paraiten korjattaisiin. Hän mietti mielessään, voitaisiinko hänen ja muitten unionipuolueeseen kuuluvain vehkeet paljastaa, jos Kaarlo kuningas taas heräisi uinailustaan ja ryhtyisi vihollisiaan vastaan toimiin. Siinä suhteessa hän kuitenkin pian rauhoittui. Hänen ja isänsä väliset tiedonannot, langat, jotka hänet yhdistivät Kristian kuninkaaseen ja hänen ruotsalaisiin ystäviinsä, olivathan ne niin hienosti punotut ja niin tarkasti salatut, ettei terävämpikään silmä kuin Kaarlo kuninkaan olisi niitä voinut erottaa.

Hän jäi siis vain miettimään, mitä lähimmässä tulevaisuudessa oli tehtävä.

"Ja mitä Kristian kuningas on Ruotsissa voittanut, on siis taas tyhjiin rauennut?" kysyi hän eli oikeammin lausui hän sen ikäänkuin pitkien mietteittensä lopputuloksena.

"Aivan varmaa ei se vielä ole", vastasi Grumme. "Kaarlo kuningas tuli suuren sotajoukon kanssa marssien Itägöötinmaalle. Ja sekin osaltaan jo sai Kristian kuninkaan takaisin palaamaan. Kaarlo kuningas pysähtyi silloin Vadstenaan ja nimitti siellä serkkunsa, Tord Kaarlonpojan, marskiksi. Se tapahtui aivan hiljan, minun jo ollessani matkalla teidän luoksenne."

"Tord herran ... marskiksi!" huudahti Briita rouva hymy huulilla, joka selvään ilmaisi, kuinka vähän merkitystä hän tälle nimitykselle antoi. Se ilmaisi myös samalla, kuinka vähän hän yleensä antoi arvoa Kaarlo kuninkaan puuhille, olivat ne sitten minkälaisia tahansa.

Hänen katseessaan ilmeni melkein halveksimista asetellessaan siinä silkkinauhaa paikalleen, josta hänen kauniisti koristeltu laukkunsa riippui. Ja sama näytti olevan sanansaattajankin laita, mikäli sen hänen jäykistä, kylmistä kasvoistaan voi huomata.

"Niin", lausui hän, "Tord herra on nyt Ruotsin marski ja hän se on valloittava Länsigöötinmaankin takaisin... Sain sen kuulla Jost ritarilta. Ja kaikki ovat siitä yhtä mieltä, etteivät kenenkään muun toimet paremmin jouduta Ruotsia vihollisten käsiin kuin kuninkaan omat. Tuure ritari Axevallasta nauroi sille, herrojen siitä puhellessa, niin että hampaat suussa loukkua löivät."

"Tuure ritari Axevallasta?" tutki Briita rouva ihmetellen.

"Niin, hän oli kuninkaan luona Vadstenassa... Kuningas oli kutsunut hänet sinne vastaamaan teoistaan Kristianin sotaretken aikana."

"Ja miten puolusti Tuure ritari itseään?"