Part 14

Harmaaveljes rukoili kauan ja hartaasti. Hän näytti olevan syvän liikutuksen vallassa ja raskaat kyyneleet valuivat tuon tuostakin pitkin kuihtuneita poskia alas partaan. Silmät olivat kiinni ja vapisevat huulet liikkuivat hitaasti. Pieni, musta lakki peitti hänen päätään ja sen alta pilkisteli karhea, leikattu tukka. Hänen kasvonsa olivat rumat, mutta hartaus, joka niitä valaisi, esti rumuutta heti huomaamasta, niinkuin iltaruskokin kolkoimmankin kallion kauniiksi kultaa.

Lopetettuaan rukouksensa nousi hän jakkaralta ylös ja astui ristiinnaulitunkuvan luokse, jonka varovasti nosti paikoiltaan lattialle. Sen takana oli tapeetti leikattu halki ja kun syrjät poistettiin, tuli siellä seinäkivessä mustaksi maalattu risti näkyviin. Tämän kiven voi helposti nostaa pois ja sen takana oli tyhjä paikka, jota munkki katseli samalla hartaudella, kuin äsken ristiinnaulitunkuvaa. Tässäkin pysähtyi hän rukoilemaan. Tehtyään sitten ristinmerkin pani hän kiven taas varovasti paikoilleen, veti tapeetin kiinni ja ripusti ristiinnaulitunkuvan tilalleen seinään.

Hän pysähtyi sitten vielä hetkiseksi huoneeseen, ikäänkuin olisi tahtonut kerran vielä tuumia asiaa, jonka aikoi toimeenpanna. Mutta sitten veti hän päättävästi peitteen kasvoilleen, jätti huoneen ja lukitsi oven mennessään.

Hiljalleen kulki hän tyhjien, autioiden huoneitten läpitse, joissa ennen Kaarina kuningatar oli vallinnut levittäen rauhaa ja rakkautta ympärilleen, niinkuin sadussa neitonen, jonka jalan jäljistä heti kauniit kukkaset elämään puhkesivat. Munkin vartalo oli suora, hänen ryhtinsä niin uljas, että siinä hämärässä olisi luullut häntä ritariksi, joka oli vielä jäänyt maan päälle katselemaan tuttuja paikkoja, missä ennen oli elämän iloa nauttia saanut.

Pian saapui hän huoneeseen, jossa kuninkaan palvelijat asuivat. Nämät eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, sillä aina kuningattaren sairastumisesta asti oli hän saanut linnaan tulla ja mennä, koska itse halusi. Hän suuntasi askeleensa kuninkaan huonetta kohti, avasi oven ja astui sinne sisään.

Siellä sisällä istui kuningas käsi poskeen nojautuneena. Kallisarvoinen lipas oli hänen edessään pöydällä. Monta kalleutta, monta muistoa oli siihen kätkettynä. Ehkä muistelikin kuningas siinä lippaan ääressä nyt muinaisaikoja, sen taisteluja ja riemuja, voittoja ja vastoinkäymisiä. Ei hän ainakaan huomannut munkkia ennenkuin tämä jo seisoi ihan hänen vieressään ja laski kätensä hänen hartioilleen.

Kuningas havahtui uinailustaan ja katsoi ylös.

"Herran rauhaa, kuningas!" lausui munkki syvällä, vakavalla äänellä, "tuon sinulle sanan kuningattareltasi."

"Kuningattareltani?" kysyi kuningas.

"Niin, rukouksen hänen kuolevilta huuliltaan."

"Mahtanette uneksia hurskas isä", virkkoi kuningas surumielisesti hymyillen. "Olen juuri nyt ajatellut kuningattareni viimeisiä sanoja ennen hänen kuolemaansa, enkä ole mitään unhottanut."

"Mutta ette ole ymmärtänyt niitä", lisäsi munkki.

"Mitä rohkenet väittää, munkki... Tiedätkö edes, mitä kuningattareni puhui minulle?"

"Tiedän ja hänen pyynnöstään tulenkin selittämään, mitä te ette ole voinut käsittää, koska maailman melske on sydämenne sokaissut."

Kuningas katseli munkkia puolittain hämmästyneenä, puolittain vihastuneena.

"Kuningatar puhui todellisesta onnesta", jatkoi munkki aivan rauhallisena. "Hän kehotti teitä voittamaan oman itsenne ja kun kysyitte, mitä hän sillä tarkoitti, käski hän teitä rukoilemaan vain Jumalaa... Jos olette noudattanut tätä kuningattaren kehotusta, niin tahdon nyt hänen pyyntöänsä seuraten puhua."

Kuningas katseli korkeaa haamua edessään. Ja häneen vaikutti ei ainoastaan nuo lausutut sanat, vaan koko munkin juhlallinen, vakava ja salaperäinen esiintymistapakin.

"Kuinka kallis, kuinka pyhä kuningattareni muisto on minulle", lausui hän vihdoin, "sen tiedätte te kyllä. Siksi voittekin puhua, varsinkin kun te olette nauttinut hänen luottamustaan siihen määrin, että hän on uskonut enemmän teille kuin minulle. Puhukaa siis... tahdon täyttää hänen pyyntönsä."

"Ja sen sanotte te, niinkuin olisi asia yhtä helppo, kuin kuulustelematta tuomita... Kaarlo kuningas! Että kuningatar ei uskaltanut puhua kaikkia teille, siihen olette te itse syypää... Ajatelkaa kohtausta Vadstenassa, ajatelkaa Niilo Sturea!"

Kuningas hypähti pystyyn ja hurja tuli salamoi hänen silmistään.

"Vadstenaa!" huudahti hän, "Niilo Sturea!... Jos kavaltaja sisältyy kuningattareni rukoukseen ... niin vaietkaa. Siitä asiasta en tahdo enää mitään kuulla."

"Kuka on kavaltaja, sen tulette te ehkä liian myöhään huomaamaan... Juuri poistaakseni sen vaaran, jota kohti te niin silmittömänä syöksytte, olen nyt luoksenne tullut... Tahdon puhua teille kuningattarenne nimessä. Jumala hänen sielulleen rauhan suokoon! Ajatelkaa myös omaa itseännekin, herra kuningas... Laskekaa käsi sydämellenne ja sanokaa, voitteko katsoa Niilo Sturea silmiin ja toistaa tuon sanan kavaltaja."

Taistelu kävi kuninkaan rinnassa. Nähtävästi oli hän kahden vaiheilla, antaisiko viedä rohkean munkin pois vai sallisiko hänen jatkaa puhettaan.

"Mitä on sinulla sitten sanottavaa?" kysyi kuningas huulet yhteen puristettuina.

"Tahdon vain sanoa, että pikemmin olette te pettänyt häntä, jota syytätte kavaltajaksi, kuin hän teitä! Muistanette kai vielä Viipurin linnantornin ja sen päivän edellisen yön, jona Kristofer kuningas kuoli."

"Viipurin linnantornin!" toisti kuningas, kalveten äkisti ja vieden ikäänkuin huomaamatta kätensä kaulaan.

"Niin, kuninkaani... Viipurin linnantornin ja koristuksen, jota kannatte kaulassanne..."

"Munkki!" huudahti kuningas, "oletko kaikkitietävä?"

"Kaulaketju on Niilo Sturen", lausui säälimätön munkki.

Mykkänä seisoi kuningas nämät sanat kuullessaan. Hänestä tuntui, kuin olisi inhottava kummitus yhtäkkiä lähestynyt häntä tuoden tuskaa ja onnettomuutta muassaan, niinkuin olisivat näkymättömät kädet tarttuneet kiinni kaulaketjuun ja yrittäneet kuristaa häntä. Hän oli tukehtua, ja hänen täytyi tarttua tuolinselkään kiinni, sillä muuten olisi hän kaatunut. Mutta munkki jatkoi lempeämmällä äänellä:

"Tämä kaulaketju se on, joka oli kuningattaren surun aiheena. Hän tunsi teidän salaisuutenne. Se tuotti tuskaa hänelle. Ja kun hän huomasi, kuinka tuo onneton koristus vei teitä yhä vain lähemmäksi turmiotanne, oli sydän häneltä murtua. Kuitenkaan ei hän saattanut puhua teille mitään siitä, koska se olisi vain ritarisuuttanne himmentänyt ja tuskaa teille tuottanut... Kuningatar luuli tietävänsä, ettei oikea omistaja välittänyt koko taikakalusta mitään, mutta hänellä on kuitenkin määräämisvalta sen suhteen. Niin kauan siis kuin ette omista koristusta hänen suostumuksellaan, herra kuningas, olette te..."

"Sano sanottavasi vain!" puhkui kuningas, kun munkki epäröiden pysähtyi, "kun olen kuullut jo näin paljon, voin kuunnella loppuun asti. Sitten tahdon minäkin sanoa sanani, joka on saava teidät kalpenemaan."

"Ah, herra kuningas, muuta ette voi tehdä kuin henkeni riistää... Ja sen uhraan mielelläni teidän ja Ruotsin hyväksi, jos vain olen sillä onnistunut irroittamaan teidät taikauksestanne, joka nyt teitä vallassaan pitää. Jos olen sen taas turhaan uhrannut niin vielä henkenäkin surren katselen teitä Herran taivaasta."

Sanoissa ilmeni syvä surumielisyys ja niistä henki sellainen sisällinen rakkaus ja lämmin alttius, että kuninkaan kasvot taas kirkastuivat ja kylmyys pakeni pois. Niin vaikuttaa totuus, kun rakkaus sitä hallitsee. Jumalan voima se on, joka siinä vaikuttaa. Sillä totisen ja väärän ystävän hyväilyillä ja imarteluilla on yhtä suuri ero, kuin oikealla auringolla, joka taivaalla loistaa ja teaatterin tekoauringolla. Kuninkaan sydäntä kirveli ehkä. Vaikealta kai tuntui hänestä, nähdä kaikki nyt oikeassa, väärentämättömässä valossa. Mutta ihmisrinnassakin on jäänlähtöaikansa, kun kevätaurinko palaa tuoden mukanaan lämpöä ja valoa. Kuitenkin voi jäiden lähtö kestää kauemman tai hetkemmän aikaa, riippuen jään vahvuudesta. Kaarlon rinnassa oli se lujaksi kovettunut. Vain vihlaus kävi läpi hänen sydämensä, joka kuitenkin jo sekin ilmoitti, että jalommat tunteet vielä pohjalla liikkuivat. Mahdollisesti voisivat ne siis vielä vapautua maailman kahlehtivasta pakosta ja voittaa taas laajat alat valtaansa.

"Mitä te pidätte onnena, on vain lumousta, herra kuningas... Kaulaketju, jota teidän on kannettava, on taottu kokonaan toisenlaisesta kullasta ja koristettu kokonaan toisenlaisilla jalokivillä. Kulta on kansan rakkaus ja jalokivet uskolliset ritarit, jotka menevät vaikka kuolemaan kansan ja teidän edestänne. Molemminpuolinen rakkaus, ainoastaan siinä on teidän onnenne. Sitä kun haluatte, ette hetkeäkään epäile, kuningattaren rukousta muistaen, kummanko kaulaketjun valitsette."

Munkki vaikeni taas jättäen kuninkaan sanojansa miettimään. Ja samassa määrässä kuin kuningas näytti taipuvan samassa määrässä sai munkinkin ääni toisen kaiun. Sen kova, ankara väreily muuttui näet lempeäksi ja ystävälliseksi.

"Kaksi pyyntöä on kuningattarellanne teille... Tahdotteko kuulla ne nyt?"

Kuningas teki päällään hitaan, tuskin huomattavan liikkeen.

"No niin, seuratkaa sitten minua, kuningas!"

Munkki kulki taakseen katsomatta ovea kohti, mutta kuningas ei liikahtanut paikaltaan. Oven luona lankesi munkki polvilleen ojentaen yhtenliitetyt kätensä taivasta kohti, samassa kun huulensa hiljaa kuiskasivat rukouksen.

"Katsele kuningatar!" lausui hän murtuneella äänellä, "katsele alas taivaastasi, katsele meitä ja anna merkki minulle, että olen velvollisuuteni tehnyt...! Rukoile kaikkivaltiaan valtaistuimen edessä, rukoile kuninkaan puolesta!"

Nämät sanat lausui hän kovaa, mutta sitten muuttui hänen rukouksensa taas pelkäksi sipinäksi. Hitaasti nousi hän lopulta ylös ja kääntymättä, luomatta silmäystäkään taakseen, avasi hän oven ja astui ulos. Verkalleen kulki hän ulommaisen, tyhjän huoneen läpitse, puolivalveilla olevan vahtisotamiehen ohitse ja lähestyi vastaista ovea.

Siihen pysähtyi hän taas, liitti kätensä yhteen ja seisoi sitten siinä hetkisen aikaa pää rinnoille painuneena.

Samassa kuului nopeitten askelten ääniä kuninkaan huoneesta ja ovi avattiin. Askeleet lähenivät ja munkki jatkoi nyt taas kulkuansa läpi huoneitten yhä vain kuullen saman askelten kaiun jäljessään.

Niin tuli hän lopulta rukoushuoneen ovelle, jossa Kaarina kuningatar oli kuolonkamppailunsa taistellut. Siihen laskeutui hän taas polvilleen ja rukoili. Noustessaan kuuli hän huokauksen takaansa. Hän avasi oven ja astui sisään.

Omituinen, juhlallinen hiljaisuus vallitsi siellä sisällä. Holvista riippuva pieni hopealamppu, joka kuninkaan käskyn mukaan paloi siellä yötä päivää, sai huoneessa vienon puolihämärän aikaan. Tapeetit, rukoustuoli, ristiinnaulitunkuva, kaikki puhuivat vaan kuningattaresta ja toivat Kaarlon mieleen niin monta muistoa, että hänestä tuntui kuin olisi hänen Kaarinansa henki täyttänyt huoneen. Ja pyhä rauha hiipi sitä ajatellessa hänen poveensa.

Silloin kuuli hän munkin liikutuksesta vapisevalla äänellä uudistavan kysymyksensä:

"Tahdotteko siis kuunnella kuningattarenne pyyntöä."

"Tahdon!" kuiskasi kuningas.

"Niin kuunnelkaa sitten!... Ja uskokaa, että kuningattarenne puhuu teille minun kauttani! Ensiksi pitää teidän hyljätä taikakalu ja sitten on teidän palautettava se takaisin oikealle omistajalleen. Vasta senjälkeen saavutatte te todellisen onnen, vasta senjälkeen voitte te vaikuttaa Ruotsin hyväksi, jonka tiedän teidän halunne olevan..."

Munkki astui ristiinnaulitunkuvan luo, nosti sen paikaltaan pois, avasi tapeetin ja irroitti kiven tilastaan.

"Edellinen"', sanoi hän sitten kuninkaaseen kääntyen, "on teille helppo asia, jälkimäinen taas vaatii voimia, joita teillä tällä hetkellä ei ole... Siksi, kuninkaani, ettei taikuus olisi liian suuri, ettei se kokonaan lumoaisi teitä ja koska pieni voitto antaa voimia suureen, on teidän nyt tänne pyhän ristin taakse laskettava lemmonkalunne... Sitten voitte, jos hyvät henget sen teille suovat, täydentää puhdistuksenne, niin että ajan tullen saatatte puhtain mielin kulkea tietä, joka ei takaisin tuo... Ja nyt, herra kuningas, nyt olen tehtäväni tehnyt. Matkani määrä on nyt kaukana täältä... Voin kuitenkin vielä, jos Herra voimia suo, nähdä teidän voittonnekin. Silloin tulen taas luoksenne... Muussa tapauksessa emme näe koskaan enää toisiamme... Herra suokoon sinulle hyvän tahdon, niin että siitä olisi taivaassa iloa ja että se toisi rauhan sekä sinulle itselle että muille!"

Kului hetkinen. Munkki seisoi siinä ojennetuin käsin, ikäänkuin olisi hän tahtonut vuodattaa siunauksen ja rakkauden voiman kuninkaan sydämeen.

Sitten katosi hän hiljaa ovesta.

Kuningas seisoi siellä yksin hopealampun valossa.

* * * * *

Seuraavien päivien kuluessa ja kauan aikaa vielä jälkeenpäinkin sai Kaarlo kuningas sitten sanoman toisensa perään ja kaikki ne toivat uutisia, jotka kysyivät koko hänen mielenmalttiaan ja sielunsa voimia.

Pääsiäisen ja helluntain välillä kulki Kristian kuningas salmen yli Skåneen. Mutta kun ei hän tässä hävitetyssä maassa voinut joukkojaan elättää, samosi hän Hallannin kautta pohjaa kohti ja saapui Älfsborgin edustalle. Siellä lupasi Kustaa Olavinpoika antautua ellei apua tulisi ennen ensimäistä päivää elokuuta. Senjälkeen hyökkäsi hän Lödösen kimppuun, jonka täytyi antautua. Samaan aikaan kulki Tanskan marski Klaus Rönnow Ätrajokea pitkin Länsigöötinmaalle ja pakotti Kinnaholman linnan heittäytymään samoilla ehdoilla kuin Älfsborginkin.

Kaarlo kutsui heti neuvoston kokoon ja toi siellä sen rohkean tuuman esiin, että oli noustava laivoihin ja muutettava sota Tanskan saariin. Mutta neuvosto vaati, että vihollista oli vastustettava rajalla ja ennen kaikkia pelastettava Länsigöötinmaa, joka oli enimmän vaarassa. Silloin sai Kaarlo tiedon, että Maunu Gren ja Olavi Akselinpoika olivat tehneet Tanskan laivastolla hyökkäyksen Tukholmaa vastaan. Heidän hyökkäyksensä oli kyllä torjuttu. Mutta vielä oli heidän laivastonsa Vagnsön, nykyisen Skeppholman, luona ankkurissa. Yötä päivää riensi kuningas Tukholmaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt pääkaupunkiaan niin lähelle, että erotti sen muurit ja tornin huiput -- se oli varhain aamulla viidentenä päivänä Tivedenistä lähtönsä jälkeen -- kun hän sai jo sanan, että vihollinen oli jättänyt Vagnsön ja purjehtinut pois.

Hän ratsasti Tukholmaan ja aikoi heti lähteä vihollista laivastollaan takaa ajamaan. Silloin esitettiin hänelle, miten maapuolustus kärsisi, jos hän merelle lähtisi, ja niin luopui hän siitäkin tuumastaan. Laivasto lähti liikkeelle toisten komennon alla. Se tapasi vihollislaivaston Vermdön ja Vindön välillä. Päälliköt viivyttelivät ja katselivat kaikessa rauhassa, kuinka vihollislaivasto nosti purjeensa ja kiiti ulos merelle.

Silloin kutsui Kaarlo herrat Vadstenaan kokoon. Siellä tahtoi hän heidän kanssaan neuvotella, miten paraiten ennen ensimäistä päivää elokuuta voitaisiin auttaa Älfsborgia ja Kinnaholmaa sekä muita Kristianin uhkaamia linnoja.

XII.

Salainen sanansaattaja.

Myöhään eräänä iltana astui Erengisle Niilonpoika Örebron linnan ritarisaliin. Hän oli Vadstenasta tulossa, oli juuri noussut hevosensa seljästä ja kiiruhti nyt, varukset riisuttuaan, vaimoansa tervehtimään.

Tämä tuli häntä jo ystävällisesti vastaan. Niinkuin tavallisesti aina, miehen tullessa jostain kokouksesta kotiin, niin menivät he nytkin salakammioon. Siellä vaihtoivat he sitten ajatuksiaan. Ja ritari kertoi kaikki, mitä toiset olivat puhuneet, mitä itse oli puhunut, miettinyt, sekä mitä lopullisesti oli päätetty. Samaten tapasivat he aina neuvotella, ennenkuin ritari lähti mihinkään kokoukseen tai tärkeämpään toimeen. Briita rouva oli, niin kauan kuin Ringstaholma ja Stegeborg oli hänen miehellään läänityksenä, tavallisesti oleskellut Hammarstadissa, mutta nyt asui hän Örebrossa.

Tuskin olivat he vielä ehtineet istuutua salakammiossaan, kun jo Briita rouva kysyi, mitä Vadstenassa oli tapahtunut, ja Erengisle herra kertoi:

"Kuningasta", lausui hän, "huolettaa kovasti ne esteet, joita kaikkialla kohtaa. Hän ei kuitenkaan siltä tahdo lähteä sotajoukon kanssa matkaan, koska sellaisen joukon ylläpito saattaisi rahvaan turmioon, joko hän sen sitten sijoittaisi linnoihin tai pitäisi taisteluvalmiina kuningas Kristiania vastaan. Tanskalaiset pysyvät kumminkin rauhassa siellä, missä ovat, ja niin saisimme me vain häpeän ja vahingon osaksemme."

"Kuinka sinä puhut, Erengisle!" keskeytti Briita rouva. "Tuntuu kuin emme enää olisikaan siitä asiasta yhtä mieltä, että meidän tuon suuren tuuman kolmen valtakunnan yhdistyksen vuoksi täytyy sallia Kristian kuninkaan, jolla jo on Norja, myöskin..."

"Ymmärrän tarkoituksesi puhumattasikin", keskeytti mies. "Minä vain en koskaan voi käsittää tuota kaunista puhetta kolmen valtakunnan yhdistämisestä, jossa Ruotsi itse asiassa tulisi olemaan vain osa Tanskaa... Olen ollut Engelbrektin seurassa, olen ollut kuningas Kaarlon. Ja sitä puhetapaa, jota he ovat käyttäneet, olen aina paljoa paremmin ymmärtänyt. Siksi ottaakin nyt sydämeeni kipeää, kun näen, miten huolet kuninkaan mieltä murtavat... Kuitenkin toivon, että Jumala vielä armahtaa Ruotsinmaata."

"Sitä samaa toivon minäkin yhtä hartaasti kuin sinä itsekin Erengisle... Mutta minkälainen oli muitten mieliala kokouksessa?"

"Paljon he lupasivat ja kauniita sanoja oli heillä yltäkyllin!"

"Sitähän kuunnella kannattaa...!"

"Niin, muitten suusta kyllä!" vastasi ritari kiukkuisena, "mutta ei niitten, jotka eivät ole kyenneet kuninkaan käskyjä täyttämään..."

"Keitä tarkoitat?" kysyi Briita rouva viekas ilme kasvoissa.

"Niitä kolmea, jotka olivat suuriäänisimmät ja lupasivat nyt mitä lupasivatkaan Vadstenassa..."

"No keitä he olivat?"

"Herra Kustaa Olavinpoika Älfsborgista, herra Tuure Tuurenpoika Axevallasta ja herra Eggert Krummedik Rumlaborgista!"

"Se on siis Hallanti joka taas aivoissasi kummittelee!" huomautti Briita rouva hymyillen.

"Niin, Hallanti se on", lausui ritari. "Jos nämät herrat olisivat täyttäneet kuninkaan määräykset, niinkuin hänen lankonsa Kustaa Kaarlonpoika teki, niin olisi Hallanti nyt yhtä autio, kuin Skåne ja Blekingekin. Ja silloin ei olisi Tanskan kuningas koskaan voinut niin pian ehtiä Älfsborgiin tai Lödösen edustalle, kun hän nyt todella ehtinyt on."

"Ehkä olettekin oikeassa siinä, herrani ja mieheni."

"Ja mikä häpeä vielä, että kuninkaan nyt todella täytyy tyytyä näihin heidän lupauksiinsa sen asemesta, kuin hänen pitäisi rangaista heitä... Onko sellaista siedettävä, Briita? Sano, onko siedettävä?"

"Suuren tieltä täytyy pienen aina väistyä... Sillä voimme lohduttaa itseämme, Erengisle!" vastasi Briita rouva avainkimppuaan kalistellen ja oikaisi samassa pari poimua hameestaan.

"Ja kuka on suuri ja kuka on pieni?" kysyi Erengisle kiukkuisen näköisenä.

"Kukako on suuri, kysyt?... Niinkuin se nyt vastausta kaipaisi! Kumpi on suuri, kun on Tanskasta ja Ruotsista kysymys?"

"Ruotsi, Briita rouva!" huusi ritari lyöden nyrkkinsä vieressä olevaan tammipöytään, niin että Briita rouva hypähti peljästyneenä istuimeltaan.

"Mainitsemasi totuus vaatii kai noin sitovan vahvistuksen!" virkkoi tämä ylpeä hymy huulillaan.

"Rakas Briita, sinun täytyy nyt kerrankin muistaa, että ruotsalainen on ruotsalainen ja tanskalainen tanskalainen... Ja sille en nyt mitään voi, etten saata ruotsalaista vertani tanskalaiseksi muuttaa!"

"Ja kuitenkin saattaisit vuodattaa sen, jos niin tarvitaan... Kuinka voit muuten ruveta vertaamaankaan tätä syrjäistä maata Tanskaan, Tanskaan, jonka koko maailma tuntee... Missä on Ruotsilla Valdemar suurensa tai Valdemar Sejerinsä...? Ja koska olet Euroopassa kuullut puhuttavan Ruotsista? Meneppä pyhän isän luo Roomaan ja sinä saat kuulla puhuttavan Tanskan maakunnasta, josta Ruotsi ja Norja ovat osia.. Mene Pariisiin. Sen yliopistossa saat kuulla puhuttavan Tanskan maakunnasta, josta Ruotsi ja Norja ovat osia! Ja niinkuin Eurooppa ei tunne mitään muita kuninkaita pohjoismaista, kuin meidän Valdemarimme, niin eivät paavi, keisari ja oppineet koskaan puhu Ruotsista tai Norjasta, vaan ainoastaan Tanskasta. Kun he sanovat Tanska, tarkoittavat he sillä Tanskaa, Ruotsia ja Norjaa... Niin on asianlaita ja sitä ei voi muuttaa..."

"Niin, sitä ei voi muuttaa...!" mutisi mies harmistuneena.

"Ja miksi tulla sitten sanomaan, että Ruotsi, joka on osa tästä kokonaisuudesta, että se olisi suurempi kuin kokonainen, kuin Tanska!... Todellakin, Erengisle herra, vaikkapa puhtain ruotsalainen veri virtaisikin suonissanne, niin totuutta ette siltä voine kieltää."

"Tuota puhetta en käsitä, Briita, käsitän vain, että jos karhu meidän metsissämme repii revon, joka on tunkeutunut hänen metsästysmailleen, niin on karhu väkevämpi repoa, vaikka ei sitten kukaan auringon alla tuntisikaan hänen urostekojaan ja voimaansa... Ja siinä kyllin, Briita rouva!"

Briita rouva, joka tunsi miehensä paremmin kuin tämä itse tunsikaan itseään, ei koskaan koskettanut hänen heikkoon kohtaansa enemmän kuin tarpeellista oli ja sen teki hän siinä tarkoituksessa, ettei synnyttäisi miehessään epäluuloja itseänsä kohtaan. Siksi siirtyikin hän nyt heti huomatessaan ritarin kiihtymyksen toiseen aineeseen, joka tälle oli suuremman arvoinen. Muuten Erengisle herraa enemmän miellytti vain, että vaimonsa niin suoraan uskalsi ajatuksensa julki lausua. Häntä ei näet miellyttänyt sellainen väki, joka kaikkeen myöntyi. Päinvastoin rakasti hän rohkeaa väittelyä yhtä paljon kuin rohkeaa miekan iskuakin. Molemmat vaativat uljuutta ja ketään ei hän niin kernaasti uskonut kuin sitä, joka pelotta uskalsi häntä vastaan väittää.

"Keitä oli kuninkaan seurassa hänen Vadstenaan tullessaan?" kysyi Briita rouva.

"Hänen seurassaanko, kysyt?" lausui Erengisle herra itsetyytyväinen hymy huulillaan. Hän luuli nyt kerrankin voivansa kurittaa nokkelaa vaimoansa, vaikka ei siltä voinutkaan heti luopua jäykkyydestään. "Hänellä oli serkkunsa mukanaan, uljas Tord herra... Siinä se on ritari minun mieleni mukainen!"

"Sitä en suinkaan epäile... Mutta eikö hänellä muita ollut seurassaan?"

"Oli myös tuo saksalainen ritari Jost von Bardenvleth..."

"Hän on nyt kai parantunut jo Skånessa saamastaan vammasta?"

"Parantunut... vammasta, hm!" mutisi Erengisle herra. "Mikä vamma se muuten mahtoi olla, sen lempo arvatkoon. Jaloillaan hän vain nyt taas on ja yhtä suuressa suosiossa kuin ennenkin... Hän kuuluu saavan Viipurin linnan!"

"Ritari raukka!" lausui Briita rouva tuskin voiden salata mielihyväänsä. Se jäi hänen mieheltään kuitenkin kokonaan huomaamatta. Ja saattaakseen häntä vielä enemmin harhateille, lisäsi hän: "Sanottiin, että hän taittoi jalkansa yöllisellä retkellä."

"Niinhän sitä sanottiin", selitti Erengisle herra. "Kuinka sen asian laita muuten lienee, sen tietää hän itse paraiten... Palatessani pimeänä aamuna retkeltäni takaisin Borgebyn linnaan, kuulin pihalla kuninkaan luokse mennessäni niinkuin olisi siellä pimeässä joku vaikeroinut... Käskin erään miehistäni tutkia, mistä se kuului. Silloin löysi hän ritarin puolikuolleena kaivosta. Hän oli loukkautunut ratsastusretkellä, mutta hänellä oli kumminkin ollut vielä niin paljon voimaa, että oli saanut hevosensa talliin. Pihan yli kulkiessaan oli hän vasta uupunut, ei ollut kauemmaksi jaksanut... Ja nyt oli ritarilla taas surua. Veljensä oli kaatunut Älfsborgin edustalla Tanskan kuninkaan sitä piirittäissä."

"Mitä kerrotkaan, Erengisle!" keskeytti Briita rouva.

"Kerron vain, mitä olen muilta kuullut... Linnan edustalle marssiessa oli ritari ratsastanut aivan joukon etunenässä ja lakissaan oli hänellä ollut kultainen solki. -- Olisi pitänyt silloinkin rautalakkia päässään. -- Linnasta tähtäsivät ne solkeen. Ja luoti sattui silmäin väliin, sillä seurauksella että mies putosi heti hevosensa seljästä alas. Hän oli arkkipiispa Tuvella linnanhaltiana, ennenkuin muutti kuninkaan palvelukseen."