Part 9

Ennen tunnin kuluttua istui jo Niilo hevosen selässä ratsastaen Nyköpingiä kohden minkä hevosen kavioista lähti. Siellä valmistettiin suurella puuhalla Söderköpingiin lähtöä, missä piti painavia asioita toimitettaman Kalmarin päätösten mukaan. Kuningas Eerik oli luvannut tulla sinne ottamaan vastaan valtakunnan hallinnon saman Kalmarissa tehdyn sopimuksen mukaan. Tässä viimeksi mainitussa kaupungissa oli kuningasta jo pyydetty jäämään maahan, mutta hän ei, kuten tiedämme, suostunut siihen pyyntöön.

Tärkein, ja ainakin Ruotsin herroille painavin, niistä asioista, jotka olivat Söderköpingissä ratkaistavat, oli linnalääni-kysymys ja niiden jako synnynnäisten ruotsalaisten kesken. Ruotsin jokainen herra, jolla oli vähänkin merkitystä, toivoi pääsevänsä siinä suhteessa asianomaisten huomioon, joten oli syytä otaksua kokouksen tulevan sekä loistavaksi että lukuisaksi. Mutta paitsi yksityisiä herroja etuineen oli muodostumaisillaan olevilla puolueillakin etuja valvottavana. Oli jo huomattavana kaksi puoluetta päämiehineen -- toinen, jonka päänä oli vanha drotsi, Krister Niilonpoika (Wasa), ja toinen, jonka johtajana oli nuori, loistava, onnen ja luonnon lahjoista rikas marski, Kaarlo Knuutinpoika (Bonde). Yleensä liittyivät vanhat sekä pappisherrat edelliseen, nuoret jälkimäiseen puolueeseen. Mutta sitäpaitsi vaikuttivat sukulaisuussuhteet paljon monen puoluekantaan. Drotsia tukivat hänen oman sukunsa jäsenet, sekä se suku, jonka kilpimerkkinä oli häränotsa ja joka myöhemmin esiintyy nimellä Oxenstjerna. Marskiin taas yhtyivät. Bonde- ja Bjelkesuvut, Natt och Dag-suku jakautui kummankin puolueen kesken.

Kumpikin puolue halusi rauhaa, mutta eri mieltä olivat ne siinä, millä keinoilla rauha olisi hankittava. Krister Niilonpoika tahtoi antautua kuninkaan vallan alle tahi paremmin, hän huomasi sen ainoaksi keinoksi ylläpitääkseen omaa arvoansa sekä säilyttääkseen vaikutusvaltaansa valtakunnan ensimmäisenä miehenä. Kaarlo Knuutinpoika taasen tahtoi saada rauhaa toimeen säilyttämällä Ruotsin riippumattomuutta, hän ei suostunut vähääkään supistamaan niitä vaatimuksia, jotka Engelbrekt ja rahvas olivat määränneet Eerikin kuninkaaksi tunnustamisen ehdoksi. Ja tätä tarkoitusta ajoi Kaarlo rehellisesti, vaikka hänellä samalla oli toinenkin tarkoitus, mikä muuten oli tähän aikaan sama joka herrasmiehellä Ruotsissa, nimittäin oman valtansa lisääminen.

Syyn näitten puolueitten syntyyn ymmärrämme, kun muistamme, kuinka ahtaassa piirissä näiden miesten täytyi liikkua. Toisella puolen oli kuninkaanvalta, toisella yhtä mahtavana rahvaan valta. Kuningas ja kansa olivat ne navat, joitten ympärillä kaikki kieppui. Rahvas oli Engelbrektin johdolla astunut varman askeleen eteenpäin. Se oli ikään kuin muistuttanut olemassa olostaan sekä heittänyt hämmästyneitten herrain eteen määrätyn ehdon: joko minun kanssani tai minua vastaan, jompikumpi!

Vaikeampaa on havaita, mikä tällöin sai toiset liittymään uuteen yhteiskuntamahtiin ja toiset kuninkaaseen. Lienee yhtä väärin luulla edellisten toimintaa ohjanneen selvän ja elävän käsityksen kansan asian oikeudesta, kuin katsoa jälkimmäisten kokonaan unhottaneen isänmaansa. Arvattavasti luuli kumpikin ajavansa hyvinkin oikeaa asiaa. Lähimmäksi totuutta tulemme ehkä, jos oletamme, ettei Kaarlo Knuutinpoika alussa enempää kuin Krister Niilonpoikakaan, ajatelleet omia etujaan etemmäksi, vaikka heidän keinonsa antoivat sittemmin heidän toiminnalleen kuninkaallisen tai kansallisen värin, kunnes olot lopulta itsestään kehittivät edellisestä ruotsalaisuuden todellisen asianajajan. Kuningas tai kansa tahi kumpikin _keinona_, mutta oma etu _päätarkoituksena_, lienevät olleet sekä Kristerin että Kaarlon toiminnan vaikuttimina ensi aikoina Engelbrektin kuoleman jälkeen.

Mutta toista keinoa oli vaikeampi käyttää kuin toista. Jos rahvas kaipasikin Engelbrektin kauas näkevää silmää, niin oli sillä kuitenkin johtajinaan miehiä, jotka eivät ruvenneet alistumaan kenenkään alle, joka näytti vähänkään taipuvalta pettämään kansan asiaa. Eerik Puke ja Broder Sveninpoika olivat niitä miehiä. He olivat urhoollisia ja rohkeita, mutta myöskin uhkamielisiä sotilaita. Rahvas rakasti heitä, mutta kummallakaan ei ollut Engelbrektin kykyä tarttua asiain johtoon. Tämä selittää heidän suhteensa marskiin. Hän tahtoi saada heidät puolelleen, koska rahvas seurasi heitä; ellei se onnistuisi, niin olivat ne tehtävät jollakin tavoin vahingottomiksi. Sillä siihen asti olivat asiat nyt kehittyneet -- sen ymmärsi Kaarlo tarpeeksi hyvin -- että kysymyksessä oli hänen oma kukistuksensa tai kestämisensä.

Drotsi oli osannut hyvin käyttää tuttavuuksiaan hyödykseen. Hänen puolellaan oli monta Ruotsin piispaa sekä tanskalaiset sukulaisensa; Kaarlo tiesi täydelleen, mitä ne merkitsivät ja hän oli asettanut toimintansa sen mukaan. Perin tärkeitä näitten aikeitten toteuttamiselle olivat tiedot, joita Niilo Bonpoika toi saapuessaan aamupäivällä Nyköpingin linnaan.

Herransa otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Hän sai kertoa alusta pitäin vaiheensa Kalmariin lähdöstään asti. Ja Niilo kertoi juurta jaksain kaikki, paitsi mikä koski hänen omia asioitaan. Marski kuunteli tarkkaavasti. Kun nuorukainen kertoi, miten kuningas oli äkkiä muuttanut mieltään sulkemalla hänet Visborgin linnasta, niin katsoi marski tämän vahvistavan, mitä jo ennestään tiesi drotsista ja hänen salaisista juonistaan.

"Asiaasi et niinmuodoin saanut toimitetuksi. Niilo?" kysyi marski Niilon vaiettua.

"Asiaani", vastasi tämä vitkaan, "kyllä sekin toimitettiin..."

"Mutta ei toivojesi mukaan, kuten näyttää", lisäsi marski tarkastellen häntä.

"Sitä johtopäätöstä ette voi tehdä ulkomuodostani, herra. Minulla on vielä uutisia, jotka lienevät valtakunnalle tärkeämpiä kuin se, mitä nyt olen omista vaiheistani kertonut, vaikka olette niitä kuunnellut niin hyväntahtoisesti."

"Ja nämä uutiset koskevat kuningasta, arvaan", sanoi marski vilkkaasti. "Hän ei tule Söderköpingiin...?"

"Juuri niin, ja enemmänkin ... minä luulen, että on sangen kummaa, jos hän enää milloinkaan astelee maan päällä!"

"Mitä sanot, Niilo?" huudahti Kaarlo hypähtäen ylös synkän aavistuksen valtaamana.

"Minä tiedän itse pelastuneeni varmasta kuolemasta ainoastaan Jumalan ihmeellisen armon kautta. Sillä kun minä jätin kuninkaan, ei hänen laivallaan ollut kuin yksi ainoa, jolla oli vähänkään pelastumisen toivoa!"

"Kerro minulle kaikki tyynni, pienimpään asti, Niilo!" kehotti marski, "asia on paljoa tärkeämpi, kuin luuletkaan! Kun jätit kuninkaan, sanoit ... mihin jätit hänet ... puhut, kuin olisit itse ollut hänen laivallaan."

"Niin minä olinkin ... minä kerron alusta alkain. Kuningas oli jostakin syystä, jota en voi ymmärtää, suuttunut minuun. Hän vaati Visbyn neuvostoa jättämään minut hänen haltuunsa, mutta kun se ei onnistunut vanhan, rehellisen Herman Mynterin säikkymättömän vastustuksen tähden, niin koetti hän ottaa minut kiinni viekkaudella ja väkivallalla, niin että pelastuin vaarasta ainoastaan hyväin ystäväin avulla. Voitte siis käsittää, että ikävöin pois Visbystä, mutta oli aivan mahdotonta saada laivakyytiä Tukholmaan tai Söderköpingiin; vasta moniaan viikon kuluttua luultiin erään laivan lähtevän tänne. Harmitellessani tätä tuli muutamana iltana myöhään luokseni eräs mies, joka kysyi, halusinko lähteä Söderköpingiin. Minä otin tarjouksen ilolla vastaan. 'Seuratkaa sitten minua rantaan', sanoi hän, ja minä seurasin. Sinne tultuamme olivat kaikki kuninkaan laivat valmiina purjehtimaan. Mies vei minut suoraan sille laivalle, missä kuningas itse oli, sekä käski minun pysymään piilossa eturuumassa, jos mielin lähteä mukaan. Kun kysyin miksi hän vei minut juuri kuninkaan omalle laivalle, vastasi hän, että se oli ainoa, millä voin matkustaa, koska hän tunsi sen perämiehen; sitten hän vielä vakuutti, että kaikki käy hyvin."

"Kuka se mies oli, joka vei sinut laivalle?" kysyi marski.

"Voitte ehkä pitää sitä kummana, mutta minä en sitä tiedä... Veneeseen astuessamme oli jo pimeä ja laivalle tultuamme en nähnyt miestä ennenkuin sinä hetkenä, jolloin lähdin sieltä."

"Kummalta tuntuu kertomuksesi!" lausui marski, "mutta jatka, minä haluan kuulla kuinka sitten kävi."

"Aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät merelle, mutta kuningasta vainosi taas vanha, kova onnensa", jatkoi Niilo. "Olimme tuskin tulleet ulapalle, niin syntyi myrsky, niin raju, ettei sanoin voi sitä kuvata... Minä olin koko päivän komerossani, mutta olo siellä oli siksi tukalaa, etten pimeän tultua enää jaksanut pysyä siellä, vaan nousin kannelle. Laivan kokassa paloi lyhty valaisten kirkkaasti pimeydessä; ettei minua sen vuoksi tunnettaisi, siirryin varoen laivan laitaa myöten keskilaivalle. Varovaisuuteni oli kuitenkin aivan tarpeeton, sillä myrsky ja hukkumisen vaara oli kokonaan vallannut kaikkien huomion. Vaara oli vielä suurempi senvuoksi, että kaikki muut laivat purjehtivat kuninkaan laivalla palavaa lyhtyä kohden, joten aina vähäväliä liukui laiva aivan meidän vieritsemme ja joka hetki sai pelätä yhteentörmäystä. Minä kuulin miesten sanovan toisilleen, että ainoa pelastumisen keino olisi kääntyminen, mutta siihenkin tarvittiin mies, joka tuntisi asiansa perinpohjin. Minusta oli kuitenkin Gotlantiin palaaminen vielä paljoa suurempi kauhistus kuin myrskyn tuoma vaara ... senvuoksi päätin itsekseni hypätä ensimmäiseen muista laivoista, joka saapuisi niin lähelle, että hyppääminen kävisi päinsä."

"Mutta miksei kuningas käskenyt sammuttamaan lyhtyä laivallaan", kysyi marski, "sittenhän olisi yhteentörmäykset vältetty?"

"Kuningas Eerik on sama aina", vastasi Niilo, "sekä laivalla että ratsastellessaan valtakunnissaan ... muuta syytä en voi ymmärtää, miksi hän antoi lampun palaa, vaikka kyllä näki, mihin vaaraan se saattoi hänen oman laivansa... Kuitenkin näin hänen sinä yönä kalpenevan pelosta!"

"Sinä olit siis hyvinkin lähellä kuningasta..."

"Hän oli yhtä lähellä minua, kuin te nyt... Hän tuli keskilaivalle, ja miehet seisoivat pelästyneinä hänen ympärillään... Perästäpäin näkyi molemmilla puolin kaksi suurta varjoa ... kaksi laivaa lähestyi taas, jotka saattoivat tuhota kuninkaan laivan lyhdyn vuoksi. Ne kohosivat ja laskivat, onnettomuus voi sattua minä hetkenä hyvänsä. Se, joka purjehti tuulen alla, voi kuitenkin väistyä, mutta tuulen puolelta tulevalle oli se sula mahdottomuus... Minä pidin tarkoin silmällä sitä laivaa sekä päätin varmasti toteuttaa aikeeni, jos kuningas suostuisi laivan kääntämiseen..."

Marski katseli kummastuneena nuorukaista, joka kertoi niin rauhallisesti hurjasta seikkailustaan, ja olipa hänen katseessaan jotakin epäilyksen tapaistakin siitä, että hän (Niilo Bonpoika) todella voisi niin häikäilemättä antautua sellaiseen vaaraan, Niilo ei välittänyt siitä sen enempää, vaan jatkoi:

"Minä kuulin kuninkaan huutavan epätoivoissaan miehistölle: 'eikö ole ketään laivalla, joka ottaa pelastaakseen laivan?' ja silloin näin saman miehen, joka oli tuonut minut laivalle. Hän astui kuninkaan eteen lausuen: 'Jumalan avulla tahdon pelastaa laivan, mutta yhdellä ehdolla, kuningas...' 'Se myönnetään ennenkuin sen lausutkaan', huusi kuningas ja mies lausui ehtonsa..."

"Mitä hän tahtoi...? Sen miehen tahtoisin nähdä väkeni joukossa, etkö tuntenut häntä?"

"Luulen nähneeni hänet ... mutta kun juuri sillä hetkellä pidin silmällä varjoa laivan perällä, ja kaikki oli kuin hiuskarvan varassa, niin on mahdollista, että erehdyin ... hän muistutti erästä miestä, jonka näin äitini luona Ekesjössä käydessäni viimeksi häntä katsomassa."

"No, ja mitä hän tahtoi?" keskeytti marski hänet uudistaen äskeisen kysymyksensä.

"Hän tahtoi, ettei laivan satamaan tultua siitä päästettäisi ulos yhtäkään, ennenkuin hän oli tyystiin tarkastanut jokaisen..."

"Ja kuningas Eerik suostui siihen?"

"Kuningas suostui siihen sekä antoi miehistön ja laivan hänen käskettäväkseen, ja hän riensi heti perään tarttuakseen peräsimeen ... Ensi käskyksi kuulin hänen määräävän laivan käännettäväksi, ja olin heti huomaavinani sen alkavan väistyä sivullepäin. Tämä oli kuitenkin sillä hetkellä onni, sillä samassa toi eräs aalto muutaman perässä tulevista laivoista aivan sen viereen..."

"Ja sinä uskalsit hypätä...?"

"Minä uskalsin, ja voin tuskin käsittää, miten se onnistui... Minä kuulin läpitunkevan äänen huutavan: sammuttakaa lyhty! ja samassa tartuin vieressä kulkevan laivan mastotouviin sekä hyppäsin sen kannelle... Mutta tämä laiva ei tullut enää satamaan; kuinka lienee käynyt kuninkaan laivan, onnistuiko rohkean merimiehen täyttää yrityksensä, vai saiko se saman kohtalon, saanemme vastedes tietää..."

Niilo kertoi sitten vielä haaksirikosta sekä pelastuksestaan, mutta marski istui yhäti pää käsien varassa, ikäänkuin ei enää olisi yhtä vilkkaasti ja tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta, ehkei tahtonutkaan sitä keskeyttää. Ja kun Niilo lopetti, istui herransa kauan äänetönnä. Kun hän vihdoinkin rupesi puhumaan, niin katseli hän suurilla silmillään läpitunkevasti Niiloon.

"Etpä taida tulla tämän matkan jälkeen kuningas Eerikin ystäväksi!"

"En ollut hänen ystävänsä ennenkään, herra Kaarlo!" vastasi Niilo tyyneesti. "Mutta yhtä varmaa on myöskin, että jos Eerik-kuningas olisi kansan mielen mukainen kuningas, niin ei tämä matka olisi minun mieltäni muuttanut... Jos laki, oikeus ja vala olisivat kuningas Eerikille pyhiä, niin lähtisin itse kysymään häneltä, miksi hän minua vainoo."

"Mutta nyt minä teen sen sinun puolestasi..."

"Ei, älkää sitä tehkö!" keskeytti Niilo. "Mitä minun ja kuninkaan välillä lieneekin, niin olkoon se siksi -- jos hän enää elääkään -- kunnes tulen omaksi miehekseni ... minä ajan silloin itse asiatani, sitä en unhota."

Marski antoi aseenkantajansa tehdä tässä oman mielensä mukaan. Hän nousi ylös, ja Niilo lähti.

Seuraavana päivänä oli lähdettävä Söderköpingiin.

* * * * *

Paljon kansaa, rahvastakin, oli kokoontunut Söderköpingin isoon kaupunkiin siksi päiväksi, jona marskia ja muita pohjoisesta tulevia herroja odotettiin saapuviksi. Joukko ylhäisiä rouvia ja neitoja oli myöskin saapunut, ja monet ikkunat porraspäätyisissä rakennuksissa olivat täynnä uteliaita kasvoja. Tiedettiin, että sekä Itä- että Länsi-Götanmaan ja Smålannin aateli oli mennyt marskia vastaan Kolmordenin tälle puolen asti, ja sitäpaitsi oli huhuttu kuninkaan kuolleen, mikä puolestaan oli hyvinkin lisännyt väentulvaa, koska arvattiin tärkeitä asioita kokouksessa tapahtuvan. Eräs kuninkaallinen laiva sitä laivastoa, jonka piti kulettaa kuningas Gotlannista, oli edellisen päivän hirmumyrskyssä ajautunut avutonna maihin Itägötan saaristoon, ja muutamat haaksirikkoisista olivat tuoneet sanan siitä Söderköpingiin.

Vanha drotsi ja tanskalaiset herrat oleskelivat Djursnäsin talossa, joka oli peninkulman päässä Söderköpingistä, ja harkitessaan juuri tärkeitä asioitaan saivat he sanoman kuningasta kohdanneesta onnettomuudesta. He eivät tulleet kaupunkiin, mutta kuninkaan linnanherrat astelivat edestakaisin kaduilla välittämättä niistä vihan ja vastenmielisyyden katseista, joita he näkivät kaikkialla -- heitä katselivat vihoitellen sekä ylhäiset naiset että kaupunkilaiset ja maarahvas.

Eräässä kaupungin suurimmista rakennuksista sen kadun varrella, jota ritarien piti tulla, näkyi ikkunassa kahdet nuoret kauniit kasvot, toiset lapsen, toiset korkeintaan kaksikymmenvuotiaat. Heidän takanaan seisoi vanhempi mies, jonka puku osoitti hengellistä säätyä. Hän kertoi jotakin neidolle ja lapselle, jotka näyttivät hyvin tarkkaavaisesti kuuntelevan sitä. Lapsen kasvot varsinkin säteilivät mielihyvästä ja ihmettelystä. Hengellinen mies oli kaupungin koulumestari. Hän oli edellisenä päivänä toimittanut eräitä herra Kaarlo Tordinpojan (Bonden) asioita, jonka kanssa hän oli vanhastaan tuttu, ja nyt oli ritarin tytär, vilkas Briita-neiti, joka joitakuita aikoja sitten oli saanut ihmeellisen halun kuulla jotakin näinä aikoina kuuluisasta talonpoikaisjohtajasta, Engelbrektistä, pyytänyt häntä kertomaan, mitä tiesi tämän sankarin käynnistä Söderköpingissä syksyllä 1434.

Briitan vieressä oleva nuori, kaunis neito, joka myöskin kuunteli vanhaa koulumestaria osanotolla, joskin katseensa väliin oli vähän haaveksiva, oli Kaarina Kaarlontytär. Hän ei näyttänyt kuitenkaan aivan kiintyneen kertomukseen, koska hän tuon tuostakin kuullessaan pienenkin äänen luuli ritarisaaton tulevan, ja käänsi päänsä katsellakseen kadulle; näin ei Briita tehnyt -- joko siitä syystä että hän oli lapsi ja voi siten paremmin kokonaan antautua kuuntelemaan koulumestaria, tahi oli asia sellainen, että se luonnostaan viehätti häntä.

Koulumestari tunsi puolestaan asian varsin hyvin. Hän kertoi juurta jaksain kaikki tapahtumat, missä Engelbrekt oli ollut asuntoa, kutka olivat käyneet hänen luonaan, hänen keskustelustaan Itägötan rahvaan kanssa, talonpoikaisjoukon jakamisesta j.n.e.

"Yksi ainoa asia on minulle epäselvä", lopetti koulumestari, "nimittäin hänen viimeinen iltansa täällä; hän jäi tänne sotajoukon lähdettyä ja läksi hämärän tullen kortteeristaan Kaikkien Sielujen kappeliin ... rukoiliko hän siellä Jumalaa ja valtakunnan suojeluspyhiä suuren asiansa onnistumiseksi, vai oliko hänellä siellä joku salainen kohtaus, sitä en ole saanut koskaan tietää. Itse näin hänen tulevan sieltä, hän astui hevosensa selkään ja ratsasti pois yhden ainoan miehen seuraamana; mutta muutamat sanovat erään munkin lähteneen kappelista samalla kuin Engelbrektkin ... mutta sitä minä en tiedä. Katsokaas, tästä näkyy hänen majatalonsa ... se on tuo kulmatalo tuossa vasemmalla... Sen ulkopuolella seisoi mies pitäen hänen hevostaan, ja minä seisoin toisella puolen rukoillen hiljaisen rukouksen hänen puolestaan, kun hän lähti..."

Nyt katsoi Briitakin ikkunasta ulos ja näki, kuten koulumestari sanoi, talon. Mutta sitten jäi hän katselemaan erästä vanhaa munkkia, joka seisoi sillä kohtaa kadulla ja näkyi jo ison aikaa tirkistäneen ikkunaan.

"Mitähän tuo munkki tahtoo", sanoi hän aivan tarkoituksetta, "minä luulen että hän tuijottaa sinuun noin, Kaarina."

"Minuunko?" lausui Kaarina katsoen uudestaan kadulle, "mitäpä munkki minusta huolisi ... se on mustaveljes, mutta nyt hän menee eteenpäin ... hän näyttää kovin miettiväiseltä, nyt hän taas pysähtyy ja kääntyy takaisin ... katso, katso, Briita, kääntyykö hän tännepäin?"

"Ei, nyt hän taas menee", sanoi Briita kumartuen ikkunasta ulos, "nyt häntä tuskin enää näkyy väkijoukosta."

Nyt kuului äkkiä melua ja rähinää kadun päästä sekä kiiruhtavain ihmisten hälinää, joka syntyy aina kun jotakin erinomaista ja kauan odotettua tapahtuu, mikä vetää puoleensa ihmisjoukon huomion. Ja hälinän seasta kuului ensin heikosti, sitten yhä kovemmin kaikuvaa sotasoittoa. Marski tuli kauan odotettuine ritarisaattoineen. Katu täyttyi ihmisistä, ja tungos tuli yhä suuremmaksi, kuta lähemmäksi saatto saapui. Nyt kuului soitto aivan läheltä, kohta täytyi odotettuin ehtiä sen ikkunan kohdalle, missä Kaarina ja Briita istuivat.

Oli uhkeata nähdä näitten ritarien ratsastavan upeilla hevosillaan kalleissa varustuksissaan. Monella oli yllään kiiltävät haarniskat, sukumerkit kilvissään ja usein kypärissäänkin. Ylhäisimmät ja rikkaimmat kannattivat haarniskoitaan ja kypäriään aseenkantajillaan. Niin tekivät marski itse ja Eerik Puke, ritari Kaarlo Tordinpoika, Broder Sveninpoika ja Guse Niilonpoika, Söderköpingin panttiherra, ynnä monet muut.

Marski veti ennen muita kaikkein katseet puoleensa. Hän ratsasti mustalla, erinomaisen kauniilla hevosella, ja ryhtinsä oli niin jalo, silmänsä katselivat ympärilleen niin miehekkään vapaasti, että hän herätti kaikissa ihmettelyä, vieläpä rakkauttakin, sillä ruotsalaisen mieleen ei mikään niin vaikuta kuin ritarillinen ja miehekäs esiintyminen. Aivan kuninkaallisella arvokkuudella tervehti Kaarlo joka suunnalle, ja väkijoukko näkyi hänen vuokseen unhottavan kaikki muut koko suuressa saatossa. Herra Eerik Puke ratsasti harmaalla hevosella lähinnä marskia seuraavassa rivissä. Hänkin oli uljas ritari ja osasi uhkeasti käyttäytyä, mutta hänen suuruuttaan ei nyt kukaan havainnut. Broder Sveninpoika ratsasti tummansinisessä manttelissaan hänen rinnallaan, sitten seurasivat muut ritarit, joita oli valtava joukko, mikä täytti pitkän kappaleen katua.

Tultuaan sen talon eteen, jossa Kaarina ja Briita istuivat, pysähytti marski äkkiä hevosensa ja katsoi ylös. Hän silmäeli Kaarinaa ja ilonhohde värähti hänen kauniille kasvoilleen, mutta kohta ilmestyi niihin jäinen kylmyys. Hän tosin tervehti, mutta helposti voi huomata hymyilyn tarkoittavan hänen lemmikkiään, pientä Briita Kaarlontytärtä. Tarkka silmä olisi nähnyt saman vaihteen Kaarinan kasvoilla. Niille kohosi lämmin hymy, kun hän ensiksi näki marskin, mutta kuoli pois ihan itsestään, ja hän vetäytyi takaisin ikkunankoloon huomaamatta Eerik Puken hänelle lähettämää loistavaa katsetta. Ja nyt hän kuunteli tarkkaavammin kuin tähän asti, mitä koulumestari kertoi Briitalle:

"Katsokaa, tuolla ratsastaa herra Guse Niilonpoika", lausui tämä osoittaen erästä ritaria, joka ratsasti saaton keskipaikoilla, "hänkin saa kiittää Engelbrektiä panttioikeudestaan Söderköpingiin. Hänen sukulaisensa, herra Pentti Niilonpoika, lainasi kuningas Eerikille v. 1419 3,000 hopeamarkkaa ja sai siitä kaupungin pantiksi; ritarin kuoltua, vuonna 1420 luulen, otettiin pantti takaisin kruunulle ... mutta Engelbrektin tultua annettiin ritarin suvulle oikeudet takaisin!"

Saatto kulki edelleen. Kohta olivat ritarit sivu, ja perässä tulivat heidän huovijoukkonsa, kukin herransa merkin suojassa. Ensinnä tulivat marskin miehet, ja niitä oli valtava joukko.

"Ei, katsokaa, siinäpä hän nyt on!" huusi Briita äkkiä lyöden kätensä yhteen, somilla kasvoillaan sellainen ilon ilme, että sekä Kaarina että koulumestari katsahtivat miesjoukkoon nähdäkseen ketä hän tarkoitti.

"Kuka, Briita?" kysyi Kaarina ja koulumestarin silmäyksestä näki, että hän kysyi samaa.

"Niilo Bonpoika!" vastasi Briita nyrpeissään siitä, etteivät muut käsittäneet ketä hän piti tärkeämpänä kuin kaikkia ritareita yhteensä, vieläpä niinkin tärkeänä, että kaikkein olisi pitänyt älytä se ihan itsestään. Mutta sitten havaitsi hän äkkiä puhuneensa liikoja ja koetti auttaa asiaa lisäämällä: "hän on kertonut minulle kaiken mitä tiesin Engelbrektistä, ennenkuin tapasin teidät, ja hän katosi äkkiä Kalmarissa sanomatta minulle sanaakaan jäähyväisiksi, vaikka hänen pitää olla minun..."

"Sinun ritarisi!" sanoi Kaarina hymyillen sekä suudellen kaunista vilkasta lasta poskelle. "Ja sinä tuotat kunniaa opettajallesi, sillä Engelbrektillä on suvussasi tuskin yhtäkään hartaampaa ihailijaa, kuin sinä olet!"

"Kaarina, mitä sanotte?" kysyi Briita puoleksi suuttuen, "onko sitten niitäkin, jotka eivät ihaile Engelbrektiä!"

"On, nuori Niilo Bonpoika kyllä ihailee häntä, sen kyllä tiedän, mutta ajattelehan vaan hänen orpanaansa, herra Maunu Pentinpoikaa!"

"Voi, kuinka sinä olet paha, Kaarina", huusi Briita, kyyneleitä silmissään, sekä kätki päänsä Kaarinan rinnalle. "Kuinka saatat lausua hänen nimeänsä!"

Kaarina hyväili hellästi tunteellisen tytön päätä sekä koetti kaikin tavoin tyynnyttää surua, jonka oli ajattelemattaan herättänyt hänessä, ja vanha koulumestari hymyili lempeästi, vaikka tuon nimen kuuleminen oli hänessäkin herättänyt ikäviä tunteita.

"Nyt haluaisin mennä Kaikkien Sielujen kappeliin", sanoi Briita sitten nostaen katseensa rukoilevasta Kaarinaan. "Minä tahtoisin rukoilla rukouksen samalla paikalla, missä Engelbrekt rukoili, kaikkein niitten edestä, jotka kulkevat hänen teitään ... ja sinähän tulet myös, Kaarina, tulethan."

Kaarina vastasi suudelmalla ja he valmistausivat lähtemään.

* * * * *