Part 8

"Minä uneksin meneväni haukka kädessä metsästämään isäni metsään Bjurumissa", vastasi Kaarina huomioon ottamatta ritarin viimeisiä sanoja, "haukkani oli komea lintu, niin vankkasiipinen ja terävänokkainen, ettei sen vertaista ollut missään. Ratsastettuani kotvasen laskin sen vapaaksi ja päästin sen lentämään, ja se kohtasi toisen haukan, jonka kanssa se rupesi kiivaasti tappelemaan. Minä huusin takaisin haukkaani, mutta se ei kuullut..."

"Huonosti harjoitettu, neiti Kaarina", lausui Eerik iloisesti, "huonosti harjoitettu, teidän kesyttäjänne ei tuntenut tehtäväänsä ... minä annan teille haukan ... jos suotte sen ilon minulle ... haukan, jonka vertaa saatte hakea seitsemän kuninkaan valtakunnasta!"

"Unessani olin pitävinäni juuri teidän haukkaanne, herra Eerik."

Loistavin katsein tarttui Eerik hänen käteensä, eikä hän vetänyt sitä pois.

"Ja kuinka päättyi haukkain taistelu, neiti Kaarina ... voittiko minun haukkani lähdettyään teidän kädeltänne?"

"Jos se olisi totellut huutojani, olisi se varmaan voittanut", vastasi neito, "nyt se ei niitä kuullut, ja senvuoksi..."

"Se putosi kuolleena maahan?" kysyi Eerik niin totisena, kuin olisivat keskustelleet todellisuudesta eikä unennäöstä.

"Se putosi kuolleena maahan", toisti Kaarina, "ja toinen haukka lensi pois saaliineen, joka oli kärpännahkamantteli, päällään kolme kruunua..."

Uni näkyi vaikuttavan valtavasti Eerikiin. Hän kääntyi pois painaen toista kättään otsaansa vasten, ja toisella hän piti Kaarinan kättä puristaen sitä kiivaasti. Sitten katsahti hän äkkiä ylöspäin ja silmänsä liekehtivät.

"No, pudotkoon sitten kuolleena maahan, neiti Kaarina", sanoi hän, ääni omituisesti värähdellen, "niiden kolmen kruunun tähden vaan ... sitä ennen ei kukaan saa niitä saaliikseen. Ei ... ei kukaan! kuuletteko, neiti Kaarina."

"Näettehän nyt, herra Eerik ... vähän te välittäisitte minun sanoistani, vaikka ne ovat ystävän sanoja!"

Eerik katsoi taas häneen, ja salamat hänen silmissään sulivat, hänen sydämestään loisti nyt tällä hetkellä lapsensielu.

"Näennäinen ryöstö voi usein muuttua pelastukseksi", jatkoi neito, "ja minä tiedän varmaan, herra Eerik -- olen usein kuullut teidän isäni kanssa puhuvan -- että te tahdotte niinkuin hänkin ja jokainen ritari, kuolla niiden kolmen kruunun edestä."

"Niin, niin, arvoisa neiti", lausui Eerik juhlallisesti kättään kohottaen, "se on palava rukoukseni Jumalan äidille ja Pyhälle Eerikille, ja ne vievät rukoukseni kaikkivaltiaan istuimen eteen, se on varma toivoni!"

Mutta Kaarina tarttui hänen käteensä sulkien sen omiinsa, ja sanomaton ilon loiste syttyi hänen ihaniin silmiinsä. Hän oli nyt todellinen, vastustamaton rauhanimpi. Samoinkuin Hagbard, joka oli katkonut sankariraivossaan vahvimmatkin rautakahleet, salli sitoa itsensä armaansa, Signen hiuskarvalla, samoin sitoivat kauniin Kaarinan katseet ja sanat kiihkeän ja vallattoman Eerik Puken.

Samassa näkyi ulko-oven kynnyksellä korkea, ritarillinen vartalo. Se oli marski, jonka katse heti kiintyi Eerik-herraan ja kauniiseen Kaarinaan, ja hänen kauneille piirteilleen kohosi äkkiä puna, kun hän huomasi neidon niin tulisesti tarttuvan Eerikin käteen. Kumpikaan näistä ei huomannut tulijaa eikä salissa sattunut olemaan ketään muutakaan, joka olisi voinut huomauttaa isännälle pitojen huomattavimman vieraan tuloa. Tämä ei ehkä olisi ollut siitä aivan mielissäänkään, sillä hän näytti haluavan katseellaan imeä neidon joka piirteen, ja korvillaan kuunnella pienintäkin sanaa hänen huuliltaan.

"Teillä on suora ja uskollinen sydän, herra Eerik", sanoi Kaarina, "lupaatteko minulle, että kuuntelette minun neuvoani, ennenkuin teette tärkeimmän päätöksenne, ettekä tee kuten haukkanne teki unessani ... lupaatteko sen ritarisanallanne!"

"Tässä on käteni siitä", vastasi Eerik tulisesti, "ja vielä varmuudeksi annan", hän otti nopeasti sormuksen antaen sen neidolle, "annan teille tämän sormuksen, ja jos joskus katsoisitte minun unhottaneen lupaukseni, niin lähettäkää minulle tämä sormus ... silloin en ota askeltakaan ennenkuin olen puhunut teidän kanssanne ... sen lupaan kristillisenä ritarina kaiken kautta, mikä on minulle pyhää ja rakasta."

Nyt astui marski esiin, ja vielä käydessään Eerikiä kohden, joka riensi kohteliaasti häntä vastaan, katseli hän Kaarinaa, joka tuli ensin hohtavan punaiseksi ja sitten lumivalkeaksi.

"Sydämen pohjasta tervetullut", lausui Eerik, tarttuen marskin käteen, "voin tuskin odottaa teidän saapuvan pitoihini."

"Tärkeät asiat", vastasi marski kartellen ja tervehtäen samassa kylmän kohteliaasti Kaarinaa, joka vastasi hänen tervehdykseensä tavallisella iloisella hymyllään, vaikka terävämpi silmä, kuten marskin ehkä tällä kertaa, olisi kenties huomannut hänen ryhtinsä hiukan kankeaksi, ehkäpä kylmäksikin.

Eerik oli pelkkää ystävällisyyttä ja iloisuutta. Sen lienee vaikuttanut keskustelu Kaarina-neidon kanssa ja, kuten hän ainakin luuli, varma tieto neidon tunteista häntä kohtaan, tahi oli hänellä aivan täysi valta itsensä ylitse tällä hetkellä, jolloin yleinen hilpeys oli siinä hyväksi avuksi, pää-asia on vaan, että hän oli marskia kohtaan todella huomaavainen, ja hänen luontainen avomielisyytensä teki hänen ystävällisyytensä vastustamattomaksi, vieläpä ihastuttavaksikin.

Marski, joka aina osasi hallita itseään, ei jäänyt kylmäksi isäntänsä ystävällisyydelle, vaan näkyi kokonaan unhottaneen sen ikävän vaikutuksen, jonka Eerikin ja Kaarinan välinen kohtaus oli tehnyt häneen alussa.

Monet vieraista tulivat taas saliin kuultuaan marskin saapuneen. He auttoivat isäntää pitämään seuraa hänelle, kun hän istui pöytään palvelijain kiireesti kantaessa ruokaa takaisin ja kaataessa viiniä pöydällä oleviin suuriin hopeamaljoihin. Iloinen ja vilkas keskustelu pääsi pian vauhtiin, ja tuon tuostakin joi isäntä maljan marskin kunniaksi.

"Minulle on sydämestäni rakasta", lausui marski vihdoin katsoen leppeästi Eerikiin, "näin ystävyydessä juoda maljan viiniä teidän pöydässänne, herra Eerik, ei kauvan sitten odotin teiltä aivan toista!"

"En minäkään luullut sen hetken pian koittavan", vastasi Eerik, "jolloin me juomme ystävänmaljoja yhdessä. Mutta kun ajattelen, kuinka tärkeätä on Ruotsin miesten vetää yhtä köyttä, niin olen antanut vanhain vihain mennä, ja se olkoon tästä aikain kerrassaan unhotettu."

"Te olette oikeassa ... ajat vaativat yhteisvoimia, ja jos me olemme yhtä puolta, niin ei muukalaisten mielivalta enää pääse Ruotsin maata ja kansaa vallitsemaan, ja sen asian vuoksi minä tyhjennän tämän maljan pohjaan!"

Herrat kilistivät maljojaan, mutta sivulta pöytää, aivan läheltä kuului muutamia sanoja, jotka saivat heidän kumpaisenkin katsahtamaan sinnepäin. Siellä puheli muuan tummansiniseen samettiviittaan puettu, pitkä ritari erään hengellisen miehen kanssa, jonka ulkomuoto muistutti lukukamarin hiljaista työntekijää. Ritarin piirteet olivat ankarat, melkein synkät, mutta vaikea oli sentään sanoa, olivatko hänen lausumansa sanat tarkoitetut maljojaan kilistäväin herrain kuultaviksi, vai johtuiko se keskustelusta, että hän ne lausui erityisellä painolla.

"Käyskennelkööt ne aina tulikuumia rautoja pitkin, joilla on sutten kavala mieli", oli ritari lausunut, mutta näytti muuten innokkaasti kuuntelevan oppineen papin oikaisua ja selitystä. Eerik ja marskikin saivat kuulla, kuinka ritarin olisi tullut sanoa, koska siinä vanhassa laulussa, jota lause tarkoitti, oli niin ja niin.

"Minä en ole koskaan tiennyt, että te, Broder Sveninpoika", sanoi Eerik nauraen, "olette niin perehtynyt papillisiinkin asioihin!"

"Syviä totuuksia on vanhoissa lauluissa", vastasi Broder Sveninpoika, "ja minä toivoisin, että tekin, Eerik, tuntisitte joitakuita niistä. Samassa laulussa on toinen kohta tällainen, että 'älä usko vihamiehen kauniita...'"

"Ei, ei, ankara ritari", yskäisi pappi kumartaen kunnioittavasti marskille, "te panette sanat väärään järjestykseen ... näin ne värsyt kuuluvat:

"Vihamiehiisi Et sä luottaa mahda, Ehkä ne kauniist' haastaa...

"niin se on, juuri niin ... vihamiehiisi, jaa-a, parasta on hillitä kieltänsä ... niin, hyvä on ottaa oppia muitten erehdyksestä."

Oppinut näkyi olevan halukas pitämään oikean esitelmän tämän vanhan "Aurinkolaulun" värssyn johdosta, eikä tummalla ritarilla tuntunut olevan mitään sitä vastaan. Mutta tämä ei ollut ensinkään Eerik-herran mieleen, hän oli niin hilpeällä tuulella, ettei vähääkään älynnyt sanain alla piilevää merkitystä, vaikka oppineen alottaman esitelmänkin olisi jo pitänyt saada häntä huomaamaan, että tässä oli sivutarkoituksia.

"Ei, ei, hurskas herra", huusi hän, "ei tuo saarna sovi nyt tänne pelkkien ystäväin keskelle. Hei, Broder Sveninpoika, ottakaa malja viiniä ... teidän onneksenne, marski Kaarlo."

Ja Eerik-herra joi, synkkä ritari joi myöskin, ja marski vastasi ystävälliseen maljaan; keskeytynyt puhelu vilkastui taas, ja Eerik oli pelkkää avomielisyyttä, kuten hänen tapansa oli juominkitiloissa.

"Niin", lausui marski, "minulle on rakkaampaa, kuin voin sanoa, että te puhutte ystävyyden sanoja, Eerik Puke... Te olette sentään ollut pahin vihamieheni, sen olen kokenut sekä teiltä itseltänne että muilta kuullut..."

"En tahdo sitä kieltää", vastasi Eerik laskien raskaan kätensä pöydälle, "tiedäppä, Kaarlo, ettei Tukholman ja Kalmarin välillä ole sitä haukea, jolle olisi enemmän koukkuja laskettu, kuin minä olen laskenut sinulle!"

Marski ei tuntunut olevan selvillä, kuinka käsittäisi isäntänsä, tosin avomielisen, mutta varomattoman lauseen. Hän siirsi katseensa Eerikistä hopeavatiin, jolla viinimaljansa seisoi, ja veljellinen hymy oli jäähtymäisillään hänen huuliltaan. Mutta ennenkuin hän vastasi, päästi hänet pulasta sisähuoneista tuleva sisarensa, rouva Margareta Knuutintytär, joka oli herra Niilo Steninpojan (Natt och Dagin) kanssa naimisissa. Hän kuuli Eerikin viime sanat ja löi kämmenensä yhteen huudahtaen enempää arvelematta:

"Jumala antakoon teille tuollaiset sanat anteeksi, herra Eerik! Olen usein nähnyt teidän istuvan veljeni pöydässä, ja usein juovan hänen oluttaan, ja syövän hänen leipäänsä, mutten koskaan odottanut teiltä tuota!"

Tuikean rouvan sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Eerikin posket hehkuivat, hän nousi puoleksi seisoalleen antaakseen samalla mitalla takaisin ja näyttääkseen, että kavaluutta harjoittaa muut, vaan ei hän, mutta samassa näki hän sen huoneen ovella, josta Margareta oli tullut, olennon, joka sai hänen paikalla malttamaan mielensä. Kaarina-neiti seisoi siellä suloisena ja lempeänä kuin tähti ukkospilvien välillä myrsky-yönä.

Marskikin oli ehtinyt tyyntyä sekä muistaa, että Eerik Puken ystävyys oli hänelle nykyisin siksi arvokas, ettei sitä kannattanut pilata huomauttamalla jo menneitä asioita, ja myöskin että nyt oli vaarallisempaa kuin koskaan saada hänet vihamiehekseen. Hän sivuutti ikävyyden senvuoksi johtamalla keskustelun toisaalle, joten kaikki kävi kuin ennenkin poislähtöön asti.

"Minä ratsastan huomenna Nyköpingiin", lausui marski hyvästellessään, "ja viivyn siellä Söderköpingin kokoukseen asti. Arvatakseni aiotte tekin sinne, herra Eerik, minä odotan siis teitä Nyköpingin linnassa, niin voimme lähteä sieltä yhdessä kokoukseen!"

"Sen matkan tahdon ratsastaa kanssanne, marski", vastasi Eerik, jonka helposti ärtyvä mieli ei vielä ollut aivan leppynyt äskeisen puuskan jälkeen, "mutta sen sanon sinulle, ettet päästä vainukoiriasi irralle, sillä silloin minä suoraan sanoen, jos tapaan niitä, isken kuonolle että sen muistavatkin."

Hän lausui tämän leikkisällä äänellä, mutta asia oli itsestään ikävä. Eerik-herra oli nimittäin jo paljoa aikaisemmin valittanut neuvostossa sitä, että marski vietteli miestensä avulla Eerikin miehiä puolelleen. Marski oli sitten vastannut, ettei hän tiennyt siitä mitään, ja jos asiassa oli siis perää, niin vastatkoot hänen miehensä siitä, ja senvuoksi oli Eerik vaatinut marskia kaksintaisteluun. Tämä oli ottanut vastaan hansikkaan, mutta oli vaatinut asiaa lykättäväksi, kunnes Tukholman linna oli valloitettu, ja tähän ei Eerikin sopinut olla suostumatta. Eerikin sana voi siis tarkoittaa hyvinkin totta, miten leikkisellä äänellä hän sen lausuikin.

"Minä annan tähän saman vastauksen", vastasi marski myöskin leikkisästi, "kuin silloin annoin mustaveljesten luostarituvassa, herra Eerik!"

"Siihen minä tyydynkin", vastasi Eerik, "mutta tietäkää kuitenkin, että muutamat sanovat teidän iskevän, kun minä uhkaan."

"Minä tiedän kyllä", vastasi marski, "että muutamat tahtovat kylvää eripuraisuutta minun ja teidän välillenne ... mutta varmaa on, ettei se ole minun syyni, jos ne kylvökset kantavat hedelmiä ... minä luotan teidän ystävyyteenne. Eerik Puke!"

"Te voittekin täydellisesti luottaa, Kaarlo, te muistanette ne sanat, jotka lausuin teille viimeksi Örebron kirkossa!"

Marski kääntyi ovelle väkinäisesti hymyillen. Siellä seisoi synkkä ritari tummansinisessä viitassaan, ja hänen katseensa näkyi haluavan lävistää Kaarlon, mutta hänen korkealla otsallaan oli miehevä tyyneys. Marski katsoi häntä silmiin sivu kulkeissaan sekä lausui:

"Me emme ole vaihettaneet monta sanaa tänä iltana, ritari! Te menette myöskin Söderköpingiin?"

"Minä menen sinne!" vastasi Broder Sveninpoika kasvojaan hiukkaakaan värähyttämättä.

IX.

Söderköpingissä.

Oli synkkä, kolkko syysilta. Taivas oli raskaitten pilvien peitossa, ja kylävuono kohoili levottomasti päästellen kumeita huokauksia rantaa kohden, ikäänkuin tuskissaan aavistaen myrskyn tuloa, josta oli jo nähty enteitä. Sade rapisi Nyköpingin linnan ikkunoihin, ja tuuliviirit vinkuivat edestakaisin. Linnan takana olevassa kaupungissa rupesivat tulet toinen toisensa perään sammumaan, ja sen asukkaat alkoivat päivän vaivoista väsyneinä mennä levolle. Linnassakin vallitsi hiljaisuus. Ainoastaan porttitornista kuului silloin tällöin vartiomiehen raskaita askelia tahi joku katkonainen sana vartion muuttuessa.

Mutta linnassa istui muutamassa lahdelle antavassa huoneessa kaksi miestä keskustelussa, ja kasvonilmeistä päättäen oli keskustelu tärkeäkin. Ne olivat marski Kaarlo Knuutinpoika ja Nyköpingin linnanhaltija, Juhana Kaarlonpoika (Färla).

"Drotsi on tullut Kalmarista", lopetti jälkimmäinen lauseensa -- "Turun piispa Maunu ja monet muut herrat, sekä tanskalaiset ovat myöskin tulleet. Ne neuvottelevat Djurnäsissä, ja drotsilla on ylin ääni joukossa... Hän lienee tullut siihen päätökseen, että kuninkaan tahdon alle alistuminen on hänelle ainoa keino pysyäkseen mahtavimpana miehenä valtakunnassa. Senvuoksi seuraavat tanskalaiset herrat häntä niin halukkaasti, ja sen saatte nähdä, että kun kuninkaan tultua ruvetaan Kalmarin sopimusta toteuttamaan, niin jaetaan linnaläänit aivan drotsin tahdon mukaan ... minä luulen, että tekin saatte hyvin katsella, mitkä läänit tulevat teidän käskynne alaisiksi."

Marski istui syviin ajatuksiin vaipuneena, ja hänen tummat kulmakarvansa synkistyivät yhäti Juhana-herran kertoessa. Mutta muuten istui hän aivan hiljaa nojaten päätään vasenta kättään vasten. Kyynäspää lepäsi pöydällä, jota peitti punainen verho, ja oikea kätensä oli oikealla polvella, jonka hän oli asettanut vasemman yli. Vaitioloa kesti vielä kauvan Juhana Kaarlonpojan lopetettua, mutta yhtäkkiä kysyi marski:

"Tiedättekö, ovatko kuninkaan linnanvoudit tulleet ja ovatko nuo jalot herrat olleet heidän kanssaan tekemisissä?"

"Henrik Klaunpoika Turusta ja Mathias von Kolen Elfsborgista", vastasi Juhana, "olivat tulleet minun kertojani lähtiessä kaupungista, mutta sitä hän ei tiennyt, oliko drotsi keskustellut heidän kanssaan. Mutta minusta on tässä nyt kylliksi, mitä olen kertonut ... drotsi ei ole leppeä teitä kohtaan ja vielä vähemmin leppeä hän on herra Eerik Pukea kohtaan... Jos hän uskaltaa mennä sinne, niin..."

"Uskaltaa?" toisti Kaarlo-herra hieman hymyillen.

"Lienette oikeassa", jatkoi Juhana, "sitä sanaa ei todellakaan sovi hänestä käyttää, mutta jos hän tulee sinne, niin, niin saanee hän sen maksaa hengellään, ja sitten luulee kai drotsi saavansa teidätkin masennetuksi... Te olette niinmuodoin karhun ja ketun välillä, herra Kaarlo, mutta minusta näyttää, että kettu on teille karhua vaarallisempi."

"Mutta heidän ei ole niinkään helppo pyytää karhua ansaansa... Jos kuningas tulee, ja nuo aikeet viedään perille, ja jos herra Kristeristä tulee valtakunnan mahtavin mies, niin silloin taitaa täällä syntyä sellainen peli, jota Krister-herra ei aivan helposti unhottane... Jos kuningas taas ei tule ... no niin, silloin saamme nähdä, mitkä neuvot silloin ovat parhaita ... mutta kummassakin tapauksessa karhu pelastuu, ja minun toimestani!"

Juhana-herra katsoi kummissaan marskia, eikä voinut olla kysymättä, oliko nyttemmin ystävyys syntynyt hänen ja Eerik Puken välille, ja mikä oli saanut aikaan tämän merkillisen ja ilahuttavan seikan. Marski antoi karttelevan vastauksen, johon Juhana lisäsi katsovansa asiaa ilahuttavaksi, koska Eerik-herran puolella oli rahvas, joka seuraisi häntä, jos julki taistelu syttyisi marskin ja drotsin välillä. Kaarlo nyökäytti myöntyväisesti, mutta ei näyttänyt haluavan siitä sen enempää keskustella, jonka vuoksi Juhana-herra toivotti hyvää yötä ja läksi.

Tuli hirvittävä yö, myrsky riehui, ulvoi ja pauhasi linnanmuureja vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt syöstä kumoon koko valtavan rakennuksen. Pöydällä palavan vahakynttilän liekki häälyi ja heilui, vaikka pöytä oli hyvän matkaa ikkunalta, ja leikkaeltu seinälaudoitus natisi pahoin.

Mutta marski ei huomannut myrskyn ulvontaa ulkona eikä sen vaikutuksia huoneessa; hän käveli edestakaisin huoneessa kädet selän takana; silloin tällöin hän pysähtyi ja lausui sanasen, mutta jatkoi taas kävelyään.

Vasta puoliyön jälkeen sammui kynttilä hänen huoneestaan.

Samaan aikaan heittivät pilvenkorkuiset laineet erään laivan Södermanlannin saaria vasten. Se oli kuin jättiläiskistu, jota aalto heitteli toiselle, kunnes se vihdoin aivan avutonna törmäsi kallioita vasten. Yli myrskyn kuului silloin kauhea huuto, sitten kamala ryske, ikäänkuin tuo suunnaton ruumisarkku olisi murskautunut vielä suurempain jättiläisleukain välissä. Ankara aalto kohosi ikäänkuin katselemaan tätä kamalaa hävitystä sekä valahti kallioille ja niiden saaliille sanomattomalla raivolla ja vimmalla, ja sitten oli kaikki kuin ennenkin. Aalto ajoi aaltoa, ne kohosivat korkeuteen ja katselivat kiukusta vaahdoten, eikö ehkä jotakin ollut jäänyt niitä varten, sekä vajosivat taasen syvyyteen vetäen muassaan lankun, laivan raa'an tai ihmisruumiin. Mutta vajonneen aallon sijaan tuli taasen uusi, ja jos jossakin näkyi mies taistelevan elämästään, tulivat aallot yhä rajummiksi, kunnes joka elämän kipinä oli sammunut ja kaikki jäljet hukkuneesta laivasta hävinneet.

Peräti harvat pääsivät pelastumaan ajelehtivilla lankuilla tai muilla laivan osilla jollekin asumattomalle luodolle, mutta vaan odottaakseen vielä julmempaa kuolemaa. Sillä myrsky pikemmin kiihtyi kuin asettui, ja kesti niin kauvan, ettei ollut maalta avun toivomista. Pari ajautui saarten väliin, ja laineet heittivät ne puolikuoliaina mantereelle, mistä kalastajat aamun koittaessa korjasivat heidät.

Aurinko nousi veripunaisena valaisemaan hurjaa, raivostunutta merta, jonka laineet näyttivät haluavan irtautua maaemosta ja lentää kuten myrskyn ajelemat pilvetkin avaruuden helmaan. Mutta aaltoa sitoo maahan vahvat siteet; kuinka keveänä ja voimakkaana se kohonneekin korkeuteen päin, niin sen juuria kytkee aina maahan vankat kahleet, se valahtaa takaisin, -- mutta avaruuden vapaat lapset kuinka mustia ja raskaita lienevätkin, pakenevat pois keveästi, ikäänkuin säikähtäen maallisten sukulaistensa voimatonta vapaustaistelua.

Suojassa myrskyltä, korkeain honkain välissä, joitten oksain läpi savu voi päästä jotenkin vapaasti kulkemaan, oli kalastajamökki, missä eräs harvoja laivahylystä pelastuneita makasi aamulla. Muutaman tunnin uni oli virkistänyt häntä: hän heräsi ja katseli ihmeissään ympärilleen, kunnes yön kauhut, taistelu aaltojen kanssa ja rannalle joutuminen vähitellen muistuivat hänen mieleensä. Hän katseli ympärilleen iloisena ja kiitollisena nähdessään vaatteensa tulen edessä kuivamassa. Vanha eukko ja keski-ikäinen mies seisoivat niitten vieressä ja näyttivät tarkastelevan kankaan hienoutta ja sille ommeltuja koristuksia.

"Se on varmaa, Rafwel", sanoi eukko, "se oli kuninkaan laivoja, ilmakin oli hyvin kuninkaantapainen..."

"Älä saata minua katumaan, mitä olen tehnyt, äiti". lausui mies tehden torjuvan liikkeen, "äläkä yllytä pahaa henkeäni valloilleen...!"

"Tällaista kangasta olivat kuninkaan miesten vaatteet, kun hän viime syksynä kulki saaristossa ja asetti linnaan uuden voudin", jatkoi eukko huolimatta, saattoiko miehelle sillä tuskaa. "Ilkeä Juhana Fleming oli mukana, minä näin hänet, sen verikoiran... Se kähisi kuninkaan turvissa... Voi, voi, sitä naisten häpäisijää? Minä olin näkevinäni Marjetin yöllä ... hän seisoi kalpeana ja korvennettuna sänkyni vieressä valittaen ja kostoa huutaen julmurille, ja hän osoitti millä paikalla se tapahtui, sekä missä murhaaja hänet sitten ripusti halkotulelle savuun tukehtumaan... Sen konnan sanotaan vielä istuvan Stegeborgissa vallassa ja kunniassa ... kostoa, kostoa hänelle!"

Eukko seisoi tulen edessä, hiukset hajallaan pienen, mustan päähineen alla. Hän oli kamala nähdä; kasvonsa, jotka eivät muuten olleet rumat, vääntyivät kammottavasti, kun hän huusi hirveitä kirouksia Juhana Flemingin yli. Ja puheellaan ja kostonhuudoillaan kiihdytti hän sekä itsensä että miehen, joka lähemmin tarkastellen näkyi olevan puettu miespalvelijan pukuun. Häneen vaikuttivat vaimon sanat manauksen tavoin.

Hän tempasi epätoivon vimmalla kirveen ja kääntyi mennäkseen sänkyä kohden, mutta seisahtui samassa nähtyään haaksirikkoisen kasvot; hänen katseensa lauhtui ja tyyntyi, ja kirves vaipui hänen kädestään.

"Marjetin muiston kautta!" huudahti hän, "onko tämä näky, vai eikö se ole ... ettekö te ole nuori Niilo-herra, Niilo Bonpoika?"

"Kuten näet, Rafwel, minä olen todellakin Niilo Bonpoika, ja kaikkein viimeiseksi olisin odottanut surmaani sinun kädestäsi ... oletko jo kauvan ollut poissa herrasi, piispan luota ... vai etkö enää ole hänen palveluksessaan?"

"Minä olen hänen armonsa, piispan suostumuksella Herman Bermanin palveluksessa", vastasi mies, mutta lisäsi vakavalla äänellä: "Älkää tuomitko aivan kovasti minua, miesparkaa ... minulla oli rakas kullannuppu ... Marjet oli hänen nimensä, hän oli tämän Gjörit-muorin tytär ... mutta Juhana Fleming, tuo voudinpeto, ryösti ensin hänen kunniansa ja sitten hänen henkensä ... se tapahtui Tummasaaressa puolitoista vuotta sitten ... ja nyt me luulimme teitä kuninkaan mieheksi...!"

"Älkäämme puhuko enää siitä, Rafwel", sanoi Niilo, "mutta hyvä olisi, jos rajoittaisit vihasi ryöväriin yksinään. Moni hyvä mies, joka ei ehkä hyväksy hänen tekoaan enempää kuin sinäkään, voi siten joutua kärsimään syyllisen sijasta, jos niin menettelet, kuin nyt aioit..."

"Kyllähän te olette oikeassa", lausui mies, "mutta minä arvelen sittenkin, ettei Eerik-kuninkaan miesten joukossa ole monta, tuskinpa yhtäkään, joka ei olisi surmaa ansainnut."

"Mutta", sanoi Niilo pienen vaitiolon perästä, "sinä ansaitset sittenkin kiitokseni siitä, mitä olet minulle tehnyt, minä en sitä koskaan unhota... Jos nyt teet apusi aivan täydelliseksi, niin on kiitollisuuteni sitä suurempi... Sanoppa ensiksi, tiedätkö, missä herrani, marski, on nykyään?"

"Hän kuuluu tulleen muutamia päiviä sitten Nyköpingin linnaan, niin kerrottiin kun eilen iltapäivällä kulin kaupungin läpi."

"Hyvä ... vastauksestasi kuulen, että olen lähellä Nyköpingiä. Siitä en siis tarvitse sen enempää kysyä..."

"Hummelsvik on lähin kylä", lisäsi Rafwel, "ja siitä on puolitoista peninkulmaa kaupunkiin!"

"Voitko hankkia minulle hevosen, Rafwel ... minun täytyy päästä marskin luo niin pian kuin suinkin!"

Rafwel lupasi sekä riensi ulos; Niilo nousi, puki ylleen jo kuivaneet vaatteet pakinoiden Gjörit-muorin kanssa, joka nyt oli aivan toisen näköinen kuin äsken sekä puheli leppeästi ja ystävällisesti.