Part 7

Brodde meni, ja Niilo kuuli hänen askeltensa kolinan yhä heikommin, mutta yhtäkkiä se ikäänkuin lakkasi, alkoi kuulua taasen yhä kovemmin ja nopeammin, joten poika oli selvästi uudestaan torniin nousemassa. Kohta ilmestyivätkin hänen uskolliset kasvonsa ovelle.

"Herra, herra, toinen niistä vaanii täällä alhaalla!"

"Toinen niistä ... sinä puhut epäselvästi, Brodde ... kuka minua vaanisi ... tulinhan juuri itse katua myöten tänne?"

"Niin tulittekin, mutta te unhotatte, että häijyys karttaa valoa ja liikkuu pimeässä... Olkaa varuillanne, herra Niilo! ... ettekö sallisi minun jäädä teidän luoksenne yöksi...? Se paholaisnaama piilottui erääseen taloon tässä lähellä, ja minä olen varma, että hän on nähnyt teidän tulevan tänne ja odottaa nyt vaan minun pois lähtöäni päästäkseen vaan teidän kanssanne tekemisiin!"

"Ole rauhassa, Brodde", tyynnytti Niilo levotonta auttajaansa, "lyhyessä miekassani on hyvä terä, eikä kukaan pääse elävänä etemmäksi kuin minä tahdon ... mene siis kotiin ja tule huomenaamulla aikaisin takaisin ... silloin on taas sinun vuorosi!"

Niilo lisäsi vielä muutamia syitä saadakseen Brodden uskomaan pelkoansa turhaksi, ja tämä lähtikin vihdoin, vaikka vastahakoisesti sekä päätti vartioida omalla tavallaan. Hän meni suoraa päätä epäilemäänsä taloon, mutta siellä ei ollut ketään. Hän asettui vahtimaan toiseen kulmaan, mutta kaikki oli äänetöntä, eikä mitään epäiltävää tapahtunut. Pari porvaria kiiruhti kaupunkiin portista; portit sulettiin, ja yön hiljaisuus levisi kaikkialle, ainoastaan kaupungin sisästä kuului yhä heikkenevä, suurille kaupungeille ominainen melu.

Brodde rupesi todella uskomaan erehtyneensä, ja kuullessaan kirkkojen tornikellojen lyövän päivän viime tunnin alkamista, päätti hän juosta kipaista kotiinsa hetkiseksi tullakseen sitten taas vartioimaan.

Hän oli tuskin lähtenyt kun hänen epäilemästään talosta ilmestyi kierosilmäinen mies, joka läksi nopein, mutta varovaisin askelin liikkumaan talorivin vierustaa pitkin etelään päin. Tultuaan Silfverhättanin edustalle, pysähtyi hän vilkuillen joka taholle; hän kuunteli, vilkaisi taasen ympärilleen sekä jatkoi sitten varovaista käyntiään eteenpäin. Hän astui kadunkulman ohi ja katseli taas. Sitten pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi. Hän kuuli takanaan keveitä ja nopeita, melkein kuin juoksevan askeleita. Hän hiipi erään rakennuksen nurkalle pistäen toisen kätensä varovasti selkänsä taa. Tässä kädessä oli hänellä jotakin, joka näytti solmitulta liinalta, mutta joka mahtoi jotakin erityistä sisältää, koska käden kohdalle maahan ilmestyi pieni valokehä, kun hän sitä joskus kohotti.

Juokseva läheni nopeasti. Tämä oli varreltaan lyhyempi kuin edellinen, mutta hänen ruumiinsa oli pehmeäpiirteisempi ja päätään hän piti enemmän pystyssä. Nurkkauksessa olija riensi nopeasti esiin, he näkyivät ei ainoastaan tuntevan toisensa, vaan päättäneen kohdatakin toisiaan, joskaan eivät juuri siinä, missä nyt kohtasivat.

"Ahdasta porttikäytävässä, Udd", sanoi viimeksi tullut hillityllä äänellä, "nuuskija oli salvata tien, mutta Pyhän Briitan olkoon kiitos, linnassa on useampia kuin yksi portti... Onko tie selvänä, Udd ... pääsemmekö tänä yönä perille?"

"Minä luulen niin", kuiskasi Uddiksi kutsuttu, "siellä on istunut pääskynen koko päivän, kuten näyttää; nyt se on lähtenyt pois, mutta toinen pääskynen on tullut sijaan ja istuu siellä nyt...!"

"Ja tämä pääskynen on..."

"Se on _hän!_" vastasi Udd, lausuen hyvin omituisella äänenpainolla sanan: hän.

Oli hetkinen äänettömyyttä, jolloin lyhyempi näytti jotakin miettivän.

"Mitä ajattelet, Udd?" kysyi hän vihdoin, ja silmänsä välähtivät kamalasti mustan otsan yli vedetyn päähineen alta.

"Minä ajattelen vaan, että aarre näkyy vaativan verta!" vastasi Udd pitkäveteisesti ja yhdenäänisesti. Sitten he taas olivat vaiti hetkisen.

"Odottamisesta ei ole suurta hyötyä", sanoi vihdoin toinen miettien, mutta päättäväisesti, "uusi päivä ja uusi este, aika on kallista ja Eerik odottaa... Niin, Udd, sen täytyy tapahtua nyt heti ... verta vuotakoon kuitenkin vasta viime hädässä... Onhan sinulla...?"

"On!" vastasi Udd vetäen vyötäisiltään näkyviin nuoran pään.

Sitten he lähenivät kiireesti ja varmasti Silfverhättania. Suljettuaan rautaoven takanaan veti Udd kädestään pois liinan, jonka alta ilmestyi sarvilyhty. Hän antoi lyhdyn toverilleen, irroitti nuoran vyötäisiltään ja sitten alkoivat he yhdessä astua tornin portaita ylös.

* * * * *

Ylhäällä kolmannessa kerrassa istui Niilo Bonpoika kuunnellen tarkasti pienintäkin rapinaa. Ulkomuurissa olevista kuudesta ampumareiästä tuli sisään hieman valoa mutta keskihuoneeseen, jossa hän oli, pääsi sitä niin heikosti, ettei seiniä edes voinut erottaa. Hänen mielikuvituksensa siirsi seinät yhä etemmäksi, niin että hänestä lopulta tuntui, kuin olisi hän ollut yksinään kiinteällä kohdalla suuressa avaruudessa; maa meluineen oli kuin syvällä hänen allaan, ja tähdet vaelsivat hänen päänsä yli. Vihdoin oli hän istuvinaan tornin huipulla, jonka ympäri äidinisänsä oli pannut kultaisen kaulaketjunsa. Hän näki sen hohtavan ja kimaltelevan ja ihmisten katselevan sitä alhaalta ja yrittävän päästä ylös sitä ottamaan, mutta eivät onnistuneet.

Sanomaton rauha valtasi silloin hänen mielensä, ja hän oli näkevinään Engelbrektin ja Tuomas-piispan viittaavan taivaaseen päin, missä tähdet äänettöminä vaelsivat, ja hänestä tuntui kuin äidinisänsä ja äitinsä hymyilisivät hänelle ystävällisesti, ja hän ajatteli: mitä sinä teet taikakoristeella, jos saavutat kaikkivaltiaan avun, sen avun, joka asetti tähtivyön luomakuntansa koristeeksi! -- ja hänestä näytti, kuin olisivat nuo rakkaat haamut kuulleet tämän, sillä ne nyökyttivät päitään ja hymyilivät hyväksyväisesti hänen sydämensä ajatuksille.

Hän oli puolittain unessa, puolittain valveilla. Mutta hän havahtui aivan hereille kuullessaan erästä ovea suljettavan. Hän nojausi ovea vastaiseen seinään istuen niiden tikapuitten vieressä, jotka veivät ylempään käytävään. Hän kumartui eteenpäin kuunnellen. Askeleita kuului alhaalta, ne tulivat rappuja myöten ylöspäin, ja samalla rupesi näkymään valon kajastusta, joka yhä lisääntyi, mikäli askeleet lähenivät.

Äkkiä ilmestyi ovelle tumma varjo, jonka takana eräs käsi piteli lyhtyä.

Niilo hyppäsi ylös, tirkisti tummaan varjoon, muttei voinut erottaa sen kasvoja, koska valo tuli takaa. Mutta sen sijaan näki hän tämän selän takaa kasvot, jotka vilahtivat hänen näkyviinsä niin äkkiä ja niin selvään, että hän siitä melkein tyrmistyi.

"Mitä tahdotte täältä?" pääsi hänen huuliltaan melkein itsestään, mutta hän ennätti tuskin sen lausua, kuin ovella oleva varjo heittäytyi hänen päälleen. Se oli voimakkaampi ja raskaampi häntä, joten hän vaipui maahan.

Jo ensi hetkenä olivat hänen kätensä ja jalkansa lujasti sidotut, ja hän makasi suullaan lattialla.

Hän kuuli sitten niiden menevän sanaakaan lausumatta tikapuita myöten ylös, jolloin alhaalle tuli pimeä. Hetkisen perästä kuuli hän ylhäältä kitisemistä ikäänkuin kiveä olisi otettu muurista, ja senjälkeen heti huudon, joka ilmaisi suurta iloa.

"Nyt saadaan nähdä", huusi sama ääni yhdellä hengenvedolla, jolloin Niilo selvään tunsi sen Bengta-rouvan ääneksi, "nyt saadaan nähdä, kuka voi Eerikiäni vastustaa, vaikka hän rupeisi tavoittelemaan Pyhän Eerikin kruunua!"

Sitten vilahti valo taas ja Niilo kuuli heidän astuvan alas. He seisahtuivat hänen viereensä.

"Minun mielestäni olisi parasta", sanoi karkea ääni, "murskata paikalla tuon kallo!"

Tähän sanaan ei vastattu mitään, mutta Niilo odotti surmaniskuaan. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan he läksivät kiirein askelin portaita myöten alas ja kohta kuuli Niilo rautaovea suljettavan alhaalla.

Tultuaan Silfverhättanin edustalle läksivät he pohjoiseen päin, mutta kääntyivät pian kaupungin sisään. He olivat juuri päässeet Pyhän Olavin kohdalle, kun Brodde läheni kiireesti vastaiselta puolen Silfverhättania.

V.

Eerik Puken pidot.

"Tässä on Ruotsinmaan kaunein neito!" huudahti vanha, harmaapäinen naispalvelija ihastuneena pyyhkien uhkeata tukkaa kasvoilta, jotka täydellä syyllä saivat kenen tahansa niin huudahtamaan.

Kaunis neito, jonka kasvoja muutenkin tuntui verhoavan surumielinen varjo, ei kuitenkaan näyttänyt ottavan armollisesti vastaan näitä sanoja.

"Älä laske leikkiä, hyvä, rakas Inga-muori!" lausui hän, "tämä aika ei todellakaan ole leikin ja naurun aika, ja mieluimmin minä olisin menemättä herra Eerik Puken pitoihin, ellei isäni olisi niin ankarasti tahtonut meitä jäämään pitoihin asti."

"Kaarlo-ritari tietää kyllä, mitä tahtoo", lausui vanhus taasen varmasti, "mutta kaikki ei aina käy toivojen mukaan, ja jos tämä asia menee niinkuin meinataan, niin en minä pyydä kehua ymmärtäväni ennusmerkkiä. Eivätkö suitset pudonneet aamulla ristiin hevosen eteen, asemiehen sitä satuloidessa, kun ankara herramme oli lähdössä ratsastamaan herra Eerik Puken kanssa... Ei, ei, siitä ei tule mitään... Älkää pelätkö, Kaarina-neiti, siitä ei tule mitään... Teitä varten on tehty toinen tie, niin olen sanonut ja siinä pysyn."

"Ja tiedätkö sitten niin varmaan, muori kulta, mitä minä siitä ajattelen?" kysyi neito, miettiväisenä leikkien pitkällä kulta- ja purppuraompeleisella nauhalla, joka riippui hänen vasemmalla käsivarrellaan olevasta, samoin tehdystä renkaasta.

"Niin totta kuin olen syntynyt Suuri-Bjurumissa, herra isänne maatilalla", vastasi vanhus innokkaasti, "niin vakuutan varmasti, ettei herra Eerik Puke vie teitä koskaan rouvanaan kattonsa alle! Ei, ei ... antaa vuoden kulua, niin oikea tulee, hän, eikä kukaan muu, ja se on herra Kaarlo Knuutinpoika... Niin se on, te kaikkein kaunein neiti!" Tätä sanoessaan suuteli vanhus ihastuksella neidon silkkipehmeätä tukkaa.

"Sinä haaveilet, Inga-muori, sinä haaveilet", huudahti Kaarina taivuttaen punastuvia kasvojaan hieman eteenpäin, muka selvittääkseen erästä solmua kultatupsussa, "marski, joka on rikkain herra Ruotsinmaassa, ja minä, köyhä tyttö, vähäarvoisen ritarin tytär!"

"Puhukaa noin sitten vasta, kun olette ensin antanut hänelle rukkaset, neiti rusoposki!"

Vanhus laski hiuskiherän kädestään ja kääntyi katsomaan, ettei silmäteränsä pitovarusteista vaan mitään olisi unohtunut; samalla hän mutisi itsekseen puolittain suuttuneena siitä, että sanojansa epäiltiin:

"Minä en käynyt turhaan Bjurumin ympäri teidän syntymisenne jälkeisenä jouluyönä, kukkaseni!"

"Mutta jos minä, ritari Kaarlo Orminpojan tytär, voisin estää sisällistä sotaa ja verenvuodatusta Ruotsin miesten väliltä", lausui Kaarina nousten ylös ja ristien kätensä keveästi huokaisten, "niin eikö sekin olisi ylevä asia? Naisten asia on rauhan rakentaminen, eivätkä kuninkaat yksin tarvitse Margareta Fridkullaa."

Inga-muori katsoi neitoa kummastuneena, ikäänkuin ei voisi oikein uskoa, mitä kuuli.

"Verenvuodatusta ... rauhan rakentaminen", lausui hän änkyttäen, "kuka on pannut nuo houreet päähäsi, kaunoiseni, ja kuinka sinä sitä estäisit, jos niin pahaa olisi tapahtuakseen?"

"Antamalla käteni herra Eerikille, hyvä muoriseni", vastasi Kaarina, "minä voin hillitä ritarin kiivaan mielen, minä olen kokenut sen, ja hän tarvitsee uskollisen ystävän paremmin kuin rikas marski, sellaisen ystävän, joka aina löytää tien hänen sydämeensä."

"Pyhä Jumalan äiti! mitä te puhutte, neiti Kaarina", sanoi eukko, "annanpa vaikka mitä, niin ne ovat harmaamunkin puheita, joita te niin innokkaasti kuuntelitte, kun hän puhui herra isänne kanssa."

"Olette oikeassa! Mutta se vanha munkki on viisas ja hurskas mies ja hyvin perehtynyt kaikkiin asioihin... Hän tosin ehkä pitää Engelbrektiä suurempana, kuin isäni myöntänee... Hän oli viivoittamassa laivareittiä Teljessä, jonka Engelbrekt alkoi, kuten olet kuullut..."

"Ja tämä hurskas munkki pani teidän päähänne, kukkaseni, että..."

"Vaiti, vaiti, hyvä muori", keskeytti neito, "hän ei pannut mitään päähäni, mutta hän ja isäni puhuivat mahtavista herroista, marskista, Eerik-herrasta ja tuosta urheasta ritarista, herra Broder Sveninpojasta sekä drotsista, vanhasta Krister Niilonpojasta, ja hän sanoi, että varmaan syntyy yhteentörmäys mahtavien herrojen välillä, ellei ilmesty rauhanimpeä, joka osaa tyynnyttää myrskyn... Sanat juurtuivat sydämeeni, minä tahtoisin tulla rauhanimmeksi Ruotsinmaalle."

Kaunis tyttö vaikeni luoden silmänsä alas, mutta lisäsi äkkiä:

"Mutta kuinka te voitte vietellä minua näin loruamaan, Inga-muori, ikäänkuin olisin kuninkaan enkä ritari Kaarlo Orminpojan tytär?"

Sitten tarttui hän vanhuksen vyötäisiin, kiepautti häntä ympäri ja suuteli häntä poskelle.

"Älä nyt henkeä minusta hypitä, tyttöhupakko, vaan tee neuvoni mukaan, ne tulevat kaikki herra Eerikin pitoihin, juuri samaiset mahtavat ... voithan sinä tulla rauhanimmeksi, kukkaseni panematta pakkoa sydämesi tunteille..."

"Mutta sinä et tunne sydäntäni, muori kulta ... ja sinä pysyt hyvänä, tulkoon herrakseni ja isännäkseni kuka tahansa, sen minä tiedän paremmin kuin sinä itse, rakas kulta muoriseni!"

Kuinka lieneekään, niin näkyivät rauhanimpihoureet juurtuneen syvemmälle neidon mieleen, kuin hän tahtoi myöntää, sillä ne eivät haihtuneet hänen mielestään, ei kotona eikä matkalla pitoihin eikä vielä pitosalissakaan. Ja kun hän sinne tultuaan ei voinut olla huomaamatta kaikkien häntä katselevan ja kun hän itsekin tunsi kauneutensa, vaikkei hän kyllä pitänyt sitä niin suurena kuin ihastuneet ritarit ja nuorukaiset, niin juolahti hänen mieleensä heti päätös käyttää valtaansa miessydänten yli lepyttämällä ja yhdistämällä, mikä oli särkynyttä tai oli särkymäisillään. Ja hän tunsi onnea ajatellessaan voivansa hiljaisuudessa edistää suurta ja jaloa asiaa, ja tämä sisäinen rauha kuvastui hänen suurissa, tummansinisissä silmissään lisäten hänen tavatonta suloaan. Kaunis hän oli käydessään pitosalin poikki, yllään oli hänellä sininen silkkihame ja vyötäisillään koruommeltu, helmillä koristettu vyö, joka ajan tavan mukaan riippui lantioilla.

Herra Eerik Puken huoneet olivat täpötäynnä vieraita, ritaria ja asemiehiä sekä ylhäisten ritarien rouvia ja neitosia. Oli hyvinkin tavallista että Tukholmassa pidettiin pitoja koko linnan piirityksen ajan. Rikas marski, herra Kaarlo Knuutinpoika, oli koko tämän ajan, varsinkin valtakunnan päämieheksi tultuaan, pitänyt melkein vapaata pöytää talossaan. Se oli vetänyt montakin hänen puolelleen, joten hänen talonsa tuli ensin juominki-ilojen ja leikkien ja sitten vakavampain asiain keskukseksi. Hänen rouvansa, Briita Turentyttären (Bjelken) kuoltua toukokuun alussa oli "valtakunnan pöytä" -- kuten riimikronikka kertoo -- tosin jonkunverran supistunut, mutta keväällä alkoivatkin kuninkaan miesten ja valtaherrain kokoukset ja keskustelut.

Nyt oli Vadstenan kokouksen ja siellä tehdyn päätöksen jälkeen aselevon aika, joten huvit ja ilot pääsivät taas suurempaan vauhtiin. Mutta itse piirittämiselle oli tämä aselepo varsin haitallinen, sillä se esti linnan antaumista, joka muuten olisi epäilemättä tapahtunut; siellä vallitsi nimittäin sellainen nälänhätä ja siitä syntyneet taudit, että suurin osa miehistöä kävi sauvojen varassa, ja 133 oli kuollut ja haudattu etulinnaan. Tämä sai Eerik Puken kiihkoon, samoin kuin Örebron linnan anastaminenkin, ja hän ajatteli itsekseen, että marski oli tehnyt kaiken tämän juonitellakseen valtakunnan johdon itselleen. Hänen kiihkoisa ja intohimoinen luonteensa kuohui tästä, ja hän oli jo useita kertoja, vaikka marski pitikin persoonallisella etevämmyydellään ja sillä, että tarkoin tunsi vastustajansa luonteen, häntä tilapäisesti vaikutusvallassaan, ryhtynyt kirjoittamaan taisteluvaatimusta puolustaakseen asiaansa julkitaistelussa. Hän oli aina valmis tarttumaan miekan kahvaan, ja niin mielellään kuin hän sallikin Engelbrektin kaltaisen miehen johtaa itseään, yhtä mahdoton oli hänen taipua kenenkään muun tahtoa noudattamaan. Jos hän näki vilaukseltakaan merkkiä siitä, että marski pyrki valtaan, niin sai se herra Eerikin tuliin ja tauloihin, niin ettei hän muistanut muuta kuin suuttumustaan.

Valloitettuaan Nyköpingin tarvitsi marski kaiken vaikutusvaltansa kuumaveriseen, mutta siltä ritarilliseen Eerik-herraan, lauhduttaakseen hänen kiukkunsa ja epäluulonsa. Kun marski sitten, tultuaan Vadstenasta Tukholmaan, kutsui luokseen herra Eerik Niilonpojan (Gyllenstjernan) ja ilmoitti hänelle aselevon päätöksen, ja kun hän senjälkeen otti luokseen Engelbrektin miehet, jotka antoivat Örebron linnan hänen käsiinsä, niin ei hän olisi enää voinut millään hillitä Eerik Pukea, ellei olisi aivan odottamatta saanut liittolaisekseen vanhaa drotsia, herra Krister Niilonpoikaa, joka tuli pian Vadstenan kokouksen jälkeen kotiin Suomesta, seurassaan Turun piispa Maunu Olavinpoika (Tavast). Tämä ei tosin mitenkään muuttanut ritarin päätöstä, mutta se sai hänen siirtämään tuonnemmaksi sen toimeen panemisen, koska hän ymmärsi tarvitsevansa suurempia voimia näitten herrain vastustamiseksi ja koska hänen täytyi asettua tarkemmin harkitsemaan nyt syntyneitä uusia olosuhteita. Vielä oli eräs seikka, jota Engelbrektin ystävä ei voinut olla huomioon ottamatta; hän ymmärsi, että jos hän pakottaisi marskin liittymään drotsiin, joka tiettiin kuningas Eerikin ystäväksi, niin olisi kuninkaan helpompi saada valtakunta taasen haltuunsa.

Silloin lähtivät valitut neuvosherrat Kalmarin kokoukseen, ja marski käytti taitavasti siten syntynyttä väliaikaa sovittaakseen mahdollisuuden mukaan välejään herra Eerik Puken kanssa. Ja sellainen oli Eerik-herra, että hän otti kuunnellakseen puheita sovinnosta Ruotsin miesten kesken toteuttaakseen Engelbrektin aikeita; hän piti väliin varsin luonnollisenakin, että Kaarlo koki vetää Engelbrektin ystäviä puolelleen. Siinä käytti Kaarlo paljon erästä hyvää keinoa, hän lupaili ystävilleen suuria läänityksiä, joille joka ruotsalainen oli tähän aikaan sangen perso. Suuren läänityksen, liiatenkin linnaläänin toivo, oli sellainen houkutin, ettei Eerik Pukekaan voinut sitä vastustaa, ainakaan niinkauvan kuin uskoi Kaarlon puheita siitä, että hän aikoi kulkea Engelbrektin teitä ja vapauttaa valtakunnan muukalaisten sorrosta.

Tällä kannalla olivat asiat, silloinkuin Eerik kutsui pitoihinsa sekä marskin että hänen Tukholmassa olevat ystävänsä.

Pitotalo oli iloa ja hilpeyttä täynnä, kun Kaarlo Orminpoika ja hänen rouvansa, Ingeborg Pentintytär, sekä tyttärensä, Kaarina-neiti astuivat sisään. Eerik-herra tuli kohteliaasti tervehtien heitä vastaan iloa ja ystävällisyyttä loistaen. Pöytä oli katettu, odotettiin vaan marskia, ennenkuin aterialle istuttiin.

Seura odotteli pakinoiden marskin tuloa, mutta kotvasen kuluttua toi eräs hänen miehiään herra Eerikille sanan, ettei marski voinut tulla ennenkuin myöhemmin, mutta ettei Eerik-herra antaisi hänen viipymisensä mitenkään häiritä muita vieraita.

Kaarina, joka aikeessaan pysyen piti koko illan Eerik-herraa näkyvissään, huomasi värin hänen kasvoillaan muuttuvan, marskin sanoman saatuaan. Sitten hän kääntyi takanaan seisovaan pitkään, tummapukuiseen ritariin ja vaihtoi hänen kanssaan silmäyksen, joka ei neitoa miellyttänyt. Miehet olivat lähellä häntä, joten hän kuuli heidän joka sanansa, vaikka hänen siitä syystä täytyi olla vastaamatta useihin ympärillä olevain neitojen kysymyksiin, mikä taasen sai useamman kuin yhden huulille salamyhkäisen hymyn sekä vahvisti monen arvelun siitä, että Kaarinasta tulisi Eerik-herran rouva. Hänen käytöstänsä pidettiin siis aivan luonnollisena, koska sydämensä lemmitty seisoi vieressä. Nuoret tyttöset jatkoivat vilkasta puheluaan ja tyytyivät kaikille rakkaan Kaarinan vastaväitteisiin.

"Tiedättekö", kysyi tumma ritari puoliääneen, "kuka on marskia estämässä teidän luoksenne tulemasta, herra Eerik? Se on Herman Berman!"

Tämä nimi vaikutti merkillisen tyynnyttävästi Eerik-herraan, se päästi hänet kaikista epäluuloista. Hän vastasi ritarille:

"Se mies viivyttäköön marskia niinkauan kuin haluaa ... rehellisempää ja uskollisempaa sydäntä tuskin oli Engelbrektin rinnalla..."

"Mutta saatte nähdä, että Hermanista tulee marskin mies!"

"No, mitäs siitä, Broder Sveninpoika ... jos marski pysyy sanassaan, niin tulemme kait hänen miehikseen vähän joka mies!"

"Se saatanee nähdä", vastasi Broder Sveninpoika, "nyt Söderköpingin kokouksessa, jonka valtakunnan jalot herrat päättivät Kalmarissa panna toimeen kuninkaan kanssa Mikonmessun aikana ... silloin saatanee nähdä pysyykö marski sanassaan, vai ei. Kaksi mahdollisuutta on. Kuningas joko tulee, mikä olisikin parasta, sillä silloin alkaisi vanha tanssi uudelleen, ja silloin olisimme me, te ja minä, herra Eerik, ainoat, jotka tohtisimme voimakkaasti heiluttaa miekkaa Engelbrektin esimerkin mukaan, sillä saatte pitää varmana, että marski väistyisi silloin kuin kettu koirajoukon edestä. Tämä on toinen mahdollisuus. Toinen ja todennäköisempi on se, ettei kuningas tule, ja mitä siitä seuraa?"

"Mitä siitä seuraa?" toisti Eerik hajamielisesti, katsellen palvelijoita, jotka kantoivat ruoan sisään suurissa vadeissa.

"Siitä seuraa se, että marski valtaa kaikki linnat, ja silloin on juuri hän, eikä kukaan muu, Ruotsinmaan herra."

"Hyvän miekkani kautta", huudahti Eerik, mutta hillitsi itsensä, kun tyyniluontoisempi Broder Sveninpoika tarttui hänen käsivarteensa.

"Hiljaa, hiljaa, Eerik Puke", lausui hän, "olkaa varuillanne ... pitojen päätyttyä keskustelemme tästä enemmän. Tyynnyttääkseni teitä tahdon vaan sanoa: rahvas on meidän, ja etupäässä juuri teidän... Ilman teitä ei yksikään talonpoika yhdy Kaarlo-herraan, ja teidän ei tarvitse kuin polkaista jalkaanne, niin on sotajoukko koolla."

Eerik ei unhottanut isäntävelvollisuuksiaan; hän riensi pitämään vieraistaan huolta, ja aterian kestäessä ei voinut huomata hänen mitään muuta ajattelevan kuin hetken rattoisuutta. Hän haasteli ja laski leikkiä kohteliaasti ylhäisten rouvain ja ritarien kanssa, maljat kiersivät ahkerasti pöytää, ja sukkelat palvelijat juoksivat edestakaisin pöytäin ja ruokahuoneitten väliä.

Pöydästä noustuaan vetäytyivät useimmat vieraat sisähuoneisiin, saliin jäi vain joitakuita -- niiden joukossa neiti Kaarina Kaarlontytärkin. Hän jäi ikäänkuin sattumalta seisomaan sille ovelle, josta naiset olivat vastikään menneet ja josta Eerik tuli samassa.

"Jos minä olisin nyt toimittanut tanssit, neiti Kaarina", sanoi Eerik katsellen hänen hymyileviä, ihania kasvoja, "niin olisin kentiesi saanut tanssia teidän kanssanne ensi tanssin!"

"Kuka tietää, ankara ritari", vastasi Kaarina leikkisästi, "olisitteko todella niin halukas tanssimaan ensi tanssin minun kanssani?"

"Paljon, paljon ennemmin, neiti Kaarina, tekisin sen kuin voittaisin palkinnon turnajaisissa kenenkään muun ihanan immen kädestä Ruotsin valtakunnassa!" vastasi Eerik tulisesti.

"Nyt osasitte oikeaan, herra Eerik", hymyili Kaarina, "koko elämä on turnausta, ja sekin tanssi tullee voiton palkinnoksi."

"Ja voittaakseni sen palkinnon olen valmis ajamaan kuoliaaksi parhaan hevoseni, jos te niin tahdotte, arvoisa neiti!"

"Ritarit voivat leikillä luvata paljon...!"

"Niin kyllä, neiti Kaarina", keskeytti Eerik äkkiä vakavaksi käyden, "ritari voi todella, kuten sanotte, luvata paljon leikillä, mutta jos nyt sanoisin, etten laske leikkiä... Niin aionkin nyt teille sanoa, minä olen aikaisesta nuoruudestani asti ollut melkein yksinäni maailmassa, että tuskin tiedän, mitä leikki on, kun on kysymys ylhäisestä neidosta ... mutta minä luulen, että jos minulla olisi ollut uskollinen ystävä, jolle olisin aina voinut sydämeni avata, niin olisi paljon ollut toisin, ja paljon nykyistä muuttuisi toiseksi..."

Ritari puhui liikutetulla äänellä, ja selvää oli, mitä hänen huuliltaan oli tulemaisillaan. Mutta Kaarina-neiti joko ei tahtonut päästää asiaa siihen asti, tai ei hän pitänyt hetkeä siihen soveliaana, hän osasi naisellisella hienoudella johtaa keskustelun toisaalle.

"Voitteko te niin noudattaa hyvän ystävänne neuvoa, ritari Eerik", sanoi hän katsoen häneen niin lämpimästi ja ystävällisesti kuin rakkaaseen veljeensä. "Minä näin tänä yönä unta, joka sanoo aivan toista."

"Mitä unenne sanoo, neiti Kaarina?" kysyi Eerik innokkaasti, "jos se sanoo muuta, kuin mitä itse sanon, niin se ei puhu totta!"